Turkulaiset, raisiolaiset!

Lauantaina, kirjan ja ruusun päivän aattona vierailen sekä Akateemisen kirjakaupan kohtaamispaikalla sekä Raision kirjamatineassa. Tulkaa! Nähdään!

* * *

22.4. klo 12:30, Akateeminen kirjakauppa, Eerikinkatu 15, Turku

Kohtaamispaikalla Jukka Laajarinne, aiheena romaani Pinnan alla pimeä.

* * *

22.4. klo 14 alkaen Raision kirjamatinea

Martinsali, Raision Kirjastotalo, Eeronkuja 2, Raisio

Kirjamyyntiä, puffetti, kirja-arvontoja. Esiintymässä 10 kirjailijaa: Mila Teräs, Venla Hiidensalo, Katja Kallio, Ilana Aalto, Maarit Tyrkkö, Janne Mäkitalo, Mikko Kamula, Jukka Laajarinne, Matti Laine, Tuula Vainikainen.

* * *

P.S. Jos et millään pääse haastattelupaikoille, vaikka kovasti haluaisit, voit lohdutukseksi kuunnella YLE Areenasta Jani Tanskasen toimittaman Kirjakerho-jakson.

Mikin hulluimmat seikkailut

Nyt ihastuttaa ja lujasti. Aku Ankka on mennyt ihan postmoderniksi!

Löytyy vanha, harvinainen, osittain tuhoutunut ja muutenkin vaillinainen käsikirjoitus. Ranskalaiset sarjakuvataiteilijat Lewis Trondheim ja Keramidas löytävät kirpputorilta nipun 60-luvulla ilmestynyttä ja sittemmin unohdettua Mickey’s Quest -sarjakuvalehteä. Lehdissä on julkaistu jatkosarjana Mickey’s Craziest Adventures -seikkailu, joka vie Mikin ja Akun halki mitä barksilaisimpien maisemien ja kuvioiden: on Pelle Pelottoman kutistussäteitä, karhukoplan tyhjentämä rahasäiliö, viidakkoa, maanalaisia aarrekaupunkeja, kuumatka, Atlantiksen vankilat…


Trondheim ja Keramidas ovat kääntäneet ja toimittaneet tämän ultimaalisen akkarijatkiksen iloksemme. Lukijaa ehkä ennemminkin ihastuttaa kuin harmittaa, että suunnilleet puolet tarinasta puuttuu, ja on vain pakko arvailla, mitä jaksojen 24 ja 27 on tapahtunut. Repeilleet sivut sekä kahvi- ja kosteusvauriotahrat luovat oman hilpeän tunnelmansa alunperinkin karkeasti rasteroituun tarinaan.

Tuntuu miltei hämmästyttävältä, että Disney on antanut julkaista – ei, vaan Disney on itse julkaissut tämän aarteen. Jos Watchmen oli aikoinaan Alan Mooren yritys lopettaa koko supersankarisarjakuvien lajityyppi, on Mickey’s Craziest Adventures vähintään yhtä kunnianhimoinen ja suuri teko. Tarvitseeko tämän jälkeen enää painaa ainoatakaan Aku Ankkaa?

Kirjoittajan psykoosi

Joku kollegani jossain haastattelussa joskus – pahoittelen viittauksen epämääräisyyttä, mutta näin tarkasti muistini toimii/ei toimi – puhui ilmiöstä, jonka hän nimesi kirjoittajan psykoosiksi: Pitkään jonkin aiheen parissa työskennellessään kirjailija alkaa nähdä siihen liittyviä asioita kaikkialla ympärillään.

