Autobiografinen harrastelijakuvaus: Maailma, verkkokalvo, kenno ja näyttö

Kun perheeseemme tuli ensimmäinen digikamera 12 vuotta sitten, aloin ottaa enemmän valokuvia kuin aiemmin. Tietenkin, nythän siihen oli varaa. Kaltaiseni tavallinen pulliainen pääsi lopulta pelaamaan sillä, millä ammattilaiset olivat aina pelanneet: kuvien määrällä. Jos samasta aiheesta voikin ottaa kymmenenkin hieman toisistaan poikkeavaa kuvaa, todennäköisyys saada aikaan jotain kohtalaisen kivan näköistä on aika paljon suurempi kuin ennen.

Mutta ei räpsyjen määrä kuvaa tee.

Eräs kiinnostavimpia valokuvausmuistojani noilta ajoilta oli, kun annoin kameran alle kolmevuotiaan tyttäreni käsiin. Muistikortille tarttuneet kuvat avasivat aivan uuden, suorastaan surrealistisen oudon näkökulman omaan kotiini. Maailma ei ole meille kaikille sama.

Kuva: 4-vuotiaan täysosuma.

Pari vuotta sitten avasin tilin Flickriin, koska halusin jakaa visuaalista ympäristöäani kaukaisten ystävieni kanssa. (Samasta syystä se ensimmäinen digikamerakin meille oli aikoinaan tullut.) Kuvablogin aloittaminen osoittautui merkittäväksi käänteeksi siinä, miten katselen maailmaa. Aloittaessani pidin kameraa vielä ennen kaikkea ympäristön dokumentoinnin välineenä: valokuvat olivat vielä sen näyttämiseen, mitä olin nähnyt.

reed

Aloin selailla sivustoa. Millaisia kuvia muut jakoivat? Jotkut tekivät hienompia ja jotkut kiinnostavampia kuvia kuin toiset. Aloin seurailla käyttäjiä, jotka herättivät minussa muitakin tuntemuksia tai ajatuksia, kuin että tällaistakin joku on nähnyt. Siis nimenomaan erilaisia kuvaajia kuin mitä itse olin. Yhtä olennaista kuin ”mitä” olikin ”miten”, usein olennaisempaakin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Seura tekee kaltaisekseen.

Astuin jälkikäsittelyn maailmaan. (Miten siihen olikin mennyt niin kauan?) Se oli kuin paluu lapsuuteen, piirtämisen tai maalaamisen ääreen. Moni kuva syntyy vasta tietokoneen tai puhelimen ruudulla. Kameran tallentama informaatio onkin useimmiten vasta rakennusmateriaalia, ei vielä kuva vaan kuvan mahdolllisuus. Vasta valotusta, väriä, tarkennusta ja niin edelleen säätämällä kuvaajan visio toteutuu. Muut manipulaatiot siihen vielä päälle. On riemastuttavaa hakata raakakuvan kivenjärkäleestä esiin se muoto, jonka mahdollisuuden siinä on nähnyt. Sanojen ja käsitteiden parissa työskentelevälle ei-käsitteellinen, ei-sanallinen ilmaiseminen on lisäksi vapauttavaa, askelen verran välittömämpää toimintaa.

beach

Myös visuaalinen elämys on kulttuurisesti määräytynyt. Huomaan usein pitäväni kuvista ja tuottavani kuvia, jotka ovat asetelmallisesti tai muuten tyylillisesti mitä perinteisimpiä. Erityisesti maisemakuvauksessa romanttis-realistisen maalaustaiteen vaikutukset ovat yhtaikaa ilahduttavia ja kliseisiä.

lintu

Mitä tämä edullisesti tavoitettava kuvaamataiteen muoto on minulle antanut, paitsi silkkaa tekemisen iloa? Uudenlaisen tavan katsoa. Visuaalinen ympäristöni ei ole enää ainoastaan olemassaolevia näkymiä, vaan toisenlaisten näkymien mahdollisuuksia. Vuorovaikutukseni ympäristöni kanssa on entisestään kaksisuuntaistunut. Yhtä lailla kuin otan vaikutelmia vastaan, työnnän omia visioitani ympäristööni.

