Raha ja ihmismieli

Hiljattain näkyvyyttä saaneen tutkimuksen mukaan rikkaat käyttäytyvät itsekkäämmin ja ajavat omaa etuaan muiden kustannuksella enemmän kuin köyhät. (Björn ”Häirikkökarhu” Wahlroosin silmissä tämä lienee hyveellistä toimintaa.) Tutkimus on linjassa aikaisempien havaintojen kanssa. Esimerkiksi Freakonomics-kirjassa esiteltiin välipalayrittäjän tilastollinen löydös: hävikki rehellisyyteen perustuvista baagelimyyntipisteistä oli yritysten johtoportaissa huomattavasti suurempaa kuin ns. suorittavalla tasolla.

Tänään Helsingin Sanmien mielipidesivulla (C8) Sakari Partisen kirjoitus Ahneus näyttää vaivaavan meitä kaikkia selvitti, miten ”Tauti, joka on oletettu olevan vain johtavassa asemassa olevilla, onkin ominaista meille kaikille.” Väittämä on tosi. Lienee selvää, että meillä kaikilla on tosiaan taipumus ahneuteen. Partisen mielipidekirjoituksen perustava esimerkki oli kuitenkin seuraavanlainen: hampurilaisravintolan myyjät lottosivat kimpassa, mutta kuponki kirjattiin vain yhden työntekijän nimiin. 82 miljoonan suuruisen voiton tultua tämä päättikin pitää koko voittopotin omanaan, sen sijaan että olisi jakanut sen osallistujien kesken.

On huomattava, että tässä esimerkkitapauksessa ei kuitenkaan ollut kyseessä köyhien keskinäisen solidaarisuuden puute. Oikeudenmukaisesta jaosta on jälleen irtisanoutunut rikas, itsekkäästi käyttäytyvä ihminen – vaikka rikastuminen onkin tapahtunut vastikään ja yllättäen. Jos itsekkyys edesauttaakin rikastumista, myös raha ruokkii itsekkyyttä.

Itse asiassa jo rahan ajatteleminen ruokkii itsekkyyttä. Tutkimus (Vohs, Mead & Goode, 2006)  on paljastanut, että jos koehenkilöt ohjaillaan ajattelemaan rahaa (tyyliin teettämällä heillä rahasanastoa käsitteleviä ristikkoja) he alkavat toimia ja ajatella itsekkäämmin kuin verrokkiryhmänsä (jotka ovat tehneet vastaavia tehtäviä ilman taloussanastoa). Rahaa ajattelevat ihmiset eivät auta muita yhtä herkästi kuin verrokkinsa, ovat taipuvaisia ajattelemaan, että ihmisten pitäisi olla muista riippumattomampia – eivätkä myöskään pyydä muilta apua. Raha turmelee sosiaalisuuttamme ja solidaarisuuttamme.

Raha ei myöskään ole kannustimista parhain. On tutkimuksia, jotka osoittavat, että rahapalkkion lupaaminen työtehtävästä, johon koehenkilö on jo osoittanut halukkuutensa – alentaa työtehoa. Tehtäviin ilmoittautuneet ovat myös olleet tyytyväisempiä ajankäyttöönsä, jos heille ei luvattu menetetystä ajasta palkkiota.

Onkin – ystävääni Erik Bäckmania seuraillen – kysyttävä: Millaisia vaikutuksia talouspuheen hallitsemalla julkisella keskustelulla on yhteiskuntaamme ja kanssaihmisiimme? Olisiko joukkotiedotuksen painopisteitä hyvä ajatella uudelleen?

(Erikille kiitos myös keskustelusta, jonka avulla pääsin Vohsin, Meadin ja Gooden jäljille.)

Mainokset

Fragmentteja rahasta ja yhteiskunnasta

Kokoomuksen ja demareiden huoli pian iskevästä työvoimapulasta tuntuu tässä 275 000 työttömän maassa lievästi liioitellulta. Kahden suurimman puolueen halussa tuoda paikalle lisää työvoimareserviä nähdään jälleen, miten valtion hallinta on siirtymässä yhteiskunnalta talouden käsiin. Syrjään asetettavan reservin kasvattaminen ei ole kansan vaan Nalle Wahlroosin etu. Sellaisena se on toki kaiken muun kilpailullisen globalisaation johdonmukainen osa.

