Anteeksiannon dynamiikasta

Ystäväni esitti ajatuksensa protestanttisesta anteeksiantamisen eetoksesta: ”Anteeksi antaminen on protestanteille suorastaan vaatimus. Anteeksi antaessaan he kokevat olevansa sen ihmisen yläpuolella, jolle antavat anteeksi, ja tuntevat olevansa parempia ihmisiä kuin muut. Anteeksianto on vallankäyttöä.”

Väite kuulosti niin kummalliselta ja näin protestanttisen kulttuuripiirin kasvattina vieraalta, että minun oli suorastaan pakko vähän miettiä, mistä oikeastaan on kysymys. Mitä on anteeksianto?

Joskus anteeksiannon ääneenlausuminen voi olla vain anteeksi antamisen esittämistä ja valhe. Näin esimerkiksi tapauksessa, jossa pikkulapset pakotetaan puristamaan kättä sovinnon merkiksi ja kuittaamaan riitelynsä anteeksipyynnöin ja -annoin, mutta todellisuudessa riitapukarit jäävät vain odottamaan tilaisuutta päästä kostamaan kokemansa vääryydet. Anteeksiannon julistaminen voi myös olla passiivis-agressiivinen ylemmyydenosoitus, aivan kuten ystäväni arvioi. Parhaimmillaan se, että lausuu antavansa anteeksi, ilmaisee päätöstä antaa anteeksi. Tämä päätös on kuitenkin erotettava varsinaisesta anteeksi antamisen prosessista.

Sen, että ei ole antanut jotakin anteeksi, huomaa siitä, että ei ole jättänyt asiaa emotionaalisesti taakseen, vaan vääryydeksi koetun teon ajatteleminen herättää edelleen katkeruuden, vihan ja aggression tuntemuksia. Jos ihminen on sanonut antaneensa anteeksi, mutta tosiasiassa palaa vanhoihin asioihin jokaisen uuden riidan yhteydessä, ei ole antanut anteeksi, vaan elää kaunassa.

Kysymys ei ole kahden ihmisen valta-asemasta tai – etenkään protestanttisessa etiikassa – paremmuusjärjestyksestä vaan vääryyden ja ihmisen välisestä valta-asetelmasta. Anteeksiantamaton vääryys hallitsee ihmistä. Ennen kaikkea se hallitsee sitä ihmistä, joka ei kykene antamaan anteeksi. Varsinainen väärintekijähän on voinut jo unohtaa koko jutun, tai kenties koko vääryys on ainoastaan kaunaisen ihmisen huonossa ymmärryksessä. Tärkeissä ihmissuhteissa kauna – hallitsevaksi jäänyt vääryyden kokemus – toki riepoo molempia osapuolia.

Koska jo pohdintani lähtökohtana oli viittaus kristillisyyteen, niin tongitaan nyt sitäkin tunkiota, erityisesti Jeesuksen Golgatalla antamaa esimerkkiä. Kenelle Jeesus antaa anteeksi? Kuka on pitkän perjantain kenen yläpuolella, ja mikä on vallankäytön rakenne? Ristillä Jeesus huutaa: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” ”Eli, Eli, lama sabaktani?” Eli tarkoittaa korkeutta ja viittaa yläpuolella olevaan. Jeesus esittää syyttävän kysymyksensä ylöspäin, kaikkivaltiaalle, jonka vastuulla koko saatanallinen kidutus viime kädessä on. Tilanne rinnastuu mihin tahansa vanhempi-lapsi-suhteeseen. Vanhemmat käyttävät valtaa, lapset ovat vihaisia ja jossain vaiheessa kaunaisia. On lapsen tehtävä antaa vanhemmilleen anteeksi, ei toisin päin. Anteeksi annetaan sille, joka käyttää tai on käyttänyt valtaa. Sen sijaan se, jolla on valtaa, ei anna anteeksi vaan armahtaa, pidättäytyy vaikkapa sanktioiden täytäntöönpanosta. Anteeksianto ja armahtaminen ovatkin vallan suhteen vastakkaissuuntaisia prosesseja. Kun Jeesus sanoo: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät”, hän on hyvin tietoinen siitä, että kysymys on epävakaana ja väkivaltaisena tunnetun isän pelastussuunnitelmasta, ei yksittäisten ihmisten vapaasta tahdosta. Isän tehtävänä onkin itse asiassa antaa anteeksi itselleen.

