Kuvia: Lumen ja jään tajuttomuus

Tammikuu Angelniemessä:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viime viikonloppu. Liiditykkinä Ossi Eskola:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hiihtoretkellä Matinkylän edustalla:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nuuksio, Vasemman suoran takana:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mainokset

Lähiseutumatkailu laajentaa tajuntaa

Miksi hienoimmat paikat sijaitsevat aina jossakin kaukana? Luultavasti vain siksi, että emme tavallisesti liiku omassa lähiympäristössämme turistina vaan paikallisena. Aamuvarhainen taksimatka lentokentälle tai satamaan virittää aivomme uuteen, valppaampaan tilaan, ja vasta turistina alamme todella nähdä ympärillemme.

En muista, olenko kirjoittanut asiasta aiemmin, mutta teoksessaan Filosofinen vauva Alison Gopnick vertaa matkailua meditaatioon ja lapsuuteen: tuntemattomilla seuduilla, kuten tietyissä meditaatiolajeissa, tietoisuutemme valpastuu. Turismi palauttaa meidät lapsuuden laaja-alaiseen uteliaisuuteen, jolloin oivallamme tavallista herkemmin uusia asioita itsestämme ja muista. Gopnikin mukaan tämä johtuu siitä, että tuntemattoman keskellä emme pienen lapsen tavoin tiedä, mikä informaatio on meille tarpeeellista tai jopa välttämätöntä, mikä ei. Niinpä me turisteina ahmimme ympäristöämme, rakentelemme analogioita, vertailemme ja yritämme käsitellä mahdollisimman paljon. Ja koemme valaistumisen hetkiä.

Oma asuinseutumme ei tavallisesti herätä samanlaista mielenkiintoa tai väkevämpää tietoisuuden tilaa, paitsi tietenkin heti muuton jälkeen, tai matkalta palatessa, mikäli turistivire on jäänyt päälle.

Aivot voi kuitenkin säätää isommalle, luovemmalle ja elähdyttävämmälle vaihteelle myös ilman laivaa tai lentokonetta. On vain ryhdyttävä turistiksi.

Asiaa auttaa, jos tiedossa on matkakohde tai nähtävyys. Luontokohteet ovat parhaita: metsän teho ADHD-oireisiin esimerkiksi perustunee siihen, että tavallinenkin luonto tarjoaa aivoille monin verroin enemmän virikkeitä ja käsiteltävää informaatiota kuin kaupunkiympäristö (Kysy lisää neurotieteilijöiltä. En tiedä tästä enempää. Asia tuntuu kuitenkin uskottavalta, kun vertaa ihan vain kävelyä metsässä tai asfaltilla toisiinsa.). Ei myöskään haittaa, jos kohde on joltisenkin vaivannäön ja suunnistamisen takana. Itse olen sitä mieltä, että turistin kannattaa liikkua mahdollisimman paljon omin lihaksin, mieluiten jalkaisin, jolloin a) ympäristöä ennättää havainnoida ja b) suunnistamiseen ja ympäristöön myös haluaa kiinnittää huomiota. Jos valittu nähtävyys esimerkiksi sijaitsee kovin helpon reitin päässä, kannattaa valita vieraampi kiertotie: taivaltaminen lisää päämäärään merkityksellisyyttä.

Mistä kiinnostavia  kohteita sitten löytää? Turistioppaista. Internetistä. Luonto-oppaista. Aivan vastaavista paikoista, joita selaamme ulkomaille lähtiessämme. Hyvää ja tajuntaa laajentavaa matkaa!

Kuva 1: Tiistilän pirunpelto. 12 kilometriä pitkä polkuni näyttävälle muinaisrannalle vei metsien, peltojen, kallioiden ja lampien kautta, kun taas paluumatka oli vain kahden kilometrin mittainen. Kohde löytyi oivallisen Kotinurkilta kallioille – Espoon luontokohteet -kirjan perusteella.

Kuvat 2-3: Högbergetin luola Kirkkonummella. Kilometri kävelyä, 20 minuuttia bussissa, sitten vielä pari kilometriä kävelyä (aikuisten kesken tämä voisi olla yhtä hyvin pyörämatka). Lisäarvoa tälle pimppimäiselle onkalolle antoi sen etsimiseen käyttämämme aika ja rinteissä kolutessamme vuodattamamme hiki. Kansalaisen karttapaikka ”Hei, täällähän on ihan hyvä kenttä!” auttoi lopulta tarkasti kohdalle.

Autoilusta

Olimme perheen Islannissa harrastamassa turismia. Vuokrasimme pienen auton, jolla ei saanut mennä sisämaan nelivetoautoille varatuille kärrypoluille. Säännön rikkomisesta oli tarjolla sakkoja tai jopa vankeutta, joten eräänä päivänä jouduimme jättämään auton risteykseen ja jatkamaan 4W-tietä jalkaisin. Aivan kuten viime kesänä Lofooteilla, isossa kartassa lyhyeltä näyttävä matka luolalle oli 7 kilometrin pituinen.

Laavakentällä meitä vaivasivat pienet kärpäset, jotka menivät silmiin ja hengityselimiin, mutta jopa 9-vuotias tyttäremme pärjäsi aika hyvin. Tällä kertaa luola, Surtshellaren, oli kaiken kävelemisen arvoinen: lähimmältä sisäänkäynniltä pääsi puolen kilometrin päähän (se on jo melko jännittävä etäisyys maan pinnalle), ja paikka oli muutenkin aika iso. Tällainen:

Paluumatkalla liftasimme kuitenkin maasturin kyytiin, jolloin huomasin jotakin kiinnostavaa: Auton kyydissä matka tuntui paljon pidemmältä! Noinko pitkän matkan me kävelimme?! Luultavasti matkan piteneminen johtui siitä, että auton kyydissä matkan taittumisen huomaa silmissä. Lapsen kanssa jalkaisin etenemistä ei sen sijaan lainkaan tapahdu –jotenkin sitä vain siirtyy paikasta toiseen.

