Keikkakalenterin päivitys

Lähiviikkoina minut saa kiinni esimerkiksi seuraavasti:

24.9. Edith Stein -päivä

P. Henrikin sali, P. Henrikin aukio 1

Klo 16:45 Kirjailija Antti Nylén keskustelee taidemaalari Elina Merenmiehen ja kirjailija Jukka Laajarinteen kanssa heidän teoksistaan. Vapaa pääsy. Tapahtuman koko ohjelma täällä.

***

1.10. Turun kirjamessut

Klo 12:50-13:10 Haastattelu Suomen Nuorisokirjailijoiden messuosastolla

Klo 14-14.30 A-halli, Fiore-lava: Scifin yhteisöt

Suomalaisesta scifistä yhteisöllisenä ilmiönä keskustelevat Johanna Sinisalo, Markku Soikkeli, Jukka Laajarinne. Haastattelijana Paula Havaste. Järjestäjänä Kirjailijaliitto.

***

15.10. klo 14; Tarina tilassa, tila tarinassa

Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi (Marttilankatu 12, Sastamala)

Mikä yhdistää tai erottaa tiloja, joita luovat arkkitehdit, kirjailijat ja taiteilijat? Miten tarinat näkyvät tiloissa, entä tilat tarinoissa? Miten mieli ja ympäristö vaikuttavat toisiinsa? Aiheesta keskustelemassa ovat arkkitehti ja sarjakuvataiteilija Mikko Metsähonkala sekä kirjailija Jukka Laajarinne. Vapaa pääsy.

***

28.10. Helsingin kirjamessut

15:30-16:00 Minna Canth -lava
Kirjoittaja vai kertoja? Ajatellaan, että romaanin minäkertoja on fiktiota ja esseisti kommunikoi suoraan lukijan kanssa. Mutta ovatko esseen kertoja ja sen kirjoittaja sittenkään aivan sama henkilö? Kirjailijat Jukka Laajarinne ja Tommi Melender pohtivat kirjoittamisen henkilökohtaisuutta.

Kahvinkeittoa ja vastuullisuutta

Päivänä eräänä piipahdin Gaudeamus Kirjaan & Kahviin hörppäisemään espressoshotin, ja asiointikokemus pisti jälleen miettimään, miten markkinat toimivat.

Aloitetaan nyt vaikka siitä, että kun klikkaa kahvilan nettisivulle, aivan ylimpänä nähdään teksti: HYY Ravintolat. Vastuullista HYY-liiketoimintaa. Parempi varmaan ollakin. Kirjan & Kahvin, kuten muidenkin HYY-ravintoloiden asiakaskunnasta suurin osa on yliopiston pääkirjaston käyttäjiä, paljon humanisteja ja muita, ja kun kahvilan kupeessa on Gaudeamuksen kirjakauppakin, luulisi että kahvilatuotteiden eettisyyteen joutuisi vähän panostamaan, myös tai ainakin tuotantoketjun näkyvimpiin osiin.

Not.

Sinkkuespresson hinta on juustoiset 3 €, tuplan 3,50 €. Harvinaisen pienellä hintaerolla pyritään ilmeisesti ohjailemaan espresson juojia korkeaan kulutukseen. En kuitenkaan kaivannut tuplaa, vaan tilasin yhden shotin.

Ja mitä tapahtui?

Kahvilahenkilö tamppasi kahvinpurut tuplakahvaan ja valutti tuplashotin: puolet kahvista valui viemäriin, puolet kuppiin.

Tuotteen tarjoaja siis käyttää isompaan ja pienempään annokseen tismalleen saman määrän raaka-aineita ja energiaa, mutta myy halvemmalla tuotetta, jossa näistä puolet heitetään menemään. Aikana, jona jokseenkin kaikki väittävät pyrkivänsä vähentämään ruoka-ainehävikkiä.

Kysyin myyjältä, mitä järkeä toimintatavassa on?
”Meillä on kaksi eri hintaista tuotetta.”

Niinpä. Niin kauan kuin markkinoiden ajatellaan toimivan – ja näin ne näköjään toimivat – lyhytnäköisesti omaa etuaan laskeskelevan idioottikuluttajan (”Tuplashotti on noin paljon halvempi! Otankin sen!”) valintojen ohjailemana, tuhlailevuudelle ja epäekologisuudelle on kysyntää. Niukkuutta kannattaa tuottaa vaikka raaka-aineita tuhoamalla. Kahvikupin logiikka on vain yksi niistä syistä, joiden vuoksi markkinat tarvitsevat lainsäädännöllistä ohjailua ja valvontaa.

