Islanti epäkiipeilijän silmin

Islannissa on paljon mäkiä, jopa vuoria ja jäätiköitä. Voisi siis helposti kuvitella, että olisin kiipeillyt matkallamme jonkunkin verran. Mutta ei. En kaikelta autoilemiselta ehtinyt. Yhtenä päivänä ajoimme kyllä tyttäreni kanssa Gerđubergille boulderoimaan, mutta intomme laantui heti paikalle päästessämme. Matkaoppaassa kolme metriä korkeaksi, satoja metrejä leveäksi ja upeaksi kehuttu basalttipylvässeinämä olikin tämmöinen:

No, pakko sitä oli kuitenkin vähän lähempääkin katsoa. Seinä olikin oikeasti yli kymmenen metriä korkea, köysipaikka siis, ja kerrassaan vaikuttava ilmestys. No, ei minulla tietenkään ole edes mitään käsitystä siitä, olisiko siellä saanut kiivetä, jos ei olisi satanut. Suomessa se olisi varmasti suojelukohde.

Täällä Suomessa on nimittäin aika vähän basalttia.

Kerran eräällä taukopaikalla silmiin osui hieman erilainen lohkare:

Pokettia kerrakseen. Kivi olisi antanut kiipeilyllisiä haasteita suunnilleen yhtä paljon kuin verkkoaita, joten jätettiin sekin väliin.

Serkkuni Nadjan ja miehensä Eiríkur Örnin luona Ísafjörđurissa viihdyimme sen verran pitkään, että yhtenä päivänä ennätimme käydä vähän rinteessäkin. Vuonoa reunustavasta vuoresta löytyi patikoitavan näköinen kohta. Ensin tuonne syvennykseen ja sitten sen vasenta laitaa ylös:

Perhe seurasi kaksi ja puoli sataa mkorkeusmetriä tuohon syvennykseen asti (joka on kuulemma syntynyt, kun jättiläisnainen istui rinteeseen ottamaan vuonossa jalkakylpyä). Se oli jo hieno ja jylhä paikka:

Siitä eteenpäin nousu oli kiusallista ja vähän vaarallistakin irtokivisotkua, mutta mäen päällä oli käytävä ihan harjoitusmielessä, ja olihan sieltä hienot näköalat. Kuvassa Ísafjörđur.

Kaikki tämä epäkiipeily oli tietenkin pelkästään hyvä asia. Uskon alkukesästä vaurioituneen sormeni parantuneen nyt siinä määrin kuin se voi parantua.

Mainokset

Cran Canaria. Osa 3: Touhuilua

3.1. Herkkää halkeamaa

Roque ja Carlos noutavat hotellilta. Suuntaamme Ayacatan kallioille, jossa tiedossa on jotakin pitkää. Vaihtoehtona minulle tarjotaan Roque Nublolle kakkostelemista: ”Siinä on pultit metrin välein. Sen kun vedät jatkoista.”

Jotakin pitkää puhtaasti vaiko saaren komeimmalle kivelle nouseminen, luultavimmin epäpuhtaasti tai välillä köydessä leväten? Elämä on valintoja täynnä. Valitsen kummin vain, niin kadun. Olisi pitänyt tulla tänne pariksi viikoksi ja varata enemmän aikaa kiipeilyihin.

Valitsen pitkän reitin, mutta valinnat eivät lopu siihen. Kiipeänkö mieluummin auringossa vai varjossa? Päivä on lämmin, joten ehkäpä varjossa.

(Kuva: Mistäs se nyt meneekään?)

Pienen ihmettelyn jälkeen Roque löytää haluamansa: Se menee tuosta.

Paikallinen miehistö hoitaa varmistamisen, maksavana asiakkaana saan vain kiivetä. Se on okei. Heidän välillään kommunikaatio toimii varmasti parhaiten. Roque ehdottaa kiipeävänsä köyden terävässä päässä, sitten tulen minä minä ja viimeisenä Carlos. Esitän kysymyksen, pääsenkö minäkin liidaamaan. Reitti ei ole oppaalleni erityisen tuttu, joten hän pitäisi turvallisimpana, jos saisi kulkea kärjessä koko reitin. Vilkaisen Roquen tuomaa räkkiä: puolikas kiilanippu, pari pientä heksaa ja neljä keskikokoista liikkuvaleukaista. Joo, ehkä on parasta, että hän menee edellä.
Tähän väliin kerrottakoon, että Roque on ensisijaisesti sporttimiehiä: onsight-taso parhaina päivinä 7b, muuten paras suoritus alkaa kasilla.

