Arne Næssin jalanjäljissä

Arne Næss (1912 – 2009) oli norjalainen filosofi, joka tunnetaan parhaiten syväekologian perustajahahmona. Næssin ekosofia pyrki irrottautumaan vallitsevasta ihmiskeskeisestä ajattelusta: luonnossa on muitakin arvoja ja arvottajia kuin ihminen, ja myös niitä tulisi kunnioittaa, samoin kuin muiden olentojen oikeutta elämään. Næssin ajatteluun vaikuttivat myös henkilökohtainen mystiseksi ymmärrettävä luontokokemus: vahva ymmärrys siitä, että ihminen on osa suurempaa luonnon kokonaisuutta. ”Ajattele kuin vuori.” Itsensä näkeminen ensisijaisesti omia etujaan ajavana yksilönä on suppea ja rajoittunut, suorastaan vammauttava näkökukulma.

Næss oli myös maineikas vuoristokiipeilijä. Hänen johtamansa retkikunta saavutti Pakistanissa Tirich Mirin  7700-metrisen huipun vuonna 1950 – sitä korkeammalle huipulle oli maailmanhistoriassa noustu vain kerran aiemmin.

Kotimaassaan Norjassa Næss on avannut useita historiallisia kiipeilyreittejä. Luultavasti tunnetuin niistä on Stetindin eteläpilari. Næss ja parinaan toiminut Else Hertzberg toivat tuolloin Norjaan uuden menetelmän kiivetä aiemmin mahdottoman vaikeita paikkoja: Itävallassa opitun tavan lyödä kiveen hakoja ja käyttää näitä kiipeämisen apuna.

Narvikin eteläpuolella sijaitseva Stetind on myös vuorena aivan poikkeuksellisen kaunis, ja se onkin valittu Norjan kansallisvuoreksi. Kun sen näkee, sen päälle haluaa kiivetä. Ja jos siltä on saanut pakit (kuten itselleni kävi kaksi vuotta aiemmin), sen päälle haluaa kiivetä entistä enemmän.

Kuva 1: Kaikissa meissä asuu pieni japanilainen turisti.

Annamarilla ja minulla on selvä suunnitelma: leiriydymme Narvikin tienoolle ja kiipeämme muutaman päivän ajan hieman helpompia lämmittelyreittejä, otamme tuntumaa vaikeusasteskaalaan ja hiomme rutiinit kuntoon. Ja sitten yritämme itse pääkohdetta.

 
1.7. On the Road

 

 

Junamme laskeutuessa Kolariin säätiedote alkaa näyttää selvältä: Narvikin seudulla sataisi ainakin muutaman päivän, eikä valitsemillemme lämmittelyreiteille olisi mitään asiaa. Ajamme siis saman tien Henningsværiin, jossa pitäisi olla ihan ookoot kelit.

Näillä reissuilla on joitakin varsin vakiintuneita, miltei rituaalimaisia kuvioita. Kolari-Lofootit-välillä esimerkiksi pysähdytään Kiirunassa, käydään ostoksilla aivan tietyssä ostoskeskuksessa ja syödään myöhäinen lounas siinä aivan tietyssä pitseriassa ja käydään siinä aivan tietyssä Jyskin asiakasvessassa. Tämä toisto perustuu pitkälti käytännöllisyyteen ja helppouteen, mutta samalla se herättää muistoja ja jollakin tavalla koomisen tunteen, että tässä sitä taas ollaan.

Nylon Beat?!

Saavumme Henningsværiin joskus illalla, ajamme auton tien sivuun siihen mihin ennenkin, ja pystytämme leirin Gandalf-seinämän edustalle. Kokkailemme, syömme ja mietiskelemme, mistä huomenaamuna aloittaisimme. Tsekkaan vielä tuoreimman säätiedotuksen. O-ou. Huomisen sääikkuna onkin umpeutumassa jo tulevana aamuyönä. Kasailemme räkit ja painelemme Gollum-nimisen reitin (100 m. 5, 5-, 5-) juurelle. Gollumista on hyvä ottaa revanssi: kaksi vuotta sitten Jepen kanssa menin ekoilla metreillä jotenkin solmuun ja jouduin kiskomaan kamoista, ja ekan köydenpituuden jälkeen alkoi sataa, ja otimme pakit. Tällä kertaa on Annamarin vuoro aloittaa. Hän menee solmuun samassa paikassa kuin minäkin, mikä tuottaa salaista tyydystystä: hahaa, on tuo hankala paikka jollekulle muullekin! Halkeama on, kuten viimeksikin, märkä, mutta tovin koomailtuaan Annamari onnistuu kiipeämään osuutensa puhtaasti. Kakkostellessani huomaan, että ongelmaanhan on aivan helppo ratkaisu. Luultavasti meitä kumpaakin on siinä riivannut vain liikkeelle lähtemisen vaikeus.

