Kirjoittaminen rakkaus

Silloin tällöin kirjan kirjoittamista verrataan rakastumiseen. Viimeksi törmäsin vertaukseen Joël Dicker-sitaatissa: ”Kirjan kirjoittaminen on samanlaista kuin rakastuminen: se saattaa satuttaa pahasti.”

Rakastumispuolen ymmärrän metaforasta, mutta metaforaa en. Onneton rakkaus on kipeä juttu. Mutta entä kirjoittaminen? Ei ikinä! Kirjoittaminen ei tee kipeää, vaikka se voi joskus olla vaikeaa. Keskeneräisen tekstin kanssa olen yksin, se on osa minua. Se ei katso minua kuvaruudulta, ei petä, ei ymmärrä minua väärin, ei ala sekoilla eikä jätä minua. En ole sille mitään velkaa, en ole sille mistään vastuussa. Itselleni vain.

Intohimoinen suhteeni keskeneräiseen tekstiin kyllä on. Jaksan puhua siitä ystävilleni. On jännittävää tutustua tekeillä olevaan kirjaan, kun se paljastaa minulle salaisuuksiaan. Siitä on vaikea pysyä erossa silloin. Uudelleenkirjoittamisen vaiheessa, kun arki ja toisto alkavat tulla mukaan suhteeseen – me olemme tässä samassa tilanteessa taas! –, alan tuntea sitä kohtaan pientä tyytymättömyyttä. Joku, ehkä kustannustoimittaja, sanoo jotakin, mikä saa minut näkemään rakkaan tekstini hieman vajavaisena. En ole tyytyväinen. Huomaan yhtäkkiä, että haluan kirjan muuttuvan, ihan vähän vain mutta toisenlaiseksi kuitenkin. Siitä se alkaa, toisen muuttaminen. Aivan vaivihkaa siinä alkaa unelmoida ihan muiden tekstien kirjoittamisesta, ja siellähän niitä onkin, tulevien mahdollisten teosten viettelyksiä.

Jossain vaiheessa kaikki on ohi. Toisin kuin rakkaudessa, kirjoittamisessa on helppo päästää irti. Puhun nyt tietenkin vain itsestäni. Jotkut palaavat muokkaamaan teoksiaan yhä uudelleen, vuosienkin jälkeen. Yhteiset vuodet vain ovat takana. ”Meillä oli kivaa, mutta, tuota, minulla on nyt toinen teksti, ja sinunkin kanssasi tämä on viime aikoina tuntunut ihan työltä.” Ei pienintäkään eroamisen tuskaa. Internetissä kuitenkin tulee välillä vähän stalkkailtua/googlailtua. Mitähän sille nykyään kuuluu? Onkohan sillä (toivottavasti!) uusia rakastajia?

Sen jälkeen, kun Pinnan alla pimeä lähti elämään omaa elämäänsä, sillä on ollut esimerkiksi tällaisia ihmissuhteita:

”Laajarinteen romaanissa on spekulatiivisen fiktion juonne, mutta sen fantasiaelementit ovat oikeasti pelottavia.” (Marko Hautala)

”Pinnan alla pimeä lienee kirjakeväämme omintakeisimpia ja kylmäpäisen kiehtovimpia teoksia.” (Jani Saxell, Parnasso)

”Makrotasolla tarkastellen Laajarinne on luonut kriittisen ajankuvan. Teoksessa on hämmästyttävän paljon yhteyksiä nykypäivään.” (Anne Haikola, Nousu)

”Päähenkilön ammatillinen osaaminenkin taitaa olla mielikuvituksen tuotetta.” (Taina J, Kaksi sivullista)

”Pinnan alla pimeä on sopivalla tavalla haastava, älykäs ja samaistuttava kirja. Se muistuttaa ihmisiä siitä, että vaikka jokin asia on jäänyt taakse, se ei välttämättä ole lakannut olemasta.” (Shimo Suntila, Tähtivaeltaja)