Tällä tavoin kuvattuna ilmiö lienee kaikille tuttu. Jos vaikkapa alkaisin harrastaa intohimoisesti hyönteisiä, alkaisin havaita niitä ja niiden jättämiä merkkejä itselleni uudella tavalla. Katseeni ja mieleni tarkentuisivat etsimään toisenlaisia yksityiskohtia, kuin mitä aiemmin olen etsinyt: Tuo lehtikasa voisi olla otollinen sen-ja-sen löytämiselle. Nuo reiät puunrungossa kertovat siitä-ja-siitä kuoriaisesta tai muurahaisesta. Jos taas olisin taloustieteilijä, hahmottaisin ihmisten kanssakäymisen paljon enemmässä määrin taloustieteen teorioiden kautta, taloudellisena aktiviteettina, kuin nyt hahmotan. Vastarakastuneelle lähes koko maailma puhuu rakkaudesta tai rakkauden kohteesta. Mitä teemme ja mihin keskitymme, vaikuttaa mitä suurimmassa määrin siihen, mitä näemme.

Koska ilmiö on arkinen ja normaali, sen nimeäminen minkäänlaiseksi psykoosiksi tuntui mielestäni yliampuvalta ja harhaanjohtavalta. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut ymmärtää, mistä ilmiössä voi voimakkaimmillaan olla kysymys. Otetaanpa esimerkki.

Törmäsin hiljattain Urbanskin kiehtovaan kirjoitukseen kahden sarjakuvakäsikirjoittajan, Alan Mooren ja Grant Morrisonin välisestä okkulttisesta mittelöstä, jossa sarjakuvat eivät ole pelkästään taideteoksia vaan taikoja.

Morrison on kuvaillut sarjakuvan teon vaikutuksia siten, että aiheet, joista hän kirjoittaa alkavat usein toteutua hänen henkilökohtaisessa elämässään. Jos hän kirjoittaa tietylle sankarilleen pahoja käänteitä, sellaisia on tiedossa myös hänen omassa elämässään. Sarjakuvahahmon vaarallista infektiota seurasi Morrisonin itsensä vakava sairastuminen. Parempi kirjoittaa kivoja juttuja? Näin ajateltuna Joni Skiftesvikin ei olisi kannattanut kirjoittaa pojan hukkumiskuolemaa esikoisteokseensa – kohtausta, jonka samankaltaisuus kirjailijan perhettä kohdanneen tragedian kanssa ei ole jäänyt toimittajiltakaan huomaamatta.

Jotkut syvyyspsykologian parissa joko työskentelevät tai harrastelevat ihmiset muistuttelevat toisinaan kuvien ja kertomusten voimasta. Niiden vaikutukset eivät rajoitu vain yksilöihin vaan myös yhteiskuntaan. Muistutus saa usein varoituksen muodon: ”Kannattaa harkita tarkoin, millaisia kuvia aktivoi.” Tässä varoittelussa ei ole (ainakaan aina) magiasta kysymys, vaan siitä, että me toimimme erilaisten, usein esteettisten, mallikuvien mukaisesti. Suuri osa ihmisen käyttäytymisestä on jäljittelyä: niin muodit kuin moraalimmekin – myös kriittinen ajattelu – ovat pääsääntöisesti valmiiden mallien toistamista. (Filosofi Daniel Dennettin mukaan inhimillinen toiminta jakautuu karkeasti geneettiseen ja memeettiseen, mihin tahtoisin lisätä, että valtaosa memetiikasta on mimetiikkaa.) Tutki huviksesi itseäsi ja vaikuttimiasi: millainen mies tai nainen tai muu tahdot olla? Mistä tämän vision – tai kenties useamman, ehkä keskenään ristiriitaisen – sisältö on peräisin?

Pinnan alla pimeää kirjoittaessani eräs keskeisimpiä tutkimusaiheitani oli Jungin synkronisiteetin eli merkitsevien yhteensattumien idea. Jossakin kirjoituksessaan Jung esittää maagisen ajattelun tietynlaisena keskenkasvuisuutena, jossa ihminen ei pikkulapsen tavoin ole oikein oppinut erottamaan itsensä ja ulkomaailman välistä eroa. Siellä täällä pitkin uraansa hänen oma ajattelunsa on kuitenkin maagista juuri tässä kuvailemassaan mielessä, ja on filosofisesti aivan validi kysymys, onko eroa minun ja ulkomaailman välillä oikeastaan sittenkään olemassa. Tai ainakaan minun ja sen välillä, jota olen tottunut pitämään ulkoisena maailmana. Tunnettu esimerkki jungilaisesta magiasta on tapaus, jossa Jung ja Freud istuivat keskustelemassa, ja heidän välillään oli ilmeisiä jännitteitä. Yhtäkkiä hylly tai työpöytä, en nyt muista kumpi, paukahti. Puun jännitteet olivat halkaisseet lankun. Jung ilmoitti tienneensä, että näin oli käymässä, ja sanoi, että ilmiö toistuu. Kohta levy oli paukahtanut uudelleen.