Nousu ei suju vauhdikkaasti, työskentely ankkuripaikoilla on kangertelee, ja siksihän täällä ollaan. Treenaamassa. Toppaamme reitin aikanamme ja palaamme leiriin. Osoittautuu, että lähes kaikki leiripaikalle pystytetyt teltat ovat suomalaisten asuttamia. Kansallinen leirimme käsittää kahdeksan asukasta. Edellisellä viikolla väkiluku oli kuulemma ollut kymmenen.

 

2.7. Korttirinki

 

Sataa. Ratkaisen aamupäivällä pari sudokua ja lueskelen ja teen ristikkoa. Sadepäivä teltassa alkaa syödä hermoja parissa tunnissa, joten siirrymme kylille – samaan tuttuun baariin kuin aiempinakin vuosina. Kohta me olemme pöydän ääressä koko porukka. Viereisissä pöydissä porukkaa Rovaniemeltä ja Tampereelta.

Mieleeni muistuu, miten pari viikkoa sitten ostin uudet pitkän päivän tossut kiipeilykaupasta. Kauppias kysyi: ”Lofooteilleko olet menossa? Sinne kaikki tuntuu menevän.”
”Eiku Narvikin nurkille”, vastasin.
Mutta täällä Lofooteilla minä nyt kuitenkin olen.
JP opettaa meille korttipelin, johon kuluu paljon aikaa. Alkuillasta siirrymme saunomaan. Pelaamme pukuhuoneessa lisää korttia. Saunaan tulee myös muutaman hengen porukka eri puolilta Etelä-Suomea. Saunan jälkeen pelaamme korttia.

Nukun yöni katkonaisesti, ja unet jäävät lyhyiksi.

Kuva 2: Norjalainen sääikkuna.

 

3.7. Lämppäreitä

 

Annamari ja minä käymme kiipeämässä Prestenin Vestpillarenin neljää ensimmäistä köydenpituutta. Kallio on märkää ja tuuli kylmä. Kruksiliidini ei mene puhtaasti, vaan joudun vetämään jatkoista. Ei tunnu kauhean vahvalta vieläkään, mutta ständityöskentely alkaa sujua. Takanamme tuleva Rollon tiimi jatkaa isolta hyllyltä jonnekin ylemmäs.

Iltapäivällä kiipeämme vielä Gandalfin.

Kuva 3: Luultavasti Gandalfin toisella köydenpituudella.

Leirissä yritän saada kameraani jomman kumman niistä ketuista, jotka käyvät öisin roskapusseilla ja kuulemma jopa tunkevat absidiin sisään, jos jokin tuoksuu hyvälle. No, minä en tuoksu hyvälle, enkä saa kettuja houkuteltua näkyville edes makkarahaaskan avulla. Kerran vain näen toisen niistä juoksevan kalliolla.

Toiset tulevat tahoiltaan. Heidän telttojensa suunnalta kuuluu päivän jännittävimpien hetkien kertausta: ”Niitä kolmosia mä yritin, ei siinä muuta voinut. Se oli ainoa mahdollisuus, kun mä tiesin, että sulla oli kädessä jo ainakin se 27 pistettä.”

Säätiedotus alkaa näyttää tältä: Narvikissa kirkastuu nyt, ja siellä on hyvää keliä ylihuomiseen iltapäivään asti. Meidän on iskettävä Stetindille huomisiltana.

 

4.7. Reitille

 

En saa yöllä nukuttua. Makuupussi on minulle liian ahdas, ja otanpa mikä tahansa asennon, aina on jokin pielessä. Kädet puutuvat. Keskiyön aurinko paistaa eikä pipo pysy silmillä. Välillä pitää käydä puun juurella. Sitten on nälkä. Pahinta on, että tietää joutuvansa nousemaan ihan tiettyyn kellonaikaan mennessä.

Lopulta tuo kellonaika tulee, ja jatkan nukkumisen yrittämistä autossa ja lautalla. Ei tule mitään. Annamari saa nyt hiukkasen väsynyttä seuraa reitille.

Saavumme mestoille.

Kuva 4: Roskalaatikko.
Vuonon rannassa sijaitseva Stetindin perusleiri on hyvä paikka: on roskikset, vessa, juokseva vesi, ruokapöydät ja miljoona mittarimatoa. Ja ennen kaikkea kunnon näkymä 1391 metriä korkealle vuorelle. Mutta näkymää ei voi jäädä ihailemaan, sillä huipulle on vielä 1286 korkeuserometriä jäljellä.

Kuva 5: Juokseva vesi.


Kuva 6: Annamari, ruokapöytä, vessa sekä selkeät tavoitteet.