Reitin ensimmäinen köydenpituus sujuu isommitta kommelluksitta, ellei toisen välivarmistuksen irtoamista lasketa. Eikä sitä lasketa, sattuuhan tuota toisinaan. Pienen räkin vuoksi runnarit ovat melkoisia, mutta sehän ei ole minun ongelmani.

(Näkymä ekalta ankkurilta.)

Toisella köydenpituudella Roquen eteneminen hidastuu melkoisesti. Voisi suorastaan arvailla, että hän on joutunut pois mukavuusalueeltaan. ”Olkaapa varovaisia, tämä on aika huonoa kiveä”, hän varoittaa, ja pian kiviä alkaakin sataa. Isoimmat hurahtelevat kiltisti ohi, mutta joku pienempi sattuu ilkeästi varpaaseeni. Carlos älähtää saadessaan pikkukiven päähänsä. Vammoilta kuitenkin säästytään, ja minä olen sangen tyytyväinen siihen, että päässäni on kypärä. Roquen eteneminen on nyt niin hidasta ja kavereiden kommunikaatio sen verran sävykästä, että arvaan pakittamisenkin olevan harkinnassa. Lopulta Roque tekee poikkarin ja pääsee ständille. Espanjankielinen juttelu jatkuu hetken, ja sitten Carlos kertoo: ”Okei. Jatketaan ylös päin.”

Tarjoan kypärääni Carlosille, mutta hän ei halua sitä.

Alan vääntäytyä offarihalkeamaa ylöspäin, ja muutaman metrin päästä tajuan, mikä tässä on niin vaikeaa: otteita olisi joka puolella vaikka kuinka paljon, mutta mikään niistä ei pysy seinässä kiinni. Listan kuin listan pystyy vääntämään irti. Kaikki hajoaa käsiin. Alkaa vähän pelottaa: en erityisesti haluaisi nitistää Carlosia jollain maitotölkin kokoisella murikalla. Miten tällaista kiivetään? Jammailemalla ja stemmailemalla. Kun mistään ei voi vetää, on kalliota puristettava kokoon.

Huh huh. Carlosin jättämät runnaritkin ovat melkoiset. Kyllä on kaverilla cojones.

Pääsen ständille ehjin nahoin, ja taisin pudotella tavaraakin vähemmän kuin Roque. Hän puolestaan pahoittelee ja pyytelee anteeksi. Olisi ilmeisesti pitänyt mennä muutama metri vasemmalta. Ei syytä pahoitteluun. Eihän tässä mitään käynyt.

Carlosin kiipeämistä seuratessamme näen, miten jääkaappipakastimen kokoinen lohkore vaipuu reitiltä tyhjyyksiin. Kaunista. Sopiihan tuommoisia viimeisenä tulijan pudotella… tavallaan.

Carlos on juuri selviytynyt vaikeasta osuudesta.

Viimeiset kaksi köydenpituutta ovatkin jo vähän normaalimpaa menoa ilman erityisiä epiikin aineksia. Eteläisellä mentaliteetilla toteutettu ständityöskentely ja varmistaminen olisivat toki oma lukunsa, mutta ei niistä tässä tämän enempää. Maassa maan tavalla.

Mahdutaanhan me varmasti kuvaan molemmat?

Carlos lähestyy toppia.

Aikanamme auton luona Roque kertoo, että ovet ovat lukossa ja avaimet sisällä. Ensin nauran, kun luulen hänen heittävän huulta. Sitten näen, miten auto avataan. Jotain tällaista lienee tapahtunut tovereilleni ennenkin; sen verran nopeasti he improvisoivat työkalut ja ratkaisevat ongelman.

Kotimatkalla näen uusia maisemia: tekojärviä, metsiä, vierasta planeettaa muistuttavia rantajyrkänteitä ja yhtälailla jostakin tieteistarinasta poimitun näköisiä aivan absurdeja hotellisysteemejä.

4.1. Kävelyllä

Viimeisenä päivänä käymme leppoisalla kävelyllä sisämaassa.

5.1. Summa summarum

Onhan tuollainen Kanarian saari aika mielenkiintoinen paikka. Hotellivyöhykkeet ovat kuin tuplajättigigaruotsinlaiva. Moni näyttää viihtyvän ihan hotellien uima-altaiden ääressä aurinkoa ottaen, mistä olen noille ihmisille vähän kateellinenkin: ihan vain olemista en jotenkin osaa. Aina pitää olla tekemässä.

