Lentokoneperspektiivistä

propelliKun katsoo laskeutuvan lentokoneen ikkunasta alas, rakennukset ja etenkin autot ja junat näyttävät pikkuruisilta leikkikaluilta. Havainto tuntuu arkiselta, mutta siinä on jotakin häiritsevää. Tosiaan. Kohteet eivät näytä oikeilta ajoneuvoilta ja taloilta vaan nimenomaan pienoismalleilta ja leluilta. Miksi?

Osittain kokemus selittynee etäisyydellä. On selviö, että saman kohteen muodostama kuva verkkokalvollamme on pienempi silloin, kun se on kaukana kuin jos se on lähellä.

Toinen etäisyyden tuottama ilmiö on, että yksityiskohdat häviävät. Emme näe 200 metrin päässä allamme olevan auton naarmuja emmekä kuraläiskiä. Tällaisten, aitoon todellisuuteen väistämättä liittyvien ”virheiden” katoaminen havainnosta on omiaan idealisoimaan tarkastelun kohteen. Kaukainen kohde näyttää mallilta tai kitschiltä, ei oikealta. Alhaalla ajoneuvot kiiltävät epätodellisina ja talojen seinien ja kattojen pinnat ovat liian tasaisia, liian isolla pensselillä maalattuja.

Paitsi että. Olemme tottuneet etäisyyden aiheuttamiin aistimuksiin. Maan tasalla oleillessamme etäiset kohteet ovat ilmiselvästi etäisiä mutta kovin todellisia kohteita eivätkä lainkaan synnytä leikkikaluvaikutelmaa.

Selittyisikö vaikutelma sillä, että katselemme kohteita ylhäältä päin? Tavanomaisesta nisäkäsperspektiivistämme olemme tottuneet näkemään autot ja talot aivan eri kuvakulmasta. Ylhäältä päin olemme nähneet enemmän niiden pienoismalleja, joihin lentokoneperspektiivi sitten kuin itsestään vertautuu.

Myös valon kulku vertikaalisessa suunnassa on häiriintymättömämpää kuin alhaalla horisontaalisessa: Maan pinnan tuntumassa leijailee paljon pölyä ja lähes huomaamatonta utua, joka himmentää ja sumentaa kaukaisia kohteita. Sumennusfiltteröintiä ei juurikaan tapahdu lentokoneen ja maan pinnan välillä, ainakaan hyvällä säällä, ja siksi alhaalla olevat kohteet ovat etäisyyteensä nähden epätodellisen kirkkaita ja teräviä.

Edellisetkään selitykset eivät silti tyydytä. Kun olen jyrkällä vuoren rinteellä tai seinämällä ja tähyän laakson pohjalla olevaa kylää, se ei näytä lelukylältä vaan oikealta, vaikka katsonkin sitä korkealta ylhäältä päin. Eikä kaupunki muutu lelukaupungiksi, kun sitä katselee korkean tornitalon tai pilvenpiirtäjän ikkunasta.

Kaikilla edellä haetuilla selityksillä lienee osansa kokonaisvakutelman syntymisessä, mutta ehkä viimeisin havainto rinteestä tai rakennuksesta avaa jotakin olennaista. Vuorenrinne tai kerrostalo eroaa lentokoneesta siten, että edelliset ovat kiinteässä yhteydessä tarkastelun kohteeseen, kun taas lentokone ei ole. Vuorenrinne on täynnä yksityiskohtia ja likaa, joiden määrä vähenee vaivihkaa näköhavainnosta, kun etäisyys kasvaa. Kaukaisten rakennelmissakin ne ovat läsnä, vaikkei niitä näe, sillä rakennelmat asettuvat samalle jatkumolle kuin läheiset kohteet. Kiinteä yhteys tarkoittaa, että kaukaisetkin kohteet ovat samaa todellisuutta, josta lähiympäristömmekin koostuu. Siis: todellisuutta. Lentomatkustajalle jatkumo, yhteys maan pintaan, on katkennut. Talot ja junat eivät ole sitä ympäristöä, jossa hän paraikaa istuu. Ehkäpä lopulta juuri tämä ratkaisee? Irrallisuuden johdosta kohteet eivät ole hänelle aivan täyttä todellisuutta vaan vaikuttavat ennemminkin idealisoinneilta, malleilta ja leikkikaluilta.

