Leikkiminen kielletty – kritiikkikooste

Nyt, kun Suomen Kuvalehti valitsi ”hauskan, terävävän ja provosoivan” pamflettini vuoden kiinnostavimpien kirjojen joukkoon, alan olla valmis lopettamaan mediaseurannan. Mitä muuta kirjasta on sanottu? Esimerkiksi tällaista:

“Vuosittain ilmestyy muutamia merkittäviä kirjoja. Tämä on yksi niistä.” (Jouko Kämäräinen, Elonkehä)

“Miksi kasvatuskysymyksen ympärillä pyörii niin pelonsekainen ilmapiiri? Olisiko aika hellittää huolehtimis- ja hyysäämiskulttuurista, uskoa lapsen omaan viisauteen ja vaihteeksi kuunnella heitäkin?” (Marikka Bergman, Pientä elämää etsimässä -blogi)

“Olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten kiinnostavaa luettavaa tämä olikaan. Lisäksi toivon, että se sai minut ajattelemaan asioita edes vähän enemmän lapsen kannalta.” (Jori, Kaiken voi lukea -blogi)

“Aiemmin muun muasa kirjasta Muumit ja olemisen arvoitus tuttu Laajarinne sivaltaa tässä uutukaisessaan ärhäkästi meidän aikuisten pyrkimystä kontrolloida koko ajan lapsiamme.” (Minna Hietakangas, Evita.fi)

“Ristiriitoja vältetään, vaikka maailma koostuu ristiriidoista, eikä niitä voi välttää. Vanhempien ylisuojelevuus kääntyy lasta vastaan.” (Ninni Myllyoja, Talouselämä)

“Laajarinteen asiallinen ja ajankohtainen pohdita lasten ja nuorten asemasta on paikallaan, koska liian usein lasten ja nuorten puolesta puhuu aikuinen, usein sellainen, mistä tulee mieleen kukkahattuun sonnustautunut pihapoliisi.” (Pauli Poutanen, MTV3)

“[…] erittäin harvinainen ja kaunis kannanotto vapauden, rauhan, rakkauden ja ihmimillisen elämän puolesta.” (Miina Supinen, Sokeripala-blogi)

“Kirjan erityinen arvo on siinä, että se asettaa kysymysmerkit riittävän syvälle ja herättelee tietoisuutta kasvatustoimintamme taustamotiiveista ja todellisista tavoitteista.” (Jarno Paalasmaa, Opettaja-lehti)

“Kirja on pamflettinakin melkoinen pommi. Sen toivoisi olevan keskustelun alustus sillä tilanne yhteiskunnassamme on kasvatuksen ja lasten sekä nuorten aseman suhteen kriittinen.” (Pentti Tynkkynen, Parikkalan-Rautjärven Sanomat)

”Laajarinteen analyysi on terävää, mutta välillä päätelmät menevät liian pitkälle.” (Kyösti Hagert, Kommentti)

Tähän väliin…

Minun on ihan pakko ilmaista iloni Helena Rintalan Kehys-kritiikistä Kiiltomadossa.

Kehys Keskisuomalaisessa

Teppo Kulmala esitteli Kehyksen Keskisuomalaisessa 5.12. Kulmala analysoi sisältöä ja muotoa kiinnostavalla tavalla:

”Näissä kehyksissä leluihin puhalletaan henkeä ja julmuri-ihmiset rikkovat toisiaan ja purkavat viettejään koneiden ja marionettien tapaisina automaatteina.”

Normiformaattikritiikistä poiketen Kulmala ei juurikaan arvota kirjaa erilaisilla hyvyys- ja huonousakseleilla.

Kehys Kalevassa

Pekka Jaatinen arvioi Kehyksen Kalevassa 29.11. otsikolla Tarinankerronnan ratapihalla. Ohessa joitakin katkelmia erinomaisen myönteisestä kritiikistä:

”Edellinen tarina sisältää ainekset seuraavaa varten. Kerronta etenee ei-lineaarisesti. Lukijan koukutus syntyy odotuksesta millaiseen tarinaan ja miten seuraavaksi siirrytään.”

”Siirtymät episodista seuraavaan tuntuvat useimmiten luontevilta. Lukija herää ihmettelemään jälkikäteen, jo tovin uutta jaksoa luettuaan, että mitenkäs tässä nyt tällaiseen tarinaan tultiinkaan.”

”Teoksen sisältö ja muoto rikkovat useita rajoja, mutta silti kokonaisuus on hätkähdyttävän ehyt. Tämä kirja on syvällinen ja hieno, ja se tarjoaa runsaasti mukaansatempaavaa kerrontaa sekä antaa eväitä ajattelemista varten.”

