Jatkan tasa-arvokysymysten käsittelyä Hirliin kommentin pohjalta. Sitä paitsi tämä tasa-arvokeskustelu näyttää olevan yksi blogistanian keskeisiä kysymyksiä, joka räiskähtelevyydessään provosoi vähän väkisinkin ottamaan osaa. Yritän nyt hieman hahmotella tasa-arvokeskustelun ongelmia jonkin sorttisesta oikeudenmukaisuusnäkökulmasta.
Pitäisin näin alkajaisiksi oikeudenmukaisuuden kriteerinä eräänlaista reiluuden ajatusta: syntyperän, sukupuolen tms. itse valitsemattomien ominaisuuksien ei tulisi määrätä ihmisen mahdollisuuksia ja velvollisuuksia, vaan niiden tulisi olla kaikille samat. Oikeudenmukaisuus on siis tässä mielessä jokseenkin yhtä tasa-arvon kanssa, ja siitä seuraa mielestäni tärkeä lisätoteamus:
Oikeudenmukaisuutta ei voi vaatia vain tietyille ihmisille vaan aina kaikille. Muutoin ollaan jo puolueellisia ja siksi epäoikeudenmukaisia.
Sivuutan siis kokonaan sen kaltaiset väitteet, kuin että ”kyllähän naiset ovat yhtä arvokkaita kuin miehetkin, ja juuri sen vuoksi suojelemme heitä pitämällä heitä kotona lukkojen takana.”
Netin tasa-arvokeskustelua hallitsee se piirre, mikä hallitsee montaa muutakin keskustelua: kovinta ääntä eivät välttämättä pidä fiksuimmat ihmiset vaan – äänekkäimmät.
Niin naisasialiikkeen kuin miesasiamiestenkin moraalisena heikkoutena on, että on valittu tietty ihmisryhmä, jonka etuja ajetaan jokseenkin tilanteessa kuin tilanteessa, kulloisistakin tosiasioista riippumatta. Esimerkiksi se, että jotkut feministit vaativat naisten välistä solidaarisuutta kiistatilanteissa, ei edusta pyrkimystä oikeudenmukaisuuteen. Sen sijaan se edustaa moottoripyöräjengiläisen eetosta, jossa kerhoveljen puolelle asetutaan aina.
Seuraavat väittämät ovat kehnoja lähtökohtia asialliselle keskustelulle:
”Yhteiskuntamme on naisvihamielinen.”
”Yhteiskuntamme on miesvihamielinen.”
”Miehillä menee maassamme paremmin kuin naisilla.”
”Miehillä menee maassamme huonommin kuin naisilla.”
Ne ovat kehnoja lähtökohtia, koska niissä oletetaan perustaksi se, minkä pitäisi vasta harkitun ja monisyisen tarkastelun jälkeen tulla ilmi, jos on tullakseen. Väittämien taustalla on varmasti historiaa ja perusteluita, mutta ne on yleensä jätetty pohtimatta ja avaamatta, vaikka se olisi ymmärretyksi tulemisen kannalta ensisijaisen tärkeää.
Huomautettakoon, että Platon on vihjaillut esimerkiksi seuraavasta mahdollisuudesta: Oikeudenmukaisuus on sitä, että asioihin suhtaudutaan sellaisina kuin ne ovat, ei sellaisina kuin niiden luullaan tai toivotaan olevan.
Esimerkkinä lasikaton ja lasilattian problematiikka
Naisia on vähemmän kuin miehiä sekä yhteiskunnan ylimmillä että alimmilla portailla. Naiset ovat aliedustettuina niin yritysten johdossa kuin syrjäytyneissäkin. On selvää, että tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus eivät toteudu. Miten tähän tulisi suhtautua?
Miesasiamiehet: ”Taas meitä syrjitään.”
Naisasianaiset: ”Taas meitä syrjitään.”
Kumpikin näkökulma on perusteltu mutta vaatii laput silmillä -ajattelua, jossa keskitytään vain siihen ilmiön osaseen, joka ajaa omaa agendaa. Vaaditaan yhden tai toisen oireen muuttamista, mutta taustan avaaminen ei kiinnosta.