* * *

Nalle Wahlroosista puheenollen: mieshän on kai jossain välissä sanonut, tai ehkä hänestä on sanottu, että massiivisesti rikastuneet ihmiset ovat järjestelmälle erityisen tärkeitä ja kaiken saamansa rahan väärtejä, koska he toimivat osoituksena siitä, että rikastuminen on mahdollista. Niin he omalta osaltaan motivoivat väkeä uutteroimaan ja innovoimaan. Näin varmasti on: ihminen, jolla on unelmia, jaksaa puurtaa.

Tämä kytkeytyy myös omaan elämääni. Sain nimittäin puolivuotisen apurahan, mikä indikoi jotakin sen suuntaista, kuin että minusta on tulossa osa jonkinlaista etablismenttia. Nyt onkin kysyttävä: mihin taiteellista etablismenttia tarvitaan? On päivänselvää, että laadukasta taidetta tehdään erilaisissa marginaaleissa paljon aivan ilman apurahoitustakin. Sen paremmin määrä kuin laatukaan eivät ole suoraan apurahoista kiinni.

Etablismentti synnytetään esille nostamalla. Ehkäpä sen yhteiskunnallinen tehtäväkin on – ei tekeminen vaan – esilläoleminen. Lähes poikkeuksetta akateemisesti koulutettu, uurastuksen jälkeen tunnustettu ja luovia intohimojaan toteuttamaan rahoitettu taiteilija toimii Wahlroosin kaltaisena unelmamannekiinina, jonka avulla ihmiset saadaan… uutteroimaan ja innovoimaan.

* * *

Analyysiyhtiö Capital Economics toteaa, että Euron ja EMUn loppu olisivat kaikkien etu, ja että tuskin ne enää viittä vuotta pidempään pysyvätkään pystyssä. Otan tämän esille ihan jälkiviisaan vahingonilon riemusta, vaikka tulevaisuus saattaakin vielä kääntyä minua vastaan. Demokratian vastainen tapa, jolla EMUa laajennettiin ja erityisesti Lipposen kansan ääntä halveksuvat kommentit väärin äänestämisistä jäivät nimittäin himppasen kaivelemaan silloin aikoinaan.

Hurjan normaalia

Eviran sanoin OE:n kuvaamilla sikatiloilla ”näyttää hurjalta mutta ihan normaalia.”

Emakon pitäminen porsimishäkissä aloillaan, kun porsaat syövät märkivää avohaavaa, on ihan okei, säädösten ja normien mukaista hommaa. Joitakin ”puutteita” joillain tiloilla joudutaan kuitenkin korjaamaan.

Olisikohan ollut Lipposen kaudella, kun talouspuhe tappoi politiikan? Siitä lähtien on maassamme on toteutettu yhtä ainoaa arvojärjestelmää: yhteiskunnallisessa päätöksenteossa korkein arvo on nyt raha.

Silloin, kymmenen vuotta sitten, puhuttiin vielä uusliberalismista. Enää ei puhuta, koska uusliberalismi on vallitseva tausta-ajatus, jokseenkin kaikkien nielemä ideologia. Sitä ei enää nähdä. Ainoastaan poikkeamat normista nähdään. Vanhan ajan vasemmisto, ammattiyhdistysliikkeet esimerkiksi, ovat osa ongelmaa: suomalainen duunari syö globaalin kapitalismin kädestä, ja siksi protestit koskevat korkeintaan pieniä yksityiskohtia kuten sitä, mikä on työn hinta. Perinteinen vasemmisto ei siis oikeastaan ole vasemmistoa ensinkään.

Ja tähän väliin voisi viitata erääseen Žižekin havaintoon: uusin talouskriisi ei lainkaan nakertanut rahaideologiaa. Sen sijaan se osoitti, että millään muulla ei ole väliä. Kaiken muun voi jättää sikseen, kunnes talous taas on ”kunnossa”.

