Maailmanlopun dekkari

Ben H. Winters: The Last Policeman

(Mielipidespoilereita! Lukupiiriläisemme sulkekoon silmänsä tältä kirjoitukselta.)

En juurikaan lue perinteisiä dekkareita. Lajityypissä on jotakin lähtökohtaisesti epäkiinnostavaa. Olisiko se tämä: dekkarin juoni kulkee väärään suuntaan. Yrittäessään selvittää jo tapahtunutta kerronta takertuu menneeseen, kun taas itseäni kiinnostava kysymys on: miten tämä etenee? Toinen kiinnostustani latistava tekijä lienee, että etsin kirjallisuudesta uusia ajatuksia, elämisen, tekemisen ja kirjoittamisen tapoja. Minun on vaikea kiinnostua kirjasta, joka ei jo ennen lukemisaktin alkamista anna ymmärtää, että odotettavissa on jotakin uutta. Ja kovin harva rikosromaani edes vihjailee siihen suuntaan.

En tarkoita, ettenkö minäkin viihtyisi hyvin perinteisten, juonivetoisten rikoskertomusten parissa. En vain jaksa nähdä vaivaa tuon viihtymisen eteen, enkä tahdo maksaa siitä ajallani. Nautin rikoskertomukset ja sen semmoiset mieluiten elokuvina.

Olen eläessäni osallistunut kahden eri (vapaa-ajan) lukupiirin toimintaan. Yksi niiden hyvistä puolista on ollut, että olen lukenut kirjoja, joihin en muuten olisi tarttunut. Niin kuin nyt vaikka Ben H. Wintersin dekkarin The Last Policeman. Vaikka romaani kuuluu niihin, jotka lupailevat jo takakannessaan toisenlaista tulokulmaa, olisi ajatus murhamysteeristä pitänyt minut etäällä.

Eletään maailmanlopun aikoja. Iso asteroidi tuhoaa ihmiskunnan puolen vuoden kuluttua, mikä vaikuttaa jokseenkin kaikkeen. Yhteiskunnan toiminta on lamaantumassa. Harva haluaa käyttää elämänsä viimeisiä kuukausia palkkatyöhön. Nyt on viimeinen hetki toteuttaa unelmansa. Monille tulevaisuuden menettäminen merkitsee elämän mielekkyyden menettämistä, ja itsemurhat ovat suoranainen epidemia. Kun tämä kerran näin pääsääntöisesti on silkkaa kärsimystä, ja kun parempiakaan aikoja ei ehdi odottaa, niin miksi en lopettaisi kaikkea tähän?

Kaiken tämän keskellä meillä on innokas etsivä, jota vessassa hirttäytynyt vakuutustyöntekijä alkaa epäilyttää. Mitä, jos kyseessä ei olekaan itsemurha vaan murha? Työkaverit pottuilevat: Se on murhayritys – itsemurha, josta sinä yrität tehdä murhan.

Teoksessa on uteliaisuutta herättävä juoni – kuten dekkarilta odottaisikin – mutta sen kiinnostavinta aluetta ovat eksistentialistiset kysymykset: Kun päivät on jo luetut, niin… mitä väliä? Tällä alueella Winters osaa esittää kiinnostavia kuvauksia siitä, miten loppujen lopuksi juuri lähestyvä kuolema tuottaa tekemisiin mielekkyyden ja motivoi – ketä mihinkin.   Ja antaa yliotteen pikkurikollisiin tilanteessa, jossa puolen vuoden vankilatuomio merkitsee elinkautista.

Taustalla häilyy sitten suurempia kuvioita, kuten pakistanilaisten suunnitelma räjäyttää asteroidi ennen sen iskeytymistä Maahan ja U.S.A:n uhkaus räjäyttää Pakistan ensin, jos moista edes yritetään. Jätän mahdollisen lukijan pääteltäväksi, mitä siellä oikein tapahtuu, mutta todettakoon joka tapauksessa, että kirja on scifinäkin aika mukavaa.

Helposti luettavan mutta lukemisen arvoisen viihdepläjäyksen heikoin lenkki on lopulta sen dekkariluonne. Niin kauan, kuin kuolleen vakuutusvirkailijan arvoitus on kunnolla levällään, juoni vetää ja toimii, mutta kun ratkaisu alkaa löytyä, soppaan tulee falski maku. Vaikka kirja oli oikein kiva, dekkarimuotoa kohtaan tuntemiani ennakkoluuloja se vain vahvisti.