”Viihdyttävä kerronta yhdistyy korkeakirjalliseen, temaattisesti rikkaaseen sisältöön.” (Artemis Kelosaari, Kritiikki)

”Jukka Laajarinne on kirjoittanut teoksen, jossa kutakuinkin kaikki on oudosti kohdallaan.” (Harri Erkki, Portti)

”Laajarinteen romaanista avautuu äkkiä muitakin kerroksia. Toki ne viittaavat Carl Jungin psykologisiin teorioihin ja dystooppisen tieteiskirjallisuuden klassikoihin, mutta moninaisen aineiston yhdistelmä on Laajarinnettä itseään ja materiaali on oikein pätevästi järjestelty.” (Kauppalehti)

”Uutuuskin on tieteistarina, vaikka sitä markkinoidaan psykologisena trillerinä. Kirja muistuttaa hieman puolalaisen scifi-mestarin Stanislaw Lemin teoksia.” (Pertti Avola, Helsingin sanomat)

”Romaani on jännittävä kokeilu asetelmasta, jossa aine on alisteinen hengelle ja ruumis sielulle.” (Helena Miettinen, Savon Sanomat)

”Pinnan alla pimeää on kutsuttu psykologiseksi trilleriksi, mutta tämän mainoslauseen ei kannata antaa hämätä. Kyse on paljon enemmästä.” (Omppu Martin, Reader, why did I marry him?)

”Oletko valmis venyttämään tietoisuuden ja todellisuuden rajoja – tai käsitystäsi niistä? Sukella rohkeasti suoraan pinnan alle!” (Suketus, Eniten minua kiinnostaa tie)

Pinnan alla pimeä on omituinen kirja. Se sisältää paljon kummallista ja kysymyksiä herättävää aineistoa. Tarinan omituisuus ja epämääräisyys viehättävät.” (Mikko Saari, Kirjavinkit)

”Uhan tuntu, jopa kauhu pirskahtelee voimakkaastikin pintaan.” (Annika Kivi, Rakkaudesta kirjoihin)

”Voi olla, että kirjan tarkoituksena oli juuri se, että lukija saa analysoida, purkaa kirjaa mielessään kuin aivopähkinää, mutta minulle tämä ei avautunut, enkä halunnut etsiä sanakirjaa lukemisen aikana ja suomentaa jatkuvasti.” (Marika, Usva)

It Comes At Night ja kauhun näkökulma

Sisältää juonipaljastuksia.

Vastikään ensi-iltansa saanut It Comes At Night on arvioissa enimmäkseen luokiteltu kauhuelokuvaksi, ja kauhuelokuvalta se näyttää myös trailerinsa perusteella.

 

Kun elokuvan katsoo kokonaisuudessaan, tekee kuitenkin mieli sijoittaa se muihin lajityyppeihin. Tämä herättää kysymyksen, mikä ICAN:ssä on kauhua ja mikä ei. Jotkut ovat luonnehtineet elokuvaa myös kauhun keinoja hyödyntäväksi scifi-trilleriksi, joten en ole tuntemuksineni yksin: kyseessä on jonkinlainen rajatapaus.

Pieni juonikuvaus on välttämätön. Yhteiskunta on romahtanut helposti tarttuvan ja nopeasti tappavan taudin vuoksi. Kolmehenkinen perhe asuu syrjäseudulla taloonsa linnoittautuneena. Ikkunat on laudoitettu, ainoaa sisäänkäyntiä pidetään enimmän lukittuna. Ulospäin hylätyltä näyttävään taloon murtautuu mies, joka otetaan vangiksi. Häntä ei voi päästää vapaaksi, ettei hän tuo paikalle ties mitä epämääräistä jengiä. Sen sijaan miehen perhekin käydään hakemassa samaan taloon asumaan, onhan resurssien ja joukkojen yhdistämisestä vain etua. Mikäli toisiin sattuu luottamaan. Luottamus alkaa pian rakoilla. Myöhemmin rutto on ehkä karkuteillä käyneen koiran mukana tarttunut vieraana saapuneeseen perheeseen. Pakoon näitä ei voi päästää samasta syystä kuin ensiksi taloon tullutta miestäkään: ulkopuolella on epätoivoisia ihmisiä, jotka vain toivovat löytävänsä kaiken sen, mitä talo pitää sisällään. Tarinan loppu on väkivaltainen.

