2000-kiloinen viiteapparaatti

Kun 16 vuotta sitten muutimme nykyisen vaimoni kanssa yhteen, kaikki tavaramme taisivat mahtua yhteen pakettiautoon. Aika pian sen jälkeen muistan alkaneeni ahdistua turhan tavaran määrästä. Muistan, miten Henry Thoreaun Elämää metsässä sai minut kiemurtelemaan. Tähän kohtaan olen palannut sittemmin monen monituista kertaa:

”Taloni sisustus, jonka olin osittain tehnyt itse – ja jonka kustannukset olen ottanut tarkoin huomioon laskuissani – käsitti vuoteen, pöydän, kirjoituspöydän, kolme tuolia, kolmen tuuman läpimittaisen peilin, hiilipihdit ja tulisijan ristikon, kattilan, pienen jalallisen padan, paistinpannun, kauhan, pesuvadin, kaksi veistä ja kaksi haarukkaa, kolme lautasta, yhden lusikan, kannun öljyä ja toisen melassia varten, sekä mustaksi kiillotetun lampun.”

Ahdistukseni ja yhteen muuttamisen välillä saattoi hyvinkin olla syy-yhteys, sillä kovin moni erityisesti vaimoni esineistä on ilmeisen hyödytön tai jopa haitallinen, kun taas kaikki omat tavarani ovat tietenkin tuiki tarpeellisia, hyvänä esimerkkinä edellä mainittu teos, jonka joudun avaamaan aina silloin tällöin.

Muuton yhteydessä joutuu kuitenkin kohtaamaan todellisuuden: tavaroidemme määrä on yhteisten vuosiemme aikana ainakin kolminkertaistunut, ja melkoinen osa myös omista esineistäni on tarpeettomia mutta mutta jostain syystä sellaisia, etten ole voinut luopua niistä.

Muutto pakotti miettimään, mistä käytöttä jäävän tavaran tunnearvo muodostuu. Miksi säilytän esimerkiksi kirjoja, joita en enää koskaan aio lukea?

Koska jo kirjan selän näkeminen palauttaa jotakin mieleen siitä, mitä kansien välissä on tai jotakin siitä ajasta, jolloin sen luin, tai jotakin siitä ihmisestä jolta sen sain tai joka on sitä suositellut tai…

Esimerkkejä:

Isäni kuoleman jälkeen useat häneen viittaavat esineet ovat muuttuneet muistoesineiksi. John Brunner: Parantaja. Sain tämän kaukaisessa nuoruudessani toiveeni mukaisena joululahjana. Se muistuttaa minua siitä, miten isä välitti siitä, mistä minä olin kiinnostunut. Muisto isän rakkaudesta.
Jari tervo: Minun sukuni tarina. Tämän ostin itse isälleni syntymäpäivälahjaksi. Se oli viimeisiä tai kenties viimeinen kirja, jonka hän luki ennen kuolemaansa. Tai jos rehellisiä ollaan, en ole varma, ennättikö ja jaksoiko hän enää lukea sitä. Muisto hänen viimeisistä kuukausistaan.

Piers Anthony: Auringon lapsi. Tätä luin lukioikäisenä Lahdessa uimarannalla ja olin pohjattoman rakastunut erääseen Hannaan. Muisto väkevien tunteiden hallitsemasta nuoruudestani. Samoihin aikoihin johtaa myös Princen Batman-soundtrack.

Bengt Jangfeldt: Panoksena elämä. Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä. Kytkentä Janne Viertiöön ja kaikkiin menneisiin ja tuleviin taideprojekteihimme.

Laatikollinen vuoristokarttoja ja kiipeilytopoja. Matkamuistoja. Osaa tosin käyttänen vielä.

Mike Oldfield: Ommadawn. Riku-koiramme ensimmäinen epilepsiakohtaus ja sen synnyttämä syvä huoli noin 25 vuotta sitten. Luin sinä päivänä Marion Zimmer Bradleyta. Sama äänite löytyy Complete-kokoelmasta, mutta esineeseen kytkeytyvästä muistosta johtuen erillinen levy ei ole poistettavissa. Oldfieldin ääreen minut oli johdattanut ystäväni Janne Salmi, joka avasi mylös laulun sanoitusta: täyttä siansaksaa, ensimmäinen kosketukseni zaumin kaltaisen foneettisesti hyvän kuuloisen mutta merkityksettömän kielen kanssa. (Olen kuullut myös toisenlaisen esityksen siitä, mitä laulussa sanotaan, mutta ei nyt takerruta siihen.)

