Onnettomat ruhtinaat, onnelliset kaverukset

Eilisessä Hesarissa oli Jaakko Lyytisen varsin tervejärkinen kirjoitus kasvatuksesta ja etenkin kaverivanhemmuudesta. Ymmärrykseni mukaan hyviä pointteja olivat ylihuolehtivaisuuden ja epäonnistumisilta puskuroimisen kritiikki. Ja ei, minunkaan mielestäni vanhemman oikeuksiin ei kuulu vaatia lapseltaan ”enemmän seuraa, saavutuksia, onnellisuutta.”

Mutta sekoitetaanko kirjoituksessa – tai kenties jo kirjoituksessa viitattavassa The Atlantic -lehden artikkelissa – kaverivanhemmuus (kohtuudella harjoitettuna hyvä asia) ja ylihuolehtivaisuus? Olen itse puhunut ja etenkin kirjoittanut siitä, että lapsiin olisi monessa tilanteessa syytä suhtautua aiempaa tasa-arvoisemmin. He eivät ensisijaisesti ole lapsia vaan kanssaihmisiämme. Itse olisin valmis nimeämään juuri tämän suhtautumisen kaverivanhemmuudeksi. Ylihuolehtivaisuus ja vaatimuslistojen kasvattaminen sen sijaan ovat jotakin aivan muuta, yksi perinteisemmän vanhemmuuden kärjistymistä. Emme me kavereitammekaan pumpuloi, emmekä vaadi heiltä suuria elämänsuorituksia. Emme myöskään anna kavereidemme pompottaa itseämme miten tahansa.

”Kun maailman kolhuilta varjellut lapset aikuistuvat, he päätyvät terapeutin sohvalle valittamaan elämänsä tyhjyyttä. He eivät syytä ylikriittisistä äideistä tai poissaolevista isistä. Ehei, he suorastaan palvovat vanhempiaan, ’parhaita kavereitaan'”, kasvatusasiantuntijoiden ajatteluttama Lyytinen kirjoittaa. Mitä kuvatun kltaisille ihmisille on tapahtunut? He ovat onnettomia, kuten aiemmatkin terapiassakävijät. Tässä asiassa ei kenties ole tapahtunut mitään erityistä. Se, mikä sen sijaan on muuttunut, on heidän suhteensa vanhempiinsa: yksi elämän tärkeimmistä ihmissuhteista onkin paremmalla tolalla kuin aiemmin. Eikö se ole pelkästään hyvä asia?

Mainokset

Varo varo varo!

Tatu Hirvosen Varo varo varo! -kirjaa lukiessani en voinut olla ajattelematta, että kyseessä on oman pamflettini henkinen sisarteos. Jos Leikkiminen kielletty on siskoksista se häiriökäyttäytyvä, rähinöivä ja impulsiivisesti poukkoileva, muistaa Varo varo varo! hyvät käytössäännöt, pysyy asiassa ja asettaa sanansa harkitusti. Silmät, hymykuoppien muoto ja äänenpainot paljastavat kuitenkin sukulaissuhteen.

Kansantaloustieteilijä Hirvonen kirjoittaa kasvatusajatuksensa riskin käsitteen ympärille. Lasten vapaat leikit käsittävät rajua touhua, juoksentelua, korkeita paikkoja, paininsukuista kamppailua ja vauhtia siinä määrin, että lähes kaikki lasten tekeminen näyttäytyy aikuisille erityisen riskialttiina toimintana. Lasten parissa aikuisen suusta mölähtääkin: ”Älä!” tai: ”Varo!” aivan refleksinomaisesti – aivan liian helposti.

Riskinotto on nimittäin tarpeellista: useita tärkeitä taitoja – elämää – voidaan oppia vain kokeilemalla, onnistumalla ja epäonnistumalla, ja asiaan kuuluu, että joskus vähän myös sattuu. Tutkimustieto tarjoaa viitteitä siitäkin, että ylivilkkaat, riehakkaat lapset ovat myöhemmässä elämässään terveempiä ja vähemmän tapaturma-alttiita kuin muut. (Mieleeni ei voinut olla muistumatta parin kymmenen vuoden takainen tutkimus, ajalta, jolloin leikkikenttäkypärät olivat tulossa muotiin Ruotsissa. Kypärää käyttävistä lapsista tuli muita kömpelömpiä ja riskialttiimpia.)

