Kirja-arvio: HS 31.05.09

Teos alkaa kielipoliittisella pohdinnalla: ei ole realistista taistella kieleen tunkeutuvia vieraskielisiä ilmaisuja vastaan, mutta silti kieltä tulisi yrittää vaalia. Kieli nähdään paikallista kulttuuria ylläpitävänä voimana, jota on syytä vaalia, jos oma kulttuuri halutaan säilyttää. Mutta ihmiset ovat eriarvoisessa asemassa: vain harvat lukevat kirjallisuutta äidinkielellään, ja niinpä, jo ensimmäisellä sivulla siirrytään pohtimaan painetun sanan selviytymismahdollisuuksia.

Suurin osa HS 31.05.09:n tapahtumista sijoittuu Suomeen, jonka kulttuuri, teoksen avaussanoihin peilaten, nähdään ilmeisesti katoamisuhkan alaisena.

Päähenkilöinä ovat nuoret. Onko HS 31.05.09 siis nuorisokirjallisuutta? Jos on, niin ainakaan se ei aliarvioi nuorisoa: kerronta on kokeellisella tavalla fragmentaarista, kokonaisuus hankalasti hahmotettava. Juoni vahvasti tulkinnanvarainen. Nämä eivät ole perinteisen nuortenkirjallisuuden tuntomerkkejä, jos kohta eivät aikuistenkaan. Ehkä kohderyhmän pohtiminen on tässä tarpeetonta, kuten se mielestäni hyvän kirjallisuuden kohdalla usein on.

Vietetään kirjan nimen mukaista päivämäärää: nuoriso karkaa kesälaitumelle. Kaikkialla juhlitaan: lakkiaisia, loman alkua. Elämäänsä aloittelevan nuoren kannalta ylioppilastutkinto on tärkeä asia, ja niin myös koululaitoksen: rehtoria epäillään vilpistä, mikä kenties kytkeytyy toiseen juonenkäänteeseen, siihen, että kouluihin on palkattu epäpäteviä opettajia.

Jossakin kaavaillaan oppivelvollisuuden pidentämistä, mikä tuo mieleen Joseph Hellerin teoksen Catch-22 ja herättää kysymyksen: ovatko nämä nuoret sittenkään koskaan pääsemässä vapaiksi?

Hiekkarannat täyttyvät mutta eriarvoisuuden teema näkyy. Osa nuorista ei nimittäin juhli kesäloman alkua. Joitakuita hoidetaan laitoksissa, joissa heidän seksuaalisuuttaankin pyritään kontrolloimaan. On helluntai mutta rakastuminen kielletty. Ja vain jotkut löytävät kesätyöpaikan. Tarjolla on enimmäkseen vaativia johtotehtäviä korkeasti koulutetulle eliitille.

Kesähuuman yllä roikkuu myös tuhon enteitä: helleaalto rinnastetaan ilmastosovun ponnettomaan etsintään. Salaiset agentit vartioivat aurinkovoimaloita, kenties öljy-yhtiöiden sabotaasilta. Itämainen diktaattori on valmis käyttämään ydinasetta. Kaiken kaikkiaan HS 31.05.09 ammentaa paljon kyberpunk-kirjallisuudesta.

Tarinan nuoria ei kiinnosta politiikka sen enempää kuin heidän vanhempiaankaan. Vain harva äänestää lähestyvissä vaaleissa, joissa etsitään johtajia Euroopalle. Johtajien tekemää työtä ei ymmärretä. Käyttävätkö he edes valtaa? HS 31.05.09 vihjaa suuntaan, että ainakin taloudellinen valta olisi liukunut Kiinaan. Kiina on tosiasiallisesti jo vallannut maailman talouden, ja kohta myös kulttuurin: ala-asteella opiskellaan kiinaa jo ensimmäisestä luokasta lähtien. Lapsia kasvatetaan tulevaisuuteen, tai siis nykyisyyteen, jossa hikipajamainen työskentely on jo tullut länteen: työajalla ei saa käydä vessassa, syömisestä puhumattakaan. Toisinajattelijat viruvat kiinalaisissa vankiloissa.

Tätä kaikkea  kansalaiset eivät kuitenkaan ajattele, kun heille tarjoillaan sirkushuveja: tatuoidut nyrkkeilijät takovat toisiaan suonet pullistellen ja pikaluistelijat riimittelevät rap-musiikkia. Jossakin alitajunnassa tuntuu kuitenkin olevan kaipuu, kaipuu johonkin parempaan, jota matkatoimistot tarjoavat: lentoja kaikkialle, mihin tahansa, pois. Ne, joilla ei ole varaa, pakenevat nostalgiaan, vanhoihin lauluihin, jotka tarjoavat kuvitelman onnesta.

C-osassa kuoleman ja syntymän luettelot muistuttavat meitä siitä, että tämä kaikki on vain tilapäistä. Kuolinilmoitusten asettaminen kerronnallisesti vauvakuvien edelle on luettavissa niin, että vanhan tuhoutuminen on tarpeen, jotta jotain uutta voisi tulla tilalle.