Kerronnan näkökulma pysyy ensimmäisessä perheessä, etenkin perhettään suojelevan isän ja painajaisia näkevän pojan näkökulmat ovat hallitsevia. Perheeseen kohdistuva uhka ei enimmän aikaa ole välitön: tauti ja vaaralliset ihmiset kyllä ympäröivät pihapiiriä tuolla jossakin, ja on mahdollista, että ne tunkeutuvat reviirille joskus, mutta koska vaarat näyttäytyvät melko etäisinä, eivät ne riitä synnytämään kauhugenrelle ominaista pelonsukuista jännitettä. Uhkakuvat virittävät kuitenkin perheen aikuiset puolustuskannalle ja sotatilaan. Alusta asti kauhistuttavinta elokuvassa onkin näkökulmahenkilönä toimivan perheenisän (näennäisen) rationaalinen puolustaminen maailmaa vastaan: hän on jo lopettanut kuolemansairaan appiukkonsa päähän ampumalla, anteeksi pyydellen, ja hävittänyt ruumiin polttohautauksella.

Juuri tämä, väkivallan logiikan näkökulma, erottaa It Comes At Nightin kauhugenrestä. Paikallisella tasolla, talon lähiympäristössä, valta pysyy valistuneen ihmisen käsissä. Suurin uhka ei ole ulkoinen vaan läpeensä inhimillinen.

On tietenkin eksistentiaalisen kauhun vanha perinne, jossa alun perin ulkoinen hirvitys paljastuu sisäiseksi tai muuttaa alkujaan kauhistelevan toimijan kauhistuttavaksi toimijaksi. Tästä perinteestä hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa Lovecraftin novelli Varjo Innsmouthin yllä, sekä Valkoiset varpaat -antologiassa julkaistu Anders Fagerin Kuolema saapuu Bodskäriin. Tai ehkä hirvittävimpänä: Lynchin Lost Highwayn alkupuolisko. Olennaista näissä on: tarinan ”minä” – sivistynyt, inhimillinen maailma – on ”toisen” välittömästi uhkaama (ks. esim. Tapani Kilpeläinen: Kauhu filosofiana). Sen sijaan It Comes At Nightissa elokuvan ”minä” sen on välitön uhka jokaiselle, joka hänen lähelleen eksyy. Aloite väkivaltaan pysyy inhimillisen käsissä, jokaisella muulla on syytä pelätä häntä, ja toki myös toisiaan.

Elokuvan virittämä jännite ei olekaan kauhua vaan ahdistusta: ihmisen pelkoa itseään ja omia mahdollisuuksiaan kohtaan.

Apokalyptinen survivalistitrilleri muuttuisi hyytäväksi kauhuelokuvaksi yksinkertaisella näkökulmanvaihdoksella. Pitäkäämme tarina ennallaan, mutta valitaan sen ”minä” toisin. Kuvitelkaapa kertomus, jossa perheenisä löytää metsän keskeltä laudoitetun autiotalon, jossa asuukin paranoidi ihmisryhmä, joka ottaa hänet ja perheensä vangeiksi…

 