 

Annamari suunnittelee ottavansa untuvatakin mukaansa. Minä kerron tosiasiat: Sitä 7. köydenpituuden hormia ei ole hauska punkea kauhean isolla repulla. Sitä paitsi tänne on tulossa oikea lämpöaalto, yön aikana ilma lämpiää ennusteen mukaan jopa 15-17 asteeseen. Lisäksi tuuli on pohjoinen, ja eteläseinällä me olemme suojassa. Mutta tietenkin untuvatakin saa ottaa mukaan. Minä en kylläkään halua siinä tapauksessa olla reppuvuorossa hormin sisällä.

Naureskelen untuvatakille, kunnes Annamari päättää jättää sen laaksoon. Onhan meillä kuoritakkia ja villapuseroa ja vaikka mitä.

Lähdemme tallaamaan ylämäkeä neljän hujakoilla iltapäivällä. Kuudelta olemme Gearing up boulderilla, jossa säädämme kimpsut ja kampsut ja jätämme ylimääräiset roinat kivenkoloon. Lähestyminen muuttuu jännittävämmäksi.

Kuva 7 (c) Annamari Vitikainen: Kiipeilyreitille päästäkseen on ensin ylitettävä kuvan iso lumikenttä ja jatkettava edelleen lumisen luiskan päähän vasemmalle. Siitä se sitten lähtee suoraan ylös.

Reitin juurelle päästäksemme joudumme tekemään parit (helpot) kiipeilymuuvit ja ylittämään inhottavan lumikentän lenkkarit jalassa, mutta siellä me sitten lopulta olemme, eteläpilarin alussa. Olemme tehneet kaiken rauhallisesti ja kiirehtimättä, hikoilua ja maitohappoja vältellen, ja kiipeämään ryhdymme kahdeksan aikoihin illalla.

Ensimmäiset kaksi helppoa köydenpituutta vedämme simultaanisti. Emme ole ihan varmoja, mihin ja kuinka pitkälle olemme tulleet, mutta jatko näyttää selkeältä. Kolmannen kp:n jälkeen olemmekin ensimmäisen suunnistusongelman äärellä. Mikä näistä sisäkulmista on se, johon seuraavaksi pitäisi mennä? Annamari tekee pieniä tiedustelukoukkauksia, ja vähän aikaa pelkäämme jo kiivenneemme harhaan. Ainoa mahdollisen oloinen suunta näyttää vaikealta ja lisäksi märältä. Annamari lähtee yrittämään, ja siitähän se menee, ei olekaan niin vaikea kuin miltä näytti. Kartalla taas.

Kiipeäminen on pääosin helppoa mutta laadukasta. Ständeillä tulee kuitenkin kylmä. Säätiedote oli perusleiriin, kilometrin korkeudella on tietenkin kymmenisen astetta kylmempää. Ja se tuuli kiertää inhottavasti idän puolelta kimppuun. Norjalainen lämpöaalto pureutuu luihin ja ytimiin. Olisipa untuvatakki! Onneksi osa ankkuripaikoista on suojassa; pystymme kuitenkin etenemään.

Kuva 8 (c) Annamari Vitikainen: Viidennellä ankkuripaikalla.

Kahdeksannella köydenpituudella jatkan ensin suoraviivaisinta leikkausta ylös, mutta totean nopeasti, että ei vastaa reittikuvausta, vaan muuttuu selvästi vaikeammaksi ja ennen kaikkea vaarallisemmaksi. Alas päin kiipeäminen rumuja keräillen on stressaavaa touhua, mutta kannattaa. Oikea linja löytyy enemmän vasemmalta. Jatkan sitä liian pitkälle, ja joudun taas pakittamaan hyväksyäkseni lopulta, että tällä köydenpituudella tehdään siksakkia. Ja niin tekevät siinä vaiheessa köydetkin. Köysivastus tuo matkantekoon oman lisämausteensa, ja olen enemmän kuin tyytyväinen, kun saan lopulta kiinnittää itseni seinään ja luovuttaa kiipeilyvuoron Annamarille. Phuih!

 

5.7. Toppiin asti

 

Reitin 400 ensimmäistä metriä ovat joka tapauksessa verrattain helppoja, osapuilleen nelosta, mutta tekeminen huipentuu jyrkempään maastoon. Viimeisten kolmen kp:n greidit ovat 6-, 5+ ja 6-.

Koska Annamari on meistä kahdesta hieman paremmassa vedossa, hän saa kunnian liidata kaksi vaikeinta kp:tä. Minä otan siitä välistä sen 5+:n. Kylmyys, nälkä ja unettomien öiden aiheuttama väsymys saavat aikaiseksi sen, että tässä vaiheessa olemme jo poissa kaikkein leppoisimmalta mukavuusalueeltamme, ja homma alkaa tuntua todella raskaalta. Panen liidivuorollani merkille, että runnarit jäävät silti aika pitkiksi.

Mutta kukaan ei putoa, ja aamulla kello kuudelta me olemmekin jo huipulla.

Kuva 9: Täällä sitä nyt sitten ollaan.


