Kirjoittajan psykoosi

Joku kollegani jossain haastattelussa joskus – pahoittelen viittauksen epämääräisyyttä, mutta näin tarkasti muistini toimii/ei toimi – puhui ilmiöstä, jonka hän nimesi kirjoittajan psykoosiksi: Pitkään jonkin aiheen parissa työskennellessään kirjailija alkaa nähdä siihen liittyviä asioita kaikkialla ympärillään.

Tällä tavoin kuvattuna ilmiö lienee kaikille tuttu. Jos vaikkapa alkaisin harrastaa intohimoisesti hyönteisiä, alkaisin havaita niitä ja niiden jättämiä merkkejä itselleni uudella tavalla. Katseeni ja mieleni tarkentuisivat etsimään toisenlaisia yksityiskohtia, kuin mitä aiemmin olen etsinyt: Tuo lehtikasa voisi olla otollinen sen-ja-sen löytämiselle. Nuo reiät puunrungossa kertovat siitä-ja-siitä kuoriaisesta tai muurahaisesta. Jos taas olisin taloustieteilijä, hahmottaisin ihmisten kanssakäymisen paljon enemmässä määrin taloustieteen teorioiden kautta, taloudellisena aktiviteettina, kuin nyt hahmotan. Vastarakastuneelle lähes koko maailma puhuu rakkaudesta tai rakkauden kohteesta. Mitä teemme ja mihin keskitymme, vaikuttaa mitä suurimmassa määrin siihen, mitä näemme.

Koska ilmiö on arkinen ja normaali, sen nimeäminen minkäänlaiseksi psykoosiksi tuntui mielestäni yliampuvalta ja harhaanjohtavalta. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut ymmärtää, mistä ilmiössä voi voimakkaimmillaan olla kysymys. Otetaanpa esimerkki.

Törmäsin hiljattain Urbanskin kiehtovaan kirjoitukseen kahden sarjakuvakäsikirjoittajan, Alan Mooren ja Grant Morrisonin välisestä okkulttisesta mittelöstä, jossa sarjakuvat eivät ole pelkästään taideteoksia vaan taikoja.

Morrison on kuvaillut sarjakuvan teon vaikutuksia siten, että aiheet, joista hän kirjoittaa alkavat usein toteutua hänen henkilökohtaisessa elämässään. Jos hän kirjoittaa tietylle sankarilleen pahoja käänteitä, sellaisia on tiedossa myös hänen omassa elämässään. Sarjakuvahahmon vaarallista infektiota seurasi Morrisonin itsensä vakava sairastuminen. Parempi kirjoittaa kivoja juttuja? Näin ajateltuna Joni Skiftesvikin ei olisi kannattanut kirjoittaa pojan hukkumiskuolemaa esikoisteokseensa – kohtausta, jonka samankaltaisuus kirjailijan perhettä kohdanneen tragedian kanssa ei ole jäänyt toimittajiltakaan huomaamatta.

Jotkut syvyyspsykologian parissa joko työskentelevät tai harrastelevat ihmiset muistuttelevat toisinaan kuvien ja kertomusten voimasta. Niiden vaikutukset eivät rajoitu vain yksilöihin vaan myös yhteiskuntaan. Muistutus saa usein varoituksen muodon: ”Kannattaa harkita tarkoin, millaisia kuvia aktivoi.” Tässä varoittelussa ei ole (ainakaan aina) magiasta kysymys, vaan siitä, että me toimimme erilaisten, usein esteettisten, mallikuvien mukaisesti. Suuri osa ihmisen käyttäytymisestä on jäljittelyä: niin muodit kuin moraalimmekin – myös kriittinen ajattelu – ovat pääsääntöisesti valmiiden mallien toistamista. (Filosofi Daniel Dennettin mukaan inhimillinen toiminta jakautuu karkeasti geneettiseen ja memeettiseen, mihin tahtoisin lisätä, että valtaosa memetiikasta on mimetiikkaa.) Tutki huviksesi itseäsi ja vaikuttimiasi: millainen mies tai nainen tai muu tahdot olla? Mistä tämän vision – tai kenties useamman, ehkä keskenään ristiriitaisen – sisältö on peräisin?