Mitä tämä varsinainen anteeksi antaminen sitten on? Se on vääryyden emotionaalista unohtamista. Vääryydestä irti päästämistä ja irti pääsemistä. Eteenpäin jatkamista. Olenpa katkera itseäni tai jotakuta muuta kohtaan, katkeruus repii ensisijaisesti minua itseäni, vasta tekojen kautta jotakuta muuta. Luultavasti juuri tästä nousee uustestamentillinen ajatus siitä, että ihminen tuomitaan niin kuin hän itse tuomitsee. Kysymys on psykologisesta kokemuksesta, ei ulkopuolisen tuomiovallan vaatimuksesta: katkerana ja vihaisena oleminen – kaunan kantaminen – on joskus yhtä helvettiä.

Psykoanalyysin tutkimuskohde

Paljastan nyt jotakin tekeillä olevasta romaanistani: se on paitsi symbolistinen, myös liittyy vahvasti jungilaiseen psykologiaan. Taustatöiden tekeminen alkoi jungilaista kirjallisuutta lukemalla: Jungin omia kirjoituksia ja hänen seuraajiaan, unien tulkintaa, arkkityyppejä, joukkopsykologiaa, peruskäsitteitä.

Huomasin yllätyksekseni seikan, jonka ei oikeastaan olisi pitänyt olla yllätys: aloin nähdä jungilaisesti rakentuneita unia, esimerkiksi sellaisen, jossa ihastun söpöön mustaihoiseen nuoreen naiseen, ja jo unta nähdessäni tunnistan hänen kasvoissaan omia piirteitäni. Hän on varjoni ja animani.

Miksi tämän ei olisi pitänyt yllättää? Siksi, että joskus hieman freudilaisuuteen tutustuessani aloin nähdä ilmiselvän freudilaisia unia, jotka myös toisinaan tunnistin freudilaisiksi jo unta nähdessäni.

Nyt, hiljattain aloitettuani jungilaisessa analyysissa käymisen – yritän aina tutkia aiheeni niin perinpohjaisesti kuin mahdollista – juttu on alkanut muuttua vielä kiinnostavammaksi. Viime käynnillä terapeuttini vihjaisi joistakin mahdollisista omatoimisista työtavoista, ja kuinka ollakaan, työtapa siirtyi seuraavana yönä näkemääni uneen.

Tämä ei tietenkään ole mitenkään kummallista: näemme unia asioista, joita olemme valveilla miettineet. Sen sijaan aloin vasta nyt tajuta, miten psykoanalyysi, (aivan kuten muutkin tieteet) vaikuttaa tutkimuskohteeseensa. Alkaa tuntua ilmeiseltä, että alitajunnan rakenteet, joita niin Freud kuin Jungkin ja kaikki heidän hengenheimolaisensa, se todellisuus, jota he ovat tutkineet, onkin ollut suurelta osin heidän itse luomaansa. Potilaiden ja asiakkaiden sieluista kaivettu materiaali on ollut suurelta osin teorioiden synnyttämää. Tietoisuuden ja tiedottoman välinen kommunikaatio ei ole vain yksisuuntaista.

