Vuoden parhaat

Selailen lukupäiväkirjaani. Olen hidas lukija, ja siksi olen tänäkin vuonna lukenut vain 63 kirjaa (luku ei sisällä suurinta osaa lukemastani lanu-kirjallisuudesta, sarjakuvia, ohje- tai opaskirjoja). Naisten kirjoittamia niistä on 21, eli olen saavuttanut kolmasosan tasa-arvotavoitteeni tarkasti; tällä kertaa asiaa edes ajattelematta.

On aika nimetä teokset, jotka tekivät suurimman vaikutuksen. Kun kerta Hesari ja kaikki muutkin.

Peter Englund: Menneisyyden maisema. Englundin varhaisia esseitä.

James Hollis: Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa – Pimeän puolemme ymmärtäminen. Jungilaista varjopsykologiaa.

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana. Ilmeisen toimittamatonta ja miltei lukukelvotonta tekstiä, mutta suorastaan nerokas konsepti/idea.

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin. Geokätkentää maailman ympäri.

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen. Pohjanmaan Twin Peaks toimii hienosti, kunnes aivan loppumetreillä selittää hieman liikaa.

Cormac Mc Carthy: Veren ääriin. Päänahanmetsästäjien verinen matka.

Oliver Sacks: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi. Kiehtovia neurologisia tapauskertomuksia. Millä eri tavoilla mieli voi poiketa tavanomaisesta?

Hanne Ørstavik: Rakkaus. Yhden päivän pienoisromaani yksinhuoltajaäidistä ja pojasta. Tekstin alla vaanii vahva, jännitteinen pohjavirtaus, aivan kuin teoksella olisi alitajunta. Se, mitä ei sanota, ja joka jää rivien välien salaisuudeksi, tuntuu suuremmalta kuin se, mikä on luettavissa.

Mainokset

14 solmua – Geokätkentää pallon ympäri

Keskeytin Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin kahdesti ensimmäisillä sivuillaan, ennen kuin kolmannella yrittämällä pääsin kankean alun yli ja luin romaanin loppuun asti.

Juonitasolla kirjassa on kyse suuresta geokätkentä- tai suunnistuskilpailusta, jossa joukkueet kiertävät maapallon ympäri Greenwichin pituuspiiriä ja 180° meridiaania pitkin. Välillä käydään leimauspisteissä, jotka tulee etsiä arvoituksellisten vihjeiden pohjalta. Joukkueen ytimen muodostaa kaksi kilpailijaa, jotka eivät saa erota toisistaan, ja matka on pääosin toteutettava sellaisin keinoin, jotka olivat käytössä jo 1700-luvulla. Romaani seuraa nelihenkisen suomalais-brittiläisen joukkueen vuoden mittaista matkaa, johon sisältyy veljestoraa, neliödraamaa, rakkautta ja kuolemaa. Kilpailu ja sen voitto ovat suuria mediatapahtumia.

Jalosen kaikkien kertojien käyttämä kieli on suhteellisen eleetöntä, persoonatonta ja etäännyttävää. Olennaista romaanissa eivät olekaan erityisen kiehtovat henkilöhahmot vaan heidän tekemänsä matka.

Matka elämän vertauskuvana ei ole lähtökohtaisesti uusi, mutta Jalosen käsittelyssä ei ole mikä tahansa elämä, vaan erityisesti elämä 2000-luvun huomio- ja kilpailuyhteiskunnassa. Metafora toimii ja tuntuu tuoreelta, ja teoksesta jää vahva jälkimaku.

 

Matka/elämä näyttäytyy muun muassa seuraavien piirteiden määrittämänä:

  • Kyseessä on kilpailu
  • Kilpailu on julkinen, ja sitä seurataan joukkomedioissa
  • Säännöt ja tavoitteet on annettu ennalta ulkoa/ylhäältä käsin
  • Kilpailuun osallistuminen heikentää kilpailijan kytköksiä muuhun elämäänsä tai katkaisee ne
  • Vaikka sääntöjä pyrkisi noudattamaan orjallisestikin, niillä ei ole lopulta mitään väliä: niiden rikkomisesta ei todellisuudessa sanktioidakaan, ja joskus niitä on jopa rikottava
  • Ennalta asetetut tavoitteetkaan eivät ole ne, joiden varassa kilpailu voitetaan tai hävitään
  • Voiton ratkaisevat merkitykset, joita matkasta kerrottavaan kertomukseen voidaan liittää
  • Myös nämä merkitykset annetaan ulkoa käsin ja. Ne manipuloidaan muodostumaan ennen kaikkea yleisön mielissä ja ovat toisia kuin sen ihmisen merkitykset, joka on matkan tehnyt
  • Tarinan, johon merkitykset kiinnitetään, ei tarvitse olla tosi

Näistä on menestyskertomukset tehty. Ja moni muukin elämä.

