Palkkatyö ja kulutus

Olin tässä päivänä muutamana taas opettamassa. Ensimmäinen päivä oli semmoista totuttelemista: uusia oppilaita ja työmaan haltuun ottoa. Päivän päätteeksi olin aika hyydyksissä. Toisena päivänä alkoi jo sujua, ja tajusin, että voisin edelleen hyvin lyhyessä ajassa laitostua koulumaailmaan. Kolmas päivä oli ekstraa: tarjolla oli myös toisen opettajan sijaistunti, ja koska olin jo alkanut viihtyä, päätin jäädä vielä hetkeksi.

Mutta palaan tuohon ensimmäisen päivän iltaan. Muistan hyvin, että väsyttäviä tai muuten raskaita päiviä tuli työmaalla vastaan aina silloin tällöin. Joissain jaksoissa jatkuvasti. Oletan, että tämä pätee useimpiin muihinkin työpaikkoihin kuin kouluihin. Työpäivä puristaa ihmisestä mehut, ja päivän päätteeksi ollaan hyydyksissä.

Ja entä sitten?

Päätin hemmotella itseäni. Olinhan jo tehnyt koko lailla paljon töitä muiden hyväksi, joten olin ansainnut jotain kivaa myös itselleni. Jotain, mikä ei enää vaatisi itseltäni paljon mitään mutta tuottaisi mielihyvää. Näiden impulssien ohjailemana ostin pari sarjakuvakirjaa. Joku muu ostaa suklaata, kolmas olutta, neljäs rauhoittavaa musiikkia tai kokonaisen viihdytysjärjestelmän.

Olennaista ostamisen aktissa on itsensä uudelleen asemoiminen antajasta saajapuolelle. Tyydytyksen hankkiminen päivänä, joka ei muuten tuntuisi tyydyttävältä. Jotta tämäkin päivä tuntuisi jonkin arvoiselta.

Olen nyt ymmärtävinäni, että palkkatyön ja kulutuksen suhde ei olekaan niin yksisuuntainen, kuin mitä olin tähän mennessä ajatellut. Ihmiset eivät ainoastaan käy töissä voidakseen kuluttaa, vaan kenties jopa yhtä suuressa määrin kuluttavat, koska käyvät töissä.

Työläis-kuluttajuus-kierteen vaihtoehtona näen arvokkaiksi koettujen, merkityksellisten ja siksi tyydytystä tuottavien töiden tekemisen. Nekin väsyttävät mutteivät samalla tavalla vaadi kompensaatiota.

Mainokset

Fragmentteja rahasta ja yhteiskunnasta

Kokoomuksen ja demareiden huoli pian iskevästä työvoimapulasta tuntuu tässä 275 000 työttömän maassa lievästi liioitellulta. Kahden suurimman puolueen halussa tuoda paikalle lisää työvoimareserviä nähdään jälleen, miten valtion hallinta on siirtymässä yhteiskunnalta talouden käsiin. Syrjään asetettavan reservin kasvattaminen ei ole kansan vaan Nalle Wahlroosin etu. Sellaisena se on toki kaiken muun kilpailullisen globalisaation johdonmukainen osa.

* * *

Nalle Wahlroosista puheenollen: mieshän on kai jossain välissä sanonut, tai ehkä hänestä on sanottu, että massiivisesti rikastuneet ihmiset ovat järjestelmälle erityisen tärkeitä ja kaiken saamansa rahan väärtejä, koska he toimivat osoituksena siitä, että rikastuminen on mahdollista. Niin he omalta osaltaan motivoivat väkeä uutteroimaan ja innovoimaan. Näin varmasti on: ihminen, jolla on unelmia, jaksaa puurtaa.

Tämä kytkeytyy myös omaan elämääni. Sain nimittäin puolivuotisen apurahan, mikä indikoi jotakin sen suuntaista, kuin että minusta on tulossa osa jonkinlaista etablismenttia. Nyt onkin kysyttävä: mihin taiteellista etablismenttia tarvitaan? On päivänselvää, että laadukasta taidetta tehdään erilaisissa marginaaleissa paljon aivan ilman apurahoitustakin. Sen paremmin määrä kuin laatukaan eivät ole suoraan apurahoista kiinni.

Etablismentti synnytetään esille nostamalla. Ehkäpä sen yhteiskunnallinen tehtäväkin on – ei tekeminen vaan – esilläoleminen. Lähes poikkeuksetta akateemisesti koulutettu, uurastuksen jälkeen tunnustettu ja luovia intohimojaan toteuttamaan rahoitettu taiteilija toimii Wahlroosin kaltaisena unelmamannekiinina, jonka avulla ihmiset saadaan… uutteroimaan ja innovoimaan.