Kuva 10: Hyvä sormijammi on jo pitkään ollut lemppariotteeni: ei tarvitse käyttää paljon voimaa ja tuntuu turvalliselta. Kädet siinä kyllä menevät ruvelle.

Paluumatka tuntuu kuumottavalta. Korkean paikan kammoni pukkaa päälle aina ilmavilla harjanteilla. Etenkin, jos köysikin on jo poissa pelistä. Ja nämä paluumatkathan ne ovat kaikkein vaarallisimpia oikeastikin, joten kuljen nelivetona niitäkin paikkoja, joissa olisi mahdollista kävellä.

Kuva 11 (c) Annamari Vitikainen: Paluumatkalla pääsi ratsastamaankin.

Kuva 12: Paluumatkan maisemia.

 

Emme olleet nopeita, mutta emme toisaalta ihmeemmin sössineetkään. Hyvä meininki! Ja nyt nukkumaan.

6.3. Sadepäivä Narvikissa.

Kaikki paikat kipeinä. Käsien peseminen kirvelee, päätä ei voi kääntää, käveleminen jomottaa.

Topokirja sanoo seuraavaa: ”If the weather doesn’t permit outdoor climbing you can try out the indoor climbing wall at the university college (Høgskolen); it is the best in Northern Norway.” Kiivetä ei jaksa, mutta käydään katsomassa.

Kuva 13: Tämmöinen löytyi.

Tihkua Narvikissa, Peppes’ Pizza… Miten tämäkin tuntuu taas niin tutulta.

Kuva 14: Sateenvarjoaiheita narvikilaisessa viemärin kannessa.

7.3. Homeopaattinen menetelmä

Homeopaattinen periaate voidaan (muistaakseni Tuomas Nevanlinnan tiivistämänä) pukea suunnilleen seuraavaan muotoon: sillä se lähtee, millä tuleekin. Jotkut hoitavat krapulaansa homeopaattisella menetelmällä. Myös urheilun jälkeinen lihasjumi paranee homeopaattisesti: tehdään sitä samaa, mutta laimennettuna.

Olemme edelleen raihnaisia ja kipeitä Stetindin jäljiltä, joten nyt on hyvä ottaa se niin sanottu palauttava treeni. Eidetindin Klubbruta sopii tarkoitukseen hyvin: viisi köydenpituutta, tasaista nelosta ja neljäplussaa.

Kuva 15: Lähestyminen vie kalmansuon poikki, jolla lojuu hillbillien ampumien eläinten luita, rasvankeittokattiloita ja maalitauluja.

Kuva 16: Klubbruta auringonpaisteessa.
Reitti itsessään on hieno ja kaunis, mutta nautimmeko kiipeämisestä? Auttaako homeopatia?

Tossujen kipeäksi runttaamat varpaat: ei myönteistä vaikutusta.
Verille ruhjoutuneet sormet: ei myönteistä vaikutusta.
Pääkohteen saavuttamista seurannut motivaatiovaje: ei myönteistä vaikutusta.

Lähdetään kotiin.

Kirjallisuutta:

Anonyymi: Deep Ecology
Mikael af Ekenstam: Stetind and Narvik – Dancing on the Devil’s Dancefloor
Andy Hyslop & Jonathan Lagoe: Stetind South Pillar MiniGUIDE
Arne Næss: Tirich Mirin huipulle
Walter Schwarz: Arne Næss (nekrologi The Guardianissa)

Mainokset

Antisankarit vuorilla, 3. osa

3. luku: Presten, Vestpillaren


Hetkittäin jopa vuolas sade jatkuu aamulla seitsemään asti. Seinämät ovat siis ainakin aamupäivän märkinä, ja lähtö voidaan ottaa rauhallisesti.

Niin, ja minä vedän nousun aikana yhtä köyttä Mikon kanssa. Ilkka on jo aiemmin kiivennyt Prestenin ja jää Oden kanssa virvelöimään pakastekalaa merestä.

Mikko ehdottaa, että koska olemme kumpikin jo aikanamme kiivenneet Storhyllalle asti suoran variaation, voisimme tällä kertaa ottaa alkuperäisen lähdön, joka on hieman helpompi ja lyhyempi – siis nopeampi – emmekä siten joudu jonottamaan Jepen ja Ossin kanssa, jotka ovat menossa ylös direktiä pitkin. Hyvä suunnitelma.

Paitsi että paikan päällä Ossi ja Jeppe päätyvät myös alkuperäiselle lähdölle, koska direkti on paikoin märän näköinen. Mutta Mikko ja minä saamme aloittaa.

Vaarallisen skrämbläyksen jälkeen olemme reitin alussa. Ensimmäinen liidivuoro on minun: ensin vähän irtonaista kalliota pitkin ylös seinämälle, sitten parikymmenen metrin helppo poikkikulku vasemmalle, sitten taas vähän ylös hyvälle hyllylle.