Jalonen

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää

En ole lukenut David Foster Wallacea koskaan aiemmin. Tämä siksi, ettei häntä ole aiemmin suomennettu.  Luen ylipäätään varsin harvoja kirjoja muulla kuin suomen kielellä. Aikaisemmin oli toisin, mutta Sveitsin-aikoinani aloin keskittyä omaan kieleeni ja sen ylläpitämiseen silkasta ammatillisesta tarpeesta, ja sittemmin minusta on tullut kielen suhteen melkoinen fennomaani. Tämä on luonnollisestikin johtanut vieraiden kielteni rapautumiseen, mutta ensimmäiset asiat ensiksi.

David Foster Wallaceen palatakseni, Hauskaa mutta ei koskaan enää -kokoelmaa (alaotsikkona Esseitä ja argumentteja) lukiessani nousi suurimmaksi kysymykseksi seuraava: Tästäkö kaikki se kohkaaminen? (Huomatkaa, että osaan sortua angilsmeihin nykyisinekin lukutottumuksineni.)

Kun avaa kirjan, jotenkin odottaa törmäävänsä tuoteselosteen mukaiseen sisältöön. Esseistiikan tai argumentaation kategorioissa kirjoituskokoelma ei kuitenkaan pärjää. Valikoiman kuudesta kirjoituksesta kolme on reportaaseja, tarkemmin sanottuna gonzo-journalismia. Yksi on puhe ja sisältää jotakin hieman argumentaation tapaista. Kahdessa on jossain määrin esseistisiäkin piirteitä.

Tekstien isoin ongelma lienee, että kirjan kansien välissä ne ovat väärässä paikassa. Aikakauslehtiin ja yliopiston valmistujaisiin kirjoitetut tekstit lienevät alkuperäisessä kontekstissaan olleet värikästä vaihtelua ja ovat ottaneet yleisönsä huomioon. Esseekokoelman lukijakunta on kuitenkin suurelta osin toinen ja aivan toisin virittynyt kuin Premiere– tai Gourmet-lehtien lukijat.

Wallace pistää itsensä likoon, niin kuin hyvän kirjailijan pitääkin. Gonzoiluissaan hän saa välitettyä niin hummeri- kuin pornofestivaalienkin tunnelmat elävästi, samoin luksusristeilyn. Yksityiskohtiin tarttuvat havainnot ovat runsaita, mutta jäävät suurelta osin yhtä pinnallisiksi kuin tilaisuudet, joissa Wallace niitä tekee. Teksti välittää informaatiota, jolla ei ole merkitystä. Risteilylaivan tai rahvaanomaisten festareiden absurditeetissa ei ole mitään ravistelevaa. Se kaikki on jo niin moneen kertaan todellisessa elämässä koettua (usein juuripa fiiliksellä: ei koskaan enää) ettei sitä olisi tehnyt mieli enää kirjan sivuilta lukea. Tapahtumien kiusallinen ennalta-arvattavuus ei missään vaiheessa rikkoudu – paitsi ehkä sellaisen lukijan aivoissa, joka entuudestaan lähestyy kuvauksen kohteena olevia ilmiöitä suopean kuluttajan näkökulmasta (mutta joka tuskin tarttuu esseekokoelmaan).

Voin kuvitella että se, mikä ei oikein esseistiikkana vakuuta, saattaa kuitenkin (tietyin edellytyksin) toimia romaanitaiteessa. Ehkäpä Wallacelta käännetään joskus sitäkin.

Maailmanlopun dekkari

Ben H. Winters: The Last Policeman

(Mielipidespoilereita! Lukupiiriläisemme sulkekoon silmänsä tältä kirjoitukselta.)

