Se kasvi oli purrut kaikkia!

Kasviolipurrut

Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta on yksi vuoden parhaista… öö… mistä? Yksi teoksen hienouksista on juuri sen luokaton hybridiluonne. Se menee yhdellä kertaa lasten kuvakirjasta, sarjakuva-albumista ja surrealistisesta kuvataideteoksesta. Kerronta etenee luontevasti sekä unien että todellisuuden tasoilla ja käy välillä teoksen luomisprosessia käsittelevällä metatasolla, mutta pysyttelee koko ajanmaanläheisenä ja kepeänä.

Se, mikä kirjan varsinaisesti nostaa vuoden parhaiden joukkoon, juontaa kuitenkin sen syntyprosessista. Sen aiheena ovat Aino Tietäväisen 3-6-vuotiaana näkemät pahat unet, jotka isä-tytär-kombo on sitten yhdessä kertonut ja piirtänyt kirjanpainajaiskuviksi. Vain pahaa unta toteuttaa näin eräitä Surrealismin manifestissa (Breton, 1924) vaadittuja ideaaleja, joiden mukaan lasten, hullujen ja sisäisten impulssien pitää päästä kontrolloimattomina kuuluville. Kun kertomaan päästetään lapsi, ja vieläpä tämän unikuvat, ja kun tämän annetaan osallistua kuvitukseenkin, päästään bretonilaiseen nyrjähtäneisyyteen, joka onnistuu kuin onnistuukin herättämään lukijassaan outoa levottomuutta. Surrealismissa on voimaa edelleen.

Pahaaunta-kansi

Tietäväisten uniteos, kuten suurin osa surrealistisesta taiteesta ei tietenkään täytä surrealismin alkuperäisintä ajatusta täysin hillitsemättömästä automaatiosta. Vaikka alkuperäiset visiot onkin yritetty pitää keskiössä, ovat tekijät joutuneet turvautumaan aivan perinteisiin tietoisen suunnittelun, valinnan ja karsinnan menetelmiin. Ja hyvä niin.

Unista on tietenkin tehty taidetta vaikka kuinka pitkään. Erityisen arvokkaaksi teoksen kohottaakin sen sivuilta välittyvä lapsen ääni. Lastenkulttuurihan on meillä päin ollut perinteisesti yksinomaan aikuisten kulttuuria lapsille, vaikka kokemus osoittaa, että lapset suorastaan janoavat toisten lasten tuottamaa taidetta. Tällä kertaa toisinkin päin. Mutta… Mitä hemmettiä? Kirjastoväki, jota noin muuten yleensä arvostan, näyttää ainakin pääkaupunkiseudulla mokanneen Tietäväisten kirjan kanssa. Yksipuolisen luokittelun seurauksena ainoatakaan kappaletta ei ole päätynyt lastenosastoille, vaikka lasten, jos kenen, luulisi saavan kirjasta erityisen paljon irti. Aiheenkin luulisi puhuttelevat heitä jopa aikuisia enemmän.

Lasten ja aikuisten yhteistyö on myös toisaalla tuottanut aivan mahdottoman hienoa ja jotenkin häiritsevää taidetta. Vai mitä mieltä olette näistä:

The Monster Engine
Child’s Own Studio
The Busy Mockingbird

Tulilintu ja Lumineito

Kävimme viime viikolla Jannun ja Hannun kanssa Tennispalatsin taidemuseossa. Itseäni kiehtoi ennen kaikkea se yläkerran näyttely. Asiaan vaikuttaa, paitsi keskipitkä urani lastenkirjailijana, myös se, minkä tyyppisen symboliikan parissa aloitteilla oleva romaanikässärini pyörii, sekä lisäksi kenties hieman lapsellinen makuni.

IMG_0422

Kuva: Viktor Vasnetsovin komeassa maalauksessa nuorukainen ja neitonen antavat luonnon viedä, mutta eivät vailla seurauksia. Tsaarinpoika Ivanin katse on synkkänä, kun hän huomaa elämän versoavan.