Mistä lasilattiassa ja -katossa sitten on kysymys? Väitän, että niin lattia kuin kattokin ilmentävät sitä, että naisena olemisen tila todella on hieman kapeampi kuin miehenä olemisen. Yksilöllisten ratkaisujen asemesta naisten elämässä painottuu tietynlainen keskiluokkaisuus tai kohtuullisuus. Muinaiskreikkalaisessa mielessä kohtuullisuus on hyve, modernin individualistin silmissä taas omapäiset ratkaisut. Kumpaa arvomaailmaa kohti meidät tulisi pyrkiä?
Ongelmanasettelu on ehkä, juuri liikkumavaran erilaisuuden vuoksi, pelkistettävissä akselille yksilöllisyys – yhteisöllisyys. Haluammeko ajatella ihmistä ensisijaisesti yksilönä vai yhteisön osana? Kysymys on aika paljon huolenpidon määrästä.
Jos ajamme yksilöyden asemaa, teemme toisille, niin kuin pikkupojille tehdään: annetaan niiden tulla toimeen. Ei mennä liian pian lohduttamaan, jos toista itkettää, sillä mikä ei tapa, vahvistaa. Annetaan vielä aikuisenakin vapaus, johon toki liittyy vastuu: huonoistä valinnoista seuraa huonoja seurauksia, hyvistä hyviä. Ovet ovat yhtä auki pankkiin kuin pahvihökkeliinkin. Tai no, eivät nyt sentään yhtä auki: syrjäytyminen on paljon helpompaa kuin menestyminen. Yksilö saa joka tapauksessa elää ja kuolla vapaana, ja se on tärkeintä. Oikeudenmukaisuuden periaatteen mukaan odotamme tietenkin itsellemme samaa kohtelua.
Jos taas painotamme yhteisöllisyyttä, teemme toisille, niin kuin pikkutytöille tehdään: pidetään niistä huolta, kehotetaan kohtuullisuuteen, estetään tekemästä tyhmyyksiä tai edes mahdollisia tyhmyyksiä. Ohjataan mukavalle polulle eikä seikkailuihin. Luultavasti ne alkavatkin pitää itseään tärkeänä yhteisön osana, jonka tekemisillä on merkitystä. Ihmisellä on hyvä olla jonkinlaiset raamit, joiden sisällä elää ja toteuttaa itseään.
Kärjistetysti jotenkin noin.
Eksistentialisti valitsee tietenkin individualismin: vapaus on arvo sinänsä. Siihen kuuluu tietenkin täysi omavastuu ja ahdistus sekä tarpeettomuuden tunne. Moni pakenee niitä kännäämiseen ja itsemurhiin.
Utilitaristi pohtinee hyvinvointia: naiset kulttuurissamme näyttäisivät voivan paremmin. He elävät pidempään ja terveempinä. Eikä uusliberalistien kuva ihmisestä järkevänä olentona pidä paikkansa: ihmiset tekevät tyhmyyksiä, jos viisaammat eivät valitse heidän puolestaan. Useiden mitattavissa olevien asioiden valossa rajat, kunhan ne on oikein asetettu, ovat ihmiselle hyväksi. Ongelmaksi jäävät ne asiat, joita ei voi mitata.
Jos jompi kumpi arvoasetelma on oikeampi kuin toinen, niin kumpi? Todettakoon, että kummankaan sukupuolen kasvatus ja yhteiskunnallinen asema ei maassamme ole lähelläkään minkäänlaista mahdollisuuksien ääripäätä. Jos jompi kumpi elämänmuoto on oikeampi, tulisiko mennä vielä sitä kauemmas samaan suuntaan? Vai löytyykö hyvä kompromissi jostain välimaastosta? Mitä oikeasti halutaan? Ja ennen kuin yrittää vastata tuohon viimeiseen kysymykseen, on muistettava: kaikkea ei voi saada. On valittava. Ja tämä, jos jokin, tunnutaan äänekkäimmässä tasa-arvokeskustelussa lähes poikkeuksetta unohdettavan.
Kriittisiä huomioita
Reduktionstinen kysymyksenasetteluni unohtaa tietenkin biologian (joka ihan aikuisten oikeasti myös vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen) sekä sen, että kattoja ja lattioita koskevat tiedot, tilastot, koostuvat lukuisista yksilöistä mutta yksilöt eivät tilastoista.
Teksti on kirjoitettu alusta loppuun eikä ole sen koommin tullut luetuksi. Saattaa keskeneräisyydestään johtuen sisältää valtavat määrät epäkoherenssia ja kummallista ajatuksenvirtaa. Mutta pelkkä blogaus tämä onkin.