Espressoshotti kuulostaa tietenkin pieneltä jutulta, mutta pitäisikö meidän muka uskoa, että kuvatulla tavalla toimitaan ainoastaan pienissä asioissa?

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku

Aivan ensimmäiseksi Nabokovin mestariteoksessa huvittaa sen rakenne. Lukijan käsissä onkin tohtori Kinboten toimittama laitos ystävänsä John Shaden viimeiseksi jääneestä runoelmasta Kalvas hehku: esipuhe, sitten itse runoelma, lopuksi yli kaksisataasivuinen kommentaari.

Kinbote osoittautuu heti kättelyssä itseään ja Zemblan kuningassukua täynnä olevaksi sekopääksi, joka lukee Shaden runoelmaa puhtaasti omista lähtökohdistaan, itseään vasten peilaten, usein lukemansa tekstin lähes kokonaan sivuuttaen. Kalvasta hehkua on helppo alkaa lukea tulkinnan mielivaltaisuutta käsittelevänä absurdina komediana tai parodiana.

Kinbotelainen lukemisen tapa on tietenkin meille monille tai ehkä jopa kaikille tuttu. Harvassa lienevät kirjailijat, joiden teoksiin ei joku läheinen tai etäinen olisi paranoidisti lukenut itseään. Lievemmässä muodossa kinbotelainen luenta on sitä, että näemme teoksessa kuin teoksessa itsemme ja peilaamme sen tapahtumia tai muuta sisältöä omiin kokemuksiimme, välinpitämättöminä niille osille tekstiä, jotka eivät satu ”koskettamaan”. (Huomattakoon, että tämän näkökulman esille tuominen edustaa itsekin kyseistä ilmiötä.)

Koomisia vaikutelmia synnyttävät myös Shaden Kalvaan hehkun jambiset säkeet. Kekseliäisiin loppusointuihin pakotettu jankkaava poljento on mielestäni aina ollut ennen kaikkea hassu ilmaisun muoto, silloinkin kun itse sisältö on vakava. Tatata taa, tatata tat-tataa. Kristiina Drewsin suomennos on muuten aivan upea!

Runosäkeet ja mielipuolen kirjoittamat fragmentaariset kommentit kasvavat nopeasti höpsöyden ulkopuolelle: ne kehittyvät monitasoiseksi, juonevaksi kertomukseksi, josta ei puutu traagisiakaan piirteitä.

Kalvaan hehkun lukeminen ei ole vaikeaa; sekä suuri kertomus että sen kieli soljuvat eteenpäin vaikeuksitta. Yllätyksiä, hienoja yksityiskohtia ja runsautta. Kaikki mahdollisuudet ottaa teos ihan vain omalaatuisena seikkailukertomuksena. Kirjan paljon puhuttu hankaluus on ennen kaikkea tulkinnallista vaikeutta. Harvinaisen epäluotettava kertoja tarjoaa monta haastetta ja kompastuskiveä sille, joka haluaa tietää, mitä ”todella” tapahtui ja kuka tuo tohtori Kinbote oikeastaan edes on. Tällaiselle lukijalle kyseessä on dekkari, jossa salapoliisin osaan joutuu itse.

patrick-stewart-x-men
Kuva: Charles Xavier Patrick Stewartin näyttelemänä.

Tiloissa muiden lukemana

Tiloissa
”Laajarinne kirjoittaa sujuvasti ja syvällisesti. Hän tarkastelee tilallisuutta toisinaan varsin filosofisesta kulmasta, mutta aina yleistajuisesti, nivoen pohdiskelut arkeen ja konkretiaan.” (Sinisen linnan kirjasto)

”Teksti soljuu silmissä ja jää mieleen pyörimään, lauseissa on voimaa ja ajatuksissa kirkkautta. Mikä parasta: lukija saa omat muistonsa, kokemuksena ja ajatuksensa heräämään, kuplimaan ja kasvamaan.” (Suketus, Eniten minua kiinnostaa tie)

”Jukka Laajarinteen esseekokolema Tiloissa sai minut ajattelemaan sekä mielentiloja että erilaisia konkreettisia tiloja uudella tavalla. Uskon, että kaikille kirjan lukijoille käy samalla tavalla.” (Juha Pikkarainen, Yle)