Esimerkiksi englantilaisiin kollegoihinsa verrattuna suomalaislapset saavat elää vielä suhteellisen vapaasti, mutta Hirvonen näkee suomalaisenkin lapsuuden olevan murrosvaiheessa ja tärkeiden ratkaisujen edessä. Jos turvallisuutta korostava, riskejä pelkäävä kulttuuri jatkaa vahvistumistaan, alkavat lisärajoitukset ja säännöt tuottaa enemmän haittoja kuin hyötyjä. Vakavat onnettomuudet esimerkiksi leikkikentillä – ja ylipäätään – ovat jo ennestään niin harvinaisia, ettei turvallisuutta nykyisestään voi juurikaan kohentaa. Sen sijaan turvallisuussuunnittelu ja -kasvatus kykenevät tuottamaan pelkoja ja avuttomuutta samalla, kun kaikki hauskuus hävitetään. Hirvonen on löytänyt loistavan esimerkin satujen maailmasta: prinsessa Ruususen valtakunnasta yritettiin poistaa kaikki värttinät yhden ainoan onnettomuuden välttämiseksi – tunnetuin seurauksin. Kaikkia vahinkoja ei voi estää.

Sivumennen poukkoillen, mikä olikaan lapsuutenne kaikkein hauskin talvileikki? Hetkeäkään miettimättä sanoisin omalta osaltani, että kukkulan valloitus. Milloin olen viimeksi nähnyt lasten leikkivän kukkulan valloitusta? En ainakaan viiteentoista vuoteen. Ja se on mielestäni nykylapsille iso menetys siitäkin huolimatta, että sain leikissä ylähuuleeni pysyvän arven ja vaimoni omalla tahollaan aivotärähdyksen.

Hirvonen esittelee tilastoja riskianalyysien pohjaksi ja näyttää, että tapaturmista, ulkona vaanivista pedofiileista ja muista vaaroista huolestuneet mielikuvamme kohtaavat todellisuuden vain harvoin. Riskipsykologiasta tiedetään, että pelot ja synkkämielisyys hämärtävät harkintakykyä, riskiarviointeja ja vaikeuttavat toimintaamme. Joskus huoli ajaa rajoituksiin, mutta on myös päinvastaisia vaikutuksia: ”Negatiivinen mieliala […] saa pitämään riskejä suurina mutta ottamaan niitä siitä huolimatta.” Ahdistunut ihminen näkee riskejä kaikkialla muttei jaksa reagoida, vaan antaa mennä vaan. Hyväntuulisuus tai onnellisuus sen sijaan parantaa riskinsietokykyä, mutta saa samaan aikaan välttelemään ylisuuria riskejä.

Riskipsykologia tunnistaa myös erilaisia riskinsietäjiä, ja on tietenkin selvää, että myös lasten erilaiset persoonat on huomioitava. Ketään ei tietenkään tule pakottaa itselleen liian pelottaviin tai vaarallisiin touhuihin, aivan kuten kaikkien elämää ei tulisi rajoittaa pelokkaimpien mukaan.

Varo varo varo! on hyvin kirjoitettu ja nykytilanteessa tarpeellinen kirja. Se kertoo lukuisia esimerkkejä överiksi menneestä turvallisuusajattelusta mutta myös myös myönteisistä toimintamalleista päiväkodeissa, kouluissa ja vapaa-ajan harrastuksissa.

P.S.

