Mikin hulluimmat seikkailut

Nyt ihastuttaa ja lujasti. Aku Ankka on mennyt ihan postmoderniksi!

Löytyy vanha, harvinainen, osittain tuhoutunut ja muutenkin vaillinainen käsikirjoitus. Ranskalaiset sarjakuvataiteilijat Lewis Trondheim ja Keramidas löytävät kirpputorilta nipun 60-luvulla ilmestynyttä ja sittemmin unohdettua Mickey’s Quest -sarjakuvalehteä. Lehdissä on julkaistu jatkosarjana Mickey’s Craziest Adventures -seikkailu, joka vie Mikin ja Akun halki mitä barksilaisimpien maisemien ja kuvioiden: on Pelle Pelottoman kutistussäteitä, karhukoplan tyhjentämä rahasäiliö, viidakkoa, maanalaisia aarrekaupunkeja, kuumatka, Atlantiksen vankilat…


Trondheim ja Keramidas ovat kääntäneet ja toimittaneet tämän ultimaalisen akkarijatkiksen iloksemme. Lukijaa ehkä ennemminkin ihastuttaa kuin harmittaa, että suunnilleet puolet tarinasta puuttuu, ja on vain pakko arvailla, mitä jaksojen 24 ja 27 on tapahtunut. Repeilleet sivut sekä kahvi- ja kosteusvauriotahrat luovat oman hilpeän tunnelmansa alunperinkin karkeasti rasteroituun tarinaan.

Tuntuu miltei hämmästyttävältä, että Disney on antanut julkaista – ei, vaan Disney on itse julkaissut tämän aarteen. Jos Watchmen oli aikoinaan Alan Mooren yritys lopettaa koko supersankarisarjakuvien lajityyppi, on Mickey’s Craziest Adventures vähintään yhtä kunnianhimoinen ja suuri teko. Tarvitseeko tämän jälkeen enää painaa ainoatakaan Aku Ankkaa?

