Surujen saari

Marianna Kurtto: Tristania

Tristan da Cunha on eteläisestä Atlantin valtamerestä kohoava tulivuori, maailman syrjäisin asuttu saari. Vuonna 1961, aikana johon Marianna Kurton romaani sijoittuu, saarella asui 264 asukasta, jotka kaikki jouduttiin evakuoimaan tulivuoren purkautuessa. Tristania kertoo tiiviistä, eristyneestä ihmisyhteisöstä, jonka jokainen yksilö tuntee pienen maailmansa kaikki muut asukkaat henkilökohtaisesti. Saarelta muutetaan pois tai sinne tullaan aniharvoin.

Kirjaa voi helposti lähestyä hyvänä ns. lukuromaanina: Siinä on selkeä juoni, kiinnostava elävä miljöö, uskottavaa ihmiskuvausta ja henkilöitä, joihin on helppo eläytyä. Tähän teoksen ansiot eivät kuitenkaan jää. Kurton tausta runoilijana tai kenties vain taito ja vahva esteettinen näkemys tekevät Tristaniasta jotakin erityisempää.

Ensinnäkin kieli. Kurton lauseet on kuin hieno sää: kuulaita ja kauniita. Rytmi on hyvä. Kieli ei pönötä tukkeena maailman edessä vaan lainehtii vaivattomasti eteenpäin. Sitä on helppo lukea. Samalla se on kuitenkin luovaa ja oivaltavaa, osuu hyvin valituilla sanoilla tarkasti oikeisiin kohtiin. Helppolukuisuudestaan huolimatta Tristanian kieli kiertää latteudet kaukaa.

Toiseksi kompositio. Kun rakenne on yhtä tematiikan kanssa, tunnen lukijana kiitollisuutta.

Tristania on kertomus etäisyydestä. Kaukaisella saarella ollaan lähekkäin, ihmisten kohtalot ovat tiukassa yhteydessä toisiinsa. Yksikään ihminen ei ole saari, kuten John Donne aikoinaan kirjoitti. Paitsi että Tristaniassa jokainen on saari. Kaikilla on salaisuutensa. Kaikkein lähimmätkin ihmiset peittelevät toisiltaan menetyksiään, pilaantuneita unelmiaan ja pahoja tekojaan, surevat salaa ja pitävät kaikessa hiljaisuudessa etäisyyttä, koska eivät muuta osaa. Joskus kuoren alla mylläävät voimat ovat liikaa, ja silloin, niin, joskus saaret myös räjähtelevät.

Lukekaa!

Mainokset

Turuilla ja toreilla – messuesiintymisiä

Turun kirjamessut, sunnuntai 8.10.

Sydänääniä-osasto, A22 klo 12:00
Lukiolaiset haastattelevat.

Agricola, A-halli klo 15:40-16:20
Mitä tapahtuu, kun todellisuus nyrjähtää?

Sanataiturit ja mahdollisten maailmojen muokkaajat keskustelevat. Anne Leinonen: Metsän äiti, Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä, Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä. Haastattelijana Kanerva Eskola.

 

Helsingin kirjamessut, sunnuntai 29.10.

Tarina-lava, klo 11:00-11:30
Multakutri ja suon salaisuus.
Haastattelijana Paula Halkola

Mika Waltari -lava klo 13:00-13:30
Uhkaava tulevaisuus = Nyt

Kun tulevaisuuden uhkakuvat muuttuvat todellisuudeksi, on tuhon kierrettä miltei mahdoton pysäyttää. Dystopia-kirjailijoiden aiheina ovat ilmastonmuutos ja ajatuksista tarttuva epidemia. Keskustelijoina Jukka Laajarinne ja Juhana Pettersson.

 

Kirjalitta-festivaali, Lasten kulttuurikeskus Rulla 11.11.