En juurikaan lue perinteisiä dekkareita. Lajityypissä on jotakin lähtökohtaisesti epäkiinnostavaa. Olisiko se tämä: dekkarin juoni kulkee väärään suuntaan. Yrittäessään selvittää jo tapahtunutta kerronta takertuu menneeseen, kun taas itseäni kiinnostava kysymys on: miten tämä etenee? Toinen kiinnostustani latistava tekijä lienee, että etsin kirjallisuudesta uusia ajatuksia, elämisen, tekemisen ja kirjoittamisen tapoja. Minun on vaikea kiinnostua kirjasta, joka ei jo ennen lukemisaktin alkamista anna ymmärtää, että odotettavissa on jotakin uutta. Ja kovin harva rikosromaani edes vihjailee siihen suuntaan.

En tarkoita, ettenkö minäkin viihtyisi hyvin perinteisten, juonivetoisten rikoskertomusten parissa. En vain jaksa nähdä vaivaa tuon viihtymisen eteen, enkä tahdo maksaa siitä ajallani. Nautin rikoskertomukset ja sen semmoiset mieluiten elokuvina.

Olen eläessäni osallistunut kahden eri (vapaa-ajan) lukupiirin toimintaan. Yksi niiden hyvistä puolista on ollut, että olen lukenut kirjoja, joihin en muuten olisi tarttunut. Niin kuin nyt vaikka Ben H. Wintersin dekkarin The Last Policeman. Vaikka romaani kuuluu niihin, jotka lupailevat jo takakannessaan toisenlaista tulokulmaa, olisi ajatus murhamysteeristä pitänyt minut etäällä.

Eletään maailmanlopun aikoja. Iso asteroidi tuhoaa ihmiskunnan puolen vuoden kuluttua, mikä vaikuttaa jokseenkin kaikkeen. Yhteiskunnan toiminta on lamaantumassa. Harva haluaa käyttää elämänsä viimeisiä kuukausia palkkatyöhön. Nyt on viimeinen hetki toteuttaa unelmansa. Monille tulevaisuuden menettäminen merkitsee elämän mielekkyyden menettämistä, ja itsemurhat ovat suoranainen epidemia. Kun tämä kerran näin pääsääntöisesti on silkkaa kärsimystä, ja kun parempiakaan aikoja ei ehdi odottaa, niin miksi en lopettaisi kaikkea tähän?

Kaiken tämän keskellä meillä on innokas etsivä, jota vessassa hirttäytynyt vakuutustyöntekijä alkaa epäilyttää. Mitä, jos kyseessä ei olekaan itsemurha vaan murha? Työkaverit pottuilevat: Se on murhayritys – itsemurha, josta sinä yrität tehdä murhan.

Teoksessa on uteliaisuutta herättävä juoni – kuten dekkarilta odottaisikin – mutta sen kiinnostavinta aluetta ovat eksistentialistiset kysymykset: Kun päivät on jo luetut, niin… mitä väliä? Tällä alueella Winters osaa esittää kiinnostavia kuvauksia siitä, miten loppujen lopuksi juuri lähestyvä kuolema tuottaa tekemisiin mielekkyyden ja motivoi – ketä mihinkin.   Ja antaa yliotteen pikkurikollisiin tilanteessa, jossa puolen vuoden vankilatuomio merkitsee elinkautista.

Taustalla häilyy sitten suurempia kuvioita, kuten pakistanilaisten suunnitelma räjäyttää asteroidi ennen sen iskeytymistä Maahan ja U.S.A:n uhkaus räjäyttää Pakistan ensin, jos moista edes yritetään. Jätän mahdollisen lukijan pääteltäväksi, mitä siellä oikein tapahtuu, mutta todettakoon joka tapauksessa, että kirja on scifinäkin aika mukavaa.

Helposti luettavan mutta lukemisen arvoisen viihdepläjäyksen heikoin lenkki on lopulta sen dekkariluonne. Niin kauan, kuin kuolleen vakuutusvirkailijan arvoitus on kunnolla levällään, juoni vetää ja toimii, mutta kun ratkaisu alkaa löytyä, soppaan tulee falski maku. Vaikka kirja oli oikein kiva, dekkarimuotoa kohtaan tuntemiani ennakkoluuloja se vain vahvisti.

Vuoden kirjat 2012

Olen tänä vuonna lukenut näemmä 72 kirjaa (mukana ei ole niitä lasten- ja nuortenkirjoja, jotka olen lukenut ensisijaisesti tyttärelleni iltasatuna). Näistä 31 on selkeästi töideni motivoimia valintoja. Feministisestä tavoitteestani olen jäänyt nyt jo kahtena peräkkäisenä vuonna: teoksista vain 19 on naisten kirjoittamia.