Voitte ehkä aavistaa, miltä maailmani alkoi kirjoitusprosessini aikana näyttää.

Samana päivänä, kun luin Jungin kuvausta kultakuoriaistapauksesta (Jungin käyttämä esimerkki synkronisiteetista: vastaanoton ikkunasta oli ilmestynyt kultakuoriainen, kun potilas oli kertonut unessa näkemästään kultaisesta skarabeesta), kotiini lensi kultakuoriainen, ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen lajiaan, jonka olen nähnyt.

Kirjassani leviävän psyykkisen pandemian alkukuvaksi valitsin hämärän unen tai muistikuvan lapsuudestani – hukkumisen pelkoa Korkeasaaren rannassa – joka oli esiintynyt myös yhden ystäväni unessa (Korkeasaaressa tapahtuvana joukkohukuttautumisena) ja toisen ystäväni lapsuudenmuistossa. Kun kuva alkoi toistua sattumalta lukemassani kirjallisuudessa, ja kun lopulta ymmärsin, mistä kuvasta olikaan kysymys, en voinut enää kiistää eräänlaista arkkityyppisten kuvien tiedostamatonta vaikutusta mieleeni. Annoin kuvien johdattaa. Olin astunut perinteisen romanttisen taiteilijan muottiin, taiteilija, joka ennemminkin kanavoi jotain ylimaallista kuin sepittelee ja harkitsee teoksensa itse.

Kirjassani tapahtuu myös eräänlaisia konkreettisia romahduksia (kirjani maailma on perimmältään psyykkinen ja saattaa siksi käyttäytyä symbolisilla tavoilla), joista en ollut aivan varma. Harkitsin niistä luopumista, kunnes kuulin lontoolaisen teatterikatsomon romahduksesta erääseen siteeraamaani kirjaan perustuvan näytelmän – ja juuri sen pienen, psyykkisen kulkutaudin jälkeistä tuhoa kuvaavan unikohtauksen aikana!

Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Tuntui, kuin kirjoittamiseni kutsuisi maailmaan ja elämääni tapahtumia ja ihmisiä, vetäisi niitä puoleensa omituisella, aiemmin kokemattomallani tavalla. Toisinaan mietin, kumpi onkaan tulossa hulluksi: maailma vai minä? (Ja onko kysymys lopulta edes oikein asetettu?) Kuten Wolfgang Pauli Jungin kanssa käymässään kirjeenvaihdossa toteaa, synkronisiteetin emotionaalinen voima on melko vastaansanomaton, kun yhteensattumia alkaa oikein kunnolla kasaantua.

Kaikki prosessin aikana kokemani ei ollut pelkästään jännittävää tai kiinnostavaa, vaan jouduin käymään läpi myös vaikean henkilökohtaisen ja moniulotteisen kriisin. Sieluni on pinnalle päästynäni hieman tasoittunut, ja merkitykset joita näen ympärilläni, ovat taas arkipäiväisempiä. Hieman kaipaan silloista kaiken merkityksellisyyttä, mutta ehkä näin on parempi. Symbolismi on hyvä renki mutta kauhea isäntä. Nyt kuitenkin tiedän, mitä on kirjoittajan psykoosi.

Dorian Gray ja psykoanalyysi

Luin pitkästä aikaa Oscar Wilden tunnetuimman teoksen, Dorian Grayn muotokuvan. Tällä kertaa huomioni kiinnittyi teoksen sanoisinko ”freudilaisiin” piirteisiin.