Making of LVIXXX

Kuten olen jo maininnut, osallistuin Hasardifilmi-nimisessä joukkueessa Uneton48-kisaan. Kilpailun kulku oli seuraava: 13.5. kello 19 kilpailuun osallistuneet lähes sata filmiryhmää saivat tietää kaikille elokuville yhteiset vaatimukset: 6-8 minuuttia kestävässä elokuvassa on oltava esine, peili. Henkilörepertuaariin kuuluu Aini tai Arttu, joka on paneutunut johonkin erikoisalaan omistautuneesti ja intohimoisesti. Elokuvassa tapahtuu jonkinlainen tunteenpurkaus.

Ryhmille arvottiin genret. Elokuvansa saattoi joutua tekemään miltei minkä tahansa lajityypin puitteissa road moviesta musikaaliin. Meidän osaksemme koitui science fiction. Valmiin elokuvan jättämiseen järjestäjille oli 48 tuntia aikaa.

Höpöttelimme asiaa ja asiattomuuksia Kallion lukion tiloissa, ja kirjoitin illan mittaan käsikirjoituksen, johon tunnuttiin olevan ihan tyytyväisiä. Yhden aikoihin yöllä nukkumaan lähtiessäni Aija Viita aloitti kuvakäsikirjoituksen tekemisen, luulen.

Seuraavien 12 tunnin tapahtumista en tiedä paljonkaan. Paitsi että kun saavuin iltapäivällä näyttelemään omaa rooliani, oli moni asia muuttunut. Ohjaaja-kuvaaja-leikkaaja Ville Pirilä oli aamuyön pimeinä tunteina tajunnut, että käsikirjoitus oli sittenkin liian vaikea annetussa aikataulussa toteutettavaksi. Suunniteltuja erikoistehosteita ei ennättäisikään, ja tarina oli mennyt parin olennaisen jutun suhteen uusiksi. Tästä kuullessani kuvaukset olivat jo melkein puolivälissä.

Se, minkä parissa siinä vaiheessa työskenneltiin, ei enää ollut scifiä vaan oli muuttunut enemmänkin surrealismin suuntaan. Kerronnan rytmikin oli kuulemassani suunnitelmassa (sikäli kuin sen oikein ymmärsin) epätasapainossa. Auteur-henkisenä tyyppinä minä, joka en koskaan ole oikein osannut joukkuepelaamista ja joka haluaisin tietenkin yksinmääräillä tarinankulun ja aivan kaiken, vaikka olenkin pelkkä käsikirjoittaja, revin hetken aikaa hiuksiani – paitsi että olin höylännyt ne rooliani varten pois pari tuntia aiemmin. Alkuperäinen juoni joutui prosessin myötä hukkateille, mutta saimme kuin saimmekin palautettua jutun scifiksi ja rytmin kohdalleen. Ainakin tarkka-aivoinen katsoja voi sen niin ymmärtää. Ja olisihan se saattanut mennä niin ihan ilman minuakin. Joiltain osin kokonaisuus selkeästi parani edellisillan käsikirjoitukseen verrattuna, joltain osin saatettiin mennä vähän tavanomaisempaan, jossain suhteessa entistä oudompaan tai ainakin eri tavalla outoon suuntaan. En esimerkiksi missään vaiheessa käsikirjoittanut itselleni munasillani juoksentelua pannuhuoneissa ja kellarikäytävissä, se vain jotenkin meni niin.

Lopputuloksesta pidän. Olen suorastaan hämmästynyt siitä, miten ammattimaisen näköistä jälkeä Ville ja Salla ja muu hervoton hasardiporukka sai sellaisessa kiireessä aikaiseksi. Näin hieno siitä tuli:

Kisan finaaliin asti emme selvinneet. Meidän Arttumme on kuitenkin ehdolla parhaasta miesroolista. Kilpailun parhaat 15 elokuvaa voi katsoa täällä. Niissä vasta hienoja onkin!

Kiitos koko tuotantotiimille. Kivaa oli, eikä jää tähän!

Vähän nolottaa

Vähän nolottaa lukea Houellebecqia juuri nyt, kun se on niin trendikästä. Vuonna 2000 luin Alkeishiukkaset, ja silloiseen, vielä turmeltumattomaan makuuni teos oli hivenen liian epämiellyttävä. Mahdollinen saari sen sijaan vaikuttaa nyt terävässä osuvuudessaan hyvinkin hauskalta.

Kaverini kuuli kaveriltaan hyvän määritelmän termille l’enfant terrible: ”middle-aged, self-centered, shouty man with a substance abuse problem”.