Tomi Kontion Austraasia-trilogia. Upeita yhteisiä iltasatuhetkiä tyttäreni kanssa. ”Tämä on paras kirja, mitä minulle on koskaan luettu.”

Puhki kulunut ja siksi käyttöarvoltaan kehno pyyhe, jonka pitsireunuksen mummoni on nyplännyt.

Villakankainen kaapu, jonka äitini teki minulle penkkareita varten, ja jota käytin myös liveroolipeleissä.

Sami Kaarlan jousiteräksestä valmistama puolentoista käden miekka. Minussa ei ollut riittävästi käsityöläistä – eikä hallussani oikeita työkaluja –, jotta olisin viimeistellyt kapistuksen ihan täydelliseksi, mutta käyttöä aseella oli. Kaksikymmentä vuotta sitten.

Fossiileja 26 vuoden takaa Saksasta, jossa olin kesää viettämässä Binkerteillä. Einhorn Apotheken puinen logo viittaa samoihin muistoihin.

Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Suuri osa esineistäni on siis hallussani siksi, että ne muodostavat menneisyyteen osoittavan viiteapparaatin. Jonka siirtämiseen tarvitaan kymmenen ystävää ja asianmukaiseen installoimiseen kolme viikkoa. Sama pätee myös vaimoni ja tyttäreni tavaroihin. Tehtäköön siis myönnytys joillekin poststrukturalisteille tai mitä ne nyt ovat: melkoisen suuri osa aineellisesta todellisuudesta on kuin onkin ensisijaisesti tekstiä. Mutta – kysykää vaikka muuttotalkoisiin osallistujilta, kiitos heille! – se on kyllä painavaa sanaa. Aine ja henki ovat erottamattomia myös kuolleissa esineissä: ne herättävät jotakin eloon aina, kun kiinnitämme niihin huomiota.

Tavaran kertyminen näyttäisi liittyvän kiinteästi elämän ajallisuuteen: takerrumme menneisyyteen ja kannamme sitä kasvavana taakkana mukanamme. Muutto on yksi tilinteon hetkistä. Viimeinen on se, kun perikunta siivoaa jäämistön – enimmäkseen todennäköisesti kaatopaikalle. Olisiko tässä paralleeli viimeisen tuomion kanssa, jossa eletty elämä lopulta punnitaan?

Tavarat ovat muisti. Mutta miksi pelkäämme unohtaa?

Mainokset

Demento

Daniel Keyesin Kukkia algernonille oli väkevääkin väkevämpi lukuelämys joskus lukioikäisenä, ja Kubrikin ohjaaman HAL 9000:n purkamiskohtauksen luulen muistavani elämäni loppuun asti: ”Dave. Minua pelottaa.”

Jostakin syystä juuri rapautuvien kognitiivisten taitojen kuvaukset ovat aina koskettaneet minua kovin voimakkaasti. Ehkä siksi, että juuri niiden taitojen harjoittamiseen olen käyttänyt ihan saamarin paljon aikaa elämästäni. Ja siksi, että jos ne joskus tosissaan pettävät, ei oikein mistään jää paljon mitään jäljelle. Se, kun päähenkilö ymmärtää hiljalleen kadottavansa keskeiset osat itsestään, onkin yksi surullisimmista fiktion aiheista, joita tiedän.

Viime viikkoina olen sitten sattunut lukemaan pari mainiota alzheimer-kuvausta.

Paco Rocan Ryppyjä on hieno sarjakuva Emiliosta, vanhainkotiin sijoitetusta alzheimer-potilaasta, dementikkojen välisistä ihmissuhteista, iloista ja etenkin toivottomuudesta, joka syntyy tulevaisuuden ja menneisyyden katoamisesta. Muistin katoaminen on viime kädessä ajan katoamista, ja elämän merkitys on – luullakseni – täysin kiinni ajassa. Aiheesta huolimatta sarjakuvasta ei tule paha mieli, sillä Roca käsittelee aihettaan ilmavalla joskin melankolisella keveydellä ja ymmärtävällä huumorilla.

Pari päivää sitten sain lopeteltua neurotieteilijä Lisa Genovan romaanin Edelleen Alice. Oli rentouttavaa lukea pitkästä aikaa jotakin viihdyttävää ihan muuten vain. Viime aikoina muut tavoitteet ovat ohjanneet lukemistani aivan liikaa.