 

Tässä vaiheessa alkaa jo tuntua ihan mukavalta. Bestselleristä ei varmastikaan puhuta (sitä ei ole tavoiteltukaan), mutta hiljalleen potentiaalisella lukijakunnalla alkaa olla edes pieni mahdollisuus olla kuullut teoksesta joskus. Tuo mahdollisuus on teoksen elinehto. Ainakaan minä en osta, harvoin edes lainaan romaania, josta en etukäteen tiedä mitään.

Synkkää aikaa

Ulkona on pimeää ja synkkää, ja pään sisällä näyttää vähän samanlaiselta. Tämä on näitä toisinaan kohdalle tulevia epätoivon kausia.

Joskus kun sitä kovasti halusi kirjailijaksi, kuvitteli, että se riittäisi. Sen jälkeen sitä vain kirjoittelisi kirjailijuuteensa tyytyväisenä ja eläisi elämänsä onnellisena loppuun asti. Mutta ei se ihan niin mene.

Ensinnäkin se kirjailijaksi haluaminen oli narsistinen haave. Se oli sellaista lapsellista haikailua Peter Paniksi Minäminä-maahan. Perille päästyäni rupesin tietenkin miettimään, että mitäs täällä oikeasti voi ja etenkin pitäisi tehdä. Miksi kirjoittaa?

Olen halunnut herättää ajatuksia. Voi olla, että olen väärässä, mutta minun mielestäni ajattelemisessa on paljon hyvää, etenkin kyseenalaistavassa ajattelemisessa. Löytyy uusia ulottuvuuksia. Jonkun muun mielestä uudet ulottuvuudet ovat ihan perspektiivistä, ja hauskempi on käpertyä turvalliseen koloon ja pysyä siellä. En minä sellaisesta voi varsinaisesti moittia: se on se thanatoksen houkutus.

Mutta ajatusten herättäminen tai ajattelemaan ärsyttäminen… se vaatii tietenkin sen, että joku lukee, mitä minä kirjoitan. Myönnetään, että siinä on jonkinlaisesta monologista kysymys. Aimo annos egoismia meissä kirjailijoissa täytyy olla, kun kuvittelemme jonkun seuraavan juttujamme joskus jopa satojen sivujen verran ilman suunvuoroa. Mutta kyllä minä toisaalta mielelläni antaudun dialogiinkin – mieluiten kasvotusten, kun kirjoittaminen syö niin paljon aikaa. Kirjat ovat lähinnä jonkinlaisia alustuksia kaikelle, mitä niistä sitten seuraa.

Epätoivoiseksi olon tekee, kun en usko tulleeni tai tulevani luetuksi. Kehyksen ilmestymisestä on nyt kuusi viikkoa aikaa, ja olen lukenut aiheesta tasan yhden lehtikirjoituksen. En pidä mediajulkisuutta itseisarvona, päin vastoin, mutta ilman sitä ei kukaan osaa tarttua kirjaankaan. Se on valitettava fakta.

Se yksi kirjoitus oli kyllä kaunis. Juha Seppälän kolumni viime lauantain Aamulehdessä: ”Lupaava kirjailija 40 vuoden iässä.”

Tekisi mieli lainata koko juttu, mutta se ei taitaisi olla sopivaa.

”Olisi sääli, jos Kehys jäisi vähälle huomiolle”, Seppälä kirjoittaa, ja olen tietenkin täydestä sydämestäni samaa mieltä. Hyvää mieltä herättävät myös seuraavat sanat: ”Laajarinne on selkeästi oloissamme harvinainen urbaani tarinaniskijä, ja taitava sellainen. Hänessä on parhaimmillaan Singeriä, Canettia, Paul Austeria.”

Kirjani muotoa Seppälä pitää turhan tiiviinä. Syynä ei kuitenkaan ole ollut kiire sen paremmin kuin lastenkirjallisuudesta omaksuttu niukkuuskaan, vaan arvioni siitä, millaista olisi lukea epätavallisehkoon muotoon rakennettua teosta. Ajattelin, ettei sen välttämättä tarvitsisi olla järin paksu vaan mieluummin ulkoisesti kevyt ja siksi helposti lähestyttävä. Editointivaiheessa kirja lyheni kymmenillä sivuilla.

Näillä mennään.

Sen voin paljastaa, että seuraava romaanini on kyllä muodoltaan vähän perinteisempi ja rauhallisempi. Ei tosin ilmesty vielä huomenna.

Kolme asiantuntijalausuntoa

Ruoalla ei saa leikkä on viime aikoina arvioitu ainakin kolmessa lasten- ja nuortenkirjallisuuden erikoisjulkaisussa.