Eilen lopettelin Viivi Hyvösen Apinan ja uudenkuun. Tarina koostuu mm. sellaisista aineksista kuin kovaksi keitetty trenssitakkidekkari, toimintasarjakuvan kuviot ja (post)kyberpunk. Keitos on rikas, sävykäs ja omaperäinen, poikkeus siihen sääntöön, jonka mukaan en pidä dekkareista. Teoksen runsaus ja rönsyys tuntuivat joinakin päivinä huomattavan ilahduttavalta piirteeltä, joinakin päivinä pöhöltä ja liikakasvulta. Jälkimmäinen tulkinta jäi lopulta henkilökohtaisessa luennassani vallitsevaksi, tematiikka kerrontaan nähden lapsipuolen asemaan. Vuonna 2000, kun en vielä ollut näin paatunut, olisin varmasti ollut aivan myyty. Silloin Hyvösen moninaiset, kieltämättä mainiot oivallukset olisivat riittäneet hyvin. Nyt jäin kaipaamaan ajatusten kehittelyä ja syventämistä.

Tarkoitan sanoa, että Apina ja uusikuu on tarinavetoiseksi kirjaksi aivan erinomainen. En vain itse ole enää tarinavetoinen lukija.

Philip K. Dick sanoi joskus jotain sen suuntaista, kuin että scifissä on kysymys siitä, että voi hyvä tavaton, ajatella, jos olisi näin…!

Minä sanon nyt jotain sen suuntaista, kuin että hyvässä kirjallisuudessa on kysymys siitä, että voi hyvä tavaton, ajatella, jos näin todella on…!

Kuuden sanan scifi-novelli

”Päivä täysi? Kumihanska… noin… ja pyllistys…”

.

.

(Innoittajana Suvi Lindén)

Hoivarobotin armoilla

Uncanny Valley jatkaa Circus Maximuksen teknologia- ja tekoälypohdintojen oivallista sarjaa.

Rekvisiitta tekee hienon vaikutuksen jo ennen näytelmän alkamista: Puoli-Q:n aulassa on elektronisten ja mekaanisten härpäkkeiden lumoava romukasa, ulkoasultaan kuin kaatopaikka, mutta raksuttava, vilkkuva ja liikkuva, kaatopaikaksi kaikin puolin eloisa. Näyttämö on baaritiskien ja elektroniikkaromun ympäröimä ahdas tila. Vaikutelma on vahvasti dekadentti ja ongelmajätteinen, miltei postapokalyptinen vähän WALL-E -tyyliin.

Rullatuolissa istuu hoivarobotin (Marc Gassot) huomaan hylätty yksinäinen vanhus (Lorenz Backman). Kone toimii, miten toimii: tottelee nauhuriin saneltuja käskyjä niitä lainkaan kyseenalaistamatta. Tästä on saatu aikaan hillitön absurdi törmäilykomedia, joka hyvien näyttelijäsuoritusten ja äänen ja hulluutensa voimin onnistuu todella naurattamaan. Esitys on todella hassu.

Mutta itku pitkästä ilosta: kun törmäilysekoilu pitkittyy ja kierrokset kasvavat, pääsevät synkät sävyt voitolle. Mikään ei ole enää hauskaa. Eikä ole tarkoituskaan. Uncanny Valley on mitä angstisin kuvaus ihmisten välisen vuorovaikutuksen puutteesta, väkisin pitkitetystä elämästä (”Tahdon tämän matkan jatkuvan ikuisesti.”) ja siitä tilanteesta, kun vanhuksella ei ole enää muuta jäljellä kuin epätoivoisen raivon varassa huudetut kiroukset.

Esityksen nimi viittaa Masahiro Morin hypoteesiin, jonka mukaan epäsopivan lähellä inhimillistä oleva robotti synnyttää torjuntareaktion, sen kaltaisen kuin minkä alla olevan videon robottivauva monissa aiheuttaa:

Nimi sekä ennakkomateriaali synnyttävät odotuksia juuri ihmisenkaltaisuuden käsittelyn suhteen, mutta niitä ei lunasteta. Hoiva-androidin rullatuolivanhuksessa herättämä kiukku on ennemminkin huonosti toimivan koneen herättämää harmistusta, sama primitiivinen sadattelu- ja potkimisreaktio, jonka kesken matkan hyytyvä auto tai piiputtava ruohonleikkuri saattavat saada aikaan. Sillä erotuksella tietenkin, ettei kenenkään koko elämä ole ruohonleikkurin varassa. Epäinhimillisen ja inhimillisen välinen raja ylitetään kyllä lopulta, ihmiskunnan esihistoriaan rinnastuvien symbolien kera, mutta siitä ei saada irti mitään erityisen mainittavaa.

Mainittavampia ja keskeisempiä ovat ne kysymykset, jotka koskevat ihmisten ja ihmisten sekä ihmisten ja teknologian olemassaolevia suhteita. Näytelmä on helppo nähdä esimerkiksi nykyisen vanhustenhoidon kritiikkinä.

Suosittelen. Vielä on muutama päivä aikaa käydä katsomassa.