Duende Aino Kallaksen Sudenmorsiamessa

Johdatus musiikkiesitykseen Aino Kallaksen nimipäivillä.
Duende on espanjankielisessä kansanperinteessä alkujaan henkiolento, jonkinlainen paholainen, haltija tai tonttu, joita elää erityisesti metsäisillä seuduilla, joilla ne pystyvät taikakeinoillaan houkuttelemaan kulkijoita eksyksiin. Sanalla on yhteinen, talon herruudesta juontava etymologia esimerkiksi ‘despootin’ ja ’tontun’ kanssa. Tällaiset metsään eksyttävät henkiolennot ovat varsin universaalia mytologiaa. Muualta maailmasta mainittakoon vaikkapa eräiden pohjoisamerikkalaisten kansojen tuntemat wendigot tai windigot, jotka saattoivat vallata uhrinsa sielun, tyypillisesti silloin kun tämä oli metsästysretkellä. Wendigo eksytti uhrinsa ja riivasi sitten tämänkin itsensä kaltaiseksi karvaiseksi metsän saalistajaksi.

Teille kuulijoille lienee tutumpi se saarenmaalainen Metsän Henki, Diabolus sylvarum, joka Sudenmorsiamessa ottaa Aalon valtaansa sudenmetsästyksen yhteydessä: ”Henki, jolla on suolla ja korvessa kotonsa, rohkia ja pelvotoin, voiman ja vapauden henki, mutta myös raivon ja väkivallan, salattu yli ymmärryksen, siivekäs niin kuin myrskytuuli ja palava niin kuin maailman sydän, mutta kuitenkin Pimeyden kahleissa.”

Mainittakoon sivumennen, että myös pohjoismaiset tontut saattoivat aiheuttaa vaikeuksia, jos ihminen kohteli eläimiä kaltoin. Tekee mieli tulkita, että tämä eläinten nujertamiseen ja metsästämiseen liittyvä kuvasto varoittaa siitä, mitä tapahtuu, jos yritämme nitistää tai kahlita sisäisen eläimemme.

Mutta takaisin Iberian niemimaalle. Ainakin 1700-luvulta lähtien duendella on tarkoitettu myös sellaista vahvaa ajatusta tai miellettä, vimmaa joka ottaa ihmisen valtaansa ja ajaa tätä – ketä mihinkin. Kiihkoa. Talon herraa. Tästä kiihkosta Federico García Lorca alkoi puhua taidetta synnyttävänä voimana. Flamencossa tai syvässä laulussa duende on tunteen paloa, joka ottaa myös kuulijansa valtaan. Se on esityksen tai taideteoksen sielu. Vaikka esitys olisi kuinka taidokas, laulajan ääni harjaantunut ja soittajan sormet näppärät, tai vaikka runon sanat olisivat kuinka hienosti laitetut, ilman duendea teos jää tyhjäksi ja sieluttomaksi. Koska flamenco ei täten ole pohjimmiltaan tekniikka- tai taitolaji – tai edes esteettinen akti – on jopa kyseenalaistettu, onko se varsinaisesti taidetta; on sanottu, että syvä laulu on ennemminkin kuin ansaan jääneen pedon ulvontaa.

Lorcan mukaan duende on paholaismainen voima tai henki ihmisen sisällä, jonka kanssa käytävästä kamppailusta taide kohoaa täydellisyyteen. Se on jotakin, jonka kuka tahansa voi tuntea, mutta jota ”yksikään filosofi ei ole selittänyt”. Huomatkaa samansuuntaisuus ”yli ymmärryksen” menevän Diabolus sylvarumin kanssa. Lorcan sanoin siellä, missä on demonisia ”mustia sointuja”, on myös duendea. Ja päin vastoin: rakkauslaulusta, josta puuttuu pimeä puoli ja tuska, puuttuu myös duende. Lorcan duende lähestyykin ajatuksena intohimoa, tai kuten monessa kielessä latinan vaikutuksesta sanotaan, passiota. Passion alkuperäinen merkitys on: tuska. Intohimo on kärsimystä.