Multakutri ja suon salaisuus
Haastattelu Pala-Cafessa klo 13:30
Työpaja Rullan päälavalla klo 14:00

Fragmentteja lukupäiväkirjastani

10.7. Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika
Hyvin harvoin, ehkä vain muutaman vuoden välein, käy niin, että jokin romaanihenkilö on niin hyvin kirjoitettu, että alan kiinnostua hänestä nimenomaan henkilönä, en pelkästään kirjallisena konstruktiona. Pitkän valotusajan Aarni kuuluu näihin poikkeuksiin; hän on jotakin harvinaisen elävää.

15.7. Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä
Säälimättömän suora kuvaus rakastuneen ihmisen sekoilusta ja itsepetoksesta. Viileän kaunistelemattomuuden ja ironian välinen raja… onko sitä?

12.8. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Romaanin tärkein piirre on sen psykomaantieteellinen juonenkuljetus. Kaupunki-innovaattori tarkastelee toimialuettaan ideoina, ylhäältä käsin, mutta ei ole oikein kartalla oman menneisyytensä kanssa. Läpijuoksumatkallä lapsuutensa reiteillä hän joutuu tekemisiin sen kanssa, että paikoillakin on muistinsa. Fyysinen matka äitisuhdetta avaavana terapiana.

10.9. Sinikka Vuola: Replika
[…] kuin vieroitusoireissa tuskailevan Walt Disneyn kynästä. […] Väkevän feminiinisellä äänellä puhuva miespuolinen kertoja pintauttaa vanhan kysymyksen: onko kielellä sukupuolta?

15.9. Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia
Kronologisesti järjestetyn kokoelman varhaisimpien novellien nuorekas kömpelyys puhuttelee. Janssonin kehittymisen kirjoittajana ja kuvittajana, hänen erityislaatuisuutensa kypsymisen seuraaminen on kiinnostavaa. Jännittävintä on juuri tämä metataso: Bulevardi on paljon enemmän kirja Janssonista kuin Janssonin kirjoittama kirja.

 

Parapsykologinen tutkimus

Luin työasioissa Peter Tompkinsin ja Christopher Birdin kirjan Kasvien salattu elämä. Olin lukenut sen aiemmin noin 10-vuotiaana, ja silloin sen näennäistieteelliset todistelut kasvien telepaattisuudesta ja korkeasta tietoisuudesta tekivät vaikutuksen. Tällä kertaa vastaani vyöryi kaikenlaista jännittävää: koetuloksia joita ei voitu toistaa, koska kyseessä oli henkilökohtainen kasvisuhde. Surkeasti dokumentoituja koejärjestelyjä. New age -henkistä huuhaata. Enimmäkseen teos onnistui viihdyttämään hassuudellaan.

Eräissä telepatiakokeissa huomattiin, että kasvit väsyivät testeihin. Aluksi saatiin aika hyviäkin tuloksia, mutta pidemmän päälle ei. Tämä palautti mieleeni eräät viime vuosisadan ihmistenväliset telepatiatutkimukset, joissa C. G. Jung teki saman havainnon: hyviä tuloksia saadaan koesarjojen alussa. Koehenkilöillä on tapana herpaantua ajan kanssa, eivätkä he pidemmän päälle enää onnistukaan lukemaan kätkettyjä kortteja. Tästä minulla oli omakohtaistakin kokemusta. Silloin lapsena, varhaisteininä, teimme ystäväni kanssa ESP-koesarjoja kotitekoisilla Zener-korteilla joissa oli viittä erilaista symbolia: aaltoja, risti, ympyrä, neliö ja tähti. Aluksi olimme innoissamme: osuimme selvästi useammin oikeaan kuin todennäköisyyksien mukaan olisi pitänyt! Valitettavasti tulokset alkoivat kuitenkin huonontua jossain vaiheessa.

Sama väsymisilmiö on havaittavissa myös psykokinesiassa. Heitin tänään noppaa, tavoitteenani saada mahdollisimman suuria numeroita. Sarja alkoi näin:

5, 4, 2, 6, 2, 2, 2, 6, 5, 4

Kymmenen ensimmäisen heiton jälkeen keskimääräinen tulokseni oli 3,8. Aika lailla parempi kuin odotettavissa oleva keskiarvo 3,5!