marras

Tiloissa muiden lukemana, osa 2

Tiloissa

Tiloissa on monialaisten käytäntöjen opaskirja. Se antaa eväitä tiloissa liikkumiseen ja avartaa tietoisuuttamme niistä. Osa neuvoista on käsitteellisiä, osa ihan käytännön vinkkejä. Mitä erilaiset tilat merkitsevät, ja millaisia merkityksiä me niille annamme? Miten liikkua erilaisissa tutuissa ja ennestään tuntemattomissa tiloissa? Miten saada niistä enemmän irti?” (Karri Kokko, Kiiltomato)

”Viehätyin kirjailijan monista näkökulmista ja elämänmakuisesta pohdinnasta. Jos pidit Laajarinteen tietokirjasta Muumit ja olemisen arvoitus, pidät tästäkin. ” (Else Turunen, Kotiliesi)

”[M]ukana kulkee kiitollisena, sillä opas osaa asiansa, ja jättää yleensä mukana kulkijalleen avaimia ja tilaa perehtyä lisää itse – löytää uusia, omia reittejä.” (Jani Ekblom, Hämeen Sanomat)

”Laajarinne pohtii syvällisesti mutta yleistajuisesti tilan, paikan ja esimerkiksi liikkeen merkitystä ihmisen mielelle ja ajattelulle.” (MP, Mondo)

Jo aiemmin mainitsemani Kouvolan Sanomien juttu on julkaistu myös Etelä-Saimaassa ja sitä kautta internetissä:

”Äkkisiltään ihmisen tilallisuutta, siis eri tilojen ja tiloissa olemisen vaikutelmia, käsittelevä teos kuulostaa aiheeltaan hieman kuivalta ja akateemiselta. Lopputulos on kuitenkin kaikkea muuta.” (Tuukka Hämäläinen, Etelä-Saimaa)

 

Lisää arvioita täällä.

Pinnan alla pimeä

pinnanalla

Se ei voinut olla sattuma. Terapeutti Kaarlo Nuortevan potilas on puhunut lapsuusmuistostaan, jossa hän on vaarassa hukkua eläintarhan edustalla mereen. Pian näky toteutuu Korkeasaaren rannassa, ja Kaarlon huoli saa muodon. Epidemia on alkanut levitä. Se tarttuu sanoista ja katseista, televisio-ohjelmistakin, ja väkijoukoissa sen seuraukset ovat suorastaan tuhoisia.

Kaarlo saa tutkimusparikseen maan johtavan epidemiologin, opiskeluaikaisen tyttöystävänsä Doriksen. Ennen kuin he jäljittävät tartunnan lähteen, uutiset täyttyvät maailmanlopun enteistä: tulva runtelee Tbilisiä ja eläintarhan asukit ryntäävät vapauteen. Budapestissa maa nielaisee joukon mielenosoittajia, jotka putoavat veden täyttämään luolastoon. Unohdetut ja torjutut salaisuudet nousevat pintaan, ja käsillä olevaan uhkaan verrattuna maailmansodat ovat pelkkä varjo. Sairastumassa eivät ole pelkästään ihmiset vaan koko tuntemamme todellisuus.

Pinnan alla pimeä on tiivistunnelmainen psykologinen trilleri, joka yhdistää myytit ja arkkityypit aikamme suurimpiin uhkakuviin. Teos vetää lukijansa paranoian pyörteisiin, joissa mikään ei ole sattumaa, vaan kaikki merkitsee aina myös jotakin muuta.

isbn 978-952-300-302-6
Kansi: Timo Mänttäri
Ilmestyy maaliskuussa 2017

Rakkaus ei ole tunne

humiseva-harjuLuin hiljattain Emily Brontën Humisevan harjun. Romaani osoittautui viehättävän brutaaliksi kertomukseksi yorkshirelaisten hillbillyjen ihmissuhteista – ja yllätti minut täysin. Kirjasta puhutaan usein rakkausromaanina, ja sellaisena se ei kerta kaikkiaan vastannut ennakko-odotuksiani.