Kirjan ihmiskuvaus jää latteaksi ja kerronta on monin paikoin puisevaa. Enemmän kuin mielenkiintoisen rakenteensa vuoksi HS 31.05.09 on kuitenkin ilmeistä klassikkoainesta. Irrallisenkin näköiset rönsyt ja kerrontapirstaleet liittyvät lopulta eheäksi kokonaisuudeksi. Luetusta jää hämmentynyt, ehkä vähän murheellinenkin tunnelma, ja teoksen tarjoama ajankuva jää mietityttämään pitkäksi aikaa.

Mainokset

Tyhmyyden ylistys

Joskus muinoin, kansallisaatteen nostettua päätään, yritettiin Suomalaisista kasvattaa itsenäisesti ajattelevien, sivistyneiden ihmisten kansa. Hankkeessa olivat mukana lehdistö, poliitikot, kirjojen kustantajat, kirkko ja kaikki.

Se oli silloin, ennen vanhaan.

Nyt näyttäisi olevan meneillään aivan päinvastainen hanke. Höpöhöpökanavien määrää lisätään, ”jotta olisi valinnanvaraa”, käytännössä siis merkityksellinen informaatio haudataan kohinaan. Hesari, valtakunnan isoin vaikuttaja, supistaa aktiivisen ja kriittisen lukijakeskustelun tilaa ja antaa sitä lisää Idols-tähdille, ”koska sitähän ihmiset haluavat”. Yliopistot muutetaan toimihenkilötehtaiksi.

Purukumia silmille.

En väitä, että antisivistyshanke olisi yhtä tietoinen ja tarkoituksellinen projekti kuin sadan vuoden takaiset sivistyspyrkimykset. Ei siis ehkä mikään varsinainen salaliitto ihmisten tyhmistämiseksi. Mutta silti minusta kovasti näyttää siltä, että juuri ne tahot kaikkea tätä pyörittävät, jotka eniten ihmisten tietämättömyydestä, hyväuskoisuudesta ja epäkriittisyydestä hyötyvätkin.

Mieskö passiivi murhauutisissa?

Avoin kirje Katja Marteliukselle




”Mies on passiivi murhauutisissa”, kirjoitit tämän päivän Hesarissa. ”Perhesurma”, ”ammuskelun seurauksena kuoli” ja ”laajennettu itsemurha” ovat mielestäsi julkisen sanan käyttämiä kiertoilmaisuja, joilla vältetään kertomasta, että tekijä on mies.

En tiedä millaista julkista sanaa sinä seuraat, mutta omiin silmiini en muista tulleen ainoankaan perhesurman uutisointia, josta tekijän sukupuoli ei olisi ilmennyt, mikäli se on ollut tiedossa.

On kuitenkin totta, että jos nainen tappaa perheensä, sukupuoli päätyy heti otsikkoon.

Syyn luulisi sinullekin, toimittajalle, olevan selvän. Se, että tappaja on mies, ei ole uutinen. Niin paljon me miehet kanssaihmisiämme täällä lahtaamme. Nainen tappajana on harvinaisempi, joten sen informaatioarvo on luonnollisesti suurempi.

Arvelet, että sukupuolittunut perheväkivalta kuvastaisi todellisuutta, jossa miehet kuvittelevat perheensä omaisuudekseen, jonka voi tarvittaessa tappaa. En lähtisi tuolle linjalle. Vastaavalla logiikalla voisimme ehdottaa, että vauvansa tappanut äiti pitää lasta omaisuutenaan, jonka voi päästää päiviltä, kun alkaa risoa. Vauvaikäisen tappaja kun on useimmiten äiti.

Minä puolestani ehdotan, ettei umpikujaan joutuneen, mielenterveydeltään pahasti järkkyneen ihmisen ajatuksenjuoksu ole ihan noin heppoisesti määriteltävissä.

Lopetuskappaleessasi korostat, että kyseessä olisi nimenomaan naisiin kohdistuva väkivalta. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys. Kysymys on miesten harjoittamasta väkivallasta mutta se ei kohdistu erityisesti naisiin. Päin vastoin: naiset ovat väkivallan suhteen jokseenkin suojatussa asemassa. Huomattavasti useammin väkivallan ja henkirikoksen uhri on edelleen mies.

Haluankin ehdottomasti korostaa seuraavaa erottelua: Naisiin kohdistuva väkivalta ei ole naisvihamielisyyden seurausta. Sen sijaan se on miesten väkivaltaisuuden seurausta. Tietyn vähemmistöksi jäävän uhriryhmän korottaminen ongelman ”oikeaksi nimeksi” ei asiaa auta, vaan päin vastoin hämärtää kokonaiskuvaa ja pönkittää erinäisiä asiattomia vastakkainasetteluja.

Ystävällisin terveisin, Jukka Laajarinne

Numerologiaa

Tänään Hesarin välissä oli 36-sivuinen kirjallisuusliite. Sen sivuista 2 käsitteli lasten- ja nuortenkirjallisuutta: eläinaiheisten kirjojen joukkohauta. Lisäksi 1 sivulla oli Virpi Hämeen-Anttilan kirjoittama satu.