Vuoden mieleenpainuvimmat lukukokemukset ovat suunnilleen tässä:

Jaana Seppänen: Carmenin silmät. Tyylikäs esseekokoelma itsensä hukkaamisesta, identiteetistä, yhteisöllisyydestä ja ruumiillisuudesta.
Timo Hännikäinen ja Tommi Melender: Liberalismin petos.
René Girard: Väkivalta ja pyhä. Luin tämän nyt toistamiseen viiden tai kuuden vuoden tauon jälkeen, ja jotenkin kirja onnistui nytkin ravistelemaan ja yllättämään. Silmiä avaava, suuri teos väkivallan ja uhraamisen suhteesta yhteisöön. Vaadin lukemaan!
Abdelfattah Kilito: The Clash of Images. Marokkolaisen kirjailijan novelleja kuvia kaihtavasta kulttuurista.
Timo Airaksinen: Hulluuden houkutus. Välillä Airaksinen onnistuu. Raskauden ja keveyden väliin jännitetystä elämä.
David Mitchell: Pilvikartasto.
Erlend Loe: Kurt Kuriirina.
Richard Hamilton (toim.): The Last Storytellers. Sadunkertojien tarinat valottavat marokkolaista kulttuuria hieman erilaisesta vinkkelistä.
Suzanne Collins: Nälkäpeli. Juonivetoista kyytiä, joka nyt vain viihdytti niin täysillä, että aion lukea jatko-osankin.
Jaakko Yli-Juonikas: Neuromaani.
Peter Bichsel: Lastentarinoita. Vinksahtaneita ja puhuttelevia satuja aikuisille ja lapsille.
Veera Antsalo: Sähkökatkoksen aikaan. Osuvia esseerunoja.

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus. Rakenteellisesti poikkeuksellisen tyylikäs lukuromaani äiti-poika-suhteesta, Stasin jälkikuvasta ja musiikista.

Erlend Loe: Kurt kuriirina

Erlend Loen Kurt-kirjat ovat olleet minun ja tyttäreni suuria suosikkeja siitä lähtien, kun luimme niistä ensimmäisen nelisen vuotta sitten. Niiden viehättävin piirre on kerronnan kauttaaltaan läpäisevä naivismi. Vaikka aiheet ja teemat saattavat olla aikuisia ja joskus hyvinkin karuja, tekee henkilöiden ja kirjoittajan lapsellisuus niistä absurdeja ja hauskoja, mitä Kim Hiorthøyn kuvitukset tukevat parhaimmillaan älyttömän hienosti. Erityisen hassua on, että Kurt-kirjojen aikuiset käyttäytyvät kuin päiväkotilapset.

Ne kaksi tohtoria, jotka järjestävät juhlat, ovat nimeltään Tohtori Nina ja Tohtori Petter. Kun Kurt on seissyt itsekseen kauan aikaa, tohtori Petter tulee Kurtin luo kysymään, miten menee. Kurt sanoo, että menee ihan hyvin.
Ajatko sinä vielä trukkia? tohtori kysyy.
Ajan, vastaa Kurt.
Viihdytkö siinä hommassa? tohtori utelee.
Pidän paljon trukin ajamisesta, Kurt kertoo.
Olen aina pitänyt.
Tohtori nyökkää. Mutta ei kai se ole kovin tärkeää, hän sanoo.
Mitä sinä tarkoitat? Kurt kysyy.
Tarkoitan ettei trukin ajaminen voi mitenkään olla yhtä tärkeää kuin jotkut muut ammatit, tohtori selittää.
Millaiset muut ammatit? Kurt kysyy.
Minun työni esimerkiksi, tohtori sanoo. Tai minun vaimoni työ. Me olemme molemmat lääkäreitä. Huolehdimme siitä, että ihmiset ovat terveitä ja pirteitä. Se on hyvin tärkeää. Miten luulisit käyvän, jos kaikki vain pyörisivät ympäriinsä sairaina koko ajan?
Ei kai siinä kovin hyvin kävisi, Kurt arvelee.
Siinäs näet, tohtori sanoo.
Mutta minusta on tärkeää ajaa trukkiakin, Kurt sanoo.
Onko sinulla esimerkiksi hakulaitetta? tohtori kysyy.
Mikä se on? Kurt ihmettelee.
Kurt ei tiedä, mikä hakulaite on! tohtori huutaa tohtori Ninalle ja muutamalle muulle tohtorille, jotka seisovat vähän kauempana. Kaikki tohtorit nauravat aika äänekkäästi.
(Kurt on tärkeä, 2004. Suom. Tuula Tuuva.)