Cathyn ja Heathcliffin välinen suhde alkaa lempeänä hyväntahtoisena rakkautena, joka väärinkäsitysten ja strategisten valintojen vuoksi kääntyy katkeraksi ties-miksi, johon sisältyy kostonhimoa, kiihkeää halua ja kaipuuta, ja joka liittyvä tuhoisa sitoumus ulottuu jopa kuoleman tuolle puolen. Ensimmäinen reaktioni oli: Tämä ei ole rakkaus- vaan vihatarina. Juuri mikään päähenkilöiden toiminnassa tai tunne-elämässä ei vastaa käsityksiäni rakkaudesta. Sillä eikö rakkaus ytimeltään ole sitoutunutta tahtoa elää niin, että rakastettu voi mahdollisimman hyvin? Eikö romaani kerro ennemminkin Heathcliffin tarpeesta tulla rakastetuksi ja tuon tarpeen tyydyttämättä jäämisen aiheuttamasta vihasta? Miten usein me sekoitammekaan rakkauden tarpeen itse rakkauteen!

Ajauduin kuitenkin jatkopohdintoihin. Mistä puhumme, kun puhumme rakkaudesta? Ensireaktioni heijasteli erinäisiä agapen piirteitä, tiettyä pyyteettömyyttä ja hyväntahtoisuutta. Mutta Humisevan harjun intohimo olikin luonteeltaan eroottista, eikä eros ole koskaan pyyteetön. Eros on halua, jonka hulluksitekevyyttä on pelätty ja kunnioitettu niin pitkään kuin siitä on kirjoitettu. Eros on vienyt sankareita ja sankarittaria paitsi täyttymyksen huipuille, myös sotiin, epätoivoon, loukattuna tai torjuttuna vihanpitoon. Se voi olla totaalisen yhteensulautumisen tai -kuuluvuuden tunnetta, ja romaanihahmoiltakin odottamani hyväntahtoinen huolenpito on tavallisesti mukana kuvioissa. Freudilaiset saavat näistä piirteistä insestisiä kiksejä. Platonin romaanihahmolle nimeltä Sokrates rakkaus oli ilmiö, joka alkoi lihallisista himoista mutta saattoi hyvin hoidettuna kehittyä viisaaksi suhteeksi koko maailman hyvyyttä kohtaan. Kristityille se on tahtotila. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Alkaa näyttää ilmeiseltä, että rakkaus ei ole tietty yksittäinen tunne. Voisimmeko siis tarkoittaa rakkaudella jotakin sumean logiikan joukkoa, toisiaan muistuttavien tunteiden perheyhtäläistä ryhmää? Emme aivan, sillä vaikkapa mustasukkainen omistushalu ja toiselle hyvän tahtominen eivät varsinaisesti muistuta toisiaan kovinkaan paljon.

Sen sijaan rakkaus on toisiinsa kietoutunut sikermä tunteita, ajatuksia, mielikuvia, ideaaleja, käyttäytymistapoja. Mikään yksittäinen piirre tai tunne ei itse asiassa riitä: voin himoita toista tai olla häntä kohtaan hyväntahtoinen tai haluta jakaa salaisuuteni hänen kanssaan ilman, että r-sanan käytölle on aihetta.

Rakkaus on kompleksi.

(Erilaiset rakkaudet sitten kyllä muodostavat wittgensteinilaisittain perheyhtäläisen ryhmän. )

Rakkauden tarve on sittenkin aika usein rakkautta itseään; kenties Heathcliffin katkeruus ja Cathyn dramaattiset pelitkin ovat. Ehkä vihakin voi olla.