Jos ja kun psykoanalyysin teoriat ovat itseään toteuttavia, ei ilmiö varmastikaan ole jäänyt vastaanottohuoneisiin. Kun sen käsitteistö ja tulkintatavat ovat levinneet yleiseen tietoisuuteen, se on mitä luultavimmin vaikuttanut jopa meidän kaikkien mielen toimintaan. Kollektiiviseen alitajuntaan, kuten Jung sanoisi. Missä määrin moderni länsimainen ihminen alitajuntoineen kaikkineen on Freudin luomus? Millaisia unia näkisimme, millaisin symbolein ajattelisimme ja miten suhtautuisimme elämään ilman psykoanalyysin keksimistä?

Raha ja ihmismieli

Hiljattain näkyvyyttä saaneen tutkimuksen mukaan rikkaat käyttäytyvät itsekkäämmin ja ajavat omaa etuaan muiden kustannuksella enemmän kuin köyhät. (Björn ”Häirikkökarhu” Wahlroosin silmissä tämä lienee hyveellistä toimintaa.) Tutkimus on linjassa aikaisempien havaintojen kanssa. Esimerkiksi Freakonomics-kirjassa esiteltiin välipalayrittäjän tilastollinen löydös: hävikki rehellisyyteen perustuvista baagelimyyntipisteistä oli yritysten johtoportaissa huomattavasti suurempaa kuin ns. suorittavalla tasolla.

Tänään Helsingin Sanmien mielipidesivulla (C8) Sakari Partisen kirjoitus Ahneus näyttää vaivaavan meitä kaikkia selvitti, miten ”Tauti, joka on oletettu olevan vain johtavassa asemassa olevilla, onkin ominaista meille kaikille.” Väittämä on tosi. Lienee selvää, että meillä kaikilla on tosiaan taipumus ahneuteen. Partisen mielipidekirjoituksen perustava esimerkki oli kuitenkin seuraavanlainen: hampurilaisravintolan myyjät lottosivat kimpassa, mutta kuponki kirjattiin vain yhden työntekijän nimiin. 82 miljoonan suuruisen voiton tultua tämä päättikin pitää koko voittopotin omanaan, sen sijaan että olisi jakanut sen osallistujien kesken.

On huomattava, että tässä esimerkkitapauksessa ei kuitenkaan ollut kyseessä köyhien keskinäisen solidaarisuuden puute. Oikeudenmukaisesta jaosta on jälleen irtisanoutunut rikas, itsekkäästi käyttäytyvä ihminen – vaikka rikastuminen onkin tapahtunut vastikään ja yllättäen. Jos itsekkyys edesauttaakin rikastumista, myös raha ruokkii itsekkyyttä.

Itse asiassa jo rahan ajatteleminen ruokkii itsekkyyttä. Tutkimus (Vohs, Mead & Goode, 2006)  on paljastanut, että jos koehenkilöt ohjaillaan ajattelemaan rahaa (tyyliin teettämällä heillä rahasanastoa käsitteleviä ristikkoja) he alkavat toimia ja ajatella itsekkäämmin kuin verrokkiryhmänsä (jotka ovat tehneet vastaavia tehtäviä ilman taloussanastoa). Rahaa ajattelevat ihmiset eivät auta muita yhtä herkästi kuin verrokkinsa, ovat taipuvaisia ajattelemaan, että ihmisten pitäisi olla muista riippumattomampia – eivätkä myöskään pyydä muilta apua. Raha turmelee sosiaalisuuttamme ja solidaarisuuttamme.

Raha ei myöskään ole kannustimista parhain. On tutkimuksia, jotka osoittavat, että rahapalkkion lupaaminen työtehtävästä, johon koehenkilö on jo osoittanut halukkuutensa – alentaa työtehoa. Tehtäviin ilmoittautuneet ovat myös olleet tyytyväisempiä ajankäyttöönsä, jos heille ei luvattu menetetystä ajasta palkkiota.

Onkin – ystävääni Erik Bäckmania seuraillen – kysyttävä: Millaisia vaikutuksia talouspuheen hallitsemalla julkisella keskustelulla on yhteiskuntaamme ja kanssaihmisiimme? Olisiko joukkotiedotuksen painopisteitä hyvä ajatella uudelleen?