Tämä kun tuntuu olleen omissa haastattelussani se kuumin ja kiinnostavin peruna, niin mainittakoon, että myös Hirvonen kirjoittaa (sosiologi Frank Furediin nojautuen) vanhempien merkityksestä: lapset ovat jopa aikuisia parempia selviytyjiä ja tunne-elämän katastrofeista toipujia. Äiti-lapsi-kiintymyssuhteiden ylikorostaminen yms. ”[…] on kaikeksi onneksi osoittautunut pitkälti harhaksi eikä sen tieteellisestä pitävyydestä ole näyttöä”, mutta ”lapsuusdeterministien järkevänkuuloiseen logiikkaan tukeudutaan edelleen laajalti esimerkiksi lastenkasvatusoppaissa ja vanhemmille suunnatuissa lehdissä.” Furedin kirjasta Paranoid parenting on löytynyt myös aivotutkijan ohjeet vanhemmille: ”Älä laita lastasi komeroon kasvamaan, älä näännytä heitä nälkään tai lyö heitä päähän paistinpannulla.”

P.P.S. (myöh. edit.)
Netissä aihetta ovat käsitelleet esimerkiksi Luen ja kirjoitan -blogi, YLE, Raahen seutu, Mesta.net, Luomulapsi -blogi ja moni muu.

Apologia pedagogica

On aina yhtä kauhistuttavaa saada ne 15 minuuttiaan julkisuutta.

Toimikoon tämä blogi apologian paikkana niiden edessä, jotka google tuo. Viittaan tässä jutussa nyt Hesarin haastatteluun ja ehkä vähän sitä seuranneeseen keskusteluunkin.

Ensinnäkin tahdon mitä nöyrimmin todeta, että en ole missään vaiheessa nimittänyt itseäni filosofiksi. Vielä vähemmän voin sanoa, että minulla olisi filosofian alalla minkäänlaista muodollista pätevyyttä. En kuitenkaan ole jaksanut takertua tähän nimitykseen, sillä toisaalta minun silmissäni filosofeja ovat kaikki, jotka yrittävät ajattelemalla ja ihmettelemällä hahmottaa todellisuutta ja paikkaansa maailmassa – kaikki jotka filosofoivat.

Toisekseen olen tietenkin sitä mieltä, että

– geneettisillä vanhemmilla on iso vaikutus siihen, millainen lapsesta kasvaa. Se johtuu perintötekijöistä.

– kasvatusvanhemmilla (ovatpa biologisia tai eivät) on iso vastuu lapsestaan ja siitä, millainen tämän lapsuudesta muodostuu. Sen sijaan heidän on hyvin vaikea ohjailla tai kasvattaa lapsestaan tietynlaista.

– vanhemmat vaikuttavat geeniensä lisäksi epäsuorasti. He esimerkiksi määräävät lapsensa sosiaalisen kasvuympäristön, ja ongelmalähiössä nyt vain kasvaa erilaisia lapsia kuin hienostoalueilla. Tämä tietenkin näyttää ensi silmäyksellä tilastoissa siltä, kuin kodin vaikutus olisi hyvinkin suuri, mutta alueelta toiselle muuttaneiden perheiden tilannetta käsittelevät tutkimukset viittaavat siihen, että kysymys on nimenomaan kotia ympäröivästä todellisuudesta.

– se, mistä olen puhunut, on ollut kodin vähäinen vaikutus elämään kodin ulkopuolella. (Tämä on tärkeä seikka aikana, jolloin vanhempia syyllistetään aivan kaikesta, mitä heidän lastensa päähän sattuu pälkähtämään.)

Kotikasvatuksen pieni vaikutus on Leikkiminen kielletty -kirjassani kuitenkin vain noin kolmen virkkeen suuruinen asia, ja nojaudun siinä Judith Rich Harrisin käsittelemiin laajoihin tutkimuksellisiin näyttöihin – ennen kaikkea kotikasvatuksen merkitystä koskevan näytön puuttumiseen. Asiasta kiinnostuneille suosittelen hänen kirjaansa Kasvatuksen myytti (Nurture assumption, 1998).

Lopuksi: vanhemmilla ja vanhemmuudella on väliä. Lapsuus on vähintään yhtä tärkeä elämänvaihe kuin se epämääräinen tulevaisuus, joka lasta odottaa, eikä nykyisyyttä sovi uhrata tulevaisuudelle. Olennaisinta vanhemmille olisi hahmottaa, mihin he pystyvät vaikuttamaan ja miten, ja mihin taas eivät. Mihin kannattaa vaikuttaa ja millä tavalla? Näiden pohdintojen jälkeen olisi syytä keskittyä niihin asioihin, joihin todella voi vaikuttaa, ja joihin lisäksi kannattaa vaikuttaa. Ennen kaikkea lasta itseään olisi kuunneltava hänen elämäänsä koskevissa asioissa.