Kuten Freudin, myöskään Wilden käsitys ihmisestä ei ollut monoliittinen, vaikuttimensa tiedostava kartesiolainen subjekti. Eksplisiittisiin psykologisiin mietteisiin päästään, kun nuori Dorian Gray on ylevästi rakastunut ihanaan näyttelijättäreen:

”[Lordi Henry] alkoi pohtia kykenisimmeköhän koskaan tekemään psykologiasta niin täydellisen tieteen, että elämän pieninkin pulpahdus avautuisi meille. Nykyisellään ymmärsimme itsemme aina väärin ja toiset aniharvoin oikein. […] Dorianin äkillinen mieletön rakastuminen Sibyl Vaneen oli varsin mielenkiintoinen ilmiö. […] Yksinkertainen tuo intohimo ei kuitenkaan ollut vaan pikemminkin erittäin mutkikas. Se, mikä oli aluksi ollut puhdasta poikasen aistivaistoa, oli muuntunut mielikuvituksen voimasta, muuttunut joksikin, mikä oli nuorukaisen itsensä mielestä kaukana aisteista ja juuri siksi entistäkin vaarallisempaa. Ne intohimot, joiden alkuperän valehtelemme itsellemme, tyrannisoivat meitä voimakkaimmin.”

Kuten lainauksesta huomaamme, Wilde luonnostelee kirjassaan sekä torjuttujen viettien vaikutukset käyttäytymiseen että sublimaation idean.

Torjuttu onkin romaanin keskeinen teema. Kun Dorianin toiminta johtaa rakastetun kuolemaan, hän tuttaviensa hämmennykseksi kieltäytyy suremasta. Jo seuraavana päivänä hän sanoutuu eilisestä irti: ”‘Mitä tekemistä käytännön aikavälillä on tämän kanssa? Vain pinnalliset ihmiset tarvitsevat vuosia päästäkseen eroon jostakin tunteesta. Mies, joka on itsensä herra, lopettaa surun yhtä helposti kuin löytää ilon.’”

Teoksen tärkein motiivi, muotokuva, alkaakin näyttäytyä Dorianin torjuttuna, jonka hän piilottaa talonsa kouluhuoneeseen, lapsuuden muistojensa joukkoon. Torjutun kohtaaminen muuttuu Dorianille koko ajan vaikeammaksi: ”Minä en taida pystyä menemään tuonne”, hän ajattelee. Ja: ”Haluan aina unohtaa, mitä olen tehnyt.”

Joissain kohdissaan teos saa jungilaisempiakin sävyjä. Taulu, torjuttu on ihmisen ominta, hänen sielunsa. Muotokuvaa vastaan hyökätessään Dorian Gray hyökkääkin itseään vastaan.

Wilde on Freudia paremmin jyvällä siinä, miten vaikea tekemisiään ja traumojaan on unohtaa. Pahat asiat pystyy salaamaan muttei unohtamaan. Torjunta ei lakaise asioita tiedostamattomaan. Wilde ylittää Freudin ajattelun myös siinä, että kirjoitti henkilökuvauksensa taideteokseksi, kun taas Freud erehtyi luulemaan mielleyhtymiään tieteeksi ja kaupitteli kakkainsestin yleistettävänä kuvauksena ihmisestä.

Freudilaiset pitävät mielellään edellä mainittuja havaintoja psyykestä Freudin keksintöinä, ja antavat hänelle kunnian tiedostamattomankin keksimisestä. Niiltä osin kuin psykoanalyysissä on mitään tolkkua, ajatukset eivät kuitenkaan olleet Freudin keksintöjä. Psykoanalyysin keksijä oli vain osa aikansa virtauksia; tiedostamattomastakin puhuttiin laajalti jo ennen häntä. Popularisoijana ja itsensä brändääjänä Freud oli kuitenkin omaa luokkaansa.

Dorian Grayn muotokuva julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1891, kun taas psykoanalyysi syntyi maailmaan vasta muutama vuotta myöhemmin.

Tekstilainaukset Jaana Kapari-Jatan suomennoksesta.