* * *

Analyysiyhtiö Capital Economics toteaa, että Euron ja EMUn loppu olisivat kaikkien etu, ja että tuskin ne enää viittä vuotta pidempään pysyvätkään pystyssä. Otan tämän esille ihan jälkiviisaan vahingonilon riemusta, vaikka tulevaisuus saattaakin vielä kääntyä minua vastaan. Demokratian vastainen tapa, jolla EMUa laajennettiin ja erityisesti Lipposen kansan ääntä halveksuvat kommentit väärin äänestämisistä jäivät nimittäin himppasen kaivelemaan silloin aikoinaan.

Urasta ja perheestä

1

Pienten lasten isät tekevät tutkimusten mukaan pidempää päivää kuin lapsettomat kollegansa. Miksi näin?

Jos menestyvä uraputkiaivo sanoo tekevänsä 60-tuntista työpäivää perheensä eteen, suoltaa hän mitä todennäköisimmin silkkaa tuubaa. Terve perhe ei nimittäin yksinkertaisesti tarvitse tai kaipaa kymppitonnin kuukausituloja. Keskeinen kannustin pitkiin työpäiviin ja on mitä todennäköisimmin jokin aivan muu.

Kunnianhimo ja menestymisen tarve voitaneen nimetä yleisiksi liikuttajiksi ilman, että mennään paljonkaan metsään. Joku saattaa vaalia myös korvaamattomuuden illuusiota eikä velvollisuudentunnoltaan kehtaa jäädä hoitovapaalle.

Kun sata vuotta sitten pettuleipää järsivän perheen isä hiihti viikoiksi savotalle, saattoi hän tehdä sen ihan rehellisesti perheensä vuoksi. Vastaava saattaa olla tilanne niukkatuloisimmissa talouksissa edelleen.

Olen myös kuullut keskituloisten isien kertovan, että he viettävät mielellään aikaa työpaikalla, koska lasten tulon myötä tilanne kotona on muuttunut… no… haastavaksi.

2

Kun ministeri, suuryrityksen pomo tai armeijan pomminpurkaja ilmoittaa onnistuneesti yhdistäneensä työn ja perhe-elämän, on kyseessä dialektinen taikatemppu, jota voidaan nimittää vaikkapa paskapuheeksi.

Työn ja perheen elämänpiirit on nimittäin varsin tiukasti erotettu toisistaan. Pomminpurkaja ei voi viedä lapsia työpaikalleen eikä pommeja kotiin vaimonsa ja lastensa viihdykkeeksi.

Voisimme toki ruveta saivartelemaan: Eikö onnellisen perheen esilletuominen vaalikampanjassa ole perheen ja työn sujuvaa yhdistämistä? Eikö työhuolista kotona valittaminen ole sitä? Toki. Tämän kirjoituksen painopiste on kuitenkin toisaalla.

Puhun ajankäytöllisestä joko-tai tilanteesta. Olet töissä tai kotona. Olet paikalla tai sitten poissa.

On harhainen kuvitelma, että kaiken voisi saada, kuten vaikkapa samanaikaisen vauhdikkaasti keulivan uran ja kolmevuotisen hoitovapaan (paitsi joissakin aivan erityisissä ja etuoikeutetuissa ammateissa kuten omassani): työpaikalta poissa vietetyt vuodet ovat työpaikalta poissa vietettyjä vuosia, ja kotoa poissa vietetyt illat ovat kotoa poissa vietettyjä iltoja. Asioiden välillä yksinkertaisesti joutuu valitsemaan ja on aina joutunut valitsemaan.

Ulkoiset valintapaineet ovat olleet perinteisesti sukupuolittuneita: miesten on odotettu tekevän uraa, naisten on odotettu keskittyvän perheeseen. Asioiden onnistunutta yhdistämistä ei ole odotettu keneltäkään ennen kuin viime vuosikymmeninä. Jos aiemmat odotukset ovat olleet epäreiluja, ovat nykyiset, kuten jo sanoinkin: harhaisia. Molemmista ulkoisista odotuksista olisi luovuttava, henkilökohtaisten valintojen vapaus asetettava niiden tilalle sekä näitä asioita arvioitava huolellisesti ja rehellisesti jo siinä vaiheessa, kun ruvetaan lapsia hankkimaan.

Eikä sitten ruveta ulkopuolelta urputtamaan, tekeepä mies- tai naisministeri millaisia valintoja tahansa. (Paitsi silloin, kun he toimivat harhaisella (lue: epärehellisellä) tavalla: asettuvat esimerkiksi ehdokkaaksi tietoisena siitä, että ovat aivan kohta jäämässä kotiin.)

Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita, että olisi valittava pelkästään työ tai pelkästään koti. Nykyään tätä ei vaadita kummaltakaan sukupuolelta. Mutta valittava on: jos haluaa johtaa 50 000 ihmistä työllistävää firmaa, aiheutuu siitä joitakin käytännön seurauksia. Jos haluaa  viettää paljon aikaa lastensa kanssa, aiheutuu siitäkin eräitä käytännön seurauksia.

Työn ja perheen yhdistämisen asemesta tulisikin puhua ajan onnistuneesta jakamisesta näiden elämänpiirien välillä.

Kaikkea ei vain voi saada.

Ei kukaan.