Keikkakalenterin päivitys

Lähiviikkoina minut saa kiinni esimerkiksi seuraavasti:

24.9. Edith Stein -päivä

P. Henrikin sali, P. Henrikin aukio 1

Klo 16:45 Kirjailija Antti Nylén keskustelee taidemaalari Elina Merenmiehen ja kirjailija Jukka Laajarinteen kanssa heidän teoksistaan. Vapaa pääsy. Tapahtuman koko ohjelma täällä.

***

1.10. Turun kirjamessut

Klo 12:50-13:10 Haastattelu Suomen Nuorisokirjailijoiden messuosastolla

Klo 14-14.30 A-halli, Fiore-lava: Scifin yhteisöt

Suomalaisesta scifistä yhteisöllisenä ilmiönä keskustelevat Johanna Sinisalo, Markku Soikkeli, Jukka Laajarinne. Haastattelijana Paula Havaste. Järjestäjänä Kirjailijaliitto.

***

15.10. klo 14; Tarina tilassa, tila tarinassa

Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi (Marttilankatu 12, Sastamala)

Mikä yhdistää tai erottaa tiloja, joita luovat arkkitehdit, kirjailijat ja taiteilijat? Miten tarinat näkyvät tiloissa, entä tilat tarinoissa? Miten mieli ja ympäristö vaikuttavat toisiinsa? Aiheesta keskustelemassa ovat arkkitehti ja sarjakuvataiteilija Mikko Metsähonkala sekä kirjailija Jukka Laajarinne. Vapaa pääsy.

***

28.10. Helsingin kirjamessut

15:30-16:00 Minna Canth -lava
Kirjoittaja vai kertoja? Ajatellaan, että romaanin minäkertoja on fiktiota ja esseisti kommunikoi suoraan lukijan kanssa. Mutta ovatko esseen kertoja ja sen kirjoittaja sittenkään aivan sama henkilö? Kirjailijat Jukka Laajarinne ja Tommi Melender pohtivat kirjoittamisen henkilökohtaisuutta.

Kahvinkeittoa ja vastuullisuutta

Päivänä eräänä piipahdin Gaudeamus Kirjaan & Kahviin hörppäisemään espressoshotin, ja asiointikokemus pisti jälleen miettimään, miten markkinat toimivat.

Aloitetaan nyt vaikka siitä, että kun klikkaa kahvilan nettisivulle, aivan ylimpänä nähdään teksti: HYY Ravintolat. Vastuullista HYY-liiketoimintaa. Parempi varmaan ollakin. Kirjan & Kahvin, kuten muidenkin HYY-ravintoloiden asiakaskunnasta suurin osa on yliopiston pääkirjaston käyttäjiä, paljon humanisteja ja muita, ja kun kahvilan kupeessa on Gaudeamuksen kirjakauppakin, luulisi että kahvilatuotteiden eettisyyteen joutuisi vähän panostamaan, myös tai ainakin tuotantoketjun näkyvimpiin osiin.

Not.

Sinkkuespresson hinta on juustoiset 3 €, tuplan 3,50 €. Harvinaisen pienellä hintaerolla pyritään ilmeisesti ohjailemaan espresson juojia korkeaan kulutukseen. En kuitenkaan kaivannut tuplaa, vaan tilasin yhden shotin.

Ja mitä tapahtui?

Kahvilahenkilö tamppasi kahvinpurut tuplakahvaan ja valutti tuplashotin: puolet kahvista valui viemäriin, puolet kuppiin.

Tuotteen tarjoaja siis käyttää isompaan ja pienempään annokseen tismalleen saman määrän raaka-aineita ja energiaa, mutta myy halvemmalla tuotetta, jossa näistä puolet heitetään menemään. Aikana, jona jokseenkin kaikki väittävät pyrkivänsä vähentämään ruoka-ainehävikkiä.

Kysyin myyjältä, mitä järkeä toimintatavassa on?
”Meillä on kaksi eri hintaista tuotetta.”