Pinnan alla pimeää kirjoittaessani eräs keskeisimpiä tutkimusaiheitani oli Jungin synkronisiteetin eli merkitsevien yhteensattumien idea. Jossakin kirjoituksessaan Jung esittää maagisen ajattelun tietynlaisena keskenkasvuisuutena, jossa ihminen ei pikkulapsen tavoin ole oikein oppinut erottamaan itsensä ja ulkomaailman välistä eroa. Siellä täällä pitkin uraansa hänen oma ajattelunsa on kuitenkin maagista juuri tässä kuvailemassaan mielessä, ja on filosofisesti aivan validi kysymys, onko eroa minun ja ulkomaailman välillä oikeastaan sittenkään olemassa. Tai ainakaan minun ja sen välillä, jota olen tottunut pitämään ulkoisena maailmana. Tunnettu esimerkki jungilaisesta magiasta on tapaus, jossa Jung ja Freud istuivat keskustelemassa, ja heidän välillään oli ilmeisiä jännitteitä. Yhtäkkiä hylly tai työpöytä, en nyt muista kumpi, paukahti. Puun jännitteet olivat halkaisseet lankun. Jung ilmoitti tienneensä, että näin oli käymässä, ja sanoi, että ilmiö toistuu. Kohta levy oli paukahtanut uudelleen.

Voitte ehkä aavistaa, miltä maailmani alkoi kirjoitusprosessini aikana näyttää.

Samana päivänä, kun luin Jungin kuvausta kultakuoriaistapauksesta (Jungin käyttämä esimerkki synkronisiteetista: vastaanoton ikkunasta oli ilmestynyt kultakuoriainen, kun potilas oli kertonut unessa näkemästään kultaisesta skarabeesta), kotiini lensi kultakuoriainen, ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen lajiaan, jonka olen nähnyt.

Kirjassani leviävän psyykkisen pandemian alkukuvaksi valitsin hämärän unen tai muistikuvan lapsuudestani – hukkumisen pelkoa Korkeasaaren rannassa – joka oli esiintynyt myös yhden ystäväni unessa (Korkeasaaressa tapahtuvana joukkohukuttautumisena) ja toisen ystäväni lapsuudenmuistossa. Kun kuva alkoi toistua sattumalta lukemassani kirjallisuudessa, ja kun lopulta ymmärsin, mistä kuvasta olikaan kysymys, en voinut enää kiistää eräänlaista arkkityyppisten kuvien tiedostamatonta vaikutusta mieleeni. Annoin kuvien johdattaa. Olin astunut perinteisen romanttisen taiteilijan muottiin, taiteilija, joka ennemminkin kanavoi jotain ylimaallista kuin sepittelee ja harkitsee teoksensa itse.

Kirjassani tapahtuu myös eräänlaisia konkreettisia romahduksia (kirjani maailma on perimmältään psyykkinen ja saattaa siksi käyttäytyä symbolisilla tavoilla), joista en ollut aivan varma. Harkitsin niistä luopumista, kunnes kuulin lontoolaisen teatterikatsomon romahduksesta erääseen siteeraamaani kirjaan perustuvan näytelmän – ja juuri sen pienen, psyykkisen kulkutaudin jälkeistä tuhoa kuvaavan unikohtauksen aikana!

Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Tuntui, kuin kirjoittamiseni kutsuisi maailmaan ja elämääni tapahtumia ja ihmisiä, vetäisi niitä puoleensa omituisella, aiemmin kokemattomallani tavalla. Toisinaan mietin, kumpi onkaan tulossa hulluksi: maailma vai minä? (Ja onko kysymys lopulta edes oikein asetettu?) Kuten Wolfgang Pauli Jungin kanssa käymässään kirjeenvaihdossa toteaa, synkronisiteetin emotionaalinen voima on melko vastaansanomaton, kun yhteensattumia alkaa oikein kunnolla kasaantua.

