Kirjallisuuden tilat

Kymmenisen vuotta sitten meillä oli kylpyamme. Niihin aikoihin muistan enimmäkseen lukeneeni ammeessa, minkä seurauksena aika monet tuolloin nautiskelemistani kirjoista kärsivätkin vesivahinkoja. Kesäisin luin parvekkeella, vaikka aurinko paistoikin vähän liian kuumasti.

Nykyisiä lukupaikkojani: Lämpimällä aurinkoisella säällä parveke tai merenranta, normipäivänä kahvila. Iltaisin yritän lukea vähän sängyssä ennen nukkumaanmenoa, mutta yleensä en jaksa vaan alan nukkua.

Kirjoittamiseen sopii työhuone. Tai kahvila. Tai kirjasto, jos on oikein kiire.

Sen sijaan keittiö ja olohuone eivät sovellu sen paremmin lukemiseen kuin kirjoittamiseenkaan. Nuo perheen kanssa jaetut tilat eivät tunnu täysin omiltani, vaan niissä vallitsee keskittymiskyvytön häiriötila – silloinkin kun olen yksin kotona. Kehoni on oppinut paikan: muut ovat olohuoneessa läsnä silloinkin kun eivät ole paikalla. Olohuoneen jännitteitä pakenen esimerkiksi nettiin tai muihin keskittymistä vaatimattomiin tiloihin.

Wanhoina hywinä aicoina osasin lukea myös metroissa, raitiovaunuissa ja busseissa, nykyään ainoastaan junissa, pitkän matkan busseissa ja lentokoneissa.

Mitenkähän muut ihmiset? Osaavatko he lukea ja kirjoittaa missä tahansa?

Taustatöistä, jälleen

Joitakin kirjoja, jotka nykyinen romaanikäsikirjoitukseni on tuonut luettavakseni:

Gaston Bachelard: Vesi ja unet
Jean Shinoda Bolen: Kiireellinen viesti äidiltä
Henri Broms: Alkukuvien jäljillä
Joseph Campbell: Sankarin tuhannet kasvot
Elias Canetti: Joukko ja valta
Clarissa Pinkola Estés: Naiset jotka kulkevat susien kanssa
Henrik Fexeus: Viettelyn jalo taito
Timothy Findley: Ikuisen hämärän vaeltaja
Sigmund Freud: Tapauskertomukset
Sigmund Freud: Maallikkoanalyysin kysymys
Sigmund Freud: Mooses, telepatia ja paholainen
Sigmund Freud: Joukkopsykologia ja egoanalyysi
Erich Fromm: Sigmund Freud’s Mission
Erich Fromm: Unohdettu kieli
Erich Fromm & D.T. Suzuki: Zen ja psykoanalyysi
Gilgamesh
James Hillman: Suicide and the Soul
James Hillman: Archetypal Psychology
James Hillman: City & Soul
Allan Hobson: Unennäöstä. Johdatus unitutkimukseen
James Hollis: Kenen elämää elät?
James Hollis: Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa
C.G. Jung: Kärsimyksestä
C.G. Jung: Unia, ajatuksia, muistikuvia
C.G. Jung: The Red Book
C.G. Jung: Kohti totuutta
C.G. Jung: Yliluonnollisen psykologiaa
C.G. Jung: Piilotajunnan psykologiaa
The Gnostic Jung
Jung on Synchronicity and the Paranormal
Arthur Koestler: Parapsykologiaa vai yhteensattumia?
Alexandre Kojève: Johdatus Hegelin lukemiseen
Gary Lachman: Tajunnan alkemistit
Gustave Le Bon: Joukkosielu
Anne Lindholm-Kärki: Unet ja arkkityypit. Naisen sisäiset tiennäyttäjät
Petri Meronen: Kuullessaan sanan psykoanalyysi
Thomas Moore: Seksin sielu
David Morehause: Selvänäköinen soturi
Wilhelm Reich: Fasismin massapsykologia
Ingrid Riedel: Unet ja elämänkaari
Jon Ronson: Vuohia tuijottavat miehet
Oliver Sacks: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi
Oliver Sacks: Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia
Rupert Sheldrake: Morphic Resonance
Rupert Sheldrake: Miksi koirasi tietää, milloin olet tulossa kotiin
Markku Siivola: Unien opissa
Anna-Brita Ståhl: Unen kuvat. Jungilaista unien tulkintaa
James Surowiecki: Joukkojen viisaus
Juhani Syrjä: Minotauros. Epätieteellinen kirjoitus
Nick Totton (toim.): Psychoanalysis and the paranormal
Morris West: Maailma on lasista tehty
Colin Wilson: Piilotajunnan valtias C.G. Jung