Auton matkaa pidentävä vaikutus ei jäänyt kuitenkaan tähän. Jos vertaan tätä lomamatkaa (vuokra-autoilua jännästä paikasta toiseen) muihin lomamatkoihini tai -matkoihimme (noin yhden jännän paikan lähistöllä touhuamista), joudun toteamaan, että vietimme aikaa tien päällä ihan samperisti. Melkoinen osa hereilläoloajasta kului johonkin aivan muuhun kuin hauskuuteen. Autossa istumiseen. Auto ei pidentänyt ainoastaan kokemaamme vaan myös mitattavaa matkaa. Ehkä jopa näimme vähemmän auton kanssa kuin mitä olisimme nähneet ilman autoa.

Ja pistetään nyt samaan blogaukseen lisääkin luolakuvia, Leiđarendista. Täälläkin päästiin tekemään melkein kilometrin kävely- ja konttausmatka:

Meren kauhut

Klo 10.49 Saavun rantakahvilaan ja paikannan Ossi Eskolan melkein heti. Hän on juuri sellainen voimakasrakenteinen karpaasi, josta on varmasti hyötyä suunnittelemallani matkalla. Juttelemme niitä näitä, ja pahaa aavistamatta hän mutustelee sokeripullaansa.

Klo 11:07 Shanghaijaus onnistui ongelmitta. Kun hän havahtui tajuihinsa, tappeli hän vastaan vain vähän, ja on omaksunut tehtävänsä nopeasti. Keulat ovat suunnatut kohti aurinkoa, siellä meitä odottaa myyttinen etelä!

Klo 11:31 Ankara vastatuuli pullistaa lihaksemme pinkeiksi. Natisemme ja narahtelemme verkkaisesti vellovassa aallokossa.

Klo 11:49 Auringon paahde on sietämätön. Juomanamme pelkkää suolavettä, ruokaa emme ole saaneet melkein tuntiin. Miehistön moraali alkaa murentua: en tiedä harittavatko enemmän hänen silmänsä vai ruokkoamaton partansa.

Klo 12:02 Hän vilkuilee minua syrjäsilmin ja hänen halkeilleiden huuliensa välistä kuuluu kähinää. Tunnistan sanan: ”vihollinen”.

P6240001

Klo 12:09 Maata näkyvissä!

Klo 12:15 Saari on täysin autio. Ei edes minkäänlainen kasvillisuus ole juurtunut tähän kiviseen hedelmättömään maaperään, paitsi yksittäinen appelsiini, joka ei myöskään ole juurtunut. Onko se kellunut tänne haaksirikkoutuneesta laivasta, vai onko se viimeinen muistuma täällä joskus kasvaneesta appelsiinipuusta?

Miehistö heittää appelsiinin mereen ja selittää, että se on pilalla, että siihen on imeytynyt suolavettä. Tarraan hänen kurkkuunsa koko nälkiintyneellä raivollani, taistelemme kuin eläimet, kunnes emme enää jaksa.

P6240007

Klo 12:20 Rannassa kasvaa sentään rakkolevää.

Klo 12:45 Olemme jo tottuneet tähän luotoon, mutta emme voi jäädä. Autiolle saarelle olemme kumpikin saaneet aivan väärää seuraa.

P6240010

Klo 13:26 Voimani alkavat olla lopuillaan. Rakkolevästä ei lopulta saanut kovinkaan paljon vitamiineja. Kuulen meriraukkojen kuiskeen korvissani, ja välillä kuvittelen näkeväni niiden niljaiset kourat kapuamassa partaan yli. Toistaiseksi ne ovat kuitenkin olleet pelkkiä harhoja. Tämä kirottu meri!

P6240017

Klo 13:45 Laskemme maihin idyllisellä hiekkarannalla, jossa vähäisiin lannevaatteisiin pukeutuneet alkuasukkaat palvovat Aurinkoa. Saamme kuulla, että läheinen asutus on nimeltään Matin Kylä. Kuka tai mikä on tuo Matti? Nektareiden vahvistamina päätämme ottaa asiasta selvän.

(Käsikirjoituksen loppu puuttuu.)

Tyhjyyden äärellä

Vedokset ovat (posti)paketissa, ja nyt alkaa… loma? Osaisikohan sitä ollenkaan vain olla? Onhan tuolla pari uutta projektia tausta-ajossa, ne voisi aktivoida. Mutta toisaalta on sellainen olo, että pitäisi olla hetki kirjoittelematta, palautua vähän.

Jos vaikka lähtisin merelle melomaan? Tai kaupungille maisemia katselemaan?

Itse asiassa meidän piti Oskarin kanssa käydä melomassa jo eilen. Säätiedotus ei kuitenkaan pitänyt kutinsa, joten menimme Kirkkonummelle hiomaan ständityöskentelyä. Norjan-matkaa varten. Yleensä en pidä minkään harjoittelusta, koska harjoittelussa päämäärä on jossakin muualla kuin itse tekemisessä. En esimerkiksi juurikaan harjoittele kiipeämistä, koska se ei kerta kaikkiaan motivoi. Minä vain kiipeän.

Jotenkin tuo ständien rakenteleminen oli kuitenkin hauskaa. Ehkä se johtuu siitä, että noilla lyhyilläkin reiteillä, jos niihin kerran rupeaa ankkuripaikkoja pykäämään, on ne tehtävä ihan oikeasti.

P6110002

Kuva: Oskari on liidannut Kiilahalkeaman tokan köydenpituuden ja rakentanut esittelykelpoisen ankkurin.