Unreachable (kaihoisat koneet)

.

.

greetz, it’s me again,

remember me?

hey hey, its me again,

it’s me

guess who, guess who

remember me?

greetz, guess who

greetz, greetz,

Hello

It’s me, I’ts me again,

.

It’s me

.

again

.

somebody here?

hey hey

greetz, guess who, hey,

.

anybody here?

anybody here?

.

it’s me, guess who,

Trying to reach you

.

again

.

.

Mainokset

Freakonomics

Taloustieteilijä Steven D. Levittin ja toimittaja Stephen J. Dubnerin Freakonomics on vetävää luettavaa. Tilastolliset menetelmät työkalunaan Levitt on tutkinut yhtä sun toista kysymystä ja selvittelee niitä sitten Dubnerin kanssa suurelle yleisölle.

Levitt asemoituu hieman humanistiseen syrjään siitä, miten taloustiede helposti näin maallikkopiireissä hahmotetaan. Kokoomus-tyyppisessä talouspuheessahan kannustimilla tavallisesti tarkoitetaan vain ja ainoastaan rahaa. Freakonomicsin kirjoittajat näkevät kannustimet laajemmin: on myös moraalisia ja sosiaalisia kannustimia, jotka ovat usein paljon voimakkaampiakin kuin materiaaliset. Tämä on kirjan tärkein teema, jota tekisi mieli painottaa poliitikoillemme hiukan. Etteivät olisi ihan niin pihalla kaikesta, kuin mitä usein näyttävät olevan.

Tieteellisesti tarkasteltuna Levitt ja Dubner eivät tee sen paremmin metodisesti kuin lähtökohdiltaankaan mitään järin erityistä. Heidän tekemisensä ovat hyvää tavaraa juuri siksi kuin tieteen popularisointi aina on: valottaa maailmaa, paljastaa sen, miten ilmiöt toimivat.

Osa kirjan väitteistä raapii nieltäessä kurkkua. Lisäksi teoksen sisältö käsittelee ennen kaikkea Yhdysvaltoja, ja siksi useimpien tapauskertomusten relevanssi meille on varsin pieni. Aiheet ovat kuitenkin mielenkiintoisia ja kirjoittajien kyky kertoa tarinoita mitä mainioin.

Freakonomics (vuoden 2006 laajennettu painos) vastailee esimerkiksi tämän tapaisiin kysymyksiin: Miksi provikkapalkkiolla toimivien kiinteistövälittäjien ei kannata myydä asiakkaidensa taloja parhaalla mahdollisella hinnalla? Miten sumopainissa huijataan? Miten opetuslastensa koetuloksia parantelevat opettajat saadaan kiinni? Miksi kotoa äänestämisen mahdollistaminen saattaakin yllättäen pienentää äänestysaktiviteettia? Miten kasvattajan pyrkimykset vaikuttavat lasten koulumenestykseen? Ja niin edelleen.

Yksi teoksen mielenkiintoisimpia nippelitietoja oli itsepalvelupohjalta toimivan välipalakauppiaan havainto, että epärehellisyys on tavallisempaa yritysten johtoportaassa kuin alemmilla tasoilla.

.

Levitt: ”I am the first to admit that if all economists were like me, the field would probably be a disaster.”

Minä: ”But it is. It is.

Kappas. Kuvahakua tehdessäni huomaan, että kirja on julkaistu suomeksikin. Täytyy kyllä ihmetellä normaalihintaa, jolla esim. Yrityskirjat teosta myy. Kaikelle kansalle suunnattu pop-kirja, josta pyydetään 34,50 euroa. Ilmeisesti bisnesalan toimijoita on helpompi vedättää kaupoissa kuin muuta kansaa? Muuthan ostavat kirjan hintaan 14,90.

Kuluttajan hommissa

Jotkut talouselämän esittämät ehdotukset saavat minut mietteliääksi ja tunnustamaan, etten ymmärrä tätä nykyistä markkinatalouttamme ollenkaan.

Viime keväänä esimerkiksi Helsingin sanomat lähestyi minua mainiolla tarjouksella: maksamalla 50 senttiä lisää kuukaudessa sain viikonlopputilaukseni laajennettua jokapäiväiseksi. Toki vain rajalliseksi kolmen kuukauden ajaksi.

Äsken tartuin vielä edullisempaan tarjoukseen: maksamalla viisi euroa vähemmän sain viikonlopputilauksen muutettua jokapäiväiseksi. (Yhdeksi kuukaudeksi tosin vain.)