Edelleen Alice kuuluu kai ns. lukuromaanien joukkoon: Ensisijaisesti kirja kertoo tarinan. Jossa on juoni. Jota ei ole vaikea seurata. Alice Howland -niminen kognitiotieteiden professori alkaa unohdella. Joskus on kännykkä hukassa, joskus sanat. Vähän ajan päästä aivan kaikki. Tutkijan ura karahtaa päässä olevaan plakkiin, ihmissuhteet hankaloituvat, rakkaat muuttuvat vieraiksi, ja ennen kaikkea yksinkertaisetkin keskustelut muuttuvat liian vaikeiksi seurata. Tunteita herättävä romaani antaa erittäin uskottavan kuvan siitä, millaista on sairastua dementiaan. Genovan kertojantaidot osoittavat voimansa, kun hän onnistuu viemään lukijan mukanaan harhapoluille: Ensin ollaan menossa pukemaan ulkovaatteita päälle, mutta vähän ajan päästä suunnitelma onkin unohtunut ja ollaankin eksytty johonkin aivan muuhun ilman, että lukija (ainakaan minä) huomaa mitään kummallista tapahtuneen.

Kirjassa kuvatut sairauden alkuvaiheen unohtelut tuntuivat huolestuttavan tutuilta: en muista ihmisten nimiä, ajanhallinta on retuperällä ja avaimet hukassa. Pakko oli tehdä muistitesti. Yli 55-vuotiaaksi sain hyvän tuloksen, joten ei kai tässä ole sen enempää aihetta huoleen.

Moottoriurheilun raunioilla

Alkoi jo hämärtää, kun pitkän bussimatkan päätteeksi saavuimme Keimolaan. Tarkoituksenamme oli kirjoittaa ja nauhoittaa kolmas runo psykomaantieteelliseen Seitsemän ilmansuuntaa -teokseemme.

Se on tässä, ymmärsimme heti, kun osuimme pitkälle, melkein umpeen kasvaneelle asfalttisuoralle. Leveä autorata on 30 vuodessa muuttunut poluksi. Valtava aukea moottoriurheilukeskus on metsittynyt, ja villi kasvillisuus on lopulta peittämässä myös asfaltoidut ajoradat. Paikka näyttää kovin erilaiselta kuin Risto Jarvan hienossa Bensaa suonissa -elokuvassa.

On sykähdyttävää ja riemullista kokea omin aistein, miten ihmisen ja pärinän väistyessä tilalle rönsyää elämä. Mitään muuta ei tarvita kuin häiritsevän toiminnan keskeyttäminen. Kuvittelen mielessäni, miltä Helsingin keskusta ja kotilähiöni aikanaan näyttävät, kun moottorit niissä ovat vaienneet ja ihmiset jonkin kissaflunssan seurauksena kadonneet: paremmalta, levollisemmalta.

Teräs ruostuu, betoni rapautuu.

Elämä voittaa!

Ajan armoille hylätyissä ihmisrakenteissa menneisyys on paljon elävämpänä läsnä kuin niissä, joita vaalitaan ja suojellaan. Suomenlinnan ja  Senaatintorin tienoot esimerkiksi ovat paikkoja, joissa historia on hautautunut niihin aktiviteetteihin, joita paikoilla yhä harjoitetaan. Suomenlinnasta on tullut ”nähtävyys”, Senaatintori taas on muuten vain osa modernia kaupunkia. Niistä puuttuu se hiljaisuus, vaikeneminen, joka puhuttelee aina enemmän kuin kymmenen puheliasta turistiopasta. käytössä olevat kohteet eivät oikeastaan lainkaan puhu. Ne höpöttävät. Rauniot sen sijaan kertovat menneistä ajoista.

Eivät museot vaan rauniot ovat ihmiskunnan muisti.

Identiteetti, muisti, jatkuvuus, vastuu – Osa 2

Voimme tietenkin vaihtaa kuvakulmaa.

Edellisen esimerkkimme ex-natsiupseeri on tietenkin ulos päin jotakin muuta kuin sisäisesti. Hänellä on ehkä tunnistettavia piirteitä, kuten keho ja eleitä, jotka kytkevät hänet menneisyyteensä. Jossain mielessä hän on kuin onkin sama ihminen kuin 60 vuotta sitten. Vastaavasti minä olen sama ihminen kuin 4-vuotiaana, tunnistanpa itse yhteyden tai en.