Eräs paradoksi

Jos ja kun lapset ja nuoret oppivat arvonsa ja asenteensa vertaisryhmältään, kavereiltaan, eivätkä vanhemmiltaan, niin jääkö vanhemmille oikeastaan mitään mahdollisuutta varsinaiseen kasvattamiseen? Ehkä kannattaisi kokeilla paljon parjattua kaverivanhemmuutta. Asiaan liittyy paradoksi: kaverithan eivät yritä kasvattaa, he ennen kaikkea myötä- ja yhdessäelävät – ja myös kiistelevät – keskenään. Ja luultavasti juuri siksi vaikuttavat toisiinsa niin paljon. Se, joka yrittää muuttaa toista ja käyttää tähän kuria ja ylivaltaa, asettuu väistämättä vastapuolelle ja menettää vaikutusmahdollisuuksiaan. (Tästä syystä monet tiukkaa kuria tai muuten vain omaa valta-asemaansa vaalivat vanhemmat ovatkin kaikkein pahimmin pihalla siitä, mitä heidän lapsensa kodin ulkopuolella tekevät. Etäisyyttä pidettäessä on muistettava, että etäisyys on sama molempiin suuntiin.) Niinpä, jos haluamme toimia esimerkkeinä, meidän on lopetettava kasvattaminen.

Symbioottisesta vanhemmuudesta

Alkusyksyllä kasvatuskeskustelun vauhtiin potkaissut Winterhoff esitti nykylasten häiriökäyttäytymisen keskeisimmäksi syyksi symbioottiset vanhemmat: aikuiset, jotka eivät osaa erottaa itseään lapsestaan, ja ajautuvat siksi joko curling-vanhemmuuteen tai autoritääriseen kasvatukseen.

Olen Winterhoffin kanssa samaa mieltä siitä, että aikuisen ja lapsen olisi syytä nähdä toisensa erillisinä olentoina. Symbioottinen lapsisuhde on haitallinen ilmiö. Jos en väärin muista, Winterhoff kuitenkin esittää symbioottisen vanhemmuuden syyksi nykyvanhempien narsistisuuden.

Symbioottinen vanhemmuus syntyy kuitenkin ennen kaikkea siitä psyko- ja kasvatuspuheesta, jota Winterhoff itse harjoittaa. Lapsen mahdolliset ongelmat tai menestyminen samastetaan tällöin hänen vanhempiensa ongelmiin tai onnistumisiin. Eroa ei nähdä. Ongelmalapsen vanhemmilla ei ole tässä puhunnassa ole mitään mahdollisuuksia selvitä puhtain paperein: vika on aina heissä. (Tapauskertomuksia löytyy esimerkiksi kirjastani. Osoituksena tämän ajattelutavan vaarallisuudesta todettakoon, että yli tuhat lasta on tälläkin hetkellä sijoitettu kotinsa ulkopuolelle ensisijaisesti siksi, että heillä on ongelmia koulussa).) Ja jos halutaan lapsen menestyvän, oletetaan, että nimenomaan vanhempien panostus on tärkeintä.

Tällaisen puheen vallitessa tiedotusvälineissä ja kirjallisuudessa on ihme, että jotain muutakin kuin symbioottista vanhemmuutta on olemassa. Psyko(anal)kulttuuriin ei kuitenkaan tule mennä mukaan. Vanhempi ja lapsi ovat erillisiä olentoja, ja lapsi elää omaa elämäänsä. Kodin sisäiset ja ulkoiset ihmissuhteet ovat myös eri asioita, ja niiden väliset yhteydet löyhempiä kuin mitä arkiajattelussa on tapana kuvitella.

Haastatteluja, haastatteluja

Leikkiminen kielletty on johdattanut minut herättämään keskustelua. Se on hyvä asia. Huono asia on tietenkin se, että joutuu ihan itse osallistumaan ja tulilinjalle, jopa omalla naamallaan, mutta täytyyhän sitä kirjoittamisistaan ja sanomisistaan kantaa vastuuta.