Olen myös kokeiluluonteisesti liittynyt kirjakerhojen tavoin toimiviin kalsari- ja askartelukerhoihin. Ensimmäiset näytepaketit sain ilmaiseksi, ja toisin kuin kirjakerhoissa ennen vanhaan, ei tutustuminen sitonut mihinkään. Kalsarikerhosta, samoin kuin askarteluvälinekerhosta sai erota välittömästi.

Mihin noiden bisnesten voittosuunnitelmat oikein perustuvat? Siihen, että joku ihan oikeasti mieluummin tilaisi kuukauden kalsarit kuin käväisisi valitsemassa itse? Tai että haluaisin jonkun muun valitsevan, mitä askartelutarvikkeita lapsemme tässä kuussa tarvitsee? Really? Tai että tässä iässä, tällä hesarihistorialla kehittäisin riippuvuussuhteen joka-aamuisiin uutisiin?

Edellä esitetyt markkinointimenetelmät, samoin kuin internetissä ilmaiseksi jaettavat mutta takuulla resursseja nielleet palvelut, ehdottavat vienosti jotakin seuraavanlaista: asiakkaan tehtävä on ainoastaan kuluttaa.

Aika pitkään kuvittelin, että yrityksen näkökulmasta kuluttajan tehtävä on maksaa rahaa. Mutta entäpä, jos ensisijainen tehtäväni Sanoma-WSOY:n kuluttajana onkin osoittaa, että lehteä tilataan paljon, joten siinä kannattaa mainostaa? Ehkä kalsarikerhon kokeilijoiden tehtävä onkin vain näyttää, että kyllä näitä kalsareita menee.

Kuinka suuressa määrin me kuluttajat olemme pelkkiä tilastoyksiköitä, joiden avulla nyhdetään raha (tai jotain muuta) jostakin aivan toisaalta? Kuinka suuri osa nykytaloudesta onkin pelkkää fantasiataloutta, jonka kosketuskohdat todellisuuteen ovat olemattomia tahi aika kummallisia? Onko sitten mikään ihme, että pörssit välillä vähän romahtelevat? Vai osaako joku ehkä selittää kaiken parhain päin?

Messutusta mussutusta

Torstai

Ei pienintäkään mielenkiintoa lähteä messuille. Joutuuhan sinne joka tapauksessa sunnuntaina. Paitsi että tietenkin voisi lähteä Tavastialle kuuntelemaan Nyrok Dollsia. En lähde.

Perjantai

Iltapäivä kääntyy illaksi. Alkaa keskenkasvuisella tavalla tuntua siltä, että bileet ovat jossakin muualla. Pasilassa. Kaikki ovat siellä, paitsi minä. Lähteäkö baanalle vai ei? Kotona viettelee vaimo. En lähde.

Lauantai

Lähden.

Käyn kuuntelemassa ja pikaisesti moikkaamassa Arvia.

Ostan kolme kirjaa: kaksi kappaletta Daniil Harmsin Perinpohjaista tutkimusta sekä Leevi Lehdon esseekokoelman.
Sitten lounaalle.

Vieraan talon toimittaja tunnistaa minut nimilappuni perusteella ja esittää kirjaehdotuksen. Olen otettu: harvoin tämä näin päin menee. Joo-o. Miksikä ei.

Pöytään istuu Rauhalan Anssi ja joku, jonka nimeä en muista. Puhumme muun muassa Cthulhu-aiheisesta pikkulasten kuvakirjasta, jota Anssi minulle kaikessa rauhassa kuvittaa, sekä ranskasta kääntämisestä. Saan kuulla, että Antti Nylén on samoilla apajilla kanssani. Tästä lisää myöhemmin.

Tatun ja Patun vanhemmat liittyvät kustannustoimittajineen seuraamme. Sovimme iltariennoista.

Käyn Kumpulassa Ossin ja Oden kanssa kiipeilemässä.

Illalla meitä on monta. Antiokia Atabarin meze-lautanen on aina yhtä herkullinen. Lämmin ruoka ihan okei.

Mia: Mikä tämä on?
Sami: Lusikka. Eksoottisia asioita näissä etnisissä ravintoloissa.

Minä (lapselle): Katso, miten raki muuttaa väriä, kun siihen kaataa vettä.
Sami: Milloin se väri muuttuu?
Minä: Se muuttui jo. Valkoiseksi.
Sami: Ai… Mä olen vähän pettynyt, odotin punaista.

Vesi maistuu omituiselta.