Mainokset

Manu Larcenet

Usein minusta tuntuu, että sarjakuva on minulle kaikkein rakkain taiteen laji. Olen aina lukenut kirjoja, joskus kuunnellut musiikkia, leffojen parissa viihdyn… ja niin edelleen ja niin edelleen… mutta sarjakuvat. Kasvoin nenä Aku Ankoissa ja Asterixeissa, mökillä luin Tenavia. Myöhemmin jotkut Frank Miller ja Alan Moore vetivät minut naamiosankareiden pariin, Bill Watterson jatkoi siitä mihin Tenavat oli jäänyt, Jeff Smith siitä mihin Aku Ankka… Ranskaa opettelin Lewis Trondheimin Lapinot’a (Jussi Jänis) lukien… ja niin edelleen ja niin edelleen… Suhteessa sarjakuviin olen pysynyt lapsena. Viehätyn ja tulen kertomusten nielaisemaksi tavalla, jolla en kirjallisuutta lukiessani enää kovin helposti tule, ja jollaiseen pakkotahtinen ja rahan sanelema elokuva on monesti liian rasittava media. Sarjakuvat edustavat minulle rauhaa, pakopaikkaa ja – parhaimmillaan – jonkinlaista ihmettä: jokin voi edelleen tehdä minulle näin. Viime vuosina minuun on tehnyt erityisen vaikutuksen ranskalainen Manu Larcenet, jonka tuotantoa on Suomessa julkaissut WSOY, kääntäjänään Heikki Kaukoranta. Tutustuin Larcenet’n teoksista ensimmäiseksi Pieniä voittoja (Le Combat ordinaire) -sarjaan. Neljän albumin mittaisessa kertomuksessa valokuvaaja Marco tekee tiliä suhteessa vanhuuttaan heikkenevään isäänsä, rakkauteen ja työhönsä. Larcenet onnistuu olemaan samalla aikaa hauska ja kevyt sekä väkevä ja vakava elämän kuvaaja. Pienissä voitoissa näkyvät oikeastaan hänen kaikki vahvuutensa: elämänmakuinen ja juureva kerronta, vahvat henkilöhahmot, huumori, kyky varioida tyyliä, kyky rytmittää oikein, kuvan ja tekstin tasapainoinen suhde. pieniävoittoja Seuraavaksi luin underground-henkisen albumin Robin Hood – Metsien ikämies, josta ei ehkä sen enempää. Sen sijaan Jean-Yves Ferrin kanssa yhteistyönä tehty Maallemuuttajat on taas maininnan arvoinen. Omaelämäkerrallisia sunnuntaisarjoja Pariisista maaseudulle muuttaneesta Larcenet’sta on suomennettu toisaiseksi kai neljä osaa. Keskeisimmät teemat koskevat suhdetta ympäröivään maalaisyhteisöön, vanhemmaksi kasvamista, parisuhdetta, muuttamista ja uudenlaiseen elämäntapaan sopeutumista. Jutut ovat elävyydessään lempeän hauskoja, hahmot pallopäisesti karrikoituja, tapahtumat ja vitsit sanomalehtisarjakuvamaiseen henkeen liioiteltuja – mutta silti usein jotenkin puhuttelevia. maallemuuttajat Ja sitten tuli tämä Blast, jonka vuoksi oikeastaan tähän blogaukseen ryhdyinkin. Järkälemäinen 4-osainen sarjakuvaromaani sai viimeisen osansa aivan hiljattain. Larcenet uudistaa jälleen niin piirrostyylinsä, tekniikkansa kuin kerronnan sävynsäkin – ja varioi niitä myös pitkin kertomusta. Enimmäkseen mustavalkoisen Blastin päähenkilö on entinen ruokakirjailija, järisyttävän ylipainoinen, alkoholi- ja ahmimisongelmainen Polza Mancini. Mancini kertoo tarinaansa rikospoliisin kuulustelijoille, ja se menee jotenkin näin: ruokakirjailija saa isänsä kuoleman jälkeen yllättävän huippukokemuksen, ”blastin”: hetken aikaa hän on yhtä universumin kanssa ja kaikki tuntuu todelliselta. Kokemukseen liittyy visio Pääsiäissaarten patsaasta, ja se saa Mancinin jättämään aikaisemman elämän taakseen. Hän ryhtyy kulkuriksi, haluaa kokea täyden olemisen uudelleen, haluaa sen läpäisevän koko elämänsä. Blast1 Mancinin synkkä matka vie läpi Ranskan maaseudun metsien, joissa hän kohtaa muita kulkureita, huumekauppiaita, asunnottomia. Murtautuu tyhjiin kesäasuntoihin. Aina välillä hän tavoittaa blastin uudelleen, mutta vain väliaikaisesti. Tarina saa yhä väkivaltaisempia, yhä kuvottavampia ja yhä traagisempia kierroksia, kunnes lopulta ollaan poliisiasemalla ja matkan varrelle on jäänyt jo ruumiitakin. Sarjakuvaromaanin yksityiskohdat ovat tarkasti harkittuja, ja osan merkitykset avautuvat vasta muutaman lukukerran myötä. Rankkaa, ei ihan kevyttä kertomusta tasapainottaa koko elämän kirjo: hulluudessa on valoisat hetkenä, epätoivon ja väkivallan lisäksi ihmisistä löytyy myös lojaliteettia, hyvyyttä ja hassuutta. Luonto on kaunis mutta moraalin yläpuolella. Larcenet’n eläingrafiikat ovat erityisen maininnan arvoinen piirre muutenkin mitä väkevimmän kuvailmaisun osana. blast4 Mutta kun oikein mietin, Larcenet’n erityispiirre sarjakuvantekijänä ovat ihmiset. Hän juurtaa keskeiset hahmonsa syvälle todellisuuteen. Heidän lapsuutensa, vanhempansa, historiansa, ihmissuhteensa muodostavat vahvan kudoksen, joka sitoo heidät maailmaan ja tekee heistä tosia – ja samalla tuottaa sen aineksen, jota he joutuvat elämään.

Se kasvi oli purrut kaikkia!

Kasviolipurrut

Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta on yksi vuoden parhaista… öö… mistä? Yksi teoksen hienouksista on juuri sen luokaton hybridiluonne. Se menee yhdellä kertaa lasten kuvakirjasta, sarjakuva-albumista ja surrealistisesta kuvataideteoksesta. Kerronta etenee luontevasti sekä unien että todellisuuden tasoilla ja käy välillä teoksen luomisprosessia käsittelevällä metatasolla, mutta pysyttelee koko ajanmaanläheisenä ja kepeänä.

Se, mikä kirjan varsinaisesti nostaa vuoden parhaiden joukkoon, juontaa kuitenkin sen syntyprosessista. Sen aiheena ovat Aino Tietäväisen 3-6-vuotiaana näkemät pahat unet, jotka isä-tytär-kombo on sitten yhdessä kertonut ja piirtänyt kirjanpainajaiskuviksi. Vain pahaa unta toteuttaa näin eräitä Surrealismin manifestissa (Breton, 1924) vaadittuja ideaaleja, joiden mukaan lasten, hullujen ja sisäisten impulssien pitää päästä kontrolloimattomina kuuluville. Kun kertomaan päästetään lapsi, ja vieläpä tämän unikuvat, ja kun tämän annetaan osallistua kuvitukseenkin, päästään bretonilaiseen nyrjähtäneisyyteen, joka onnistuu kuin onnistuukin herättämään lukijassaan outoa levottomuutta. Surrealismissa on voimaa edelleen.

Pahaaunta-kansi

Tietäväisten uniteos, kuten suurin osa surrealistisesta taiteesta ei tietenkään täytä surrealismin alkuperäisintä ajatusta täysin hillitsemättömästä automaatiosta. Vaikka alkuperäiset visiot onkin yritetty pitää keskiössä, ovat tekijät joutuneet turvautumaan aivan perinteisiin tietoisen suunnittelun, valinnan ja karsinnan menetelmiin. Ja hyvä niin.

