Episodiromaani: kysymys

Luettuani hyvin lyhyellä aikavälillä Jennifer Eganin Aika suuren hämäyksen ja Marisha Rasi-Koskisen Valheet aloin miettiä episodiromaanin yleistymistä muotona, siis tyypillisimmin romaanin, jossa ei ole keskushenkilöä vaan ennemminkin koko joukko (n>5) henkilöitä, joiden näkökulmia vaihdellaan ja joiden tarinat verkottuvat toisiinsa mutta eivät – ainakaan välttämättä – muodosta yhtenäistä juonenkaarta. Onko muoto todella yleistynyt, vai onko se vain henkilökohtainen näköharhani? Onko episodimainen kerronta omaksuttu elokuvataiteesta (kuten ensi silmäyksellä näyttäisi) vai onko se ennemminkin muodostunut novellikokoelman ja romaanin kohtaamisesta?

Chaucerin Canterburyn tarinat on lähinnä kehyskertomuksen yhteensitoma kertomuskokoelma, samoin kuin Tuhannen ja yhden yön tarinat. Perecin Elämä käyttöohjeessa (johon Eganin suomentaja Heikki Karjalainen tuntuu käännöksen nimessä viittaavan) taas on muistikuvieni mukaan selkeä keskustarina, jota ympäröivät muut kertomukset jäävät lähinnä fragmenteiksi. Kaikki nämä voidaan tietenkin nähdä myös muodon esiasteina, mutta tulisiko jollekulle mieleen, mikä olisi vanhin ”varsinainen” episodiromaani?

Kiinnostaa.

Mainokset