En kuitenkaan yhtään ihmettele sitä, että niin moni lentää Kanarialle yhä uudestaan ja uudestaan. Pelkkä valon ja lämmön synnyttämä mielihyvinvointi on varmasti aivan riittävä syy: terveysmatkailua. Sinnehän voisi vaikka muuttaa eläkeläisenä, ja ehkä jo sitä ennenkin pitää käydä uusimassa. Se Roque Nublo esimerkiksi on varmaan käytävä toppaamassa. Nettitopokin, jonka jälkikäteen löysin, sanoo että päälle johtaa jopa 6a+-tasoisia reittejä. Asumuksen voisi varata suosiolla sieltä sisämaasta, keskeltä patikointi- ja kiipeilypaikkoja…

Gran Canaria. Osa 2: Rinteitä

31.12. Roque Nublon juurelle

Patikkareissuja varten matkassa on kolme opaskirjaa: Pentti Korpelan Hiekkadyyneiltä lumihuipuille (Edita, 2006), Paddy Dillonin Walking in the Canary Islands: 2 East (Cicerone, 2002) sekä Noel Rochfordin Landscapes of Gran Canaria (5. editio, Sunflower Books). Korpelan kirja on inspiroivin, Sunflower-oppaassa on parhaat – täysin riittävät – maastokartat ja bussiyhteystiedot. Kirjojen reittiehdotukset poikkeavat toisistaan mutta menevät osin päällekkäin, ja yhteensä ne tarjoavat varsin mukavan työkalun retkien suunnitteluun.

Tässä esimerkki Korpelan elävästä mutta mahdollisesti nopeasti vanhentuvasta reittikuvauksesta: ”Ohita vasemmalta rotkon ainoa ehjä rakennus. Sen luona on peruna- ja kurpitsamaa, joulutähtiä sekä punapippuri- ja viikunapuita. Kolme kiinni kytkettyä pikkukoiraa pitää meteliä.”

Bussimatka Maspalomasista Ayacataan on niin hurja kuin vuoristobussimatkat vain voivat olla. Ensikertalaiselle on helppo luvata pelkoa ja kauhua rotkon partaalla: jännittävämpää kuin Linnanmäellä!

Nousemme Ayacatasta Roque Nublon juurelle. Lapen kanssa eteneminen on hidasta ja loppuvaiheessa vähän väsynyttä, mutta makeilla eväspatukoilla pystyy motivoimaan: ”Seuraavan saat, kun olemme puolivälissä.”). Maisemat ovat hienot ja nähtävää riittää: rinteitä, metsää, kivipilareita, luolia, jyrkänteitä ja rauhoittavia näköaloja.

(Kuvassa myös perheeni.)

Kiven juurella en voi olla katselematta ylös johtavia reittejä. Kiipeilyopas, johon olen ollut yhteydessä, sanoo, että helpoin linja olisi 6c:tä – vähän liian tiukkaa, jotta pääsisin puhtaasti ylös. Mutta entäpä, jos täällä on löysä greidaus… Hmmm…

 

2.1. Ensi kuussa

Sunnuntai on ehkä eniten odottamani päivä tällä matkalla. Olen varannut kiipeilyoppaat auttamaan vaimoni ja lapseni ylös La Primera Luna -nimistä via ferrataa (oppaat siksi, että ainakaan erään saksalaisen sivuston mukaan reitti ei ole tarpeeksi helppo aloittelijoille).

Chris ja Roque noutavat meidät hotellin aulasta ja kyydittävät rotkoon aivan reitin juurelle. Tie on kamala, maasturin korkea maavarakaan ei riitä, vaan auto ottaa kerran pohjakosketuksen. Kelivaurioita. Kaksi viikkoa sitten on kuulemma satanut.

Chris ja Roque ovat mukavia heppuja ja minä ihan onnessani: Ensimmäisen kerran elämässäni pääsen jakamaan perheeni kanssa sen kokemuksen, mitä on viettää muutama tunti korkealla seinämällä.


Reitin ilmavin paikka on puolivälissä; katon alitus reilun 60 metrin korkeudessa. Sen jälkeen vaimo onkin jo vähän päreinä ja tarvitsee pariin otteeseen yläköysiapua. Tytär kiipeää naama leveässä hymyssä, vaikka välillä kuuluukin pieniä jännittyneitä ”Apua”-äännähdyksiä. Olen molemmista erittäin ylpeä. Reitti on paitsi ilmava, tarjoaa paikoin myös fyysisiä haasteita niin, että kokonaan ilman kiipeilykokemusta (vaimoni lähtökohta) en olisi itse liikkunut yhtään mihinkään.

(Kuvassa näkyvä auto antaa mittakaavaa ja perspektiiviä.)

 

Vinkki niille, jotka aikovat itse via ferratalle: ottakaa köysi mukaan. La Primera Lunalta oli pitkiä matkoja vaijeria kadoksissa, ja niille etapeille oppaamme joutuivat fiksaamaan omat köydet.