Kaikki prosessin aikana kokemani ei ollut pelkästään jännittävää tai kiinnostavaa, vaan jouduin käymään läpi myös vaikean henkilökohtaisen ja moniulotteisen kriisin. Sieluni on pinnalle päästynäni hieman tasoittunut, ja merkitykset joita näen ympärilläni, ovat taas arkipäiväisempiä. Hieman kaipaan silloista kaiken merkityksellisyyttä, mutta ehkä näin on parempi. Symbolismi on hyvä renki mutta kauhea isäntä. Nyt kuitenkin tiedän, mitä on kirjoittajan psykoosi.

Anteeksiannon dynamiikasta

Ystäväni esitti ajatuksensa protestanttisesta anteeksiantamisen eetoksesta: ”Anteeksi antaminen on protestanteille suorastaan vaatimus. Anteeksi antaessaan he kokevat olevansa sen ihmisen yläpuolella, jolle antavat anteeksi, ja tuntevat olevansa parempia ihmisiä kuin muut. Anteeksianto on vallankäyttöä.”

Väite kuulosti niin kummalliselta ja näin protestanttisen kulttuuripiirin kasvattina vieraalta, että minun oli suorastaan pakko vähän miettiä, mistä oikeastaan on kysymys. Mitä on anteeksianto?

Joskus anteeksiannon ääneenlausuminen voi olla vain anteeksi antamisen esittämistä ja valhe. Näin esimerkiksi tapauksessa, jossa pikkulapset pakotetaan puristamaan kättä sovinnon merkiksi ja kuittaamaan riitelynsä anteeksipyynnöin ja -annoin, mutta todellisuudessa riitapukarit jäävät vain odottamaan tilaisuutta päästä kostamaan kokemansa vääryydet. Anteeksiannon julistaminen voi myös olla passiivis-agressiivinen ylemmyydenosoitus, aivan kuten ystäväni arvioi. Parhaimmillaan se, että lausuu antavansa anteeksi, ilmaisee päätöstä antaa anteeksi. Tämä päätös on kuitenkin erotettava varsinaisesta anteeksi antamisen prosessista.

Sen, että ei ole antanut jotakin anteeksi, huomaa siitä, että ei ole jättänyt asiaa emotionaalisesti taakseen, vaan vääryydeksi koetun teon ajatteleminen herättää edelleen katkeruuden, vihan ja aggression tuntemuksia. Jos ihminen on sanonut antaneensa anteeksi, mutta tosiasiassa palaa vanhoihin asioihin jokaisen uuden riidan yhteydessä, ei ole antanut anteeksi, vaan elää kaunassa.

Kysymys ei ole kahden ihmisen valta-asemasta tai – etenkään protestanttisessa etiikassa – paremmuusjärjestyksestä vaan vääryyden ja ihmisen välisestä valta-asetelmasta. Anteeksiantamaton vääryys hallitsee ihmistä. Ennen kaikkea se hallitsee sitä ihmistä, joka ei kykene antamaan anteeksi. Varsinainen väärintekijähän on voinut jo unohtaa koko jutun, tai kenties koko vääryys on ainoastaan kaunaisen ihmisen huonossa ymmärryksessä. Tärkeissä ihmissuhteissa kauna – hallitsevaksi jäänyt vääryyden kokemus – toki riepoo molempia osapuolia.