Jatkoin heittämistä:

3, 2, 5, 1, 4, 2, 6

17 ensimmäisen heiton jälkeen keskiarvo oli edelleen osapuilleen 3,6. Ei enää ihan yhtä hyvä, mutta parempi kuin keskimäärin kuitenkin. Toisto syö miestä. Jatko sujui paljon huonommin:

3, 3, 3, 3, 6, 1, 1, 6, 3, 6, 3

28 heiton jälkeen keskiarvoni oli enää 3,54, vain hieman odotusarvon yläpuolella.

Yllä oleva nopanheittosarja on aito. Siihen liittyvät reaktiot sen sijaan olivat rekonstruktiota lapsuuteni itsepetoksesta, samasta, johon Jung ja moni muu parapsykologi on sortunut. Välitilinteon hetket ovat toiveikkaan mielen ratkaisuja. Ne näyttävät positiivisilta, joskin heikkeneviltä tuloksilta. Kymmenen heiton kohdalla olisi ollu hieno hetki lopettaa!

Mutta miten olisi käynyt, jos olisin lopettanut seitsemään heittoon? Keskiarvoni olisi ollut surkea 3,3.
14. heiton jälkeen olisin ollut odotusarvossa, 24. heiton kohdalla sen alapuolella.

Tarinan opetus: Hyvään koejärjestelyyn kuuluu ennalta määrätty otos, jonka on oltava riittävän suuri. Otantaa ei saa keskeyttää silloin, kun tulos sattuu miellyttämään. Se on vähintään itsepetosta, pienenkin tilastollisten menetelmien koulutuksen saaneen tekemänä suoranaista petkutusta.

Kirjoittaminen rakkaus

Silloin tällöin kirjan kirjoittamista verrataan rakastumiseen. Viimeksi törmäsin vertaukseen Joël Dicker-sitaatissa: ”Kirjan kirjoittaminen on samanlaista kuin rakastuminen: se saattaa satuttaa pahasti.”

Rakastumispuolen ymmärrän metaforasta, mutta metaforaa en. Onneton rakkaus on kipeä juttu. Mutta entä kirjoittaminen? Ei ikinä! Kirjoittaminen ei tee kipeää, vaikka se voi joskus olla vaikeaa. Keskeneräisen tekstin kanssa olen yksin, se on osa minua. Se ei katso minua kuvaruudulta, ei petä, ei ymmärrä minua väärin, ei ala sekoilla eikä jätä minua. En ole sille mitään velkaa, en ole sille mistään vastuussa. Itselleni vain.

Intohimoinen suhteeni keskeneräiseen tekstiin kyllä on. Jaksan puhua siitä ystävilleni. On jännittävää tutustua tekeillä olevaan kirjaan, kun se paljastaa minulle salaisuuksiaan. Siitä on vaikea pysyä erossa silloin. Uudelleenkirjoittamisen vaiheessa, kun arki ja toisto alkavat tulla mukaan suhteeseen – me olemme tässä samassa tilanteessa taas! –, alan tuntea sitä kohtaan pientä tyytymättömyyttä. Joku, ehkä kustannustoimittaja, sanoo jotakin, mikä saa minut näkemään rakkaan tekstini hieman vajavaisena. En ole tyytyväinen. Huomaan yhtäkkiä, että haluan kirjan muuttuvan, ihan vähän vain mutta toisenlaiseksi kuitenkin. Siitä se alkaa, toisen muuttaminen. Aivan vaivihkaa siinä alkaa unelmoida ihan muiden tekstien kirjoittamisesta, ja siellähän niitä onkin, tulevien mahdollisten teosten viettelyksiä.

Jossain vaiheessa kaikki on ohi. Toisin kuin rakkaudessa, kirjoittamisessa on helppo päästää irti. Puhun nyt tietenkin vain itsestäni. Jotkut palaavat muokkaamaan teoksiaan yhä uudelleen, vuosienkin jälkeen. Yhteiset vuodet vain ovat takana. ”Meillä oli kivaa, mutta, tuota, minulla on nyt toinen teksti, ja sinunkin kanssasi tämä on viime aikoina tuntunut ihan työltä.” Ei pienintäkään eroamisen tuskaa. Internetissä kuitenkin tulee välillä vähän stalkkailtua/googlailtua. Mitähän sille nykyään kuuluu? Onkohan sillä (toivottavasti!) uusia rakastajia?