Mainokset

Länsi-itäsuunta hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin akselina. Tutkimussuunnitelma.

Johdanto

Hyvä- ja huono-osaisuuden on usein mielletty jakautuvan epätasaisesti kaupunkien sisällä siten, että läntiset kaupunginosat ovat vauraampia kuin itäiset. Lontoo, Glasgow, Berliini, Montreal, Toronto… Mielikuvien tasolla jako näyttäisi soveltuvan myös Helsinkiin (Lauttasaari – Kontula) ja metropolialueeseen (Espoo ja Kauniainen – Vantaa). Ilmiötä on selitetty paitsi valikoivalla havainnoinnilla myös tuuliolosuhteilla. Erityisesti maapallon keskileveysasteiden ilmastoa vallitsevat voimakkaat länsituulet. Tämä on tarkoittanut sitä, että keskiaikainen jätteiden, ulosteiden ja värjäämöjen pilaama ilma, aivan kuten myöhemmät teollisuuden päästöt, ovat heikentäneet ennen kaikkea kaupunkien itäisten osien elämänlaatua. Tämä on puolestaan aiheuttanut vauraampien ihmisten jatkuvan virran läntisiin kaupunginosiin.

Pitkään jatkunut asetelma on kenties juurtunut kollektiiviseen tiedostamattomaamme, joista se putkahtelee näkyville myös erilaisiin fantasioihin ja unikuviin. Miten monessa fantasiaromaanisarjassa (esim. TSH, Belgarionin taru) pahuus, rappio ja epämuotoisuus sijaitsevatkin nimenomaan idässä!

Tutkimuksen tavoitteet

Pyrimme selvittämään, hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin jakautumista Helsingin sisällä. Arvioimme
subjektiivisia kokemuksia kuten ihmisten fyysistä terveydentilaa ja mielialaa
sosiaalisten suhteiden määrää ja laatua
päivittäispalvelujen laatua.

Menetelmä

Matkustamme Helsingin halki lännestä itään. Matkustusvälineenä käytämme metroa, siten että lähdemme liikkeelle Ruoholahdesta (läntisin jo käytössä oleva asema) ja etenemme asema asemalta kohti Vuosaarta. Työryhmä nousee jokaisella 14 asemalla kirjaamaan havaintojaan standardoiduille tutkimuslomakkeille (Liite 1).

metro

Havaintojen kohteena ovat ensinnäkin sekä omat että tutkimusryhmän muiden jäsenten terveydentila ja mieliala, toiseksi ulkopuolisten ihmisten kanssa harjoitetun kanssakäymisen laatu. Hymyilläänkö meille? Otetaanko meihin kontaktia vai kartellaanko? Millaisia ovat puheen äänenpainot? Tulemmeko ymmärretyksi?

Päivittäispalvelujen laaduntarkkailu standardoidaan siten, että hakeudumme jokaiselta asemalta lähimpään löytämäämme ravitsemusliikkeeseen ja juomme yhdet pullolliset A-olutta. Palvelun saatavuus ja etäisyys metroasemalta sekä tuotteen hinta dokumentoidaan.

Mikäli aiemmin esitetyt käsitykset hyvinvoinnin itä-länsijakautumisesta pitävät paikkansa, on odotettavissa seuraavanlaisia löydöksiä: tutkimusryhmän jäsenten sekä fyysinen että henkinen pahoinvointi kasvavat Vuosaarta lähestyttäessä. Kommunikaation laatu ja välittömyys paikallisten kanssa heikkenee ja yksipuolistuu.

Arvioimme, että hyvin standardoitu, asemalta toiselle vakiona pysyvä tutkimusprotokolla tarjoaa reliaabelin ja validin katsauksen helsinkiläisten hyvin- ja pahoinvoinnin maantieteellisestä jakautumisesta.

Vuorella Vuosaaressa

Eräänä aurinkoisena kesäpäivänä teimme vaimoni kanssa lähiseutumatkan Itä-Helsinkiin, aivan Vuosaareen asti. Lueskelimme tovin biitsillä, kunnes aloitimme kävelyretken kohti Vuosaaren huippua.