Koska jo pohdintani lähtökohtana oli viittaus kristillisyyteen, niin tongitaan nyt sitäkin tunkiota, erityisesti Jeesuksen Golgatalla antamaa esimerkkiä. Kenelle Jeesus antaa anteeksi? Kuka on pitkän perjantain kenen yläpuolella, ja mikä on vallankäytön rakenne? Ristillä Jeesus huutaa: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” ”Eli, Eli, lama sabaktani?” Eli tarkoittaa korkeutta ja viittaa yläpuolella olevaan. Jeesus esittää syyttävän kysymyksensä ylöspäin, kaikkivaltiaalle, jonka vastuulla koko saatanallinen kidutus viime kädessä on. Tilanne rinnastuu mihin tahansa vanhempi-lapsi-suhteeseen. Vanhemmat käyttävät valtaa, lapset ovat vihaisia ja jossain vaiheessa kaunaisia. On lapsen tehtävä antaa vanhemmilleen anteeksi, ei toisin päin. Anteeksi annetaan sille, joka käyttää tai on käyttänyt valtaa. Sen sijaan se, jolla on valtaa, ei anna anteeksi vaan armahtaa, pidättäytyy vaikkapa sanktioiden täytäntöönpanosta. Anteeksianto ja armahtaminen ovatkin vallan suhteen vastakkaissuuntaisia prosesseja. Kun Jeesus sanoo: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät”, hän on hyvin tietoinen siitä, että kysymys on epävakaana ja väkivaltaisena tunnetun isän pelastussuunnitelmasta, ei yksittäisten ihmisten vapaasta tahdosta. Isän tehtävänä onkin itse asiassa antaa anteeksi itselleen.

Mitä tämä varsinainen anteeksi antaminen sitten on? Se on vääryyden emotionaalista unohtamista. Vääryydestä irti päästämistä ja irti pääsemistä. Eteenpäin jatkamista. Olenpa katkera itseäni tai jotakuta muuta kohtaan, katkeruus repii ensisijaisesti minua itseäni, vasta tekojen kautta jotakuta muuta. Luultavasti juuri tästä nousee uustestamentillinen ajatus siitä, että ihminen tuomitaan niin kuin hän itse tuomitsee. Kysymys on psykologisesta kokemuksesta, ei ulkopuolisen tuomiovallan vaatimuksesta: katkerana ja vihaisena oleminen – kaunan kantaminen – on joskus yhtä helvettiä.

Psykoanalyysin tutkimuskohde

Paljastan nyt jotakin tekeillä olevasta romaanistani: se on paitsi symbolistinen, myös liittyy vahvasti jungilaiseen psykologiaan. Taustatöiden tekeminen alkoi jungilaista kirjallisuutta lukemalla: Jungin omia kirjoituksia ja hänen seuraajiaan, unien tulkintaa, arkkityyppejä, joukkopsykologiaa, peruskäsitteitä.

Huomasin yllätyksekseni seikan, jonka ei oikeastaan olisi pitänyt olla yllätys: aloin nähdä jungilaisesti rakentuneita unia, esimerkiksi sellaisen, jossa ihastun söpöön mustaihoiseen nuoreen naiseen, ja jo unta nähdessäni tunnistan hänen kasvoissaan omia piirteitäni. Hän on varjoni ja animani.

Miksi tämän ei olisi pitänyt yllättää? Siksi, että joskus hieman freudilaisuuteen tutustuessani aloin nähdä ilmiselvän freudilaisia unia, jotka myös toisinaan tunnistin freudilaisiksi jo unta nähdessäni.

Nyt, hiljattain aloitettuani jungilaisessa analyysissa käymisen – yritän aina tutkia aiheeni niin perinpohjaisesti kuin mahdollista – juttu on alkanut muuttua vielä kiinnostavammaksi. Viime käynnillä terapeuttini vihjaisi joistakin mahdollisista omatoimisista työtavoista, ja kuinka ollakaan, työtapa siirtyi seuraavana yönä näkemääni uneen.

Tämä ei tietenkään ole mitenkään kummallista: näemme unia asioista, joita olemme valveilla miettineet. Sen sijaan aloin vasta nyt tajuta, miten psykoanalyysi, (aivan kuten muutkin tieteet) vaikuttaa tutkimuskohteeseensa. Alkaa tuntua ilmeiseltä, että alitajunnan rakenteet, joita niin Freud kuin Jungkin ja kaikki heidän hengenheimolaisensa, se todellisuus, jota he ovat tutkineet, onkin ollut suurelta osin heidän itse luomaansa. Potilaiden ja asiakkaiden sieluista kaivettu materiaali on ollut suurelta osin teorioiden synnyttämää. Tietoisuuden ja tiedottoman välinen kommunikaatio ei ole vain yksisuuntaista.