”Miten kaupungista voi löytää kiinnostavia asioita, joita ei ole aiemmin huomannut, kun siirtyy valtateiltä sivukujille – tätä jäin pohtimaan, ja aioin liikkua kaupungilla uusia reittejä ja miettiä, mitä en ole aiemmin huomannut.” (Mari A:n kirjablogi)

”Sujuvaa tekstiä lukee mielellään. Kieli on jämptiä asiatekstiä, hauskuus nousee substanssista, tehdyistä havainnoista ja kiinnostavista rinnastuksista.” (Päivi, Hyviä sanoja)

”Nämä ovat esseitä, joita lukiessa ihminen laajentuu.” (Omppu Martin, Reader, why did I marry him?)

”Laajuus onkin Laajarinteen vahvuus. Hän löytää hyvä näkökulmia siihen, kuinka kokemuksemme ovat ympäristön ansiota. Tiloissa pitäytyy kuitenkin enimmäkseen henkevän tutkimuksellisena, eikä haasta lukijaansa epäsovinnaisella ajattelulla.” (Pekka Jäntti, Etelä-Suomen sanomat)

”[…] Laajarinne antaa havaintojensa puhua, ja kovin usein näiden kuunteleminen ja puhutelluksi tuleminen on parasta mitä lukijana voi tehdä.” (Veli-Matti Pynttäri, Parnasso)

”Äkkisiltään ihmisen tilallisuutta, siis eri tilojen ja tiloissa olemisen vaikutelmia, käsittelevä teos kuulostaa aiheeltaan hieman kuivalta ja akateemiselta. Lopputulos on kuitenkin kaikkea muuta.” (Tuukka Hämäläinen, Kouvolan sanomat)

Anteeksiannon dynamiikasta

Ystäväni esitti ajatuksensa protestanttisesta anteeksiantamisen eetoksesta: ”Anteeksi antaminen on protestanteille suorastaan vaatimus. Anteeksi antaessaan he kokevat olevansa sen ihmisen yläpuolella, jolle antavat anteeksi, ja tuntevat olevansa parempia ihmisiä kuin muut. Anteeksianto on vallankäyttöä.”

Väite kuulosti niin kummalliselta ja näin protestanttisen kulttuuripiirin kasvattina vieraalta, että minun oli suorastaan pakko vähän miettiä, mistä oikeastaan on kysymys. Mitä on anteeksianto?

Joskus anteeksiannon ääneenlausuminen voi olla vain anteeksi antamisen esittämistä ja valhe. Näin esimerkiksi tapauksessa, jossa pikkulapset pakotetaan puristamaan kättä sovinnon merkiksi ja kuittaamaan riitelynsä anteeksipyynnöin ja -annoin, mutta todellisuudessa riitapukarit jäävät vain odottamaan tilaisuutta päästä kostamaan kokemansa vääryydet. Anteeksiannon julistaminen voi myös olla passiivis-agressiivinen ylemmyydenosoitus, aivan kuten ystäväni arvioi. Parhaimmillaan se, että lausuu antavansa anteeksi, ilmaisee päätöstä antaa anteeksi. Tämä päätös on kuitenkin erotettava varsinaisesta anteeksi antamisen prosessista.

Sen, että ei ole antanut jotakin anteeksi, huomaa siitä, että ei ole jättänyt asiaa emotionaalisesti taakseen, vaan vääryydeksi koetun teon ajatteleminen herättää edelleen katkeruuden, vihan ja aggression tuntemuksia. Jos ihminen on sanonut antaneensa anteeksi, mutta tosiasiassa palaa vanhoihin asioihin jokaisen uuden riidan yhteydessä, ei ole antanut anteeksi, vaan elää kaunassa.

Kysymys ei ole kahden ihmisen valta-asemasta tai – etenkään protestanttisessa etiikassa – paremmuusjärjestyksestä vaan vääryyden ja ihmisen välisestä valta-asetelmasta. Anteeksiantamaton vääryys hallitsee ihmistä. Ennen kaikkea se hallitsee sitä ihmistä, joka ei kykene antamaan anteeksi. Varsinainen väärintekijähän on voinut jo unohtaa koko jutun, tai kenties koko vääryys on ainoastaan kaunaisen ihmisen huonossa ymmärryksessä. Tärkeissä ihmissuhteissa kauna – hallitsevaksi jäänyt vääryyden kokemus – toki riepoo molempia osapuolia.