Rahan vuoksi eläintä toden totta saa kiduttaa, kuten Evirassa on todettu. Sen sijaan yksittäinen ihminen ei saa tehdä samaa tekoa välittömän nautinnon, uteliaisuuden, taikauskon tai järkyttämisen halun vuoksi. Jos kohtelen koiraa samoin kuin sikoja kohdellaan, saan poliisin kimppuuni. Sen sijaan rahatalous voi pyhittää epäinhimillisen toiminnan, tehdä siitä ”normaalia”.

Uusliberalistiseen retoriikkaan kuuluu tietenkin ajatus, että kulutusmahdollisuuksien lisääminen tekee yhteiskunnasta demokraattisemman. Suuret massat voivat äänestää lompakollaan; sen kun vain ostavat eettisempiä tuotteita ja lopettavat valittamisen. Ostosvalinnoillaan ihmiset määräävät, miten asioita tuotetaan.

Teoriassa tuo on ehkä totta. Käytännössä kuitenkin propagoidaan aivan muiden asioiden puolesta, kuten vaikkapa siellä, missä talouden toimijoita kasvatetaan: Helsingin kauppakorkeakoulun kansainvälisen talouden professori esimerkiksi vastustaa reilua kauppaa varsin äänekkäästi – ideologisen retoriikan sisäisellä logiikalla Pertti Haaparanta pyrkii vakuuttamaan ihmiset siitä, ettei kaupassa kannata yrittää tehdä arvovalintoja. Oikeastaan pahempaa: kaupassa ei pitäisi tehdä arvovalintoja.

Tai oikeammin: kannattaa valita yksi ja tasan yksi asia: raha.

Näin ihmiset tekevätkin. He eivät äänestä lompakollaan vaan lompakkoaan. Itseisarvo ei alistu jonkin muun välineeksi.

Meteli voidaan toki nostaa, jos pyhää koetaan loukattavan, kuten silloin, kun Jokeri-arvonnan tunnushahmo muutettiin liian vulgääriksi.

Ja jossain joku kituu.

Sori vaan, ihmiset, mutta päivittäiset valintanne eivät ole pelkästään arvovapaita ja nihilistisiä. Ne ovat pahuuden valitsemista.

Raha ja asiakaspalvelun laatu

Aina välillä meilläkin käy erilaisia työmiehiä, milloin korjaamassa lukkoa, milloin kylppäriä, milloin asentamassa uunia tai tiskikonetta. He ovat tyypillisesti olemukseltaan rentoja ja juttelevat asiakkaan (minun) kanssa hyväntuulisesti. Heistä saa sympaattisen vaikutelman.

Tilanne on muodollisempi, jäykempi ja epäaidompi esimerkiksi Stockan vaateosastolla tai lähestulkoon missä tahansa, missä kommunikaatio muodostaa palvelun ytimen. Mukaan tulee teitittelyä, pakotettuja hymyjä, varuillaan ja valppaana olemista. Myymistä.

Luullakseni tilanteiden välinen ero johtuu juuri siitä, että putkimieheltä ei odoteta ihmiskontaktia vaan laadukasta asennustyötä. Suhteessa asiakkaaseen hän saa olla oma itsensä, eikä kotikäyntitilanteessa myy tälle yhtään mitään muuta kuin ammattitaitonsa.

Myyjä tai muu vastaava asiakaspalvelija sen sijaan myy itsensä. Hänen hymynsä, kysymyksensä ja eleensä ovat tuote, josta hänelle maksetaan, ja jota hänen on myös tarjottava. Kaupankäynnin vaatimus ja siihen liittyvä reflektointi tärvelevät ihmisten kohtaamisen ja synnyttävät tilanteeseen epäaitoutta. Kauppojen asiakaspalvelu onkin lähes poikkeuksetta huonolaatuista – väärennös! – verrattuna niihin palveluihin, joissa asiakkaan kohtaamiselta ei mitään odoteta.

Uni ja sen tulkinta

Uni: Näin viime yönä unta, että minulle myönnettiin kolmevuotinen apuraha, vaikka olin hakenut vain muutamaa tuhatta euroa. Se oli suuruudeltaan 30 000 €, jolla arvelin säästeliäästi elellen pärjääväni koko rahoituskauden.


Tulkinta: Kirjailijan raha-asiat ovat kuralla ja vaivaavat jo öisinkin.