Lähestyimme jätemäkeä suorimmaksi kuvittelemaani tietä pitkin: ensin katuja pitkin Vuosaarenhuipun länsipuolelle, ja siitä sitten suoraan polkuja myöten kukkulan laelle. Kartat eivät varoittaneet siitä, ettei huipulle noin vain mennä. Meidän ja mäen välissä oli saastunut alue, jolla tupakoiminen ja kipinöinti oli maaperästä purkautuvien kaasujen vuoksi kielletty, ja lisäksi alue oli aidattu ja asiattomilta suljettu. Lähdimme kiertämään kiellettyä vyöhykettä etelän suuntaan, mikä osoittautui – tavallaan – virheeksi. Reitti mäelle muodostui pitkäksi ja paikoin ryteikköiseksi, mutta toisaalta näimme paintball-sotureiden asemakaivannot poteroineen ja juoksuhautoineen.

Ehkei lähestymismarssista sen enempää. Löysimme kuin löysimmekin itsemme lopulta Vuosaarenhuipun ruohoisilta rinteiltä. Mäki on rakennettu enimmäkseen sataman alta louhitusta kiviaineksesta. Vuonna 2003 aloitetun maisemoinnin yhteydessä rinteitä on paikoin ladottu seinämiksi, polku nousee välillä kivisiä portaita, ja vaikka mäki ei olekaan kauhean korkea, kohoaa se reilusti ympäröivän maaston yläpuolelle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Maisemoinnissa on tavoiteltu muun muassa ulkosaariston luontotyyppejä ja tunturinäkymiä. Rinteillä kasvava niitty on runsaslajinen ja kukkaloistossaan suorastaan häikäisevä. Mäen päällä törröttää ilmeisesti varta vasten paikalle tuotuja keloja, alueella kasvaa useita harvinaisia lajeja, ja myös monenlaiset villieläimet kuuluvat viihtyvän siellä.

Tästä kaikesta etukäteen tietämättömänä – kuvittelin nousevani aivan tavalliselle jätemäelle – olin suorastaan järkyttynyt. Mäen laella tuntui kuin olisin saapunut kotiin, jonnekin Alppien niittyvyöhykkeille tai Juravuorille. Huomasin höpöttäväni tunnelmia aivan suuna päänä, onnessani ja tohkeissani. Miten jotakin tällaista voikin löytyä näin läheltä, Helsingistä!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Täpinöissä höpöttämistäni pohtiessani tajusin, että vuoristoassosiaatiot olivat aktivoineet dopamiiniratani. Olin maisemasta päihtynyt.

Millaisiin vaikutuksiin maisema-arkkitehtuurin keinoin voikaan päästä!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tulossa maaliskuussa: Tiloissa.

Kirjallisuuden tilat

Kymmenisen vuotta sitten meillä oli kylpyamme. Niihin aikoihin muistan enimmäkseen lukeneeni ammeessa, minkä seurauksena aika monet tuolloin nautiskelemistani kirjoista kärsivätkin vesivahinkoja. Kesäisin luin parvekkeella, vaikka aurinko paistoikin vähän liian kuumasti.

Nykyisiä lukupaikkojani: Lämpimällä aurinkoisella säällä parveke tai merenranta, normipäivänä kahvila. Iltaisin yritän lukea vähän sängyssä ennen nukkumaanmenoa, mutta yleensä en jaksa vaan alan nukkua.

Kirjoittamiseen sopii työhuone. Tai kahvila. Tai kirjasto, jos on oikein kiire.

Sen sijaan keittiö ja olohuone eivät sovellu sen paremmin lukemiseen kuin kirjoittamiseenkaan. Nuo perheen kanssa jaetut tilat eivät tunnu täysin omiltani, vaan niissä vallitsee keskittymiskyvytön häiriötila – silloinkin kun olen yksin kotona. Kehoni on oppinut paikan: muut ovat olohuoneessa läsnä silloinkin kun eivät ole paikalla. Olohuoneen jännitteitä pakenen esimerkiksi nettiin tai muihin keskittymistä vaatimattomiin tiloihin.

Wanhoina hywinä aicoina osasin lukea myös metroissa, raitiovaunuissa ja busseissa, nykyään ainoastaan junissa, pitkän matkan busseissa ja lentokoneissa.

Mitenkähän muut ihmiset? Osaavatko he lukea ja kirjoittaa missä tahansa?