Sekä Lorcan että Kallaksen tuotannossa toistuu aivan erityinen duenden hallitsema näyttämö tai asetelma. Tämä näyttämö on porvarillisten perinnäistapojen säätelemä avioliitto, jonka ulkopuolelle suuntautuva intohimo repii ihmisten – näiden kirjailijoiden teksteissä nimenomaan naisten – sydämiä. Kuten tiedämme, Kallakselle kamppailu duenden kanssa oli juuri tässä muodossaan hyvin henkilökohtainen, ja sen tuloksena syntyi muun muassa Surmaava Eros -trilogia. Vastaavasti Lorcan näytelmät Veren häät, Bernarda Alban talo ja Doña Rosita ovat täynnä kirottuja, Eroksen riivaamia naisia, jotka rakastuvat liittojensa ulkopuolelle, ja toisinaan intohimo johtaa heidät kuolemaan. Doña Rosita oli Lorcan itsensä sanoin ”näytelmä espanjalaisesta teeskentelystä, näytelmä nautinnonkaipuusta, joka naisten täytyy väkipakolla tukahduttaa syvälle kiihkeään sydämeensä.” Lorcan oma kamppailu oli myös luonteeltaan eroottinen, mutta avioliitosta vapauteen riutuvan naisen kuva oli, toisin kuin Kallaksen tapauksessa, ennemminkin henkilökohtaisen peittelyä kuin paljastamista.

Vaikka tämä erityinen näyttämöllepano oli kummallekin taiteilijalle keskeinenosa heidän tuotantoaan, on se vain yksi monista mutta satunnaisista Aino Kallaksen ja andalusialaisen runouden kohtaamispisteistä. Esiin voidaan nostaa myös tapa, jolla niin Lorca kuin Kallaskin loivat kansanperinteen pohjalta modernia symbolistista taidetta. Diasporisuus ja ”Krohnin suvun kulkuriveri” puolestaan on helppo nähdä Kallasta ja espanjalaisia gitanoja yhdistävinä mielentiloina.

Mainitut samankaltaisuudet ovat kuitenkin banaaleja, tietyssä mielessä liian tavallisia, liian itsestäänselviä. Ihmiset kokevat samanlaisia asioita, ihmiset kärsivät samanlaisia intohimon tuskia kaikkialla maailmassa. Mutta kuten suuren taiteen voima ei ole taituruudessa, ei se ole myöskään omaperäisyydessä, eikä se katoa tavanomaisuuteen tai kliseisiin. Olennaista on duende. Onko teoksessa sielua? Välittyykö se vastaanottajalle?

Onko Aino Kallaksen tuotannossa sielua? Onko Sudenmorsiamessa duendea?
Tähän on vain yksi mahdollinen vastaus: Ouuu-uuu! Uuuuuu, ou, ou, ouuuuuuu!

***

Kirjallisuutta:

Aino Kallas: Sudenmorsian
Aino Kallas: Reigin pappi
Aino Kallas: Barbara von Tisenhusen
Aino Kallas: Elämäni päiväkirjat 1-2
Leskelä-Kärki, Melkas & Hapuli (toim.): Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta
Federico García Lorca: Doña Rosita ja muita näytelmiä
Federico García Lorca: Veren häät ja muita näytelmiä
Timothy Mitchell: Flamenco Deep Song
Francisco Umbral: Lorca, kirottu runoilija
Juha Varto & Hakim Attar: Syvä laulu

Aino Kallaksen nimipäivä 10.5.

Vietämme Aino Kallaksen nimipäivää keskiviikkona 10.5.2017. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa (Hallituskatu 1) järjestetään kirjallinen tilaisuus kello 16-18. Esiintyjinä Vilja-Tuulia Huotarinen, Otso Kantokorpi, Silja Vuorikuru sekä Jukka Laajarinne & Janne Viertiö.

Muun ohjelman sisällöstä en tiedä, mutta Viertiö ja minä esitämme esitämme kaksi musiikikappaletta, joita edeltää alustukseni siitä, miten Aino Kallas ja Andalusian syvä laulu liittyvät toisiinsa.

Tilaisuuden järjestävät yhteistyössä Suomen PEN, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura sekä Aino Kallas -seura. Vapaa pääsy.