Sen jälkeen, kun Pinnan alla pimeä lähti elämään omaa elämäänsä, sillä on ollut esimerkiksi tällaisia ihmissuhteita:

”Laajarinteen romaanissa on spekulatiivisen fiktion juonne, mutta sen fantasiaelementit ovat oikeasti pelottavia.” (Marko Hautala)

”Pinnan alla pimeä lienee kirjakeväämme omintakeisimpia ja kylmäpäisen kiehtovimpia teoksia.” (Jani Saxell, Parnasso)

”Makrotasolla tarkastellen Laajarinne on luonut kriittisen ajankuvan. Teoksessa on hämmästyttävän paljon yhteyksiä nykypäivään.” (Anne Haikola, Nousu)

”Päähenkilön ammatillinen osaaminenkin taitaa olla mielikuvituksen tuotetta.” (Taina J, Kaksi sivullista)

”Pinnan alla pimeä on sopivalla tavalla haastava, älykäs ja samaistuttava kirja. Se muistuttaa ihmisiä siitä, että vaikka jokin asia on jäänyt taakse, se ei välttämättä ole lakannut olemasta.” (Shimo Suntila, Tähtivaeltaja)

”Viihdyttävä kerronta yhdistyy korkeakirjalliseen, temaattisesti rikkaaseen sisältöön.” (Artemis Kelosaari, Kritiikki)

”Jukka Laajarinne on kirjoittanut teoksen, jossa kutakuinkin kaikki on oudosti kohdallaan.” (Harri Erkki, Portti)

”Laajarinteen romaanista avautuu äkkiä muitakin kerroksia. Toki ne viittaavat Carl Jungin psykologisiin teorioihin ja dystooppisen tieteiskirjallisuuden klassikoihin, mutta moninaisen aineiston yhdistelmä on Laajarinnettä itseään ja materiaali on oikein pätevästi järjestelty.” (Kauppalehti)

”Uutuuskin on tieteistarina, vaikka sitä markkinoidaan psykologisena trillerinä. Kirja muistuttaa hieman puolalaisen scifi-mestarin Stanislaw Lemin teoksia.” (Pertti Avola, Helsingin sanomat)

”Romaani on jännittävä kokeilu asetelmasta, jossa aine on alisteinen hengelle ja ruumis sielulle.” (Helena Miettinen, Savon Sanomat)

”Pinnan alla pimeää on kutsuttu psykologiseksi trilleriksi, mutta tämän mainoslauseen ei kannata antaa hämätä. Kyse on paljon enemmästä.” (Omppu Martin, Reader, why did I marry him?)

”Oletko valmis venyttämään tietoisuuden ja todellisuuden rajoja – tai käsitystäsi niistä? Sukella rohkeasti suoraan pinnan alle!” (Suketus, Eniten minua kiinnostaa tie)

Pinnan alla pimeä on omituinen kirja. Se sisältää paljon kummallista ja kysymyksiä herättävää aineistoa. Tarinan omituisuus ja epämääräisyys viehättävät.” (Mikko Saari, Kirjavinkit)

”Uhan tuntu, jopa kauhu pirskahtelee voimakkaastikin pintaan.” (Annika Kivi, Rakkaudesta kirjoihin)

”Voi olla, että kirjan tarkoituksena oli juuri se, että lukija saa analysoida, purkaa kirjaa mielessään kuin aivopähkinää, mutta minulle tämä ei avautunut, enkä halunnut etsiä sanakirjaa lukemisen aikana ja suomentaa jatkuvasti.” (Marika, Usva)

It Comes At Night ja kauhun näkökulma

Sisältää juonipaljastuksia.

Vastikään ensi-iltansa saanut It Comes At Night on arvioissa enimmäkseen luokiteltu kauhuelokuvaksi, ja kauhuelokuvalta se näyttää myös trailerinsa perusteella.