Koska jo pohdintani lähtökohtana oli viittaus kristillisyyteen, niin tongitaan nyt sitäkin tunkiota, erityisesti Jeesuksen Golgatalla antamaa esimerkkiä. Kenelle Jeesus antaa anteeksi? Kuka on pitkän perjantain kenen yläpuolella, ja mikä on vallankäytön rakenne? Ristillä Jeesus huutaa: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” ”Eli, Eli, lama sabaktani?” Eli tarkoittaa korkeutta ja viittaa yläpuolella olevaan. Jeesus esittää syyttävän kysymyksensä ylöspäin, kaikkivaltiaalle, jonka vastuulla koko saatanallinen kidutus viime kädessä on. Tilanne rinnastuu mihin tahansa vanhempi-lapsi-suhteeseen. Vanhemmat käyttävät valtaa, lapset ovat vihaisia ja jossain vaiheessa kaunaisia. On lapsen tehtävä antaa vanhemmilleen anteeksi, ei toisin päin. Anteeksi annetaan sille, joka käyttää tai on käyttänyt valtaa. Sen sijaan se, jolla on valtaa, ei anna anteeksi vaan armahtaa, pidättäytyy vaikkapa sanktioiden täytäntöönpanosta. Anteeksianto ja armahtaminen ovatkin vallan suhteen vastakkaissuuntaisia prosesseja. Kun Jeesus sanoo: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät”, hän on hyvin tietoinen siitä, että kysymys on epävakaana ja väkivaltaisena tunnetun isän pelastussuunnitelmasta, ei yksittäisten ihmisten vapaasta tahdosta. Isän tehtävänä onkin itse asiassa antaa anteeksi itselleen.

Mitä tämä varsinainen anteeksi antaminen sitten on? Se on vääryyden emotionaalista unohtamista. Vääryydestä irti päästämistä ja irti pääsemistä. Eteenpäin jatkamista. Olenpa katkera itseäni tai jotakuta muuta kohtaan, katkeruus repii ensisijaisesti minua itseäni, vasta tekojen kautta jotakuta muuta. Luultavasti juuri tästä nousee uustestamentillinen ajatus siitä, että ihminen tuomitaan niin kuin hän itse tuomitsee. Kysymys on psykologisesta kokemuksesta, ei ulkopuolisen tuomiovallan vaatimuksesta: katkerana ja vihaisena oleminen – kaunan kantaminen – on joskus yhtä helvettiä.

Toistosta ja esikuvista

Ikuisen paluun myytissä Mircea Eliade esittää, että arkaaiselle ihmiselle aika on syklistä, ei historiallista. Niin uskonnolliset riitit kuin arkinen elämäkin perustuvat jumalten ja myyttisten sankarien tekojen jäljittelemiselle. Toiston alkuperä antaa teoille merkityksen, arkkityyppiset mallit takaavat toimintatavan oikeellisuuden ja tekevät elämän kärsimyksestä siedettävää.

Me modernit ihmiset saatamme ajatella elävämme ainutlaatuisista hetkistä koostuvassa historiassa ja olevamme ainutlaatuisia yksilöitä, mutta luulenpa, että olemme pohjimmiltamme sittenkin ennen kaikkea toistavia eläimiä. Opimme keskeiset elämäntaitomme vanhempia ihmisyksilöitä matkimalla, ja yhteisön jäseninä asetumme enemmän tai vähemmän valmiisiin tehtäviin. Silloinkin, kun olemme vapaimmillamme, irrallisimmillamme ja uutta luovimmillamme, toteutamme arkkityyppisiten esikuvien antamia malleja. Esimerkkeinä mainittakoon myyttinen taiteilija, tutkija, seikkailija. Maailmaa kiertävä ja yhteiskunnan rajoitteita välttelevä hippi ei ole historiassa uusi eikä etenkään omaperäinen ilmiö, vaan yhtä lailla ihasteltu kuin ylenkatsottukin arkkityyppinen hahmo, josta on tehty elokuvia, kirjoja ja lauluja. Malli, jonka voi hylätä tai hyväksyä. Sama pätee eettisiin ihanteisiimme: emme me keksi niitä ”omasta päästämme”.

Jäljittely on biologinen taipumuksemme, lajityypillistä toimintaa, perimmäistä ihmisyyttä. Kun valitsen toimintatapoja, joiden parissa olen oma aito itseni, valitsen toimintatapoja, jotka ovat jo valmiiksi olemassa. Löydän itseni mallikuvien maailmasta.