Kummalta mieheltä ottaisit vastaan savukkeen?

freud   wilde

Miten Raakeliin rakastutaan

serkkuni-raakelOlen hiljattain käynnistyneen kirjaprojektini vuoksi lueskellut jonkin verran kaikenlaista kartanokirjallisuutta ja goottilaisehkoa romantiikkaa. Joulun pyhinä palasin Daphne du Maurierin pariin. Lapsena luin häneltä jotain kauhua, Linnut ainakin, mutta silloin olin varmaan liian keskenkasvuinen vaikuttuakseni. Tällä kertaa vuorossa oli Serkkuni Raakel (My Cousin Rachel, 1951).

Nostan romaanista esiin vain yhden piirteen – yritän vähän madaltaa blogauskynnystäni –, tavan jolla du Maurier kuvaa rakastumista.

Kertoja Filip (alkuteoksessa Philip. Kyllikki Mäntylän nimet kotouttava käännös vuodelta 1952 tuntuu nykyään vähän omituiselta) muodostaa vähien ennakkotietojen perusteella serkustaan Raakelista erilaisia epämiellyttäviä mielikuvia. Raakelin saavuttua aateliskartanoon pitkäksi venyvälle vierailulle mielikuvat saavat kyytiä. Ja tässä du Maurier ei ole ainoastaan hyvä vaan mestarillinen. Serkkuni Raakel on kenties psykologisesti tai oikeastaan fenomenologisesti tarkkanäköisin rakastumiskuvaus, jonka olen lukenut.

Kertoja kuvaa tapahtumia tarkasti ja totuudenmukaisesti:

Raakelin ilmeet ovat eloisia ja kiinnostavia: Hän kääntyi katsomaan minua ja hänen suunsa värisi naurusta, vaikka hänen silmänsä olivat juhlalliset.

Raakel kohtelee palvelusväkeä ystävällisesti ja arvostaen. Katkelma dialogista puutarhurin kanssa esimerkiksi näyttää tältä:
– Luulin aina osaavani ammattini, mutta rouva Ashley tietää enemmän puutarhanhoidosta kuin minä koskaan tulen tietämään. Hän saa minut tuntemaan itseni aivan oppimattomaksi.
 – Loruja, Tamlyn, sanoi Raakel serkkuni, – minä tiedän vain puista ja pensaista. Mitä taas tulee hedelmiin – minulla ei ole pienintäkään aavistusta esimerkiksi miten persikoita kasvatetaan. Ja muistakaa, te ette ole näyttänyt minulle vielä kasvihuonetta. Teidän pitää tehdä se huomenna.

Koirat luottavat naiseen ja alkavat seurata tätä kaikkialle.

Ja niin edelleen. Philip ei kuvaile tunteitaan. Hän kuvailee Raakelia. Kerronta poimii naisesta kaikenlaista kaunista ja ihastuttavaa – ja tekee sen enimmäkseen reflektoimatta. Filip ei kerro ihastuneensa naisessa tähän ja tähän, vaan näyttää tämän sellaisena kuin itsekin näkee, valikoivalla katseella mutta alleviivaamatta. Yllä olevien tekstikatkelmien johdannot ovat minun, Filip ei vastaavia tulkintoja tee.

Tragediahan siitä seuraa, ja myös huonot merkit ovat näkyvillä alusta asti. Loppukin on häiritsevä, ja täyttää sen tavoitteen, jonka kirjailija on itselleen asettanut: että hänen teoksensa jäisivät kummittelemaan lukijan mieleen vielä lukemisen jälkeenki. Mutta ei siitä sen enempää. Olennaista on kuitenkin tämä: en muista koskaan lukeneeni yhtä upeaa kuvausta siitä, miten rakastuvan ihmisen mieli toimii. Nyt hyllyssäni odottaakin iso nippu lisää du Maurierin kirjoja. Odotan niiltä paljon.