Eräs La Primera Lunan miellyttävä piirre on, että tauot pääsee viettämään pienissä varjoisissa luolissa. Erään luolan kattoa tutkaillessani huomaan, että tämä basaltti-hiekka-murikka-sekoitushan on paikoitellen hyvinkin hataraa tavaraa: se hajoaa ohuiksi liuskeiksi kevyesti vääntämällä.

Ei hämähäkkiaistia, ei varoittavia kelloja.

Huomenna Roquen kanssa kalliota kiipeämään!
(Jatkuu.)

Antisankarit vuorilla, 3. osa

3. luku: Presten, Vestpillaren


Hetkittäin jopa vuolas sade jatkuu aamulla seitsemään asti. Seinämät ovat siis ainakin aamupäivän märkinä, ja lähtö voidaan ottaa rauhallisesti.

Niin, ja minä vedän nousun aikana yhtä köyttä Mikon kanssa. Ilkka on jo aiemmin kiivennyt Prestenin ja jää Oden kanssa virvelöimään pakastekalaa merestä.

Mikko ehdottaa, että koska olemme kumpikin jo aikanamme kiivenneet Storhyllalle asti suoran variaation, voisimme tällä kertaa ottaa alkuperäisen lähdön, joka on hieman helpompi ja lyhyempi – siis nopeampi – emmekä siten joudu jonottamaan Jepen ja Ossin kanssa, jotka ovat menossa ylös direktiä pitkin. Hyvä suunnitelma.

Paitsi että paikan päällä Ossi ja Jeppe päätyvät myös alkuperäiselle lähdölle, koska direkti on paikoin märän näköinen. Mutta Mikko ja minä saamme aloittaa.

Vaarallisen skrämbläyksen jälkeen olemme reitin alussa. Ensimmäinen liidivuoro on minun: ensin vähän irtonaista kalliota pitkin ylös seinämälle, sitten parikymmenen metrin helppo poikkikulku vasemmalle, sitten taas vähän ylös hyvälle hyllylle.

Poikkari tuntuu yllättävän jännältä. Varmistuksia saa paikoilleen harvakseen, ja herkän oloinen släbi on paikoitellen himppasen kostea. Parin millin listat, jotka toimivat jalansijoina, näyttävät kuraisilta eivätkä herätä luottamusta. Etenen siis oletettua huomattavasti hitaammin. Kaiken kaikkiaan poikkari on kuitenkin jännittävää ja hyvää kiipeämistä korkealla. Sen tuottamaa tyydytystä vähentää ainoastaan se, että jossain vaiheessa huomaan kolme metriä alempana ainakin kymmenen senttiä leveän hyllyn, jota pitkin reitin varmasti kuuluisi edetä. Olen siis aivan tarpeettoman hienostuneessa maastossa. Poissa reitiltä, jos ihan suoraan sanotaan.

Löydän kuitenkin tieni reitille ja lopulta ankkuripaikalle. Taidan olla jotenkin täpinöissäni, sillä rakennan huomattavasti tavanomaista sekavamman ständin slingejä käyttäen. Mutta kyllä se turvallinen on.

Taivaalta tihkuilee vettä; ei niin paljon, että se kastelisi, mutta ei se kyllä kallion kuivumistakaan nopeuta. Olo tuntuu lämpimältä muttei kuumalta. Ihan sopivaa. Ei tarvitse laittaa taukotakkia, vaikka vähän tuuleekin ja ilman lämpötila on 8 astetta.

Montakohan kertaa yhden ja saman asian voi oppia kantapään kautta?

Mikko kiipeää paikalle ja lähtee seuraavalle köydenpituudelle. Leveä halkeama on märkä ja liukas, ja siihen sopivat piissit vähissä. Etenkin kun olen käyttänyt yhden isoista camuista ankkuripaikalla. Ennakoivaa ajoa…

Mikko jämähtää vaikeuksiin, joutuu siirtelemään paloja alempaa ylös, jotta uskaltaisi jatkaa. Koulumaailmassa tätä kutsutaan etenemisesteeksi. Onneksi Ossi saapuu paikalle.

Ode (Base Camp Manager): ”Sitten alkoi sataa rakeita.”

Ossi on kiivennyt ensimmäisen köydenpituuden helpointa tietä, jota ei kuitenkaan hänen sanojensa mukaan pystynyt ollenkaan varmistamaan. Jeppe taas kiipeää samaa herkempää linjaa, jota minäkin kiipesin – ja aika varovaisesti kiipeääkin. Hänen ankkuripaikalle päästessään tilanne on seuraava:

Mikko etenee hyvin hitaasti.
Jukka tärisee jäätyneenä.
Ossi kertoo, että on lainannut seuraavalla etapilla tarvittavat rautatavarat Mikolle.
Jeppe: ”Miten tästä nyt taas tuli tällaista?”