Unista on tietenkin tehty taidetta vaikka kuinka pitkään. Erityisen arvokkaaksi teoksen kohottaakin sen sivuilta välittyvä lapsen ääni. Lastenkulttuurihan on meillä päin ollut perinteisesti yksinomaan aikuisten kulttuuria lapsille, vaikka kokemus osoittaa, että lapset suorastaan janoavat toisten lasten tuottamaa taidetta. Tällä kertaa toisinkin päin. Mutta… Mitä hemmettiä? Kirjastoväki, jota noin muuten yleensä arvostan, näyttää ainakin pääkaupunkiseudulla mokanneen Tietäväisten kirjan kanssa. Yksipuolisen luokittelun seurauksena ainoatakaan kappaletta ei ole päätynyt lastenosastoille, vaikka lasten, jos kenen, luulisi saavan kirjasta erityisen paljon irti. Aiheenkin luulisi puhuttelevat heitä jopa aikuisia enemmän.

Lasten ja aikuisten yhteistyö on myös toisaalla tuottanut aivan mahdottoman hienoa ja jotenkin häiritsevää taidetta. Vai mitä mieltä olette näistä:

The Monster Engine
Child’s Own Studio
The Busy Mockingbird

Loogikkojen Watchmen

Doksiadis, Papadimitriou, Papadatos ja Di Donna: Logicomix

Suomentanut Tua Korhonen. Avain, 2010

Toinen maailmansota on syttynyt. Tunnettu filosofi ja pasifisti Bertrand Russell on saapunut Yhdysvaltoihin luennoimaan aiheesta ”Logiikka ja ihmiselämä”. Rauhanaktivistit vaativat Russellia perumaan esitelmänsä ja osallistumaan protestiin, mutta tämä kutsuu heidät kuuntelemaan esitelmäänsä.

Luento on kertomus Russellin elämästä: lapsuudessa omaksutusta hulluuden pelosta ja siitä poikivasta pyrkimyksestä löytää järkevälle ajattelulle vakaa perusta. Analyyttisen filosofian historiasta kertova tarina on dramaattinen ja kasvaa eeppisiin mittakaavoihin asti.

Logicomixin aikajänne käsittää lähemmäs 130 vuotta pitkän ajanjakson Russellin lapsuudesta nykyaikaan saakka, kerronnan uloimpaan kehykseen, jossa joukko sarjakuvantekijöitä tekee valintoja siitä, mitä kuvataan ja mistä näkökulmista. Sarjakuvantekoa käsittelevä metataso lienee mukana kahdesta syystä: ensinnäkin valaisemassa kuvattujen tapahtumien vaikutuksia nykyaikaan ja toiseksi muistuttamassa siitä, että vaikka teos perustuukin todellisuuteen, on se lopulta kuitenkin tulkintaa ja fiktiota. Ratkaisu, vaikka onkin rehellinen ja avoin, tuntuu paikoin tarpeettoman etäännyttävältä. Historiallinen kertomus on kuitenkin riittävän vahva vetääkseen yhä uudelleen sisäänsä.

Tarinan sankarit lähestyvät modernin supersankarisarjakuvan hahmoja: he ovat sisäisiä demonejaan ja ulkoista kaaosta vastaan taistelevia maanikkoja jotka asuvat ukkosen valaisemissa öisissä kartanoissa, mielisairaaloissa ja sotarintamilla. Jo heidän nimensä saavat tavallisen ihmisen vapisemaan: Frege, Russell, Wittgenstein, Wienin piiri, Von Neumann… ja yli-inhimillisin kaikista, Kurt Gödel!

Supersankarisarjakuvaan Logicomix rinnastuu myös siinä, että (ainakin minun luennassani) ainakin osa sen esteettisestä voimasta nousee tarinan ja henkilöiden tuttuudesta, siitä, että nämä ovat jo entuudestaan osin myyttisiä hahmoja. Osasin odottaa tiettyjä tapahtumia mutten tiennyt, miten ne on tällä kertaa dramatisoitu. Ja kyllä: näillä tekijöillä on juuri sitä kerronnan rytmin ja dramatiikan tajua, joka tekee hyvän sarjakuvan. Kiinnostavaa olisi tietenkin kuulla, millainen lukukokemuksesta muodostuu niille, joille joukko-opin perusteet ja analyytikot eivät ole entuudestaan tuttuja. Menettääkö tarina silloin paljon?

Minä kyllä tykkäsin, ja mieleni tekee ennustaa Logicomixille jopa klassikkoteoksen asemaa.

Ja muuten. Te, jotka olette lukeneet kirjan. Onko sivun 175 ensimmäinen puhekuplan sisältö mielestänne sitä, mitä pitääkin?