Vuoden parhaat 2016

En yleensä ehdi lukea sitä, mikä on kuuminta hottia juuri nyt, vaan kiinnostavat uutuuskirjat joutuvat samaan luetaan-kun-ehditään -pinoon kuin muutkin. Siksipä, kun nyt jälleen listaan vuoden tärkeimpiä lukukokemuksiani, eivät ne enimmäkseen ole uutuuksia. Listoja on joka tapauksessa hauska laatia, joten tässä, ei missään järjestyksessä:

Søren Kierkegaard: Pelko ja vavistus
Tämä kestää lukukertoja. Lukijan (minun) tietyt elämänkokemukset avaavat kirjaa ennemminkin kuin toisin päin, mikä puolestaan alleviivaa Kierkegaardin filosofian kokonaisnäkemystä. Kyseessä ei ole spekulatiivinen järjestelmä, vaan elämä ymmärretään vain elämällä, valintoja tekemällä.

Hanne Ørstavik: Det finns en stor öppen plats i Bordeaux
Vahvan norjalaiskirjailijan toiseksi uusimman romaanin ruotsinnos kertoo runollisesti vaikeasta parisuhteesta, rakkauden tarpeesta ja merkityksestä. Tämä ja uudempi På terrassen i mørket ovat temaattisesti ja asetelmallisesti toistensa sisarteoksia, ja itselleni niiden arvo nousee ennen kaikkea siitä, miten ne tekevät naisnäkökulmaa ymmärrettäviksi tietyissä haastavissa tilanteissa. Samalla ne esittävät eksistentiaalisen haasteen: voinko välttää olemasta rakkaudessa kuin norsu posliinikaupassa?

Mircea Eliade: Ikuisen paluun myytti
Uskonto”tieteen” klassikko tarjosi oivalluksia tai vanhojen oivallusten läpimenoja itseäni pitkään kiehtoneesta syklisen ajan ongelmatiikasta. Elämä saa merkitystään toistosta yhtä lailla kuin tapahtumien ainutkertaisuudestakin. Uuden alun mahdollisuus!

Marie Kondo: Kon Mari
Tätä et osannut odottaa! Tietyt kirjan periaatteet, kuten pystyyn viikkaamisen menetelmä ja poista kaikki mikä ei tuota iloa, ovat auttaneet vaatekomeron hallinnassa ja vähän muussakin siivoamisessa.

Mary Shelley: Frankenstein. Uusi Prometheus
Tarina lienee kaikille tuttu. Tämänkertaisessa luennassani näin Frankensteinin ja Hirviön aiempaa selvemmin saman mielen kahtena vastakkaisena puolena. Hieno kompositio, mainio kertomus!

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku
Tästä kirjoitinkin jo aiemmin. Mahtavasti erilaisilla kirjoittamisen ja lukemisen konventioilla leikittelevä rakenne- ja kerrontakokeilu!

Emily Brontë: Humiseva harju
Hullumpi ja ankeampi teos kuin osasin ollenkaan arvata. Ja mieleenpainuva! Tästäkin jo kirjoitin.

Aino Kallas: Sudenmorsian
Sudenmorsian! Ouuuuu-uuuu! Suhtauduin kirjaan hieman ennakkoluuloisesti, mutta sen symbolinen voima, hämmästyttävän hieno kieli ja nykyaikaiset kerrontaratkaisut… Jos olisi pakko nimetä vain yksi, vuoden kaikkein väkevin lukukokemus, se olisi tässä. Ouuu-uuu!

Laura Gustafsson: Korpisoturi
Täytyyhän listalla yksi tänäkin vuonna julkaistu kirja olla. Gustafsson kirjoittaa upeaa koivuklapiproosaa! Lakonisen iskevä kieli, jolla sivilisaation romahdusta odotteleva kertoja ajattelee, tuo mieleen Kari Hotakaisen parhaat romaanit. Gustafsson on mennyt survivalistimiehen ajatteluun huolellisesti: päähenkilössä hämmästyttävät ja ilahduttavat samanaikainen johdonmukaisuus ja koomisuus (nämä kulkevat aika usein käsi kädessä), inhimillinen lämpö ja kova suojakuori. Huolellisesti tehdyt taustatyöt näkyvät ihan joka tasolla.

