Tulilintu ja Lumineito

Kävimme viime viikolla Jannun ja Hannun kanssa Tennispalatsin taidemuseossa. Itseäni kiehtoi ennen kaikkea se yläkerran näyttely. Asiaan vaikuttaa, paitsi keskipitkä urani lastenkirjailijana, myös se, minkä tyyppisen symboliikan parissa aloitteilla oleva romaanikässärini pyörii, sekä lisäksi kenties hieman lapsellinen makuni.

IMG_0422

Kuva: Viktor Vasnetsovin komeassa maalauksessa nuorukainen ja neitonen antavat luonnon viedä, mutta eivät vailla seurauksia. Tsaarinpoika Ivanin katse on synkkänä, kun hän huomaa elämän versoavan.

Eräissä tauluissa itämaiset vaikutelmat olivat niin voimakkaita, etten taaskaan voinut olla ajattelematta: Venäjä ei todellakaan ole osa Eurooppaa, vaan sijoittuu niin kulttuurisesti kuin maantieteellisestikin jonnekin Mongolian ja Kiinan naapurustoon. (Samankaltaisia ajatuksia tulee helposti mieleen, jos eksyy seuraamaan ortodoksista jumalanpalvelua kultauksineen ja suitsukkeineen.) Ehkä Gallen-Kallela näyttää ruotsalaisin silmin yhtä itämaiselta? Tiedä häntä.

Näyttely on kaiken kaikkiaan hieno ja näkemisen arvoinen, mutta eräs seikka hieman kummeksutti: näiden teosten jos joidenkin kuvittelisi kiinnostavan myös alle kouluikäisiä lapsia. Isojen taulujen kohdalla ongelmaa ei varmasti ole, mutta pienet läheltä katsottavat taeokset oli ripustettu – kuinkas muutenkaan – nimenomaan aikuisten katselukorkeudelle. Parinkymmenen sentin pudotus ripustuksissa olisi osoittanut nuorimpienkin satujen ystävien huomioimista, mutta kun ei, niin ei.

Kuvia

Sain tyttäreltäni pari kuvaa, jotka saivat minut taas pakahtumaan ylpeydestä sekä kateudesta lasten luovuuden äärellä.

image

 

 

 

 

 

 

 

kuva1

 

 

 

 

 

 

 

Valokuvien © Varpu Laajarinne

Kävelyretki kaupungilla

Not The Littlest Pet Shop

Sokrates, Rossi-Horto, elokuvatarkastamo ja Dragonball

Kävin Oikeusministeriön ja Suomen PENin taiteen vapautta ja ilmaisuvapautta käsittelevässä seminaarissa. Jukka Mallinen, Tuija Brax, Jarkko Tontti ja Pauli Rautiainen esittivät erinomaisen mielenkiintoisia näkökulmia ja tosiasioita. Juttua tuli niin paljon, etten edes yritä referoida puheenvuoroja. Ajatuksia kuitenkin heräsi. Yhden jaan kanssanne heti, muita kenties myöhemmin.

Jarkko Tontti muistutti syytöksistä, jotka johtivat Sokrateen tuomitsemiseen: nuorison turmeleminen ja se, ettei Sokrates palvellut valtion jumalia. Useimpien ilmaisunvapausmekkaloiden syyt ovat edelleen samat, esimerkeiksi sopivat vaikka Muhammed-kuvitukset (ja hallitsijoidemme nolot anteeksipyynnöt) sekä äskeinen pehmoeläinskandaali.

Toinen Tontin esittämä ajatus oli, ettei kirjallisuus enää kohauta, mutta kuva – etenkin liikkuva – kohauttaa. Kirjallisena fiktiona saa esittää aivan mitä tahansa, mutta elokuvan tai edes sarjakuvan muodossa ei. Tontin johtopäätös oli sama, jonka minäkin olen joskus esittänyt. Käytin silloin esimerkkinä Juha Seppälän Suomen historian ja Katariina Lillqvistin Uralin perhosen saamia vastaanottoja: huomattavan reipasotteinen romaani ei kuohuttanut, animaatio kuohutti. Niin, se johtopäätös oli, että kirjallisuuden yhteiskunnallinen merkitys on pienentynyt.

Siinä samassa muistin, mitä M.A. Numminen on kertonut 60-luvusta: ruotsin kielellä sai tehdä paljon asioita, joista suomen kielellä joutui oikeuteen. Suomenkielistä sakkia piti holhota enemmän kuin ruotsinkielistä sivistyneistöä.

Hmmm… Entäpä jos… entäpä jos kyse on nytkin paitsi nuorison myös muun holhottavan väen – rahvaan – suojelemisesta? Ehkäpä jossakin taustalla häämöttää seuraavanlainen ajatus: Kirjoja lukee sivistyneistö, kuvallista viestintää seuraa nuoriso ja rahvas, ja siksi kirjoissa saa esittää kaikenlaista, kun taas kuvissa ei saa.