Jos ja kun psykoanalyysin teoriat ovat itseään toteuttavia, ei ilmiö varmastikaan ole jäänyt vastaanottohuoneisiin. Kun sen käsitteistö ja tulkintatavat ovat levinneet yleiseen tietoisuuteen, se on mitä luultavimmin vaikuttanut jopa meidän kaikkien mielen toimintaan. Kollektiiviseen alitajuntaan, kuten Jung sanoisi. Missä määrin moderni länsimainen ihminen alitajuntoineen kaikkineen on Freudin luomus? Millaisia unia näkisimme, millaisin symbolein ajattelisimme ja miten suhtautuisimme elämään ilman psykoanalyysin keksimistä?

Raha ja ihmismieli

Hiljattain näkyvyyttä saaneen tutkimuksen mukaan rikkaat käyttäytyvät itsekkäämmin ja ajavat omaa etuaan muiden kustannuksella enemmän kuin köyhät. (Björn ”Häirikkökarhu” Wahlroosin silmissä tämä lienee hyveellistä toimintaa.) Tutkimus on linjassa aikaisempien havaintojen kanssa. Esimerkiksi Freakonomics-kirjassa esiteltiin välipalayrittäjän tilastollinen löydös: hävikki rehellisyyteen perustuvista baagelimyyntipisteistä oli yritysten johtoportaissa huomattavasti suurempaa kuin ns. suorittavalla tasolla.

Tänään Helsingin Sanmien mielipidesivulla (C8) Sakari Partisen kirjoitus Ahneus näyttää vaivaavan meitä kaikkia selvitti, miten ”Tauti, joka on oletettu olevan vain johtavassa asemassa olevilla, onkin ominaista meille kaikille.” Väittämä on tosi. Lienee selvää, että meillä kaikilla on tosiaan taipumus ahneuteen. Partisen mielipidekirjoituksen perustava esimerkki oli kuitenkin seuraavanlainen: hampurilaisravintolan myyjät lottosivat kimpassa, mutta kuponki kirjattiin vain yhden työntekijän nimiin. 82 miljoonan suuruisen voiton tultua tämä päättikin pitää koko voittopotin omanaan, sen sijaan että olisi jakanut sen osallistujien kesken.

On huomattava, että tässä esimerkkitapauksessa ei kuitenkaan ollut kyseessä köyhien keskinäisen solidaarisuuden puute. Oikeudenmukaisesta jaosta on jälleen irtisanoutunut rikas, itsekkäästi käyttäytyvä ihminen – vaikka rikastuminen onkin tapahtunut vastikään ja yllättäen. Jos itsekkyys edesauttaakin rikastumista, myös raha ruokkii itsekkyyttä.

Itse asiassa jo rahan ajatteleminen ruokkii itsekkyyttä. Tutkimus (Vohs, Mead & Goode, 2006)  on paljastanut, että jos koehenkilöt ohjaillaan ajattelemaan rahaa (tyyliin teettämällä heillä rahasanastoa käsitteleviä ristikkoja) he alkavat toimia ja ajatella itsekkäämmin kuin verrokkiryhmänsä (jotka ovat tehneet vastaavia tehtäviä ilman taloussanastoa). Rahaa ajattelevat ihmiset eivät auta muita yhtä herkästi kuin verrokkinsa, ovat taipuvaisia ajattelemaan, että ihmisten pitäisi olla muista riippumattomampia – eivätkä myöskään pyydä muilta apua. Raha turmelee sosiaalisuuttamme ja solidaarisuuttamme.

Raha ei myöskään ole kannustimista parhain. On tutkimuksia, jotka osoittavat, että rahapalkkion lupaaminen työtehtävästä, johon koehenkilö on jo osoittanut halukkuutensa – alentaa työtehoa. Tehtäviin ilmoittautuneet ovat myös olleet tyytyväisempiä ajankäyttöönsä, jos heille ei luvattu menetetystä ajasta palkkiota.

Onkin – ystävääni Erik Bäckmania seuraillen – kysyttävä: Millaisia vaikutuksia talouspuheen hallitsemalla julkisella keskustelulla on yhteiskuntaamme ja kanssaihmisiimme? Olisiko joukkotiedotuksen painopisteitä hyvä ajatella uudelleen?