Poikkari tuntuu yllättävän jännältä. Varmistuksia saa paikoilleen harvakseen, ja herkän oloinen släbi on paikoitellen himppasen kostea. Parin millin listat, jotka toimivat jalansijoina, näyttävät kuraisilta eivätkä herätä luottamusta. Etenen siis oletettua huomattavasti hitaammin. Kaiken kaikkiaan poikkari on kuitenkin jännittävää ja hyvää kiipeämistä korkealla. Sen tuottamaa tyydytystä vähentää ainoastaan se, että jossain vaiheessa huomaan kolme metriä alempana ainakin kymmenen senttiä leveän hyllyn, jota pitkin reitin varmasti kuuluisi edetä. Olen siis aivan tarpeettoman hienostuneessa maastossa. Poissa reitiltä, jos ihan suoraan sanotaan.

Löydän kuitenkin tieni reitille ja lopulta ankkuripaikalle. Taidan olla jotenkin täpinöissäni, sillä rakennan huomattavasti tavanomaista sekavamman ständin slingejä käyttäen. Mutta kyllä se turvallinen on.

Taivaalta tihkuilee vettä; ei niin paljon, että se kastelisi, mutta ei se kyllä kallion kuivumistakaan nopeuta. Olo tuntuu lämpimältä muttei kuumalta. Ihan sopivaa. Ei tarvitse laittaa taukotakkia, vaikka vähän tuuleekin ja ilman lämpötila on 8 astetta.

Montakohan kertaa yhden ja saman asian voi oppia kantapään kautta?

Mikko kiipeää paikalle ja lähtee seuraavalle köydenpituudelle. Leveä halkeama on märkä ja liukas, ja siihen sopivat piissit vähissä. Etenkin kun olen käyttänyt yhden isoista camuista ankkuripaikalla. Ennakoivaa ajoa…

Mikko jämähtää vaikeuksiin, joutuu siirtelemään paloja alempaa ylös, jotta uskaltaisi jatkaa. Koulumaailmassa tätä kutsutaan etenemisesteeksi. Onneksi Ossi saapuu paikalle.

Ode (Base Camp Manager): ”Sitten alkoi sataa rakeita.”

Ossi on kiivennyt ensimmäisen köydenpituuden helpointa tietä, jota ei kuitenkaan hänen sanojensa mukaan pystynyt ollenkaan varmistamaan. Jeppe taas kiipeää samaa herkempää linjaa, jota minäkin kiipesin – ja aika varovaisesti kiipeääkin. Hänen ankkuripaikalle päästessään tilanne on seuraava:

Mikko etenee hyvin hitaasti.
Jukka tärisee jäätyneenä.
Ossi kertoo, että on lainannut seuraavalla etapilla tarvittavat rautatavarat Mikolle.
Jeppe: ”Miten tästä nyt taas tuli tällaista?”

On jo aivan selvää, että huipulle ei tätä menoa päästä. Storhyllalta käännytään varmasti takaisin. Itse asiassa Ossi ja Jeppe päättävät kääntyä takaisin jo tässä. Mutta sitten minä saan ajatuksen: Jeppe on porukan kovin kiipeäjä. Hänellä saattaisi Mikon kanssa olla pieni mahdollisuus topata, jos intoa riittää. Minä voin ihan hyvin uhrautua (hähä!) ja pakittaa Ossin kanssa tästä.

Näin teemme. Tuntuu voitokkaalta saada taas tasaista maata jalkojen alle.

Storhyllalta Mikko ja Jeppe sitten jatkoivat – alaspäin. Ehkei tästä reissusta tämän enempää.

Presten vs. me pojat: 6 – 0.

Kuva: Mikko Storhyllalla

Antisankarit vuorilla, osa 2

2. luku: Kevyttä kiipeilyä siinä välissä

(Joitakin kuvia kannattanee klikkailla suuremmiksi.)

Ajamme lauttasatamaan ajatuksenamme nukkua matkalla Lofooteille. Lautta on lähtenyt vartti sitten. Ajamme siis Narvikiin, jossa syömme hostelliaamiaisen (uunituoretta leipää! herajuustoa!) ja nukumme päivän. Pizzaillallisen jälkeen nukumme yön, syömme uuden hostelliaamiaisen ja siirrymme Henningsværiin, josta Jeppe, Viliina ja Olavi ovat jo buukanneet meille huoneen.

Illalla kaikki paitsi Ossi lähtevät pienelle kävelylle hienolle näköalapaikalle Svolværin nurkilla. En nyt muista tunturin nimeä, mutta jotain pistoolisankareita siinä harjoittelee lähellä, ja nousua taitaa kertyä jotain 350 metriä, kiva kevyt palauttava siis.

Aika paljon siellä on sumua, ja lenkki jota lähdemme kiertämään, johtaa umpikujaan, josta olisi jyrkkä ja hankala matka alas, vaikka sattuisikin huilimaan vauvarinkassa niin kuin Olavi. Käännymme sitten takaisin.