On jo aivan selvää, että huipulle ei tätä menoa päästä. Storhyllalta käännytään varmasti takaisin. Itse asiassa Ossi ja Jeppe päättävät kääntyä takaisin jo tässä. Mutta sitten minä saan ajatuksen: Jeppe on porukan kovin kiipeäjä. Hänellä saattaisi Mikon kanssa olla pieni mahdollisuus topata, jos intoa riittää. Minä voin ihan hyvin uhrautua (hähä!) ja pakittaa Ossin kanssa tästä.

Näin teemme. Tuntuu voitokkaalta saada taas tasaista maata jalkojen alle.

Storhyllalta Mikko ja Jeppe sitten jatkoivat – alaspäin. Ehkei tästä reissusta tämän enempää.

Presten vs. me pojat: 6 – 0.

Kuva: Mikko Storhyllalla

Antisankarit vuorilla, osa 2

2. luku: Kevyttä kiipeilyä siinä välissä

(Joitakin kuvia kannattanee klikkailla suuremmiksi.)

Ajamme lauttasatamaan ajatuksenamme nukkua matkalla Lofooteille. Lautta on lähtenyt vartti sitten. Ajamme siis Narvikiin, jossa syömme hostelliaamiaisen (uunituoretta leipää! herajuustoa!) ja nukumme päivän. Pizzaillallisen jälkeen nukumme yön, syömme uuden hostelliaamiaisen ja siirrymme Henningsværiin, josta Jeppe, Viliina ja Olavi ovat jo buukanneet meille huoneen.

Illalla kaikki paitsi Ossi lähtevät pienelle kävelylle hienolle näköalapaikalle Svolværin nurkilla. En nyt muista tunturin nimeä, mutta jotain pistoolisankareita siinä harjoittelee lähellä, ja nousua taitaa kertyä jotain 350 metriä, kiva kevyt palauttava siis.

Aika paljon siellä on sumua, ja lenkki jota lähdemme kiertämään, johtaa umpikujaan, josta olisi jyrkkä ja hankala matka alas, vaikka sattuisikin huilimaan vauvarinkassa niin kuin Olavi. Käännymme sitten takaisin.

Alkaa tietenkin sataa ja tuulla kylmästi ja navakasti, jolloin erityisesti Olavia silmällä pitäen haluamme päästä takaisin suorinta tietä, joka vaikuttaa kummasti epätasaisemmalta kuin noustessa. Jossain vaiheessa Ode siitä muhkuraisuudesta mainitseekin, mutta kun polku on suora ja selkeä, niin missä muuallakaan olisimme kuin tutulla tiellä. Selkeä harjanne, vierellä jyrkänne ja toisella puolella loiva niitty. Ei täällä mitään risteyksiäkään ole ollut.

Paitsi yksi, kun sitten vähän tarkemmin ajattelemme.

Alamäessä Oden polvet vaativat lisäannoksen tulehduskipulääkettä.

Tiistai, 20. päivä.
Foreca ja muut lupaavat aamuksi ja päiväksi sadetta, illaksi poutaa. Mikään kiire ei siis ole kiipeämään, vaan voimme puuhata jonkin tovin jotain muuta. Alkuillasta sitten seinämille.

Olen jo kotona googlannut Storbåthellarenin luolan, joka on 70 metriä syvä ja 22 metriä korkea, ja jonne on vain parin kilometrin haikki Nappista, ja siinä samalla saattaisi nähdä Nappstraumin kurimuksenkin.

Saan puhuttua Oden ja Jepen luolastusreissulle, jonne lähdemme heti, kunhan Viliina palaa snorklaamasta. Ja sieltähän hän jo tuleekin, makrilleja, merisiilejä, krakenin ja kosketuksesta vetäytyviä meriläjiä nähneenä. Kuulostaa hienolta. Minä tahdon myös mereen, jos tulee vielä sadepäiviä!

Ostan ennen lähtöämme tarkemman kartan läntisille Lofooteille. Eilen käyttämämme 1 : 100 000 -kuvaus ei oikein riittänyt. Parin kilometrin haikki näyttääkin nyt viiden ja puolen kilometrin kävelyltä suuntaansa. Sekin kuulostaa toki helpolta, kun polku kulkee koko ajan aika matalalla.

Ajomatka kestää tunnin, Nappstraumissa näemme vaahtopäisen kohdan, joka taitaa nyt sitten olla sellainen vuorovesikurimus. Rasti ruutuun.