 

Kun elokuvan katsoo kokonaisuudessaan, tekee kuitenkin mieli sijoittaa se muihin lajityyppeihin. Tämä herättää kysymyksen, mikä ICAN:ssä on kauhua ja mikä ei. Jotkut ovat luonnehtineet elokuvaa myös kauhun keinoja hyödyntäväksi scifi-trilleriksi, joten en ole tuntemuksineni yksin: kyseessä on jonkinlainen rajatapaus.

Pieni juonikuvaus on välttämätön. Yhteiskunta on romahtanut helposti tarttuvan ja nopeasti tappavan taudin vuoksi. Kolmehenkinen perhe asuu syrjäseudulla taloonsa linnoittautuneena. Ikkunat on laudoitettu, ainoaa sisäänkäyntiä pidetään enimmän lukittuna. Ulospäin hylätyltä näyttävään taloon murtautuu mies, joka otetaan vangiksi. Häntä ei voi päästää vapaaksi, ettei hän tuo paikalle ties mitä epämääräistä jengiä. Sen sijaan miehen perhekin käydään hakemassa samaan taloon asumaan, onhan resurssien ja joukkojen yhdistämisestä vain etua. Mikäli toisiin sattuu luottamaan. Luottamus alkaa pian rakoilla. Myöhemmin rutto on ehkä karkuteillä käyneen koiran mukana tarttunut vieraana saapuneeseen perheeseen. Pakoon näitä ei voi päästää samasta syystä kuin ensiksi taloon tullutta miestäkään: ulkopuolella on epätoivoisia ihmisiä, jotka vain toivovat löytävänsä kaiken sen, mitä talo pitää sisällään. Tarinan loppu on väkivaltainen.

Kerronnan näkökulma pysyy ensimmäisessä perheessä, etenkin perhettään suojelevan isän ja painajaisia näkevän pojan näkökulmat ovat hallitsevia. Perheeseen kohdistuva uhka ei enimmän aikaa ole välitön: tauti ja vaaralliset ihmiset kyllä ympäröivät pihapiiriä tuolla jossakin, ja on mahdollista, että ne tunkeutuvat reviirille joskus, mutta koska vaarat näyttäytyvät melko etäisinä, eivät ne riitä synnytämään kauhugenrelle ominaista pelonsukuista jännitettä. Uhkakuvat virittävät kuitenkin perheen aikuiset puolustuskannalle ja sotatilaan. Alusta asti kauhistuttavinta elokuvassa onkin näkökulmahenkilönä toimivan perheenisän (näennäisen) rationaalinen puolustaminen maailmaa vastaan: hän on jo lopettanut kuolemansairaan appiukkonsa päähän ampumalla, anteeksi pyydellen, ja hävittänyt ruumiin polttohautauksella.

Juuri tämä, väkivallan logiikan näkökulma, erottaa It Comes At Nightin kauhugenrestä. Paikallisella tasolla, talon lähiympäristössä, valta pysyy valistuneen ihmisen käsissä. Suurin uhka ei ole ulkoinen vaan läpeensä inhimillinen.

On tietenkin eksistentiaalisen kauhun vanha perinne, jossa alun perin ulkoinen hirvitys paljastuu sisäiseksi tai muuttaa alkujaan kauhistelevan toimijan kauhistuttavaksi toimijaksi. Tästä perinteestä hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa Lovecraftin novelli Varjo Innsmouthin yllä, sekä Valkoiset varpaat -antologiassa julkaistu Anders Fagerin Kuolema saapuu Bodskäriin. Tai ehkä hirvittävimpänä: Lynchin Lost Highwayn alkupuolisko. Olennaista näissä on: tarinan ”minä” – sivistynyt, inhimillinen maailma – on ”toisen” välittömästi uhkaama (ks. esim. Tapani Kilpeläinen: Kauhu filosofiana). Sen sijaan It Comes At Nightissa elokuvan ”minä” sen on välitön uhka jokaiselle, joka hänen lähelleen eksyy. Aloite väkivaltaan pysyy inhimillisen käsissä, jokaisella muulla on syytä pelätä häntä, ja toki myös toisiaan.