Alkaa tietenkin sataa ja tuulla kylmästi ja navakasti, jolloin erityisesti Olavia silmällä pitäen haluamme päästä takaisin suorinta tietä, joka vaikuttaa kummasti epätasaisemmalta kuin noustessa. Jossain vaiheessa Ode siitä muhkuraisuudesta mainitseekin, mutta kun polku on suora ja selkeä, niin missä muuallakaan olisimme kuin tutulla tiellä. Selkeä harjanne, vierellä jyrkänne ja toisella puolella loiva niitty. Ei täällä mitään risteyksiäkään ole ollut.

Paitsi yksi, kun sitten vähän tarkemmin ajattelemme.

Alamäessä Oden polvet vaativat lisäannoksen tulehduskipulääkettä.

Tiistai, 20. päivä.
Foreca ja muut lupaavat aamuksi ja päiväksi sadetta, illaksi poutaa. Mikään kiire ei siis ole kiipeämään, vaan voimme puuhata jonkin tovin jotain muuta. Alkuillasta sitten seinämille.

Olen jo kotona googlannut Storbåthellarenin luolan, joka on 70 metriä syvä ja 22 metriä korkea, ja jonne on vain parin kilometrin haikki Nappista, ja siinä samalla saattaisi nähdä Nappstraumin kurimuksenkin.

Saan puhuttua Oden ja Jepen luolastusreissulle, jonne lähdemme heti, kunhan Viliina palaa snorklaamasta. Ja sieltähän hän jo tuleekin, makrilleja, merisiilejä, krakenin ja kosketuksesta vetäytyviä meriläjiä nähneenä. Kuulostaa hienolta. Minä tahdon myös mereen, jos tulee vielä sadepäiviä!

Ostan ennen lähtöämme tarkemman kartan läntisille Lofooteille. Eilen käyttämämme 1 : 100 000 -kuvaus ei oikein riittänyt. Parin kilometrin haikki näyttääkin nyt viiden ja puolen kilometrin kävelyltä suuntaansa. Sekin kuulostaa toki helpolta, kun polku kulkee koko ajan aika matalalla.

Ajomatka kestää tunnin, Nappstraumissa näemme vaahtopäisen kohdan, joka taitaa nyt sitten olla sellainen vuorovesikurimus. Rasti ruutuun.

Jalkaudumme. Kevyet keinokuituvaelluskenkäni ovat läpikastuneet viime päivinä jo pari kertaa eivätkä ole missään vaiheessa kuivuneet kunnolla. Sama meno jatkuu. Olemme edenneet varmaan puoli kilometriä, kun VorTex -kalvot ovat jo imaisseet jalkineet täyteen suovettä. Siinä on kiva huljutella varpaitaan samalla kun kävelee.

Tuonne niemeen:

Polku vie meidät uskomattoman kauniiden fantasiamaisemien halki. Merikotkat liitelevät yllämme, ja yhden bongaamme kivellä istumassa vain muutaman kymmenen metrin päässä. Näemme myös lampaita ja karitsoja, joista linnut saavat ravintonsa.

Polku lähtee kohoamaan korkeille kalliorinteille ja muuttuu vaikeakulkuisemmaksi. Ohitamme paikan, jossa polkuna toimivat livenjärkäleet on kytketty ketjuilla aloilleen – mielenkiintoinen ratkaisu muttei niin mielenkiintoinen, että kukaan pysähtyisi miettimään asiaa sen enempää – ja pian sen jälkeen polku jyrkkenee ja huononee ja muuttuu huomattavan vaaralliseksi. Ihme juttu, että tällaisia edes merkitään karttoihin. Ei tulisi pieneen mieleenikään tuoda esimerkiksi perhettäni näin hengenvaaralliseen paikkaan!

Vesiputouksen luona kadotamme polun kokonaan. Jeppe ja minä skrämbläilemme pari tiedustelukoukkausta märillä släbeillä. Ei hyvältä näytä. Täältä muka pitäisi päästä alas jyrkänteen juurelle, mutta ei, ei tätä enää voi sanoa poluksi edes hyvällä tahdolla. Joudumme perääntymään.

Paluumatkalla Jeppe huomaa, ettei kiviä olekaan kiinnitetty ketjulla aloilleen, vaan ketju on kiinnitetty niihin, ja siitä tukea ottaen pääsee laskeutumaan alas.

Niin me löydämme tiemme luolalle.

Antikliimaksi. Stobåthellaren on iso päällekallistuva katto, eikä mikään seikkailutunneli. Otsalamput saavat jäädä reppuihinsa. Olen silti tyytyväinen: polku on ollut kulkemisen arvoinen, vaikka päämäärä ei ollutkaan tavoittelemisen väärti. Ja sitten Jeppe huomaa jotakin merellä: selkäeviä. Pyöriäisiä! Elämäni ensimmäiset luonnonvaraiset valaat. Voi juku!