Niinpä. Niin kauan kuin markkinoiden ajatellaan toimivan – ja näin ne näköjään toimivat – lyhytnäköisesti omaa etuaan laskeskelevan idioottikuluttajan (”Tuplashotti on noin paljon halvempi! Otankin sen!”) valintojen ohjailemana, tuhlailevuudelle ja epäekologisuudelle on kysyntää. Niukkuutta kannattaa tuottaa vaikka raaka-aineita tuhoamalla. Kahvikupin logiikka on vain yksi niistä syistä, joiden vuoksi markkinat tarvitsevat lainsäädännöllistä ohjailua ja valvontaa.

Espressoshotti kuulostaa tietenkin pieneltä jutulta, mutta pitäisikö meidän muka uskoa, että kuvatulla tavalla toimitaan ainoastaan pienissä asioissa?

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku

Aivan ensimmäiseksi Nabokovin mestariteoksessa huvittaa sen rakenne. Lukijan käsissä onkin tohtori Kinboten toimittama laitos ystävänsä John Shaden viimeiseksi jääneestä runoelmasta Kalvas hehku: esipuhe, sitten itse runoelma, lopuksi yli kaksisataasivuinen kommentaari.

Kinbote osoittautuu heti kättelyssä itseään ja Zemblan kuningassukua täynnä olevaksi sekopääksi, joka lukee Shaden runoelmaa puhtaasti omista lähtökohdistaan, itseään vasten peilaten, usein lukemansa tekstin lähes kokonaan sivuuttaen. Kalvasta hehkua on helppo alkaa lukea tulkinnan mielivaltaisuutta käsittelevänä absurdina komediana tai parodiana.

Kinbotelainen lukemisen tapa on tietenkin meille monille tai ehkä jopa kaikille tuttu. Harvassa lienevät kirjailijat, joiden teoksiin ei joku läheinen tai etäinen olisi paranoidisti lukenut itseään. Lievemmässä muodossa kinbotelainen luenta on sitä, että näemme teoksessa kuin teoksessa itsemme ja peilaamme sen tapahtumia tai muuta sisältöä omiin kokemuksiimme, välinpitämättöminä niille osille tekstiä, jotka eivät satu ”koskettamaan”. (Huomattakoon, että tämän näkökulman esille tuominen edustaa itsekin kyseistä ilmiötä.)

Koomisia vaikutelmia synnyttävät myös Shaden Kalvaan hehkun jambiset säkeet. Kekseliäisiin loppusointuihin pakotettu jankkaava poljento on mielestäni aina ollut ennen kaikkea hassu ilmaisun muoto, silloinkin kun itse sisältö on vakava. Tatata taa, tatata tat-tataa. Kristiina Drewsin suomennos on muuten aivan upea!

Runosäkeet ja mielipuolen kirjoittamat fragmentaariset kommentit kasvavat nopeasti höpsöyden ulkopuolelle: ne kehittyvät monitasoiseksi, juonevaksi kertomukseksi, josta ei puutu traagisiakaan piirteitä.

Kalvaan hehkun lukeminen ei ole vaikeaa; sekä suuri kertomus että sen kieli soljuvat eteenpäin vaikeuksitta. Yllätyksiä, hienoja yksityiskohtia ja runsautta. Kaikki mahdollisuudet ottaa teos ihan vain omalaatuisena seikkailukertomuksena. Kirjan paljon puhuttu hankaluus on ennen kaikkea tulkinnallista vaikeutta. Harvinaisen epäluotettava kertoja tarjoaa monta haastetta ja kompastuskiveä sille, joka haluaa tietää, mitä ”todella” tapahtui ja kuka tuo tohtori Kinbote oikeastaan edes on. Tällaiselle lukijalle kyseessä on dekkari, jossa salapoliisin osaan joutuu itse.

patrick-stewart-x-men
Kuva: Charles Xavier Patrick Stewartin näyttelemänä.