Elokuvan virittämä jännite ei olekaan kauhua vaan ahdistusta: ihmisen pelkoa itseään ja omia mahdollisuuksiaan kohtaan.

Apokalyptinen survivalistitrilleri muuttuisi hyytäväksi kauhuelokuvaksi yksinkertaisella näkökulmanvaihdoksella. Pitäkäämme tarina ennallaan, mutta valitaan sen ”minä” toisin. Kuvitelkaapa kertomus, jossa perheenisä löytää metsän keskeltä laudoitetun autiotalon, jossa asuukin paranoidi ihmisryhmä, joka ottaa hänet ja perheensä vangeiksi…

 

Duende Aino Kallaksen Sudenmorsiamessa

Johdatus musiikkiesitykseen Aino Kallaksen nimipäivillä.
Duende on espanjankielisessä kansanperinteessä alkujaan henkiolento, jonkinlainen paholainen, haltija tai tonttu, joita elää erityisesti metsäisillä seuduilla, joilla ne pystyvät taikakeinoillaan houkuttelemaan kulkijoita eksyksiin. Sanalla on yhteinen, talon herruudesta juontava etymologia esimerkiksi ‘despootin’ ja ’tontun’ kanssa. Tällaiset metsään eksyttävät henkiolennot ovat varsin universaalia mytologiaa. Muualta maailmasta mainittakoon vaikkapa eräiden pohjoisamerikkalaisten kansojen tuntemat wendigot tai windigot, jotka saattoivat vallata uhrinsa sielun, tyypillisesti silloin kun tämä oli metsästysretkellä. Wendigo eksytti uhrinsa ja riivasi sitten tämänkin itsensä kaltaiseksi karvaiseksi metsän saalistajaksi.

Teille kuulijoille lienee tutumpi se saarenmaalainen Metsän Henki, Diabolus sylvarum, joka Sudenmorsiamessa ottaa Aalon valtaansa sudenmetsästyksen yhteydessä: ”Henki, jolla on suolla ja korvessa kotonsa, rohkia ja pelvotoin, voiman ja vapauden henki, mutta myös raivon ja väkivallan, salattu yli ymmärryksen, siivekäs niin kuin myrskytuuli ja palava niin kuin maailman sydän, mutta kuitenkin Pimeyden kahleissa.”

Mainittakoon sivumennen, että myös pohjoismaiset tontut saattoivat aiheuttaa vaikeuksia, jos ihminen kohteli eläimiä kaltoin. Tekee mieli tulkita, että tämä eläinten nujertamiseen ja metsästämiseen liittyvä kuvasto varoittaa siitä, mitä tapahtuu, jos yritämme nitistää tai kahlita sisäisen eläimemme.

Mutta takaisin Iberian niemimaalle. Ainakin 1700-luvulta lähtien duendella on tarkoitettu myös sellaista vahvaa ajatusta tai miellettä, vimmaa joka ottaa ihmisen valtaansa ja ajaa tätä – ketä mihinkin. Kiihkoa. Talon herraa. Tästä kiihkosta Federico García Lorca alkoi puhua taidetta synnyttävänä voimana. Flamencossa tai syvässä laulussa duende on tunteen paloa, joka ottaa myös kuulijansa valtaan. Se on esityksen tai taideteoksen sielu. Vaikka esitys olisi kuinka taidokas, laulajan ääni harjaantunut ja soittajan sormet näppärät, tai vaikka runon sanat olisivat kuinka hienosti laitetut, ilman duendea teos jää tyhjäksi ja sieluttomaksi. Koska flamenco ei täten ole pohjimmiltaan tekniikka- tai taitolaji – tai edes esteettinen akti – on jopa kyseenalaistettu, onko se varsinaisesti taidetta; on sanottu, että syvä laulu on ennemminkin kuin ansaan jääneen pedon ulvontaa.