Se on täytetty

44 vuoden iällä on ollut minulle ironista symboliarvoa siitä lähtien, kun taannoin julkaistiin suuri kansainvälinen tutkimus, jonka mukaan ihminen on tilastollisesti onnettomimmillaan 44-vuotiaana. Väänsin aiheesta vitsiä ja flarfia. Ja sitten se vuosi tuli.

Aluksi kaikki näytti helpolta. Oikeastaan oli ilmeistä, että elämäni oli monessa mielessä melkoisessa noususuhdanteessa. Fyysisestikin olin kovemmassa kunnossa kuin koskaan. Jos tämä on elämän paskinta aikaa, ajattelin, niin voi jumpe, mitä mahtaakaan olla edessä, kun pääsen täältä kuopan pohjalta.

Mutta sitten eräs psyykeäni jo pitkään häirinnyt pohjavirtaus kiskaisi minut pinnan alle. Ja melkein heti sen jälkeen vaimollani diagnosoitiin syöpä (homma on nyt jo hyvällä mallilla). Ongelmat kietoutuivat yhteen, ja loppusyksy ja sydäntalvi menivätkin aika, no, aika sekavasti. Olin riivattu ja olin zombie. Keskittymiskykyni romahti, lähimuisti lakkasi olemasta, työt kärsivät. Itkeskelin paljon, join tavallista enemmän. Ja semmoista.

Viime aikoina olen kuitenkin saanut itseni taas kasaan. Rästiin kerääntyneet työt alkavat olla tehdyt, kirjoittaminenkin sujuu jälleen. Ehkä voin palata bloginkin ääreen.

Rajatilanteet, vaikka niiden yhteydessä paljon arvokasta tuhoutuisikin, avaavat jotakin uutta. Ainakin silloin kun ne eivät tuhoa liian paljon. Joskus se, mikä ei tapa, vammauttaa. Huomaan erään pitkäaikaisen unelmani kuolleen. Ja toisen heränneen henkiin. Tai ehkä se olikin yksi ja sama unelma, joka käänsi minulle toisen puolensa.

Mutta tänään täytin 45. Njäh-njäh-njäh! Selvisin kuin selvisinkin!

IMG_0524

Pistetään nyt vielä henkilökohtainen kirjavuosi pakettiin. Viime vuoden merkittävimmät lukukokemukseni (ei missään järjestyksessä), olkaa hyvät:

Hanne Ørstavik: Yhtä totta kuin olen todellinen
Mark Johnson: The Meaning of the Body
Antti Salminen: Lomonosovin moottori
Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1-4
Ann Radcliffe: Udolpho

Ja merkittävimmät omat kirjoitusprojektini: Situationistisen psykomaantieteen innoittama mutta laajemminkin ympäristön ja mielen suhdetta käsittelevä esseekokoelmani ”Tiloissa” sekä jungilainen scifi-romaanini ovat molemmat siinä määrin hyvässä vaiheessa, että lienevät valmiita puolentoista vuoden kuluessa. Siihen asti… pitää vain tehdä töitä.

Uudisraivaaja

Kun joskus kauan sitten opiskelin matematiikkaa, muistan samoilla laitoksilla liikuskelleen opiskelijan nimeltä Kati Sinenmaa. Tuo eksentrinen hahmo kirjoitteli kummallisia asioita Funetin tai Usenetin keskusteluryhmiin tai mitä ne nyt olivatkaan. Tiemme eivät koskaan varsinaisesti kohdanneet, mutta muistijäljen hänen persoonansa jätti. Opiskelujeni jälkeen en hänestä sitten kuullutkaan, sanotaan nyt vaikka 17 vuoteen, ennen kuin muutama viikko sitten osuin kiinnostavaan nettikirjoitukseen, ajauduin googlaamaan aiheesta lisää, ja… respect.

Asunnottomaksi jäänyt Sinenmaa etsi Ilmalan aseman lähellä olevasta metsiköstä telttapaikan, jonka ympärille hän seuraavien 13 vuoden aikana rakensi varsin vaikuttavan asumuksen: kivimuureja, risuaitaa, katettuja tiloja, syviä kaivantoja.