Jalkaudumme. Kevyet keinokuituvaelluskenkäni ovat läpikastuneet viime päivinä jo pari kertaa eivätkä ole missään vaiheessa kuivuneet kunnolla. Sama meno jatkuu. Olemme edenneet varmaan puoli kilometriä, kun VorTex -kalvot ovat jo imaisseet jalkineet täyteen suovettä. Siinä on kiva huljutella varpaitaan samalla kun kävelee.

Tuonne niemeen:

Polku vie meidät uskomattoman kauniiden fantasiamaisemien halki. Merikotkat liitelevät yllämme, ja yhden bongaamme kivellä istumassa vain muutaman kymmenen metrin päässä. Näemme myös lampaita ja karitsoja, joista linnut saavat ravintonsa.

Polku lähtee kohoamaan korkeille kalliorinteille ja muuttuu vaikeakulkuisemmaksi. Ohitamme paikan, jossa polkuna toimivat livenjärkäleet on kytketty ketjuilla aloilleen – mielenkiintoinen ratkaisu muttei niin mielenkiintoinen, että kukaan pysähtyisi miettimään asiaa sen enempää – ja pian sen jälkeen polku jyrkkenee ja huononee ja muuttuu huomattavan vaaralliseksi. Ihme juttu, että tällaisia edes merkitään karttoihin. Ei tulisi pieneen mieleenikään tuoda esimerkiksi perhettäni näin hengenvaaralliseen paikkaan!

Vesiputouksen luona kadotamme polun kokonaan. Jeppe ja minä skrämbläilemme pari tiedustelukoukkausta märillä släbeillä. Ei hyvältä näytä. Täältä muka pitäisi päästä alas jyrkänteen juurelle, mutta ei, ei tätä enää voi sanoa poluksi edes hyvällä tahdolla. Joudumme perääntymään.

Paluumatkalla Jeppe huomaa, ettei kiviä olekaan kiinnitetty ketjulla aloilleen, vaan ketju on kiinnitetty niihin, ja siitä tukea ottaen pääsee laskeutumaan alas.

Niin me löydämme tiemme luolalle.

Antikliimaksi. Stobåthellaren on iso päällekallistuva katto, eikä mikään seikkailutunneli. Otsalamput saavat jäädä reppuihinsa. Olen silti tyytyväinen: polku on ollut kulkemisen arvoinen, vaikka päämäärä ei ollutkaan tavoittelemisen väärti. Ja sitten Jeppe huomaa jotakin merellä: selkäeviä. Pyöriäisiä! Elämäni ensimmäiset luonnonvaraiset valaat. Voi juku!

Paluumatkalla Oden polvet – täysin yllättäen – menevät entistäkin huonompaan kuntoon. Toinen päästää rusahduksen eikä tahdo sen jälkeen enää taipua. Tämä jalka-asia on kiistatta menossa vähän puihin.

Saavumme kämpille vasta illalla, mutta Ossi ja Jeppe käyvät vielä Gandalf-seinällä kiipeämässä jotain märkää.

Keskiviikko, 21.päivä.
Tänään on sitten kaunista säätä. Jeppe ja Ossi lähtevät jonnekin Djupfjordin perukoille touhuamaan. Ode ei kiipeä – hyvä kun pääsee portaita alas.

Lähden Viliinan ja Olavin kanssa kävelylle. Aurinko paistaa ja eteneminen on leppoisaa, kun käpöttelemme neljänsadan metrin kevyen nousun Glåmtindenille (näkyy tuossa seuraavassa kuvassa). Tai ainakin se on kevyt minulle, Viliinasta en tiedä, kun hänellä on Olavi selässään. Ei hän kuitenkaan pahemmin puuskuta. Ylhäällä on paljon turisteja.

Vuoristotaksi Sneck poimii meidät vuoren toiselta puolelta. Koska kaunis ilma on herättänyt kiipeilyhaluni, räkkään kyytiin kiiloja, Rock Empiren frendejä ja köyden mahdollista perääntymistä varten, ja minut pudotetaan Rock and Roll -harjanteen juurelle.

(Reitti kulkee tuota rinteen silhuettia myöten.)

200 korkeusmetrin soolo on minulle henkilökohtaisesti hieno asia, vaikka vaikeimmat reitillä tekemäni muuvit ovatkin korkeintaan jotain neljämiinusta. Yksinnousussa tunnelma poikkeaa kuitenkin radikaalisti köysistönä kiipeämisestä: putoileminen on kiellettyä ja henkinen tuki on löydettävä ihan omasta takaa. Reitiltä löytyy pari suhteellisen ilmavaakin kohtaa. Kokemus on onnellistuttava.