Sarjassa toistuu rakenne, jossa Kurt saa välillä mahdollisuuden, välillä tulee pakotetuksi jättää työnsä satamassa. Trukkia ajaen hän kulkee absurdista seikkailusta toiseen ja kaikki ovat lapsellisia ja psykologisesti läpinäkyviä, ja se, mikä lienee pienen lapsilukijan tai -kuulijan näkökulmasta normaalia, on aikuisen silmissä tolkutonta, usein myös hillittömän osuvaa. Vaikka monet sarjan kirjoista tökkivätkin erinäisiä yhteiskunnallisia ja muita kipupisteitä, ne tekevät sen hauskasti: tökkäisyt ennemminkin kutittavat kuin satuttavat. Sarjan viides, Kurttila, sen sijaan lähestyy – ja kenties ylittää – vaarallista lahkoa kuvatessaan hyvän maun ja sopivaisuuden rajoja. Tästä kävimmekin keskustelua pari vuotta sitten.

Hiljattain ilmestynyt Kurt kuriirina vie sarjaa uuteen suuntaan.

Tuplaten Kurttilaa paksumpi, alaviittein varusteltu seikkailuromaani on edeltäjistään poiketen selvemmin nuorten- kuin lastenkirja. Ironinen kaksoiskoodaus tekee siitä kuitenkin edelleen myös aikuiselle sopivaa luettavaa. Aikuiselle paremmin kuin laselle avautunevat esimerkiksi viitteet työelämän muutokseen, trendipelleilyyn, Israelin ”turva-aitaan” – ja Jules Vernen parodiointi.

Kurt kuriirina alkaa tilanteesta, jossa pohjoisnorjalaiset separatistit ovat ajaneet maan sisällissodan partaalle, puhelinlinjat ovat poikki. Rupisen näköisiä kapinallisia johtaa naamioitumisen mestari, pirullinen Hektor Hellføkk, muhahahahaha, ja Kurt lähtee trukkeineen kuljettamaan salaista viestiä kauas pohjoiseen, Vuoremijoen suussa sijaitsevalle etelämieliselle satamalaiturille. Matka johtaa avioeroon ja lasten heitteillejättöön (paitsi että päiväkoti-ikäinen Bud piiloutuu trukin konehuoneeseen salamatkustajana). Matkalla tapahtuu sitten vaikka mitä, esimerkiksi tällaista:

Kurt ajaa trukillaan vahingossa lehmän päälle. Maanviljelijä on hyvin vihainen ja haluaa tasapainottaa tilanteen ajamalla jonkin sellaisen päälle, mistä Kurt välittää. ”Anna jotain, minkä päälle voin ajaa!” Kurtin ehdottama kynänpätkä ei kelpaa, ja kohta tielle on sidottuna Kurtin pieni poika (joka salaisen tehtävän vuoksi esittää Kurtin veljeä), ja maajussi ottaa leikkuupuimurilla vauhtia. Ai niin. Kurt on ihastunut matkallaan salaperäiseen Annelianeen.

Anneliane oli herännyt ja seisoi puristaen Kurtin kättä suunniltaan pelosta sen vuoksi, mitä oli tapahtumassa. Kurtin ajatukset olivat sekavammat. Toisaalta hänestä oli vaikea ajatella, että leikkuupuimuri ajaisi pian hänen nuorimman poikansa päälle, ja toisaalta hänestä oli jännittävää, kun Anneliane piti häntä niin lujasti kädestä.
Budia pelotti kamalasti tulla yliajetuksi.
[…]
– Pää pystyyn, veli, Kurt rohkaisi. Se varmaan sattuu hiukan, mutta ei kestä kauan. Sitten pääset paljon parempaan paikkaan, jossa kaikki ovat ystäviä ja kirsikkapuut kukkivat ja veljet auttavat aina toisiaan. Niin ei valitettavasti ole tässä murheen laaksossa.