Eräissä tauluissa itämaiset vaikutelmat olivat niin voimakkaita, etten taaskaan voinut olla ajattelematta: Venäjä ei todellakaan ole osa Eurooppaa, vaan sijoittuu niin kulttuurisesti kuin maantieteellisestikin jonnekin Mongolian ja Kiinan naapurustoon. (Samankaltaisia ajatuksia tulee helposti mieleen, jos eksyy seuraamaan ortodoksista jumalanpalvelua kultauksineen ja suitsukkeineen.) Ehkä Gallen-Kallela näyttää ruotsalaisin silmin yhtä itämaiselta? Tiedä häntä.

Näyttely on kaiken kaikkiaan hieno ja näkemisen arvoinen, mutta eräs seikka hieman kummeksutti: näiden teosten jos joidenkin kuvittelisi kiinnostavan myös alle kouluikäisiä lapsia. Isojen taulujen kohdalla ongelmaa ei varmasti ole, mutta pienet läheltä katsottavat taeokset oli ripustettu – kuinkas muutenkaan – nimenomaan aikuisten katselukorkeudelle. Parinkymmenen sentin pudotus ripustuksissa olisi osoittanut nuorimpienkin satujen ystävien huomioimista, mutta kun ei, niin ei.

Lisää käsitöitä: Uusi ilme jouluksi!

Puhelimessa keskusteltiin hieman siitä, mitä kummipoikamme haluaa joululahjaksi. On juuri oppinut lukemaan, ja kirja olisi varmasti kiva. Ja sitten hän pitää action-otuksista – hirviöillekin on tiedossa hyvä koti. Tuumasta toimeen. Kirpparilta löytyy sliipattu nuorimies, jakaus siististi keskellä päätä, muovinsileä iho ja hurmurimainen hymy, Barbien poikakaveri tai jotain. Voi, miten mauton, hajuton ja persoonaton.

Mutta ei hätää! Sotilaallisen kybernetiikan laboratoriomme tarjoaa katu-uskottavuutta kiiltokuvapojuillekin! Kulma- ja rintakarvat, bioniset taisteluraajat, räätälöidyt ratkaisut juuri sinun tarpeisiisi!

 

 

 

Sadun päivä tiistaina 18.10. (huomenna)

Sadun päivänä 18.10. on jo vuosien ajan järjestetty monenlaista lastenkirjallisuusohjelmaa eri puolilla Suomea. Näin myös tänä vuonna. Helsingin kirjailijat on menossa mukana: Villa Kivessä (Linnunlauluntie 7) on 3-6 -vuotiaille suunnattua ohjelmaa sekä aamu- että iltapäivällä. Aamupäivällä talon täyttävät lähiympäristön päiväkotiryhmät, jolloin heille esiintyvät Katri Tapola, Leena Erkkilä, Sari Airola sekä Jukka Laajarinne.

Iltapäivällä kello 12:30-14 esiintyvät Leena Laulajainen, Sari Airola ja Jukka Laajarinne.

Ohjelma koostuu satujen luennasta, laulusta ja leikistä, sadutuksesta sekä mehu- ja keksitarjoiluista. Lapsivieraille lahjoitetaan ilmaiset kirjat. Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Tervetuloa!

Mikäli Villa Kivi on hankalassa paikassa, on Sadun päivää mahdollista viettää muuallakin, esimerkiksi lukemalla itse lapselle satu tai osallistumalla johonkin muuhun päivän tapahtumaan. Tapahtumatietoja löytyy esimerkiksi Suomen teattereiden Satupäivä-sivuilta.

Mielikuvituksellista satupäivää

Moninaiset lastenkulttuuritahot ovat tänäkin vuonna järjestelleet satupäivän ohjelmaa eri puolella Suomea. Ohjelmatietoja ja muuta informaatiota päivän touhuista löydät täältä.

Toinen kansa keskuudessamme

Saimme Haapavedeltä muistoksemme kirjan. Tarinatupa – Haapaveden alakoulujen oppilaiden tarinoita on heti ensi silmäyksellä  komean näköinen paketti. Sisältö on valikoitunutta mutta niin monimuotoista, etten käy sitä tässä sen tarkemmin luonnehtimaan. Lasten omista kertomuksista on kuitenkin kysymys.

