Virallinen lista

Kaikki, joita asia kiinnostaa, tietävätkin jo varmasti, miltä Finlandia Junior -lista tänä vuonna näyttää.

Olen listaan varsin tyytyväinen. Aika moni muukin kuin minä on nimittäin todennut, ettei ole lukenut palkintoehdokkaista kuin ehkä yhden, ja että monesta ei ole koskaan kuultukaan. Lukemattomien kirjojen laatuun en tietenkään voi ottaa kantaa, mutta listan voi helposti nähdä vaietun kirjallisuuden esiinnostamisyrityksenä.

Samaa ei voine sanoa aikuisten listasta, kun se aikanaan julkaistaan. Aikuisten kirjat on esitelty isoina juttuina pitkin vuotta, ovathan ne meidän, vallanpitäjien kirjallisuutta.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden marginalisointia ilmentävät osaltaan esimerkiksi Jarmo Papinniemen Parnasso-blogin tuoreimmat, aiheeseen pureutuvat kirjoitukset. Papinniemellä onkin ollut kiitettävänä tapana tuoda nopeasti jokseenkin kaikki kirjallisuuden ajankohtaisuutiset keskusteluun. Ison F:n spekuloinnitkin alkanevat ihan kohta.

Juban Minerva-sarjakuva on muuten noista ehdokkaista se, jonka olen lukenut. Se on sattumoisin myös se, joka ei edusta marginaalia vaan on ollut kirjakaupoissa isoina pinoina ja näkyvästi saatavilla. On se kiva sarjakuva. Edellinen Minerva vain oli parempi ja ennen kaikkea tuoreempi. Jotenkin huomaan lievästi häiriintyväni tästä asiasta, vähän niin kuin Tatun ja Patun taannoisesta palkitsemisesta: kunnianosoitus tulee oikeille tekijöille mutta väärästä teoksesta (mielestäni se olisi kuulunut heille jo hieman aiemmin).

Joka tapauksessa: isot onnittelut ehdokkaille!

Mainokset

Porvoon mitalla

Vai onko se ”Porvoon mitassa”? Äh se mitään mitallista ollut vaan hyvinkin vapaata. Mallons-klubi osoittautui tunnelmalliseksi ja muutenkin touhuun oikeanlaiseksi paikaksi. Yleisöä oli vähän, mutta se ei (ainakaan minua) haitannut. Ilkka Tahvanaisen Ajatuksia-sarja oli ihan tykkiä tavaraa, Rissasen Jaakon konekäännösteksti toimi livenä ihan hervottoman hyvin, Hertellin ja Koivumäen esitys eteni juuri niin laadukkaasti, kuin mitä olen tottunut odottamaan, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Loppua kohti pidot vain paranivat, kun esitysten painopiste siirtyi improvisaation ja dadailun suuntaan. Intiimi tunnelma. Sitä en osaa sanoa, oliko jäljellä olevalla yleisöllä kivaa vai olivatko he vain kohteliaita. Kiitos kaikille, ja erityisesti organisaattorirunoilijapianovirtuoosi Tuukka Hämäläiselle.

* * *

Äiti soitti ja kertoi, että on jo saanut Ruoalla ei saa leikkiä. Odotan suurella mielenkiinnolla esineen konkretisoitumista omiinkin käsiini.

Numerologiaa

Tänään Hesarin välissä oli 36-sivuinen kirjallisuusliite. Sen sivuista 2 käsitteli lasten- ja nuortenkirjallisuutta: eläinaiheisten kirjojen joukkohauta. Lisäksi 1 sivulla oli Virpi Hämeen-Anttilan kirjoittama satu.

Kirjoituksia marginaaliin

Kun Leevi Lehto muutama päivä sitten arveli, että julkaisematta jäävässä kirjallisuudessa on kiinnostavampaa materiaalia kuin julkaistussa, nyökyttelin hiljaa mielessäni. Olin eräiden pöytälaatikkokirjoittajien tuotantoa lukiessani havainnut aivan saman: lukemani kirjat ja novellit olivat omaperäisiä ja erilaisia, samalla sellaisia, joiden julkaiseminen olisi erittäin epätodennäköistä, etenkin kun lukemistani pöytälaatikkokirjoittajista kiintoisin ei ymmärtääkseni koskaan ole tarjonnut tekstejään yhdellekään kustantajalle.

Aiheesta keskustellaan usein. Pitäisikö kirjoittaa harvoille vai monille?

Bisnespohjalta toimivat kustantajat julkaisevat käytännössä vain suurille tai ainakin suurehkoille massoille suunnattua kirjallisuutta. Tai sellaista, jolla pystyvät näkyvästi osoittamaan, että tekevät kulttuuria. Kun on nuo taloudelliset realiteetit.

Myös kirjailija toivoo teksteilleen lukijoita. Totta kai. Ja useimmiten jopa paljon lukijoita. Syitä tähän on tarpeetonta eritellä, niin itsestäänselviä ne ovat.

Mutta silti: kuinka kirjoittaa? Kenelle?

Jos pyrkii samaan kuin useimmat poliittiset puolueemme – mielistelemään kaikkia ja siten myymään itseään mahdollisimman monelle – suoltaa ilmoille silkkaa tuubaa.

On pakko tehdä juuri sitä, mitä itse haluaa tehdä. Tutkia, mihin pystyy. Siitähän tässä on aina minun kohdallani ollut kysymys: vapauteni osoittamisesta itselleni. Menemisestä sinne, minne kukaan ei toivo minun menevän.

Kun kirjoittaa ensimmäisiä sivuja työläästä ja todennäköisesti kenellekään kelpaamattomasta teoksesta, jonka perusajatusta voisi kuvailla lähinnä mielettömäksi, on iloinen Italo Calvinon kannustavista sanoista:

Kirjallisuus elää vain asettamalla itselleen suhteettomia päämääriä, jotka saattavat tähdätä korkealle toteuttamismahdollisuuksien yläpuolelle. Vain jos runoilijat ja kirjailijat päättävät ryhtyä yrityksiin, joita kukaan muu ei edes uskaltaisi kuvitella, kirjallisuudella on edelleen tehtävä.

(Kuusi muistiota seuraavalle vuosisadalle)