Rakennelman rauniot puhuttelevat monella tasolla. Ennen kaikkea minua viehättää ajatus uudisraivaajahenkisestä tilan haltuunotosta. Kaikkea maa-alaa ei vieläkään kontrolloida ja hallinnoida niin tarkasti, etteikö joku joskus voisi omalla, lupia kyselemättömällä päätöksellään ja sinnikkäällä työllään saada aikaiseksi vaikka kokonaisen linnan. Ei edes Suomen suurimmassa kaupungissa, syvällä Kehä I:n sisäpuolella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Asuminen paikalla päättyi vuonna 2008 tuhopolttajien iskuun. Entinen asukas on pystyttänyt väsymisensä muistomerkiksi palaneen hirren.

* * *

Muualla verkossa:

Maan tavalla (Sinenmaan oma blogi)

Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia

Kosminen näytelmä -dokumenttielokuvan kotisivut

Aleksanterin ratkaisu: Kotisi vai linnasi?

En mielelläni osta sieniä

Olen joskus törmännyt näkemykseen, jonka mukaan itse-tekeminen on suomalaisen kansanluonteen erityispiirre, joka erottaa meidät muusta eurooppalaisesta kulttuurista. Tanskalainen osaa tilata kotiinsa siivoojan tai ikkunanpesijän ja vaihdattaa autonsa renkaat ammattilaisella, kun taas suomalainen haluaa useimmiten hoitaa nämä asiat ihan itse. Me emme ole täysin kehittynyt palvelusyhteiskunta vaan jotakin aivan muuta.

Kesällä Georg Simmelin esseitä lukiessani oivalsin, että ehkäpä kysymys ei olekaan kansanluonteen erityispiirteestä vaan muuta Eurooppaa myöhemmin tapahtuneesta kaupungistumisesta.

Kaupungistuminen on – mihin sanan etymologiakin vihjaa – kaupallistumista, ihmisten massoittumista kauppapaikoille, joissa raha määrittää kanssakäymistä aivan toisella tavalla kuin perinteisessä agraaritaloudessa. Esineet on irrotettu tekijöistään ja välittäjistään. Rahatalouden ohjaamassa kaupungissa on vapauksia ja valinnanvaraa, mutta sitoumukset höllempiä. Tämä on omiaan heikentämään ja hävittämään merkityksiä.

Valtaosa kohtaamistamme kanssaihmisistä muuttuu yhdentekeviksi ja vaihdettaviksi, pisaroiksi valtameressä. Naapuruus ei ole meille samaa kuin jollekulle pakaalaiselle. Ei myöskään sukulaisuus. Juuri kaupungistumisen myötä olemme unohtaneet, mitä tarkoittavat sellaiset sanat kuin käly, nato ja lanko. (Ei tarvitse tulla kertomaan. Tarvitsen noita ilmauksia vasta, jos joskus kirjoitan historiallisen romaanin.)  Muutos ulottuu jopa kaupankäyntiin sinänsä: Espoolaisen marketin henkilökunta ei merkitse minulle likimainkaan samaa kuin kyläkauppias merkitsi torittulaisille muutama vuosikymmen sitten.

Ainoastaan ihmisten merkitykset eivät hälvene, vaan sama käy myös tavaralle. Kaupat ovat pullollaan ja ostetut tuotteet ovat nopeasti korvattavissa uusilla.

Itse tekeminen onkin eräänlainen särö kaupungin logiikassa. Se on hyödykkeen kiinnittämistä tekijäänsä. Se sitoo esineeseen (tai puhtaisiin ikkunoihin) merkityksiä, joita anonyymi kaupankäynti ei pysty myymään. Kirsti Kuroselta muutama vuosi sitten syntymäpäivälahjaksi saamani villasukat ovat minulle tärkeämmät kuin yhdetkään niistä huipputeknisistä villasukista, joita olen ostanut – tai minulle on ostettu – retkeilykaupoista. Myös tavaroiden korjaaminen kasvattaa niiden merkitystä. Vaimoni paikkaamat housut sekä itse parsimani villapaita ja pipo ovat lajeissaan omimpani (paidan merkitystä lisää erityisesti, että perin sen isäni jäämistöstä).

En mielelläni osta sieniä. Kaupasta ostetut sienet ja marjat ovat – vaikka päältä päin katsottuna aivan samanlaisia kuin itse kerätyt – bulkkitavaraa. Itse kerättyjen arvoa kasvattavat mm. rajoitettu saatavuus ja niiden eteen nähty vaiva, mutta ennen kaikkea tekijän osallisuus. Fyysisesti samanlaisia, ontologisesti erilaisia.