(Erikille kiitos myös keskustelusta, jonka avulla pääsin Vohsin, Meadin ja Gooden jäljille.)

Freud ja Jung

Olen tässä oman toimen ohella lueskellut Jungin omaelämäkertaa, ja jotenkin minua kyllä kiehtoo ja ilahduttaa tuo hänen touhunsa ja ajattelunsa. Paikoitellen hän osoittaa mitä hienoimpia selväjärkisyyden ja itsekriittisyyden taitoja esimerkiksi selvittäessään, että analyysissä olennaista on kahden ihmisen kohtaaminen eikä jokin taustateoria, johon potilas yritettaisiin runnoa.

Ja sitten toisaalla hän on ”katalyyttisine ulkoistamisilmiöineen” varsin sekaisin, omienkin sanojensa mukaan usein aivan psykoosin partaalla.

Erityisen viehättävä on jakso, jossa Jung kuvailee suhdettaan Freudiin. Freud pyörtyilee toistuvasti kuullessaan Jungin kiinnostuksesta vaikkapa suomuumioita kohtaan, tämä kun oli Freudin mielestä osoitus Jungin alitajuisesta, Freudiin kohdistuvasta isänmurhanhimosta.

Tiedostivatkohan nämä vekkulit itse, miten hienosti he toteuttivat hullun tiedemiehen myyttiä? Onnistuivat jopa luomaan hirviöitä.

Ei, älkää lukeko tätä niin, että heidän keksintönsä olisivat mielestäni pötyä. Ne olivat mitä upeimpia sekoituksia arvokkaita löydöksiä ja pötyä.

Olen joskus kuullun kansanomaisen väitteen, jonka mukaan psykiatrit ovat usein vähän hulluja itsekin. Ehkä niin pitääkin olla. Ehkäpä sellaiset psykiatrit ovat juuri oikealla alalla kyetäkseen toimimaan sillanrakentajina mielisairaan ja ”normaalin” maailman välillä.

Eturivin vasemmassa laidassa Freud, oikeassa laidassa Jung

Eturivin vasemmassa laidassa Freud, oikeassa laidassa Jung

Havainto ja maailma

Immanuel Kant esitti aikoinaan ajatuksen, jonka mukaan esimerkiksi aika, avaruus, lukumäärä, syy- ja seuraussuhde ovat ymmärryksemme kategorioita. Kun havainnoimme tai edes pohdiskelemme maailmaa, jäsentyvät havaintomme ja ajatuksemme näiden kategorioiden mukaisesti. Maailma sellaisenaan ei ole ymmärryksemme ulottuvilla. Ymmärtämämme aika, avaruus ja asioiden suhteet eivät siis ole tuolla jossain, mielemme ulkopuolella vaan nimenomaan mielemme sisällä tai mielemme ja maailman vuorovaikutuksessa.

Toisin sanoin: joten kuten jäsentynyt havaintomaailma, jossa elelemme, on suuressa määrin mielemme tuotetta. Maailma itsessään on jotain ihan muuta.

Hyppy käytännön psykologiaan.

On tehty useita eri koejärjestelyjä, jotka osoittavat, ettei ihminen tyypillisesti havaitse epäjatkuvuutta ja järjenvastaisuutta sellaisen kohdatessaan. Toimistovirkailija on vaihdettu taikatempun keinoin ihmisten silmien edessä ilman, että nämä ovat edes huomanneet. Jalkapallo-ottelua esittävässä videossa on juoksutettu kentän yli gorilla ilman, että se on tullut havaituksi. Ja niin edelleen. Nämä tutkimukset osoittavat, että ihminen tyypillisesti näkee maailman järkevämpänä, kuin mitä se todellisuudessa on.

Kuinka järjetön maailma sitten oikeasti on? Vaikea sanoa. Me kun emme näe sitä sellaisenaan.

Aiheeseen liittyvän videolinkin löytämisestä kiitos Oliver Kaïmalle.