(Erikille kiitos myös keskustelusta, jonka avulla pääsin Vohsin, Meadin ja Gooden jäljille.)

Freud ja Jung

Olen tässä oman toimen ohella lueskellut Jungin omaelämäkertaa, ja jotenkin minua kyllä kiehtoo ja ilahduttaa tuo hänen touhunsa ja ajattelunsa. Paikoitellen hän osoittaa mitä hienoimpia selväjärkisyyden ja itsekriittisyyden taitoja esimerkiksi selvittäessään, että analyysissä olennaista on kahden ihmisen kohtaaminen eikä jokin taustateoria, johon potilas yritettaisiin runnoa.

Ja sitten toisaalla hän on ”katalyyttisine ulkoistamisilmiöineen” varsin sekaisin, omienkin sanojensa mukaan usein aivan psykoosin partaalla.

Erityisen viehättävä on jakso, jossa Jung kuvailee suhdettaan Freudiin. Freud pyörtyilee toistuvasti kuullessaan Jungin kiinnostuksesta vaikkapa suomuumioita kohtaan, tämä kun oli Freudin mielestä osoitus Jungin alitajuisesta, Freudiin kohdistuvasta isänmurhanhimosta.

Tiedostivatkohan nämä vekkulit itse, miten hienosti he toteuttivat hullun tiedemiehen myyttiä? Onnistuivat jopa luomaan hirviöitä.

Ei, älkää lukeko tätä niin, että heidän keksintönsä olisivat mielestäni pötyä. Ne olivat mitä upeimpia sekoituksia arvokkaita löydöksiä ja pötyä.

Olen joskus kuullun kansanomaisen väitteen, jonka mukaan psykiatrit ovat usein vähän hulluja itsekin. Ehkä niin pitääkin olla. Ehkäpä sellaiset psykiatrit ovat juuri oikealla alalla kyetäkseen toimimaan sillanrakentajina mielisairaan ja ”normaalin” maailman välillä.

Eturivin vasemmassa laidassa Freud, oikeassa laidassa Jung

Eturivin vasemmassa laidassa Freud, oikeassa laidassa Jung

Havainto ja maailma

Immanuel Kant esitti aikoinaan ajatuksen, jonka mukaan esimerkiksi aika, avaruus, lukumäärä, syy- ja seuraussuhde ovat ymmärryksemme kategorioita. Kun havainnoimme tai edes pohdiskelemme maailmaa, jäsentyvät havaintomme ja ajatuksemme näiden kategorioiden mukaisesti. Maailma sellaisenaan ei ole ymmärryksemme ulottuvilla. Ymmärtämämme aika, avaruus ja asioiden suhteet eivät siis ole tuolla jossain, mielemme ulkopuolella vaan nimenomaan mielemme sisällä tai mielemme ja maailman vuorovaikutuksessa.

Toisin sanoin: joten kuten jäsentynyt havaintomaailma, jossa elelemme, on suuressa määrin mielemme tuotetta. Maailma itsessään on jotain ihan muuta.

Hyppy käytännön psykologiaan.

On tehty useita eri koejärjestelyjä, jotka osoittavat, ettei ihminen tyypillisesti havaitse epäjatkuvuutta ja järjenvastaisuutta sellaisen kohdatessaan. Toimistovirkailija on vaihdettu taikatempun keinoin ihmisten silmien edessä ilman, että nämä ovat edes huomanneet. Jalkapallo-ottelua esittävässä videossa on juoksutettu kentän yli gorilla ilman, että se on tullut havaituksi. Ja niin edelleen. Nämä tutkimukset osoittavat, että ihminen tyypillisesti näkee maailman järkevämpänä, kuin mitä se todellisuudessa on.

Kuinka järjetön maailma sitten oikeasti on? Vaikea sanoa. Me kun emme näe sitä sellaisenaan.

Aiheeseen liittyvän videolinkin löytämisestä kiitos Oliver Kaïmalle.