Jatkuvuus rakentuu myös toisten muistin varaan. Miten on vastuun laita?

Tilivelvollisuus menneisyyden teoista lienee ensisijaisesti muita kuin tilivelvollista itseään  palveleva asetelma. Miksi hänen sisäisellä tilallaan pitäisikään olla mitään väliä?

Siksi, että toimenpiteet koskevat myös häntä.

Siksi, että uhrin vaatiminen oikeudenmukaisuudelle ei välttämättä edistä myöskään muun yhteisön oikeudenmukaisuutta tai hyvnvointia. Näkisin, että oikeudenmukaisuus, asioiden oikean tilan mukaan toimiminen ei ole vain jonkun tai joidenkin näkökulma vaan jotakin hieman neutraalimpaa, sillä totuus ei ole kenenkään oma.

Onkin vain kohtuullista, että teot (rikoksetkin) vanhenevat aikanaan, ja että joskus aikanaan menneisyyden saa jättää taakseen.

Kirjavinkiksi kaksi hyvää romaania identiteetin, jatkuvuuden, vastuun ja merkityksen tiimoilta:

Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää

Michel Houellebecq: Mahdollinen saari

Identiteetti, muisti, jatkuvuus, vastuu

En koe olevani sama ihminen kuin neljävuotiaana. Jonkinlainen jatkumo vuoden -74 Jukan ja minun välillä on olemassa, mutta erot meidän välillämme lienevät suurempia kuin yhtäläisyydet. Minulle Jukka vuosimallia -74 on lähinnä anekdoottien sekä muutaman muistikuvan varaan rakennettu rekonstruktio.

Olen eri henkilö kuin neljävuotias minäni jopa siinä määrin, että pitäisin epäoikeudenmukaisena joutua rangaistavaksi jostakin rötöksestä, jonka hän on aikanaan tehnyt, ja jota en itse edes muista tehneeni. En suoraan sanottuna juurikaan koe olevani vastuussa hänen tekemisistään.

Moraalisen vastuun ulottuminen menneisyyteen on kuitenkin liukuva ilmiö. Menneisyys ei ole irti minusta, vaan pienen muistutuksen jälkeen saatan esimerkiksi alkaa hävetä jotakin, mitä olen tehnyt viikko tai kaksi sitten. Identiteettini ulottuu siis menneisyyteen, jos kohta oheneekin, mitä kauemmas katsellaan.

Kenties keskeisin yhdistäjä menneen ja nykyisen minäni välillä on muisti. Se, minkä muistan, on osa minua. Se, mitä en muista, ei ole. Muisti on identiteetin jatkuvuuden perusta. Vastaavasti unohdus armahtaa menneistä rikoksistani. Unohdus vapauttaa syytteenalaisuudesta.

Kuvitelkaamme keskitysleiriupseeri, joka vaikkapa päähän kohdistuneen iskun seurauksena on on menettänyt muistinsa kokonaan kaiken sen suhteen, mitä on tapahtunut ennen vuotta 1960. Tästä eteen päin hän on elänyt nuhteetonta elämää ja ajatellut humaaneja ajatuksia. Ja sitten joku tunnistaa hänet, yhdistää hänet menneisyyteen ja vaatii tilille kansanmurhaan osallistumisesta. Onko hän vastuullinen? Mielestäni ei. Jos häntä rangaistaan, syyllistytään oikeusmurhaan, sillä rangaistavana on oleellisesti eri henkilö kuin se, joka on rikoksiin syyllistynyt.

Onko nyt myöskään oikeudenmukaista vaatia pääministeriä tilille asioista, joita hän ”ei muista”? Jos hän todella on niin kova unohtelija kuin mitä on viime kuukausina antanut ymmärtää, ei hän ehkä voi enää olla vastuussa kaikesta siitä, mitä hänen lähihistorian hämäriin kadonnut esipersoonansa on tehnyt. Sanoessaan unohtaneensa pääministeri itse asiassa väittää: ”Se en ollut minä.”

Emme tietenkään usko hänen väitettään.

Mutta vaikka uskoisimme, voimme hieman ihmetellä. Onko henkilö, jonka muisti on noin lyhyt ja identiteetti pätkiväinen ja häilyvä, sopiva toimimaan valtiomiestehtävissä? Eikö vastuullisiin tehtäviin tarvita juurikin henkilöä, jolla on hyvä muisti, siis kyky pitää kiinni itsestään ja siten olla tekemisistään vastuussa?