Erityisen mielenkiintoiseksi kirja osoittautui, kun aloin lukea siitä iltasatuja tyttärelleni. Hän halusi seuraavana päivänä lisää. Ja seuraavana. Toisten lasten kirjoittamat kertomukset ohittivat vaihtoehdoiksi tarjotut ”oikeat” kirjailijat, esimerkiksi Astrid Lindgrenin, mikä luonnollisestikin herätti minussa erinäisiä kysymyksiä.

Jos jo aikuisten kirjoittama lastenkirjallisuus on kulttuurin marginaalia, niin lasten kirjoittama kirjallisuus vasta marginaalia onkin, vaikka potentiaalista yleisöä olisi ehkä enemmän kuin yhdelläkään aikuisten kirjalla. (Aikuisista vain pienehkö osa lukee kirjallisuutta, kun taas jokseenkin kaikki lapset haluavat kuulla tarinoita.) Miksi tämä kaksinkertainen marginalisointi?

Koska elämme aikuisten ehdoilla aikuisten maailmassa.

Lapset eivät ole täysivaltaisia kansalaisia eikä heitä sellaisina kohdella. Lasten oma kulttuuri rehottaakin suurimmaksi osaksi jossakin syrjässä ja väleissä, siellä missä lapsilla on oma tila, ja vain harvoin me aikuiset, joilla olisi välineet nostaa lasten kulttuuri näkyville, vaivaudumme tekemään niin. (Ja ehkä se on hyvä niin, sillä kovin usein, kun aikuinen ojentaa kätensä lapselle, on se käsi täynnä kasvatustavoitteita ja hallintapyrkimyksiä.)

Tarinatuvan puhuttelevuus pistää myös kysymään lasten- ja nuortenkirjallisuuden merkitystä ja myös tarkoitusta. Lastenkirjat ovat jokseenkin poikkeuksetta aikuisen puhetta lapselle. Entäpä, jos lasten- ja nuortenkirjallisuuden lisäksi kustannettaisiin runsaat määrät elävää, aitoa ja sensuroimatonta lasten ja nuorten kirjallisuutta? Käsityksemme siitä, mikä lapsia kiinnostaa ja mitä he kaipaavat, voisi muuttua radikaalisti. Skenaario on tietenkin täysin kuvitteellinen, sillä tämä on aikuisten maailma, jossa aikuiset tekevät ostopäätökset, joita ohjailee aikuinen maku ja aikuinen käsitys siitä, mitä lapselle pitää lukea.

Olisi mielenkiintoista perustaa lasten kirjallisuutta julkaiseva kustantamo, jossa julkaistavat tekstit ja niiden parantelun saisivat tehdä lapset, ja jossa aikuinen (se, jolla on tuotantovälineet) puuttuisi toimitustyöhön korkeintaan oikeakirjoituksen osalta. Mitähän se kustantamo julkaisisi?

Hmmm…

Saisikohan sen perustamiseen apurahoja?

Tyttö ja Photo Booth

Tässä Macissa tuli ohjelma nimeltä Photo Booth, jolla voi yrittää ottaa itsestään passikuvan, tai sitten kuvaan voi lennossa vääntää erilaisia affiinisia muunnoksia. Tyttö on leikkinyt ohjelmalla paljon, ja kerran hänellä oli leikkikaveri mukanaan, jolloin työhuoneestä kuului sellainen kikatus ja hekotus, että.

Valokuva 46Valokuva 29Valokuva 61Valokuva 70Valokuva 80Valokuva 174Valokuva 87Valokuva 95Valokuva 94Valokuva 89

Olin vaikuttunut. Niin yksinkertaisilla efekteillä niin surrealistista kuvaa!

Ja niinhän siinä kävi, että minäkin innostuin:

Valokuva 117Valokuva 108Valokuva 2Valokuva 7Valokuva 9Valokuva 106Valokuva 23