Inhimillinen aitous onkin mitä suurimmassa määrin – jäljittelemistä.

Lentokoneperspektiivistä

propelliKun katsoo laskeutuvan lentokoneen ikkunasta alas, rakennukset ja etenkin autot ja junat näyttävät pikkuruisilta leikkikaluilta. Havainto tuntuu arkiselta, mutta siinä on jotakin häiritsevää. Tosiaan. Kohteet eivät näytä oikeilta ajoneuvoilta ja taloilta vaan nimenomaan pienoismalleilta ja leluilta. Miksi?

Osittain kokemus selittynee etäisyydellä. On selviö, että saman kohteen muodostama kuva verkkokalvollamme on pienempi silloin, kun se on kaukana kuin jos se on lähellä.

Toinen etäisyyden tuottama ilmiö on, että yksityiskohdat häviävät. Emme näe 200 metrin päässä allamme olevan auton naarmuja emmekä kuraläiskiä. Tällaisten, aitoon todellisuuteen väistämättä liittyvien ”virheiden” katoaminen havainnosta on omiaan idealisoimaan tarkastelun kohteen. Kaukainen kohde näyttää mallilta tai kitschiltä, ei oikealta. Alhaalla ajoneuvot kiiltävät epätodellisina ja talojen seinien ja kattojen pinnat ovat liian tasaisia, liian isolla pensselillä maalattuja.

Paitsi että. Olemme tottuneet etäisyyden aiheuttamiin aistimuksiin. Maan tasalla oleillessamme etäiset kohteet ovat ilmiselvästi etäisiä mutta kovin todellisia kohteita eivätkä lainkaan synnytä leikkikaluvaikutelmaa.

Selittyisikö vaikutelma sillä, että katselemme kohteita ylhäältä päin? Tavanomaisesta nisäkäsperspektiivistämme olemme tottuneet näkemään autot ja talot aivan eri kuvakulmasta. Ylhäältä päin olemme nähneet enemmän niiden pienoismalleja, joihin lentokoneperspektiivi sitten kuin itsestään vertautuu.

Myös valon kulku vertikaalisessa suunnassa on häiriintymättömämpää kuin alhaalla horisontaalisessa: Maan pinnan tuntumassa leijailee paljon pölyä ja lähes huomaamatonta utua, joka himmentää ja sumentaa kaukaisia kohteita. Sumennusfiltteröintiä ei juurikaan tapahdu lentokoneen ja maan pinnan välillä, ainakaan hyvällä säällä, ja siksi alhaalla olevat kohteet ovat etäisyyteensä nähden epätodellisen kirkkaita ja teräviä.

Edellisetkään selitykset eivät silti tyydytä. Kun olen jyrkällä vuoren rinteellä tai seinämällä ja tähyän laakson pohjalla olevaa kylää, se ei näytä lelukylältä vaan oikealta, vaikka katsonkin sitä korkealta ylhäältä päin. Eikä kaupunki muutu lelukaupungiksi, kun sitä katselee korkean tornitalon tai pilvenpiirtäjän ikkunasta.

Kaikilla edellä haetuilla selityksillä lienee osansa kokonaisvakutelman syntymisessä, mutta ehkä viimeisin havainto rinteestä tai rakennuksesta avaa jotakin olennaista. Vuorenrinne tai kerrostalo eroaa lentokoneesta siten, että edelliset ovat kiinteässä yhteydessä tarkastelun kohteeseen, kun taas lentokone ei ole. Vuorenrinne on täynnä yksityiskohtia ja likaa, joiden määrä vähenee vaivihkaa näköhavainnosta, kun etäisyys kasvaa. Kaukaisten rakennelmissakin ne ovat läsnä, vaikkei niitä näe, sillä rakennelmat asettuvat samalle jatkumolle kuin läheiset kohteet. Kiinteä yhteys tarkoittaa, että kaukaisetkin kohteet ovat samaa todellisuutta, josta lähiympäristömmekin koostuu. Siis: todellisuutta. Lentomatkustajalle jatkumo, yhteys maan pintaan, on katkennut. Talot ja junat eivät ole sitä ympäristöä, jossa hän paraikaa istuu. Ehkäpä lopulta juuri tämä ratkaisee? Irrallisuuden johdosta kohteet eivät ole hänelle aivan täyttä todellisuutta vaan vaikuttavat ennemminkin idealisoinneilta, malleilta ja leikkikaluilta.