Päivä vaihtuu illaksi.

”Onko teillä kylmää olutta?” kuuluu tervehdys eteisestä. Mikko ja Ilkka ovat saapuneet. Vuokratessaan huoneen Evokarin perheelle alakerran herrasväki vuokrasi tietämättään kokonaisen huoneiston suomalaiselle kiipeilykommuunille. Pojat suuntaavat Gandalf-seinämälle. En lähde enää tänään mukaan, sillä olo on muutenkin ihan tyytyväinen.

Paljon vettä, ravinteita ja lämpöä nauttineet kenkäni ovat alkaneet pilata ilmaa. Suljen ne muovikassiin ajatuksenani ottaa ne esille vasta kotona desinfiointia varten.

Torstai, 22. päivä.
Aamupäiväksi on luvattu sääikkuna. Edellisen päivän seikkailuista (märkää, reitiltä eksymisiä, pelkoa ja pakituksia) palautuva Ossi ei tänään kiipeä, joten minä lähden Jepen kanssa kiipeämään ensin Gollumin (100m, 5, 5-, 5-) ja Gamle Revin (95m, 6, 6-).

Gollumin alku tuntuu nihkeältä: nyrkkihommat ja käsijammit eivät ole minulla oikein hanskassa – ainakaan jos halkeama on läpimärkä, niin kuin se on. Lähden liikkeelle kamusta kiskomalla. Nolo juttu, mutta ei siihen oikein viitsi jäädä jahkailemaan ja kaverin hermoja venyttämään. Alkuvaikeuksien jälkeen matkan ensimmäinen köydenpituus lähtee kuitenkin sujumaan. Jeppe jatkaa toiselle köydenpituudelle, jolloin alkaa sataa. Asioiden nopeuttamiseksi hän kiipeää kolmannen köydenpituuden samaan putkeen. Kohta olemmekin topissa.

Heti maahan laskeuduttuamme yltyy sade niin rankaksi, että asia tulee täysin selväksi: tänään ei enää kiivetä.

Kuvassa sääikkuna.

Sääikkuna
Mutta huomenna!
Sateen pitäisi loppua aamuyöllä, ja siitä eteenpäin on luvattu loistavaa säätä.
Huomenna me tikkaamme Prestenin länsipilarin, toisen päätavoitteemme!

Tänään kuitenkin mittaamme vielä Henningsværin sillan korkeuden: ensin tennispallon suuruisia kiviä pudottamalla ja kellottamalla, sitten köydellä, sitten vielä viiden kilon painoisella kiven pudotuksella. Lukijatehtävä: kun tennispallon kokoisten kivien putoamisajoiksi kellotetaan 2,8 s ja 2,7 s, kuinka korkea on silta, jolta kivet pudotetaan?

Viimeisiä viedään?

Yhtäkkiä on sitten kevät. Etelään avautuvat jäät ovat auringon hapertamia vähän niin kuin myös yöuneni kello kuudesta eteenpäin. Alkaa näyttää mahdolliselta, että sunnuntainen retkemme Valkealaan oli talvikauden viimeinen. Ode (Oskari Sneck) ja minä menimme alkajaisiksi oikeanpuoleiselle sektorille, josta en ehkä ollut ennen tiennytkään, tai sitten olin jo unohtanut. Muistan kiipeilleeni aina pelkästään siinä keskellä. Nousimme portaikoksi hakattua jäätä kolme reittiä, sitten vetäisin yhden helpon siitä keskisektorilta.

Siirryimme lopuksi Jepen (Juha Evokari) ja Ossin (Eskola) seuraan vasemmalle. Siellä meni näin:

Jeppe ja Ossi kiipeilevät hienon muttei aivan liian vaikean näköistä reittiä (kuvassa Jeppe).

Minä kanssa! Kuvan (c) Juha Evokari

Ei tullut tyylipisteitä. Kuvan (c) Ossi Eskola

Nyt sitten vain aurinkoa, sulamista ja kuivumista.

Ulkoilu kannattaa aina.

Täällä taas

Kävin Rjukanissa Suskin, Annamarin ja Elisan kanssa. Hyvä reissu. Naisseurassa suoritus- ja kilpailupaineet olivat melko alhaisella tasolla, ja niinpä kiipeily toteutettiinkin lähes kokonaan mukavuusalueella (WI3). Vaikutti asiaan sääkin: alueella vallitsi osapuilleen 15 asteen pakkanen joka päivä, joten jää oli kovahkoa ja lohkeilevaa, eikä retkiä tai hermoja tehnyt mieli venyttää ihan äärettömiin.