Turkulaiset, raisiolaiset!

Lauantaina, kirjan ja ruusun päivän aattona vierailen sekä Akateemisen kirjakaupan kohtaamispaikalla sekä Raision kirjamatineassa. Tulkaa! Nähdään!

* * *

22.4. klo 12:30, Akateeminen kirjakauppa, Eerikinkatu 15, Turku

Kohtaamispaikalla Jukka Laajarinne, aiheena romaani Pinnan alla pimeä.

* * *

22.4. klo 14 alkaen Raision kirjamatinea

Martinsali, Raision Kirjastotalo, Eeronkuja 2, Raisio

Kirjamyyntiä, puffetti, kirja-arvontoja. Esiintymässä 10 kirjailijaa: Mila Teräs, Venla Hiidensalo, Katja Kallio, Ilana Aalto, Maarit Tyrkkö, Janne Mäkitalo, Mikko Kamula, Jukka Laajarinne, Matti Laine, Tuula Vainikainen.

* * *

P.S. Jos et millään pääse haastattelupaikoille, vaikka kovasti haluaisit, voit lohdutukseksi kuunnella YLE Areenasta Jani Tanskasen toimittaman Kirjakerho-jakson.

Mikin hulluimmat seikkailut

Nyt ihastuttaa ja lujasti. Aku Ankka on mennyt ihan postmoderniksi!

Löytyy vanha, harvinainen, osittain tuhoutunut ja muutenkin vaillinainen käsikirjoitus. Ranskalaiset sarjakuvataiteilijat Lewis Trondheim ja Keramidas löytävät kirpputorilta nipun 60-luvulla ilmestynyttä ja sittemmin unohdettua Mickey’s Quest -sarjakuvalehteä. Lehdissä on julkaistu jatkosarjana Mickey’s Craziest Adventures -seikkailu, joka vie Mikin ja Akun halki mitä barksilaisimpien maisemien ja kuvioiden: on Pelle Pelottoman kutistussäteitä, karhukoplan tyhjentämä rahasäiliö, viidakkoa, maanalaisia aarrekaupunkeja, kuumatka, Atlantiksen vankilat…


Trondheim ja Keramidas ovat kääntäneet ja toimittaneet tämän ultimaalisen akkarijatkiksen iloksemme. Lukijaa ehkä ennemminkin ihastuttaa kuin harmittaa, että suunnilleet puolet tarinasta puuttuu, ja on vain pakko arvailla, mitä jaksojen 24 ja 27 on tapahtunut. Repeilleet sivut sekä kahvi- ja kosteusvauriotahrat luovat oman hilpeän tunnelmansa alunperinkin karkeasti rasteroituun tarinaan.

Tuntuu miltei hämmästyttävältä, että Disney on antanut julkaista – ei, vaan Disney on itse julkaissut tämän aarteen. Jos Watchmen oli aikoinaan Alan Mooren yritys lopettaa koko supersankarisarjakuvien lajityyppi, on Mickey’s Craziest Adventures vähintään yhtä kunnianhimoinen ja suuri teko. Tarvitseeko tämän jälkeen enää painaa ainoatakaan Aku Ankkaa?

Kirjoittajan psykoosi

Joku kollegani jossain haastattelussa joskus – pahoittelen viittauksen epämääräisyyttä, mutta näin tarkasti muistini toimii/ei toimi – puhui ilmiöstä, jonka hän nimesi kirjoittajan psykoosiksi: Pitkään jonkin aiheen parissa työskennellessään kirjailija alkaa nähdä siihen liittyviä asioita kaikkialla ympärillään.

