Vapaudesta ja autonomiasta

Joskus alkutalvesta hahmotin ajattelussani käsitesekaannuksen. Kirjailijana ja uusälyttömänä suhtaudun käsitesekaannuksiin myönteisesti, mutta joskus on asiallista myös hieman analyseerata. Sartrea seuraillen olen pitänyt vapautta yhtaikaa puolustettavana arvona ja metafyysisenä käsitteenä, enkä ole kokenut tarpeelliseksi erotella näitä toisistaan. Nyt erottelen.

Mitä on vapaus metafyysisenä tai empiirisenä ilmiönä? Se lienee sitä että vapaa olio (vaikkapa ihminen) voi toimia niin tai näin ilman, että hänen toimintaansa pystytään etukäteen pitävästi ennustamaan. Vapaa olio voi valita yhtä hyvin A:n tai B:n, sillä valintaa ei ole ennalta määrätty.

Tässä on tietenkin kysyttävä, miten vapaus eroaa aidosta sattumasta. Ei ymmärtääkseni mitenkään? Jos on vapautta, on myös aitoa satunnaisuutta ja päinvastoin. Tässä mielessä vapaus on olemukseltaan absurdia: se ei noudata suunnitelmiamme vaan yllättää ja pistää pasmat sekaisin. Esimerkiksi Sartren ajattelussa tämä on sitä vapautta, joka myös ahdistaa: emme voi luottaa itseemme. Mutta onko se sitä vapautta, jonka puolesta on taisteltava? Absurdikolle… ehkä. Arvaamaton on kiinnostavampaa kuin ennalta-arvattava. Mutta jos tämä vapaus on ylipäätään todellista, se ei varsinaisesti vaatine puolustajaa. Ihminen joko on vapaa tai sitten ei. Mahdollisimman arvaamattomasti ja kokeellisesti voi tietenkin (ja usein myös kannattaa!) käyttäytyä, mutta metafyysistä tasoa emme kai ulotu tässä mielessä sorkkimaan.

Useimmiten, kun vapauden tai vapauksien puolesta taistellaan, on kuitenkin kysymys jostakin muusta kuin edellä kuvailemastani häilyvyydestä. Se, minkä edestä noustaan barrikadeille, onkin autonomiaa, itsemääräytyvyyttä; sitä, ettei toimiamme määritä ulkopuolinen vaan omalakinen, sisäinen taho. Autonominen olio voi kuitenkin olla epävapaa: esimerkiksi taskukello toimii oman säännönmukaisuutensa ennalta ohjaamana. Sen voi rikkoa, ja sen toimintaan voi tietysti myös vaikuttaa, mutta noin oletusarvoisesti se on autonominen yksikkö sen jälkeen kun se on vedetty. Käsitesekaannus ei taida olla pelkästään minun tai Sartren. Esimerkiksi Kantin tavoittelema, valistushankkeen täydellisesti ”vapauttama” ihminen toimii sisäistämiensä moraalilakien velvoituksen mukaan: hän on autonominen mutta lainalaisuudessaan epävapaa.

Vai?

Mainokset

Aika ja blogillisuus, blogi ja ajallisuus

Ei tätä nyt oikein ole ehtinyt päivittää. Kirjalliset kuolemanrajat (jotka eivät hellitä ainakaan puoleentoista kuukauteen) ovat sitoneet ja sitovat tekemisiäni kaikkina kirjoittamiseen soveltuvina hetkinä. Parempi näin. Aina tekstiä ei odota kukaan. Kerrotaan nyt kuitenkin joitakin kuulumisia.

.

1) Kirjoitin WSOY:n Bulevardi-lehteen (vai bulevardilehteen?) kolumnin siitä miksei lasten- ja nuortenkirjallisuudesta olla kiinnostuneita juuri muualla kuin juhlapuheissa. Ehkäpä pistän kirjoituksen tännekin jossain vaiheessa. Niin epäkohtelias en kuitenkaan ole, että julkaisisin tilatun jutun ensin tai edes välittömästi lehden ilmestyttyä täällä. Vähän myöhemmin. Vaikka aihe näyttääkin olevan tapetilla juuri nyt, onhan Kulttuurivihkojen uuden numeron teemana juuri lastenkirjallisuus ja sen arvostus. Sanomalehtien toimituksissa todetaan, että lastenkirja-arviot ovat pieniä ja vähäisiä, koska toimittajia aihe ei kiinnosta. Tuomas Kyröä sen sijaan on kiinnostanut sen verran, että on antanut Lapsen maailmassa seuraavan lausunnon:

90 prosenttia lastenkirjoista on sisällyksetöntä, huumoritonta, teollista kompromissikamaa.

Jätän lausunnon kommentoimatta, koska en ole lukenut sitä alkuperäisessä yhteydessään.

.

2) Innostuin eksistentialismista joskus kahdenkympin kriisin tuiskeissa, kun käsiini sattui Esa Saarisen kirja Sartre – Pelon, inhon ja valinnan filosofia. Olin sitten aika pitkään Sartre-fani. Nykyään olisin kuitenkin valmis asettamaan eksistenssifilosofit luolavertauksen raameihin: Kierkegaard on aurinko, Heidegger se luolan suulla seisoskeleva tyyppi, joka heittää varjon, Sartre varjona siellä luolan seinällä. de Beauvoir voisi ehkä olla jonkun naispuolisen luolamiehen hahmottelema ääriviivapiirros siitä varjosta.

.

3) Kun noin kuukausi sitten näin ensimmäisen kerran ostoshelvetissä noita pieniä kauko-ohjattavia helikoptereita, joiden infrapuna-aseilla voi ampua kaverin kopterin alas, oli se kuin lapsuuteni märkä uni muoviksi tullut. Ei ollut sellaisia silloin joskus! Olinkin aivan sekaisin, vähällä ostaa joululahjan itselleni. Onneksi vähän aikaa viivyttelin. Kun niiden koptereita edes näkee pörräämässä lähes päivittäin, kyllästyy niihin hyvin pian. Olen jo kyllästynyt, kertaakaan kokeilematta. Krääsätön joulu!

.

4) Tennispalatsissa on taas ihan kiva näyttely. Tyhjiä tauluja ja mekaanista kuolemaa. Yläkerran valokuvanäyttely on vähän vähemmän puhutteleva. Jotenkin sitä sitäpaitsi edelleenkin odottaa museoon kohotetulta taiteelta edes vähän virtuositeettia, vaikka periaatteessa itsensä ilmaiseminen kuuluukin kaikille.

.

5) Ei tällä kertaa enempiä. Kerron Tuntemattoman musiikin klubista joskus toiste.