Paluumatkalla Oden polvet – täysin yllättäen – menevät entistäkin huonompaan kuntoon. Toinen päästää rusahduksen eikä tahdo sen jälkeen enää taipua. Tämä jalka-asia on kiistatta menossa vähän puihin.

Saavumme kämpille vasta illalla, mutta Ossi ja Jeppe käyvät vielä Gandalf-seinällä kiipeämässä jotain märkää.

Keskiviikko, 21.päivä.
Tänään on sitten kaunista säätä. Jeppe ja Ossi lähtevät jonnekin Djupfjordin perukoille touhuamaan. Ode ei kiipeä – hyvä kun pääsee portaita alas.

Lähden Viliinan ja Olavin kanssa kävelylle. Aurinko paistaa ja eteneminen on leppoisaa, kun käpöttelemme neljänsadan metrin kevyen nousun Glåmtindenille (näkyy tuossa seuraavassa kuvassa). Tai ainakin se on kevyt minulle, Viliinasta en tiedä, kun hänellä on Olavi selässään. Ei hän kuitenkaan pahemmin puuskuta. Ylhäällä on paljon turisteja.

Vuoristotaksi Sneck poimii meidät vuoren toiselta puolelta. Koska kaunis ilma on herättänyt kiipeilyhaluni, räkkään kyytiin kiiloja, Rock Empiren frendejä ja köyden mahdollista perääntymistä varten, ja minut pudotetaan Rock and Roll -harjanteen juurelle.

(Reitti kulkee tuota rinteen silhuettia myöten.)

200 korkeusmetrin soolo on minulle henkilökohtaisesti hieno asia, vaikka vaikeimmat reitillä tekemäni muuvit ovatkin korkeintaan jotain neljämiinusta. Yksinnousussa tunnelma poikkeaa kuitenkin radikaalisti köysistönä kiipeämisestä: putoileminen on kiellettyä ja henkinen tuki on löydettävä ihan omasta takaa. Reitiltä löytyy pari suhteellisen ilmavaakin kohtaa. Kokemus on onnellistuttava.

Päivä vaihtuu illaksi.

”Onko teillä kylmää olutta?” kuuluu tervehdys eteisestä. Mikko ja Ilkka ovat saapuneet. Vuokratessaan huoneen Evokarin perheelle alakerran herrasväki vuokrasi tietämättään kokonaisen huoneiston suomalaiselle kiipeilykommuunille. Pojat suuntaavat Gandalf-seinämälle. En lähde enää tänään mukaan, sillä olo on muutenkin ihan tyytyväinen.

Paljon vettä, ravinteita ja lämpöä nauttineet kenkäni ovat alkaneet pilata ilmaa. Suljen ne muovikassiin ajatuksenani ottaa ne esille vasta kotona desinfiointia varten.

Torstai, 22. päivä.
Aamupäiväksi on luvattu sääikkuna. Edellisen päivän seikkailuista (märkää, reitiltä eksymisiä, pelkoa ja pakituksia) palautuva Ossi ei tänään kiipeä, joten minä lähden Jepen kanssa kiipeämään ensin Gollumin (100m, 5, 5-, 5-) ja Gamle Revin (95m, 6, 6-).

Gollumin alku tuntuu nihkeältä: nyrkkihommat ja käsijammit eivät ole minulla oikein hanskassa – ainakaan jos halkeama on läpimärkä, niin kuin se on. Lähden liikkeelle kamusta kiskomalla. Nolo juttu, mutta ei siihen oikein viitsi jäädä jahkailemaan ja kaverin hermoja venyttämään. Alkuvaikeuksien jälkeen matkan ensimmäinen köydenpituus lähtee kuitenkin sujumaan. Jeppe jatkaa toiselle köydenpituudelle, jolloin alkaa sataa. Asioiden nopeuttamiseksi hän kiipeää kolmannen köydenpituuden samaan putkeen. Kohta olemmekin topissa.

Heti maahan laskeuduttuamme yltyy sade niin rankaksi, että asia tulee täysin selväksi: tänään ei enää kiivetä.

Kuvassa sääikkuna.

Sääikkuna
Mutta huomenna!
Sateen pitäisi loppua aamuyöllä, ja siitä eteenpäin on luvattu loistavaa säätä.
Huomenna me tikkaamme Prestenin länsipilarin, toisen päätavoitteemme!

Tänään kuitenkin mittaamme vielä Henningsværin sillan korkeuden: ensin tennispallon suuruisia kiviä pudottamalla ja kellottamalla, sitten köydellä, sitten vielä viiden kilon painoisella kiven pudotuksella. Lukijatehtävä: kun tennispallon kokoisten kivien putoamisajoiksi kellotetaan 2,8 s ja 2,7 s, kuinka korkea on silta, jolta kivet pudotetaan?

Mitä me vedettiin?