Jukka Laajarinne 
Minua vaivaa näissä keskusteluissa vain yksi kysymys: miksi meistä pitäisi tehdä samanlaisia, kun olemme luotu erilaisiksi? Miksi joitakin ihmisiä ärsyttää se luonnollinen tosiasia, että uros hankkii ruokaa, ja naaras hoitaa pentuja? Voiko sadassa vuodessa korjata sen, mikä on muovautunut miljoonien vuosien aikana? Ja mitä varten?
Minä en halua vaimoa, jolla on parta ja keihäs kädessä, tuskin kukaan nainenkaan toivoo puolisikseen isorintaisen nössön, joka kiltisti tekee kotitöitä muttei uskalla mennä metsään.
Ohimennen totean, että ihmisten ja ryhmien hyväosaisuuden mittaamisen ei tarvitse olla aivan epätoivoista touhua. Onhan olemassa joukko aika laajasti hyväksyttyjä, perinteisiä hyvinvoinnin/hyväosaisuuden mittareita. Erityisesti maita eli valtioita eli kansoja on laitettu järjestykseen tuon hyvinvoinnin mukaan. Lapsille ollaan Suomessa luomassa erityistä hyvinvointimittaristoa, Ruotsissa sellainen jo on.
Osa mittareista on suht objektiivisia (kulutuskyky, turvallisuus, koulutus, elinikä, sosiaaliset suhteet nyt ainakin) ja osa subjektiivisempia (tyytyväisyys elämään, onnellisuus, turvallisuuden kokemus).
Tasa-arvokeskustelu kannalta olisi ehkä hyödyllistä, jos samalla tavalla voitaisiin sopia joukosta mittareita, joita seuraamalla voitaisiin huomata muutoksia miesten ja naisten suhteellisessa asemassa.
Pahoin kyllä pelkään, että se ei onnistu. Em. mittareilla mitattuna naiset ovat nimittäin aika selvästi miehiä hyväosaisempia. Sellainen havainto taas ei olenkaan sovi nykyiseen tasa-arvodiskurssiin.
Siksi tasa-arvo mitattaneen jatkossakin aika summamutikassa tai jopa vääristellen tyyliin: ”koen itseni sorretuksi”, ”tienaan huonommin kuin Pena/Lissu” tai ”perheväkivalta on valtava ongelma, ja siksi minulla menee huonosti”.
Pohdin aivan hiljattain tuota lasikatto/lasilattia -dilemmaa itsekin. Onkohan koskaan pyritty ihan oikeasti tutkimaan ja arvioimaan, mistä ne *pohjimmiltaan* meidän nyky-yhteiskunnassamme muodostuvat? Ja tällä pohjimmaisuudella tarkoitan sitä, että vastaukseksi ei riitä vaikkapa ”liike-elämässä ja akateemisissa piireissä vallitsee edelleen naisia aliarvioiva ilmapiiri” tai ”naisten paremmat turvaverkot auttavat estämään syrjäytymistä kriisin koittaessa”.
Lasikattoa on helppo selittää (mm.) sillä, että ”naiset valitsevat perheen” (tilastollisesti, en puhu nyt yksilöistä, ja jätämme tässä vaiheessa yksinkertaisuuden vuoksi myös sen itsestään selvän argumentin sivuun, että lasten isälläkin voisi olla velvollisuuksia ajankäyttöön perheen hyväksi.) Mutta mikä tähän ”valintaan” johtaa? Onko se biologiaa vai indoktrinaatiota? Jos erilaisilta urakehityksen portailta perheen pariin siirtyneitä tai esim. koulutukseen nähden liian alhaisiin asemiin tyytyneitä naisia haastateltaisiin ja kysyttäisiin, miksi näin, mitä löydettäisiinkään? Tapoja osoittaa naiselle hänen ”oikea” paikkansa on satoja, toiset hienostuneempia, toiset suorasukaisempia, osa puhtaasti alitajuisia. Kuinka usein ”valinnan” pontimena on ollut selvä motivaatio ja kuinka usein syyllisyys, toisten toiveet, epämääräinen ”kai minunkin pitää” -tunne tai työympäristön hiljainen viestintä siitä, että naiset eivät täällä silmille hypi? Valinta ei olekaan ehkä aina valinta, vaan ajetuksi tuleminen tai ajautuminen.