Sunnuntai

Ruokamessuilla on sveitsiläinen maahantuoja. Karhunlaukkapestoa hän ei vielä tuo, mutta ehkä joskus, jos maahantuonti laajenee. Uudelle tuotteelle markkinoiden luominen on iso työ. Mutta kyllä sitä nytkin voi hänen kauttaan tilata, jos ottaa ison annoksen. Puhutaan kiloista. Hmmm… saisikohan tänne jotenkin perustettua semmoisen hämärän karhunlaukkaringin?

Ja sitten lavalle. Leena Erkkilän tajuan vasta alkupalaverin aikana lapsuudestani tutuksi. Tekstiilitöiden opettaja luki meille Kukkutimurusia, kun olin kolmannella luokalla. Katri Tapola on hyvä haastattelija, kysymykset antavat mahdollisuuden syvällisyyksiin. Sen puolen hoitaa Leena. Minua jännittää yleisön edessä sen verran, että turvaudun valmiisiin fraaseihin. Mutta kai se ihan kivasti meni.

Johannes Knektman saa kasvot. Ne ovat erilaiset kuin mitä olin kirjoitusten perusteella kuvitellut. Niin on lähes poikkeuksetta, ja joka kerta hämmästyn yhtä paljon.

Olut maistuu omituiselta.

Se, mistä me Tuukan (se kähäräpäinen runoilija) kanssa puhuimme, oli järkevän, loogisen empirismin hengessä falsifioituvan runouden metodi. Idea heitettiin joskus kauan sitten ilmaan YRL:n sivuilla. Heittäjälle, Jouni Tikkaselle, se taisi olla pelkkä vitsi, mutta kannattaisi kyllä miettiä, mitä menee heittelemään. Me toteutamme sen. Esitys on kuultavissa uusälyttömässä illassamme lauantaina 8.11. (Ks. keikkakalenteri). Vapaa pääsy.

Illallisen syömme Johannalla.

Bussipysäkin ja kodin väliltä lapseni laskee 102 kastematoa!

Kirjoituksia marginaaliin

Kun Leevi Lehto muutama päivä sitten arveli, että julkaisematta jäävässä kirjallisuudessa on kiinnostavampaa materiaalia kuin julkaistussa, nyökyttelin hiljaa mielessäni. Olin eräiden pöytälaatikkokirjoittajien tuotantoa lukiessani havainnut aivan saman: lukemani kirjat ja novellit olivat omaperäisiä ja erilaisia, samalla sellaisia, joiden julkaiseminen olisi erittäin epätodennäköistä, etenkin kun lukemistani pöytälaatikkokirjoittajista kiintoisin ei ymmärtääkseni koskaan ole tarjonnut tekstejään yhdellekään kustantajalle.

Aiheesta keskustellaan usein. Pitäisikö kirjoittaa harvoille vai monille?

Bisnespohjalta toimivat kustantajat julkaisevat käytännössä vain suurille tai ainakin suurehkoille massoille suunnattua kirjallisuutta. Tai sellaista, jolla pystyvät näkyvästi osoittamaan, että tekevät kulttuuria. Kun on nuo taloudelliset realiteetit.

Myös kirjailija toivoo teksteilleen lukijoita. Totta kai. Ja useimmiten jopa paljon lukijoita. Syitä tähän on tarpeetonta eritellä, niin itsestäänselviä ne ovat.

Mutta silti: kuinka kirjoittaa? Kenelle?

Jos pyrkii samaan kuin useimmat poliittiset puolueemme – mielistelemään kaikkia ja siten myymään itseään mahdollisimman monelle – suoltaa ilmoille silkkaa tuubaa.

On pakko tehdä juuri sitä, mitä itse haluaa tehdä. Tutkia, mihin pystyy. Siitähän tässä on aina minun kohdallani ollut kysymys: vapauteni osoittamisesta itselleni. Menemisestä sinne, minne kukaan ei toivo minun menevän.

Kun kirjoittaa ensimmäisiä sivuja työläästä ja todennäköisesti kenellekään kelpaamattomasta teoksesta, jonka perusajatusta voisi kuvailla lähinnä mielettömäksi, on iloinen Italo Calvinon kannustavista sanoista:

Kirjallisuus elää vain asettamalla itselleen suhteettomia päämääriä, jotka saattavat tähdätä korkealle toteuttamismahdollisuuksien yläpuolelle. Vain jos runoilijat ja kirjailijat päättävät ryhtyä yrityksiin, joita kukaan muu ei edes uskaltaisi kuvitella, kirjallisuudella on edelleen tehtävä.