Tällä tavoin kuvattuna ilmiö lienee kaikille tuttu. Jos vaikkapa alkaisin harrastaa intohimoisesti hyönteisiä, alkaisin havaita niitä ja niiden jättämiä merkkejä itselleni uudella tavalla. Katseeni ja mieleni tarkentuisivat etsimään toisenlaisia yksityiskohtia, kuin mitä aiemmin olen etsinyt: Tuo lehtikasa voisi olla otollinen sen-ja-sen löytämiselle. Nuo reiät puunrungossa kertovat siitä-ja-siitä kuoriaisesta tai muurahaisesta. Jos taas olisin taloustieteilijä, hahmottaisin ihmisten kanssakäymisen paljon enemmässä määrin taloustieteen teorioiden kautta, taloudellisena aktiviteettina, kuin nyt hahmotan. Vastarakastuneelle lähes koko maailma puhuu rakkaudesta tai rakkauden kohteesta. Mitä teemme ja mihin keskitymme, vaikuttaa mitä suurimmassa määrin siihen, mitä näemme.

Koska ilmiö on arkinen ja normaali, sen nimeäminen minkäänlaiseksi psykoosiksi tuntui mielestäni yliampuvalta ja harhaanjohtavalta. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut ymmärtää, mistä ilmiössä voi voimakkaimmillaan olla kysymys. Otetaanpa esimerkki.

Törmäsin hiljattain Urbanskin kiehtovaan kirjoitukseen kahden sarjakuvakäsikirjoittajan, Alan Mooren ja Grant Morrisonin välisestä okkulttisesta mittelöstä, jossa sarjakuvat eivät ole pelkästään taideteoksia vaan taikoja.

Morrison on kuvaillut sarjakuvan teon vaikutuksia siten, että aiheet, joista hän kirjoittaa alkavat usein toteutua hänen henkilökohtaisessa elämässään. Jos hän kirjoittaa tietylle sankarilleen pahoja käänteitä, sellaisia on tiedossa myös hänen omassa elämässään. Sarjakuvahahmon vaarallista infektiota seurasi Morrisonin itsensä vakava sairastuminen. Parempi kirjoittaa kivoja juttuja? Näin ajateltuna Joni Skiftesvikin ei olisi kannattanut kirjoittaa pojan hukkumiskuolemaa esikoisteokseensa – kohtausta, jonka samankaltaisuus kirjailijan perhettä kohdanneen tragedian kanssa ei ole jäänyt toimittajiltakaan huomaamatta.

Jotkut syvyyspsykologian parissa joko työskentelevät tai harrastelevat ihmiset muistuttelevat toisinaan kuvien ja kertomusten voimasta. Niiden vaikutukset eivät rajoitu vain yksilöihin vaan myös yhteiskuntaan. Muistutus saa usein varoituksen muodon: ”Kannattaa harkita tarkoin, millaisia kuvia aktivoi.” Tässä varoittelussa ei ole (ainakaan aina) magiasta kysymys, vaan siitä, että me toimimme erilaisten, usein esteettisten, mallikuvien mukaisesti. Suuri osa ihmisen käyttäytymisestä on jäljittelyä: niin muodit kuin moraalimmekin – myös kriittinen ajattelu – ovat pääsääntöisesti valmiiden mallien toistamista. (Filosofi Daniel Dennettin mukaan inhimillinen toiminta jakautuu karkeasti geneettiseen ja memeettiseen, mihin tahtoisin lisätä, että valtaosa memetiikasta on mimetiikkaa.) Tutki huviksesi itseäsi ja vaikuttimiasi: millainen mies tai nainen tai muu tahdot olla? Mistä tämän vision – tai kenties useamman, ehkä keskenään ristiriitaisen – sisältö on peräisin?