Aivan samalla tavalle tutkisin lasilattiaa. Miksi ihmeessä miehet niin paljon helpommin menettävät elämänsä hallinnan kuin naiset? Olisiko tässä tapauksessa olemassa käänteinen logiikka: tekevätkö miehet tiedostamattomia (tai jopa tietoisia) valintoja sen sijaan että heidät ajetaan pohjamutiin tai että he ajautuvat sinne? Kun nainen kuvittelee valitsevansa uran sijasta perheen, mies ehkä kuvittelee ajautuvansa deekikselle, vaikka onkin itse asiassa (ehkä tiedostamattaan) *päättänyt* ruveta deekikselle. Valinnan pontimena on mahdollisesti ainakin alkuun itsen palkitseminen (dokaan enkä maksa laskuja, koska olen ansainnut sen kaikkien vastoinkäymisten jälkeen), rankaisu (nythän näkevät miten teidän toimintanne miestä syö) ja maskuliininen uhittelu (oikea äijä ottaa tuikun murheeseen).
Tämä on oikeastaan ihan suoraa Jukan pohdiskelun jatkoa, eli tässäkin mallissa naiset toimivat (liikaakin) yhteisön ehdoilla ja miehet taas individualisteina katkeraan loppuun asti.
Hieno kirjoitus, Jukka. Erityisen työlästä monille tuntuu olevan oman kokemuksen unohtaminen siksi ajaksi, että kokonaisuus on tutkittu, – siksi näitä väiteasetelmia syntyy.
Maahanmuuttajalle on pakko huomauttaa, että Jukka sanoi jo: kaikkea ei voi valita yhtä aikaa. Kommenttiisi mahtuu sekä luomisperuste (uskonto) että evolutionäärinen kehitys (kuitenkin muuttumaton positioiltaan). Aikaa, kehitystä ja evoluutiota eivät edes kaupunkiin parvekelaatikkoon pesimään muuttaneet sepelkyyhkyt yritä pysäyttää. Vain joku miesjoukko haluaa pysäyttää sen.
Maahanmuuttaja: Ei minulla ole halua tehdä ihmisistä samanlaisia. Ajatukseni on vain, että _lähtökohtaisesti_ kaikilla tulisi olla samat oikeudet, velvollisuudet ja mahdollisuudet, sukupuoleen, ihonväriin, uskontoon tms. katsomatta, niin että samanlaisiin valintoihin suhtauduttaisiin samalla tavalla, teki sen kuka tahansa. Jos nainen kaataa mammutin, se on ihan yhtä hyvä juttu kuin jos sen kaataa mies. Partaa ei tarvitse kasvattaa. Vastaavasti kotitöiden tekeminen on hyvä juttu, tekeepä ne kuka tahansa, eikä se sisällä tissien kasvattamisen vaatimusta. Nössöys ja metsän pelko ovat mielestäni puutteita kaikissa ihmisissä.
On toki totta, että ideaali ei voi toteutua todellisten, erilaisten ihmisten maailmassa, sillä Humen giljotiini ei kestä empiiristä tarkastelua. Siitä, miten asiat ovat, päätellään, miten niiden tulisi olla, ja tilastolliset erot miesten ja naisten välillä johtavat erilaisiin normeihin.
Oikeudenmukaisuutta voidaan joka tapauksessa lähestyä, vaikka sitä ei saavutettaisikaan.
Ruma Nisti, Johanna ja HannaH: kyllä minä teidänkin kommenttinne huomasin. En vain keksinyt mitään huomautettavaa tai vastaan väitettävää. Tää on tää negatiivinen asenne: kommunikoin vain, kun olen eri mieltä.
No jopas kovasti on lähtenyt ajatuksia liikkeelle, ja kun mainitsit niiden lähteneen liikkeelle parista lyhyestä kommentistani, joista toinen oli kiitos mittailuistasi Hesarin sivuilla, ja toinen toteamus että olen myös kiinnostunut tasa-arvon toteutumisesta, siinä asia yhteydessä: kuinka paljon/vähän miesten/naisten kirjoittama kirjallisuus saa näkyvyyttä hesarissa tai mediassa ylipäätään.
Varsinainen ajatusvyöry, sanoisin tästä. Mutta ei näitä, kuten ei muitakaan asioita maailmassa kannata kiikaroida ääripäiden kautta, niiden väliin jäävä tila on mielenkiintoisempi. Ainakin minusta. Ja huomattavasti monimuotoisempi maailma, myös sukupuoleen liittyvissä kysymyksissä.