(Kuusi muistiota seuraavalle vuosisadalle)

Espoolle kehuja EVAlta

Espoo saa EVAlta kiitoksia. EVA-raportti näkee pahana sen, miten kaupungit käyttävät suojattua asemaansa väärin: tuottavat verorahoilla palveluja asukkailleen. Sen sijaan tulisi avautua markkinoille. Korkea ulkoistamisaste on EVAn konsulttien silmissä hyvän talouden indikaattori.

Raportissa kerrotaan esimerkiksi seuraavaa:

    ”Espoo ei ole läsnä kansallisesti tai kansainvälisesti kilpaillussa teollisessa toiminnassa, vaan on irtaantunut näistä toiminnoista pyrkien optimoimaan omistustensa arvoa. Näitä varoja rahastoidaan ydintoimintojen, etenkin peruspalveluiden, kehittämisen turvaamiseksi.”

Mitä tämä EVAn kehuma ulkoistaminen ja peruspalveluiden kehittämisen turvaaminen käytännössä tarkoittavat?

Esimerkiksi sitä, miten Espoo möi energiantuotantonsa. Myyntirahoilla ostettiin osakkeita, joiden arvo ei ole noussut läheskään yhtä paljon kuin energiatuotannon. Sama suomeksi: menetettiin tarpeellisen kunnallispalvelun hallinta ja siihen päälle hävittiin kaupoissa.

Esimerkiksi sitä, miten useiden päiväkotien ruoanlaitto ulkoistettiin. Ruoka tuleekin päiväkoteihin nykyään jäähtyneenä, erityisruokavalioita ei kyetä ottamaan huomioon ja päiväkotien keittiöissä keitetään nyt hätäpuuroa oikean ruoan asemesta.

Samaa tehdään toki muuallakin. Lyhyen ajan sisällä olen kuullut peräti neljästä koulusta, joiden siivous on äskettäin kilpailutettu isoille tehokkaille siivousfirmoille, ja siivouksen laatu on välittömästi romahtanut.

Kaikessa tässä kilpailuttamisessa ja tehostamisessa on unohdettu yksi ihan olennainen juttu: se halvin tuote on vain harvoin erityisen hyvä. EVA taas on unohtanut, etteivät kilpailu ja yksityistäminen ole itseisarvoja, ja kunnan voi olla joskus hyvinkin edullista omistaa toimintoja, joiden parissa joutuu kuitenkin puuhaamaan.

Kohtaamisia lukijain kanssa

Takana on kolmen päivän keikkaputki, kouluvierailut Espoossa ja Mäntsälässä. Jälleen kerran täytyy todeta, että lukijakunnan kohtaaminen on tämän homman suola ja että lapset ovat kyllä mainioita.

Tavallisesti saan kirjoistani kovin vähän palautetta: muutaman kritiikin ja tietysti jonkin verran kavereiden kehuja. Ja sitten ne myyntiluvut, joita kertomalla kustannustoimittajat aina muistuttavat siitä, mikä on todellinen paikkani kustantajan tallissa.

Tuolta pohjalta sitä sitten välillä epäilee koko toimintansa merkitystä. Lukeeko kukaan kirjojani? Miksei lue? Ovatko ne ne ehkä hiukan huonoja, tai jotain? Vai eikö minua vain ymmärretä?

Mutta sitten pääsee vierailemaan sellaisissa kouluissa, joissa tuotantooni on tutustuttu ennakolta. Lapsille on luettu jotain, tai he ovat lukeneet itse. Ja sitten tulee pyyntöjä, jotka koskevat juuri niitä kirjoja, joista on jäänyt epävarmin olo.

”Voisitko sinä lukea sen kirjan, missä se isä selittelee niitä kummallisia juttuja?”
”Lue sitä Kalavaletta, se on niin hyvä!”
”Joo! Lue Kalavaletta!”

Tämä on ehkä ilahduttavinta palautetta, mitä voi saada: hehän haluavat kuulla jotakin kirjoittamaani uudelleen!

Muutenkin tuo, että yleisö toivoo luentaa, on jotenkin erinomaisen kohdallaan: lapset eivät halua pelkästään kirjailijaa. He haluavat kirjallisuutta.

Nyt taas jaksaa.
Ja vähän aikaa pystyy jälleen uskomaan siihen, mitä on yrittänyt itselleen selittää: se, että kirja ei aina näytä löytävän lukijoitaan, ei aina tarkoita sitä, että vika olisi itse kirjassa. Vika voi todellakin olla jossain ihan muualla.