Lorcan mukaan duende on paholaismainen voima tai henki ihmisen sisällä, jonka kanssa käytävästä kamppailusta taide kohoaa täydellisyyteen. Se on jotakin, jonka kuka tahansa voi tuntea, mutta jota ”yksikään filosofi ei ole selittänyt”. Huomatkaa samansuuntaisuus ”yli ymmärryksen” menevän Diabolus sylvarumin kanssa. Lorcan sanoin siellä, missä on demonisia ”mustia sointuja”, on myös duendea. Ja päin vastoin: rakkauslaulusta, josta puuttuu pimeä puoli ja tuska, puuttuu myös duende. Lorcan duende lähestyykin ajatuksena intohimoa, tai kuten monessa kielessä latinan vaikutuksesta sanotaan, passiota. Passion alkuperäinen merkitys on: tuska. Intohimo on kärsimystä.

Sekä Lorcan että Kallaksen tuotannossa toistuu aivan erityinen duenden hallitsema näyttämö tai asetelma. Tämä näyttämö on porvarillisten perinnäistapojen säätelemä avioliitto, jonka ulkopuolelle suuntautuva intohimo repii ihmisten – näiden kirjailijoiden teksteissä nimenomaan naisten – sydämiä. Kuten tiedämme, Kallakselle kamppailu duenden kanssa oli juuri tässä muodossaan hyvin henkilökohtainen, ja sen tuloksena syntyi muun muassa Surmaava Eros -trilogia. Vastaavasti Lorcan näytelmät Veren häät, Bernarda Alban talo ja Doña Rosita ovat täynnä kirottuja, Eroksen riivaamia naisia, jotka rakastuvat liittojensa ulkopuolelle, ja toisinaan intohimo johtaa heidät kuolemaan. Doña Rosita oli Lorcan itsensä sanoin ”näytelmä espanjalaisesta teeskentelystä, näytelmä nautinnonkaipuusta, joka naisten täytyy väkipakolla tukahduttaa syvälle kiihkeään sydämeensä.” Lorcan oma kamppailu oli myös luonteeltaan eroottinen, mutta avioliitosta vapauteen riutuvan naisen kuva oli, toisin kuin Kallaksen tapauksessa, ennemminkin henkilökohtaisen peittelyä kuin paljastamista.

Vaikka tämä erityinen näyttämöllepano oli kummallekin taiteilijalle keskeinenosa heidän tuotantoaan, on se vain yksi monista mutta satunnaisista Aino Kallaksen ja andalusialaisen runouden kohtaamispisteistä. Esiin voidaan nostaa myös tapa, jolla niin Lorca kuin Kallaskin loivat kansanperinteen pohjalta modernia symbolistista taidetta. Diasporisuus ja ”Krohnin suvun kulkuriveri” puolestaan on helppo nähdä Kallasta ja espanjalaisia gitanoja yhdistävinä mielentiloina.

Mainitut samankaltaisuudet ovat kuitenkin banaaleja, tietyssä mielessä liian tavallisia, liian itsestäänselviä. Ihmiset kokevat samanlaisia asioita, ihmiset kärsivät samanlaisia intohimon tuskia kaikkialla maailmassa. Mutta kuten suuren taiteen voima ei ole taituruudessa, ei se ole myöskään omaperäisyydessä, eikä se katoa tavanomaisuuteen tai kliseisiin. Olennaista on duende. Onko teoksessa sielua? Välittyykö se vastaanottajalle?

Onko Aino Kallaksen tuotannossa sielua? Onko Sudenmorsiamessa duendea?
Tähän on vain yksi mahdollinen vastaus: Ouuu-uuu! Uuuuuu, ou, ou, ouuuuuuu!

***

Kirjallisuutta:

Aino Kallas: Sudenmorsian
Aino Kallas: Reigin pappi
Aino Kallas: Barbara von Tisenhusen
Aino Kallas: Elämäni päiväkirjat 1-2
Leskelä-Kärki, Melkas & Hapuli (toim.): Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta
Federico García Lorca: Doña Rosita ja muita näytelmiä
Federico García Lorca: Veren häät ja muita näytelmiä
Timothy Mitchell: Flamenco Deep Song
Francisco Umbral: Lorca, kirottu runoilija
Juha Varto & Hakim Attar: Syvä laulu