Haluan liittää pari täsmentävää lausetta YLE:n Aamu-TV:ssä antamaani haastatteluun. Uutisen kommentointimahdollisuus on jo suljettu, joten kommentoin täällä.

Ensinnäkään en puhunut itsestäni. Myös kirjani on yhteiskunnallinen, ei omaelämäkerrallinen pamfletti.

En ole itsekään kovin yksiviivaisesti sitä mieltä, että vanhemmuus olisi rasittavampaa kuin koskaan ennen. Nykyaikana lapset sentään pysyvät hengissä ja suhteellisen terveinä. Lyhyessä haastattelussa oli vain helppo muotoilla asioita huonosti ja vaikea kehiä niitä kunnolla auki.

Tietyt vanhemmuuden osa-alueet ovat kuitenkin vaikeampia kuin ennen. Tämä koskee erityisesti kasvatusta ja kasvatusvastuuta.

Edelleen on niin kuin aina: koko kylä kasvattaa. ”Koko kylä” vain kasvattaa nykyään epäpersoonalliseen individualismiin ja opettaa muutenkin aika paljon erilaisia asioita kuin muutama kymmenen vuotta sitten. (Jos todella on, niin kuin jotkut väittävät, että nykyvanhempien narsismi on tämän takana, lienee aihetta syyttää asiasta niitä, jotka ovat nykyiset narsistiset vanhemmat kasvattaneet: mummoja ja vaareja.) Vanhat konstit ja asenteet eivät yksinkertaisesti ole yhteensopivia nykytodellisuuden kanssa, vaan aikamme vaatii toisenlaista suhdetta lapsiin. Toisen huomioonottaminen ei kuitenkaan ole koskaan yhtä yksinkertaista kuin valmiiden toimintatapojen läpinuijiminen ja ajattelusta pidättäytyminen.

Lapsia on nykyään entistä vähemmän ja he ovat – kiitos ehkäisyteknologian ja aborttilainsäädännön – lähes poikkeuksetta tietoisen päätöksen tuloksia. Molemmat seikat vaikuttanevat siihen, että yksittäiseen lapseen kohdistuu usein enemmän odotuksia ja hänestä myös kannetaan enemmän vastuuta kuin olisi terveellistä. Curling- ja helikopterivanhemmat eivät ole tässä tilanteessa pelkästään hämmästyttävä ilmiö. Suomalaisen päiväkoti-instituution historia paljastaa kuitenkin, että ennen oli toisin ja vanhemmuus kevyempää: päiväkoteja alettiin perustaa, koska työpäivien aikaan kaupunkien kaduilla vaeltavat valtavat lapsilaumat (vanhoina hyvinä aikoina jo taaperoikäiset jätettiin kavereidensa kanssa hengailevien siskojensa ja veljiensä huoleksi) haluttiin aikuisten valvonnan alaiseksi.

Mutta puhutaanko mieluummin hieman lyhyemmän aikavälin trendeistä? Hyvinvointiyhteiskunnan alasajo on johtanut siihen, että perheen joutuminen vaikeuksiin on nykyään katastrofi. Taloudellista tukea saavien perheiden määrä on parissa kymmenessä vuodessa pudonnut neljännekseen – samalla kun rankempien interventioiden kuten huostaanottojen määrä on räjähtänyt käsiin. Kelvollisen perheen määreet ovat aiempaa ahtaammat.

Ennen kaikkea haluaisin kuitenkin painottaa haastattelussa sanomaani: Ihmiset ovat erilaisia. Lapset ovat erilaisia ja perheet ovat ja ovat olleet erilaisia. Kaikkea ei pidä yrittää sovittaa jokaiseen (toistan: ei myöskään minuun).

Keskustelu jatkuu toisaalla. Tulevia esiintymisiäni lapsiongelman tiimoilta voi seurata Radio Suomen Taustapeili -ohjelmassa 18.8., MTV3:n Huomenta Suomi -ohjelmassa 31.8., Pinnan alta -klubilla Pasificossa 27.9. ja Educa-messuilla tammikuussa.