(Suom. Tuula Tuuva)

Takakannessa mainostetaan, että Loen trukkikuski on jo julistettu Norjan omaksi Homer Simpsoniksi. Vaatimattomuutta. Homer Simpson naurattaa myös, mutta Kurt on jotakin omaperäisempää, jotakin, mikä onnistuu edelleen herättämään minussa nykyään jo muuten erittäin harvinaisia faniuden tuntemuksia.

Kuvassa pohjoisnorjalaisia.

Hälyyn hukkuminen

Don DeLillo: Valkoinen kohina

Valkoinen kohina on tuore ja myönteinen ensikosketukseni Don DeLilloon. Romaani kytkeytyy niin sisällöllisesti kuin (mustan) humoristisen esitystapansakin puolesta absurdin kirjallisuuden parhaaseen traditioon.

Kirjan keskushenkilöitä ovat kertoja, Hitler-tutkimuksen professori Jack Gladney sekä hänen vaimonsa Babette erinäisistä avioliitoista kertyneine lapsineen. Gladneyn ja luultavasti useimpien muidenkin kirjan henkilöiden elämää määrittää ja ohjailee kuolemanpelko, joka saa teoksessa monenlaisia muotoja.

Myös teoksen nimi, Valkoinen kohina (White Noise) viittaa kuolemaan: kohina oli sitä lumisadetta, jota vastaanottimen ruudussa näkyy, kun ohjelmaa ei tule. ”Tyhjä” lähetys muodostuu kuitenkin hälystä, se on täynnä informaatiota niin ympäristön sähkölaitteista kuin kosmisista tapahtumistakin. Sekoittuessaan signaalit ovat kuitenkin kadottaneet sisältönsä ja mahdoliset merkityksensä. Romaanissa kuolema rinnastuukin hälyyn, meluun ja merkityksettömään informaatioon.

Kuolema/häly läpäisee elämän. Kuten eräs kirjan hahmoista toteaa: ”Tunnen että asutamme samaa ilmaa kuin kuolleet. Muista Laotsea. ’Elävien ja kuolleiden välillä ei ole mitään eroa.’”

Kuolema ympäröi ihmisen ja sitä tulee kaikkialta: televisiosta, radiosta, lehdistä, toisten ihmisten puheista. Juoruja, väärinkäsityksiä, tarkoituksellista disinformaatiota, päällepuhumisia, simulaatioita, mainoksia, säteilyä, sähkökenttiä, ympäristömyrkkyjä (auringonlaskut ovat nykyään entistä kauniimpia ja pelottavampia). Se menee sisäämme ja tekee meistä sen, mitä olemme: ”Ihmislapsen aivot kehittyvät reagoimalla virikkeisiin.” Kun Gladneyn ja Babetten pienin lapsi puhuu unissaan, hän toistelee tuotemerkkien nimiä.

Kuolema yritetään unohtaa, paradoksaalisesti juuri hälinään takertumalla. Merkityksettömän informaation ajatellaan tarjoavan jotakin turvallista (”Meille on sanottu vuosikausia, että niin pienet annokset eivät ole vaarallisia.”), tai sitten takerrutaan muihin itsepetoksen muotoihin kuten toistoon, joukkoon kuulumiseen, lääkkeisiin. ”Yhteiskunta on rakennettu sillä tavalla, että juuri köyhät ja kouluttamattomat kärsivät […] katastrofien tuhot. […] Minä olen collegen professori”, Jack Gladney perustelee, miksi hän ja hänen perheensä ovat turvassa, vaikka ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma uhkaa kaupunkia. Vastaavaan selitykseen turvautuu nuorukainen, joka aikoo yrittää maailmanennätystä myrkkykäärmehäkkiin suljettuna. Käärmeet purevat muita, eivät minua. Lopulta on kuitenkin todettava: jokainen on jo altistunut.

Tästä ehkä synkän näköisestä esittelystä huolimatta Valkoinen kohina on pääosin leppoisaa ja usein myös hauskaa tekstiä. Absurdius ei haittaa luettavuutta, vaan DeLillo on myös osaava tarinankertoja. Pintatasolla Valkoisessa kohinassa keskiluokkainen pikkukaupunkiamerikkalaisuus à la John Irving yhdistyy aimo annokseen katastrofiromaania ja vähän scifiinkin. Helppo tykätä.