Pinnan alla pimeää kirjoittaessani eräs keskeisimpiä tutkimusaiheitani oli Jungin synkronisiteetin eli merkitsevien yhteensattumien idea. Jossakin kirjoituksessaan Jung esittää maagisen ajattelun tietynlaisena keskenkasvuisuutena, jossa ihminen ei pikkulapsen tavoin ole oikein oppinut erottamaan itsensä ja ulkomaailman välistä eroa. Siellä täällä pitkin uraansa hänen oma ajattelunsa on kuitenkin maagista juuri tässä kuvailemassaan mielessä, ja on filosofisesti aivan validi kysymys, onko eroa minun ja ulkomaailman välillä oikeastaan sittenkään olemassa. Tai ainakaan minun ja sen välillä, jota olen tottunut pitämään ulkoisena maailmana. Tunnettu esimerkki jungilaisesta magiasta on tapaus, jossa Jung ja Freud istuivat keskustelemassa, ja heidän välillään oli ilmeisiä jännitteitä. Yhtäkkiä hylly tai työpöytä, en nyt muista kumpi, paukahti. Puun jännitteet olivat halkaisseet lankun. Jung ilmoitti tienneensä, että näin oli käymässä, ja sanoi, että ilmiö toistuu. Kohta levy oli paukahtanut uudelleen.

Voitte ehkä aavistaa, miltä maailmani alkoi kirjoitusprosessini aikana näyttää.

Samana päivänä, kun luin Jungin kuvausta kultakuoriaistapauksesta (Jungin käyttämä esimerkki synkronisiteetista: vastaanoton ikkunasta oli ilmestynyt kultakuoriainen, kun potilas oli kertonut unessa näkemästään kultaisesta skarabeesta), kotiini lensi kultakuoriainen, ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen lajiaan, jonka olen nähnyt.

Kirjassani leviävän psyykkisen pandemian alkukuvaksi valitsin hämärän unen tai muistikuvan lapsuudestani – hukkumisen pelkoa Korkeasaaren rannassa – joka oli esiintynyt myös yhden ystäväni unessa (Korkeasaaressa tapahtuvana joukkohukuttautumisena) ja toisen ystäväni lapsuudenmuistossa. Kun kuva alkoi toistua sattumalta lukemassani kirjallisuudessa, ja kun lopulta ymmärsin, mistä kuvasta olikaan kysymys, en voinut enää kiistää eräänlaista arkkityyppisten kuvien tiedostamatonta vaikutusta mieleeni. Annoin kuvien johdattaa. Olin astunut perinteisen romanttisen taiteilijan muottiin, taiteilija, joka ennemminkin kanavoi jotain ylimaallista kuin sepittelee ja harkitsee teoksensa itse.

Kirjassani tapahtuu myös eräänlaisia konkreettisia romahduksia (kirjani maailma on perimmältään psyykkinen ja saattaa siksi käyttäytyä symbolisilla tavoilla), joista en ollut aivan varma. Harkitsin niistä luopumista, kunnes kuulin lontoolaisen teatterikatsomon romahduksesta erääseen siteeraamaani kirjaan perustuvan näytelmän – ja juuri sen pienen, psyykkisen kulkutaudin jälkeistä tuhoa kuvaavan unikohtauksen aikana!

Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Tuntui, kuin kirjoittamiseni kutsuisi maailmaan ja elämääni tapahtumia ja ihmisiä, vetäisi niitä puoleensa omituisella, aiemmin kokemattomallani tavalla. Toisinaan mietin, kumpi onkaan tulossa hulluksi: maailma vai minä? (Ja onko kysymys lopulta edes oikein asetettu?) Kuten Wolfgang Pauli Jungin kanssa käymässään kirjeenvaihdossa toteaa, synkronisiteetin emotionaalinen voima on melko vastaansanomaton, kun yhteensattumia alkaa oikein kunnolla kasaantua.

Kaikki prosessin aikana kokemani ei ollut pelkästään jännittävää tai kiinnostavaa, vaan jouduin käymään läpi myös vaikean henkilökohtaisen ja moniulotteisen kriisin. Sieluni on pinnalle päästynäni hieman tasoittunut, ja merkitykset joita näen ympärilläni, ovat taas arkipäiväisempiä. Hieman kaipaan silloista kaiken merkityksellisyyttä, mutta ehkä näin on parempi. Symbolismi on hyvä renki mutta kauhea isäntä. Nyt kuitenkin tiedän, mitä on kirjoittajan psykoosi.