Autobiografinen harrastelijakuvaus: Maailma, verkkokalvo, kenno ja näyttö

Kun perheeseemme tuli ensimmäinen digikamera 12 vuotta sitten, aloin ottaa enemmän valokuvia kuin aiemmin. Tietenkin, nythän siihen oli varaa. Kaltaiseni tavallinen pulliainen pääsi lopulta pelaamaan sillä, millä ammattilaiset olivat aina pelanneet: kuvien määrällä. Jos samasta aiheesta voikin ottaa kymmenenkin hieman toisistaan poikkeavaa kuvaa, todennäköisyys saada aikaan jotain kohtalaisen kivan näköistä on aika paljon suurempi kuin ennen.

Mutta ei räpsyjen määrä kuvaa tee.

Eräs kiinnostavimpia valokuvausmuistojani noilta ajoilta oli, kun annoin kameran alle kolmevuotiaan tyttäreni käsiin. Muistikortille tarttuneet kuvat avasivat aivan uuden, suorastaan surrealistisen oudon näkökulman omaan kotiini. Maailma ei ole meille kaikille sama.

Kuva: 4-vuotiaan täysosuma.

Pari vuotta sitten avasin tilin Flickriin, koska halusin jakaa visuaalista ympäristöäani kaukaisten ystävieni kanssa. (Samasta syystä se ensimmäinen digikamerakin meille oli aikoinaan tullut.) Kuvablogin aloittaminen osoittautui merkittäväksi käänteeksi siinä, miten katselen maailmaa. Aloittaessani pidin kameraa vielä ennen kaikkea ympäristön dokumentoinnin välineenä: valokuvat olivat vielä sen näyttämiseen, mitä olin nähnyt.

reed

Aloin selailla sivustoa. Millaisia kuvia muut jakoivat? Jotkut tekivät hienompia ja jotkut kiinnostavampia kuvia kuin toiset. Aloin seurailla käyttäjiä, jotka herättivät minussa muitakin tuntemuksia tai ajatuksia, kuin että tällaistakin joku on nähnyt. Siis nimenomaan erilaisia kuvaajia kuin mitä itse olin. Yhtä olennaista kuin ”mitä” olikin ”miten”, usein olennaisempaakin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Seura tekee kaltaisekseen.

Astuin jälkikäsittelyn maailmaan. (Miten siihen olikin mennyt niin kauan?) Se oli kuin paluu lapsuuteen, piirtämisen tai maalaamisen ääreen. Moni kuva syntyy vasta tietokoneen tai puhelimen ruudulla. Kameran tallentama informaatio onkin useimmiten vasta rakennusmateriaalia, ei vielä kuva vaan kuvan mahdolllisuus. Vasta valotusta, väriä, tarkennusta ja niin edelleen säätämällä kuvaajan visio toteutuu. Muut manipulaatiot siihen vielä päälle. On riemastuttavaa hakata raakakuvan kivenjärkäleestä esiin se muoto, jonka mahdollisuuden siinä on nähnyt. Sanojen ja käsitteiden parissa työskentelevälle ei-käsitteellinen, ei-sanallinen ilmaiseminen on lisäksi vapauttavaa, askelen verran välittömämpää toimintaa.

beach

Myös visuaalinen elämys on kulttuurisesti määräytynyt. Huomaan usein pitäväni kuvista ja tuottavani kuvia, jotka ovat asetelmallisesti tai muuten tyylillisesti mitä perinteisimpiä. Erityisesti maisemakuvauksessa romanttis-realistisen maalaustaiteen vaikutukset ovat yhtaikaa ilahduttavia ja kliseisiä.

lintu

Mitä tämä edullisesti tavoitettava kuvaamataiteen muoto on minulle antanut, paitsi silkkaa tekemisen iloa? Uudenlaisen tavan katsoa. Visuaalinen ympäristöni ei ole enää ainoastaan olemassaolevia näkymiä, vaan toisenlaisten näkymien mahdollisuuksia. Vuorovaikutukseni ympäristöni kanssa on entisestään kaksisuuntaistunut. Yhtä lailla kuin otan vaikutelmia vastaan, työnnän omia visioitani ympäristööni.

marras