Ensin objektiivinen totuus (omat liidiköydenpituuteni boldattu). Listoja ja tilastoja on aina hauska laatia.

18.7. Gandalf (5, 5-, 5-)

19.7. Svolværgeita, Forsida (3+, 4, 5, 5, 5+)

20.7. Pianohandler Lunds rute (4, 4+, 4+, 4+)

21.7. Bare blåbær (4, 5-, 5-, 5-, 5-)

23.7. Presten, Vestpillarenin alku (5+, 6-, 6, 5-)

24.7. Lys og skygge (5+, 4+), Applecake Arete (4+, 5+)

Sitten subjektiivinen. Ei mitään urotöitä (olisi pitänyt kuunnella Annamaria!), mutta säät suosivat, ja joka päivä ehdittiin. Yksi ihan selkeästi parhaista kiipeilyreissuistani tähän mennessä.

P7190022

Kuva 1: Svolværgeita. Reitillä jotain tyyppejä.

P7180012

Kuva 2: Oskari Sneck tulossa Forsidan ekalle ständille. Kuten kuvasta näkyy, ovat virheliikkeiden suorittajille hautauspalvelut lähellä.

P7200039

Kuva 3: Ossi ja Ode Bare blåbærin juurella.

P7200040

Kuva 4: Ruuhka-aika.

P7210055

Kuva 5: Joka reissuun kuuluu helikopteripelastuksen todistaminen. Joku putosi ja murskasi kantapäänsä.

P7210057

Kuva 6: Annamari liidaa Bare blåbærin 5. köydenpituutta. Upeaakin upeampi halkeama!

P7220066

Kuva 7: Antti ja Ilkka viettävät lepopäivää Gandalf-seinällä (tuo vasemmanpuoleinen tiimi).

P7230074

Kuva 8: Prestenin länsipilari. Ode laskeutumassa koko kahden pikselin komeudessaan.

P7230076P7230081

Kuvat 9 ja 10: Pilvibongausta.

Subjekti ja meri

Valtaosa maapallosta on valtamerten peitossa. Subjekti on syntynyt maailmankolkkaan, jossa ja josta matkusteleminen on helppoa ja kuluttamisen mahdollisuudet miltei rajattomia. Onkin huomionarvoinen ja hivenen kummallinen tosiasia, että jo 39 vuotta elänyt subjekti ei ole aiemmin ollut lähikosketuksessa valtamerten kanssa.

P7190033P7190024

Heti ensimmäiseksi hän panee merkille vuoroveden vaikutukset. Laskuvesi paljastaa asioita, jotka eivät varsinaisesti ole ihmissilmälle tarkoitettuja. Limaisia, lahoavia, ällöttäviä, tuoksahtavia, runsaita ja muuten vain ihastuttavan kummallisia juttuja. Monimuotoisuus on melkoinen. Subjekti ajattelee, että nämä oudot paljastukset, pinnanalinen maailma, edustaa planeettamme alitajuntaa. Subjekti kokee yhteenkuuluvuutta koko planeetan kanssa, sillä hänen oma alitajuntansa koostuu hyvin samantapaisesta materiaalista.

P7190027P7190029P7190032

Elämänmuotojen diversiteetti muuttaa myös subjektin käsitystä suolavedestä. Järvi-Suomessa lapsuutensa kasvaneena hän ei koskaan ole tottunut meriveteen. Se on aina tuntunut lähinnä likaiselta ja vastenmieliseltä. Nyt hän ymmärtää, että kyseessä ei olekaan ollut meri- vaan murtovesi, ja Itämeri todella on likainen ja vastenmielinen. Atlantin valtameri on sen sijaan tulvillaan elämän nestettä, jonkinlaista monimuotoisuuden mahdollistavaa ravintoliuosta.

P7210058P7190028

Subjekti jaksaa ihmetellä voimakkaita vuorovesivirtoja. Paikoin ne ovat korvin kuultavia. Alle sadan kilometrin päässä tarkkailupisteestä muodostuu aivan erityisen voimakkaita vuorovesipyörteitä, kuten Moskstraumenin ja Saltstraumenin kurimukset, ja ajatus on subjektista aivan erityisen kiehtova.

Tuttava on vain viikkoa aiemmin nähnyt lahdessa valaita. Tästä johtuen subjektin katse pyyhkii merialuetta jatkuvasti. Valaita hän ei kuitenkaan näe, ellei yön hämärissä liikkuvaa moottorivenettä lasketa, ja hän päättelee valaiden olevan harvinaisia. Merikotkan havaitseminen lähietäisyydeltä saa hänet riemastumaan.

P7230081P7210060

Ensi yrittämältä kuivattu turska maistuu vaikealta ja työläältä. Viskin kanssa paremmalta. Ajan myötä subjekti voisi jopa tottua siihen.

P7210062P7210061

Yllä esitetyin perustein suositamme subjektia EU-rahoitteiseen pyöriäistarkkailijan toimeen.