Vinskissä kirjan esittelee Anna Wessberg, 9 v, eli tämä on nyt niitä arvosteluita, joilla on kirjailijalle henkilökohtaisella tasolla erityisen paljon väliä. Wessberg pitää tarinoita ja henkilöhahmoja hauskoina, ja kritiikin yleisvaikutelma on positiivinen. Kirjoittaja oli kuitenkin jäänyt kaipaamaan pidempiä tarinoita, koska ”halusin kuulla, mitä seuraavaksi tapahtuu.” Joidenkin tarinoiden loppuja Anna Wessberg ei ollut ymmärtänyt, mutta toisin kuin moni aikuiskriitikko, uskaltaa kuin Sokrates hienosti ja rehellisesti myöntää ymmärtämättömyytensä.

Osa kirjan vitseistä ja ”opetuksista” on tosiaan tarkoitettu herättämään keskustelua ja kysymyksiä ennemmin kuin olemaan helposti nieltävissä.

Virikkeitä-lehdessä julkaistu Marja Suojalan arvio on ilahduttavalla tavalla jokseenkin täysin yhtenevä sen kanssa, mihin olemme kirjassa pyrkineet: ”[…] Laajarinne hallitsee lyhyen muodon mainiosti. […] Tarinat sopivat niin lapsille, nuorille kuin aikuisille, sillä niissä on samaan aikaan sekä konkreettinen että abstrakti, jopa filosofinen taso. […] Kirjan monitasoinen huumori viehättää, ja tarinat sopivat mainiosti myös ääneen luettavaksi […] Martti Ruokonen on tehnyt kirjaan graafisen kuvituksen, jossa yhdistyvät yksinkertaiset muodot ja hyvät oivallukset niin kuin tarinoissakin. Tarinan ydin saattaa kiteytyä kuvassa […]. Kirjan kokonaisuus on mietitty, eikä siinä ole mitään ylimääräistä. Nauttikaa, pienin annoksin!”

Onnimanniin kirjoittava Niina Broman on lukenut kirjan opettavaisten pelottelukertomusten pitkää traditiota vasten. ”[Laajarinteen ja Ruokosen] yhteistyö on jälleen kypsyttänyt hedelmän, joka yhtä aikaa hämmentää, naurattaa ja kauhistuttaa. […] Nämä humoristiset tarinat ovat riemastuttavan rehvakkaita, mutta ajoittain väistämättä liiankin rajuja kaikkein pienimmille lukijoille. […] Ruokosen kuvitus on ensi katsomalta suoraviivaista, mutta tarkemmin silmäiltynä merkityksillä leikittelevää.

[…] Lapsille kirjan jutut voivat olla paikoittain liian vaikeasti avautuvia ja aikuisille lastenkirjakonventiota ajatellen yksinkertaisesti liian raakoja ja ronskeja. Näennäisesti rajujen opetustarinoiden pohjalla piilee kuitenkin nerokas ja anarkistinen huumori, jonka vuoksi teosta ei kannata jättää tyystin unholaan. Suosittelen kokeilemaan!”

Lapsia on moneen lähtöön, kuten meitä aikuisiakin. Kirjan jutut on pääosin kirjoitettu tyttärelleni, kun hän oli kolmevuotias. Muistan, miten hän aamuisin heti herättyään taapersi työhuoneeseeni, istui syliini ja pyysi: ”Lue! Mitä sinä tänään olet minulle kirjoittanut?” Moni muukin 2-5 -vuotias lapsi on kuulemma jutuista pitänyt, joten lukijoiden kannalta isoimmaksi ongelmaksi muodostunevat juuri leperteleväiset lastenkirjakonventiot. Rajujen juttujen kun oletetaan sijoittuvan menneille ajoille niin tapahtumiltaan kuin kirjoittamisajankohdaltaankin, eikä sellaisia pitäisi enää nykyään kirjoittaa. Mitään Grimmin satuihin, Jörö-Jukkaan, Maxiin ja Moritziin tai erinäisiin suomalaisiin kansansatuihin verrattavia raakuuksia kirjassani ei kuitenkaan ole.

Mutta tunnustetaan: yksi jutuista pelotti silloin aikoinaan tytärtäni. Yllättäen ei kuitenkaan yksikään niistä, joita aikuiset pitävät hurjimpina. Pelottavaa oli hänen Mies makkarana -tarinasta kehittelemänsä uhkakuva, että joku vieras ihminen ostaisi hänet vahingossa kaupasta.

Tänne olisi kiinnostavaa mennä

Tänään 17-18 Lasipalatsin Kirjassa: Siis mikä äänenmurros, khrm? Helsingin Sanomien taannoisen runoarvostelun kirvoittama keskustelu siirtyy live-tilaan. Paikalla runoilijat Timo Harju, Tuukka Terho, Leevi Lehto (ntamo), Miia Toivio (Nihil Interit / poEsia), toimittaja Antti Majander (HS) ja puheenjohtajana runoilija Teemu Manninen.

Valitettavasti en pääse. Mutta jos joku muu pääsee, niin raportoikaapa!