Menomatkalla oli kylmää ja lumista, ja laiva pysähtyi jo pati tuntia Helsingistä lähdettyään. Väylä oli ilmeisesti vähän tukossa, mutta kohta paikalle tulikin jäänmurtaja Sisu tietä auraamaan. Hieno kone!

(Näet kuvat täysikokoisina, kun klikkaat niitä.)

Lauantaina autoiltiin pitkään. Aikaa tapettiin jopa kyseenalaisin keinoin.

Annamari uppoutuu ruotsalaisen prinsessalehden glamoröösiin maailmaan.

Sunnuntaiksi säätiedotus lupaa sairaan kylmää mutta seuraaviksi päiviksi leudompaa. Suski ja minä päätämme pitää heti aikatauluihin budjetoimamme laskupäivän. Annamari ja Elisa eivät sen sijaan palelemista pelkää vaan kiipeävät Bølgenin. Kaikilla on kivaa! Tuota Bølgeniä minäkin voin viimevuotisten muistojeni perusteella suositella kaikille, jotka haluavat hienoja jääkokemuksia suht’helpossa maastossa.

Suski Gaustablikkillä.

Maanantaina on yhtä kylmä kuin sunnuntainakin, mutta lepopäiväkortti on jo pelattu. Annamari ja minä kiipeämme Fabrikkfossenin. Reitti on merkitty topoon 7 köydenpituuden mittaiseksi. Olisikohan se jotain 300 metriä? Vaikea sanoa, koska viisi ekaa kp:tä kiipeämme yhtäaikaisesti ja pitchaamme vain kaksi viimeistä, niin että saamme nousun suoritettua 3,5 tuntiin. Ei ongelmia, alaskin pääsemme hyvissä ajoin. Pohkeissa kyllä tuntuu. Sillä aikaa Suski ja Elisa ovat rimpuilleet Krokanin alueella jotain nelosta.
Annamari Fabrikkfossenin toiseksi viimeisellä köydenpituudella.

Säätiedote lupaa tiistaiksi leudompaa, mutta kuinka se nyt taas on aamulla -17 astetta? Mukavuudenhaluisina ihmisinä suuntaamme koko jengi alarotkolle vähän lyhemmille reiteille. Annamari ja minä kiipeämme Knertenin ja LP-platan, Suski ja Elisa LP-platan ja Lillebrorin.

Annamari LP-platan alkupäässä.

Elisa Lillebrorin puolivälissä.

Annamarin reppu: Kun pakkaa ajatuksella, kaikki tarvittava löytyy sitten reitillä.

Keskiviikkona mittari näyttää -20:ta, kun heitämme Annamarin ja Elisan lähestymistrekin alkuun Mæliin. Suskilla ja mulla on edessä aika kevyt päivä, kaksi kp:tä pitkä Plaster på Såret siellä Bølgenin vieressä, joten voimme mennä vielä hetkiseksi majalle katselemaan jäätanssia ja odottelemaan lämpötilan nousua edes parilla asteella.
To Menn og et Foster (WI4), Bølgen (WI3), Plaster på Såret (WI3).

Kun sitten aikanamme kahlaamme haarovälejämme myöten puuterissa ja huomaamme, että lyhyt lähestyminen kestääkin kokonaisen tunnin, ja kun Suskin paleltumat varpaissa vaativat kenkien avaamista ensimmäisen köydenpituuden jälkeen, ja kun kaksi ensimmäistä ihan tappiin asti vedettyä 60-metristä kp:tä eivät vielä johda lähellekään reitin loppua, alkaa näyttää siltä, että päivästä tulee ennakolta arvelemaamme pidempi. Niin kuin tulikin. Ehkä koko reissun paras päivä, juuri siksi, että ei ollut liian kevyttä. Mitä jääkiipeilyä se sellainen olisi, jossa ei koskaan tulisi sitä tunnetta, että olisinpa jo tuolla alhaalla?

Tästä reitti alkaa. Kuvan (c) Susanna Kaisla

Suski ankkuripaikalla. 60 metriä kiivetty, 100 jäljellä.

Mutta ei siitä mitään sen isompia epiikkejä silti muodostunut. Laskeuduimme hämärässä ja pääsimme autolle juuri sopivasti illan pimetessä. Ja reittikin oli aivan sikahieno: tasaisen tiukkaa kolmosta koko matka, hyvää jäätä leveästi.

Toinen köysistö oli kiivennyt Mælissä Isroserin, ja ilmeisesti heilläkin oli ollut aivan älyttömän hienoa.

Joskus kaikki vain menee ihan kohdalleen.