Julkkarit

Silloin kun en vielä ollut kirjailija, kuvittelin, että aina uuden kirjan tullessa painosta kustantaja järjestää julkkarit, kemut, joissa ollaan kultturelleja ja juodaan koktaileja tai ehkä viinaa, ja syödään jotain kivaa pientä, sillä onhan kirjan ilmestyminen aina iso tapaus. Näin ainakin luulen kuvitelleeni, mutta siitä on jo aikaa, joten en uskalla olla aivan varma. Todellisuus luonnollisestikin ollut toinen. Ainoat kustantajan järjestämät varsinaiset julkkarit, jotka muistan urani varrelle sattuneen, olivat Turbatorin järjestämät, ja kirja, jota juhlittiin, oli nimeltään Kertomuksia pimeestä.

No, kyllähän kustantamot muuten kemuja ja markkinointitilaisuuksia järjestävät. Ei mitään valittamista. Yksittäisiä teoksia nyt vain tulee niin paljon nykyään, että jos jokaista juhlittaisiin erikseen – varmaan markkinoinnin ennakkosuosikkeja joskus juhlitaan edelleenkin – ei kustannusväki selvää hetkeä näkisi. Ei… valehtelin, Mummon koneen julkistamistilaisuus ja palkinnonjako Bolognassa taisivat olla yhdistetty tilaisuus. Uralleni on siis osunut peräti kahdet julkkarit, joista toiset peräti Suuressa Maailmassa!

Viime vuosina monet (havaintojeni mukaan erityisesti nais-)kirjailijat ovat ruvenneet järjestämään itse kirjoillensa julkkareita. Tai mistä minä tiedän, ehkä se on ollut tapana jo aiemminkin? Onhan kirjan ilmestyminen ainakin kirjoittajalleen iso tapahtuma ja juhlan arvoinen käänne. Erään kollegani mukaan julkkarit ovat tärkeä osa kirjoittamisprosessia. Julkkareissa ajatukset vapautetaan jo tehdystä ja käännetään katse kohti seuraavaa teosta.

72 oli minulle sen verran tiukka puristus, että jonkinlainen emansipaatioriitti tuntui itsestänikin miltei houkuttelevalta. Mutta.

Ei kirja ole valmis vielä painosta tullessaan. Se on valmis vasta lukijoidensa käsissä, mitä taas ei tapahdu, elleivät kriitikot ja muut vaikuttajahahmot suo sille näkyvyyttä. Julkkareiden pitäminen tuntuisi kuin bilettämiseltä vuoren huipulla, josta on kuitenkin vielä päästävä alas. Prosessi on silloin vielä kesken, eikä se juhlimisella valmiiksi tule. Ja jos taas olisi etsittävä se todellinen käännekohta, kirjoittamisurakan päättyminen, se on päivä, jona jätän korjatut oikovedokset käsistäni. Silloin saatan palkita itseni yhdellä rentouttavalla lasillisella ja onnitella itseäni, mutta koska takana on intensiivinen työpäivä, tuskin jaksan enempää.

Ja sitten mielessä pyöriikin jo se seuraava.

Kirjoittamisen välineet: Kynä ja paperi

Kollegani kertoi kirjoittavansa romaaniensa ensimmäiset versiot kynällä muistikirjaan. Hänen mukaansa kirjoittamista helpottaa, kun tietää, ettei teksti ole lopullista, ja että kaiken joutuu kirjoittamaan vielä uudelleen. Koneella kirjoittaessa mieli juuttuu muotoilemaan vaiheessa, jossa olisi tärkeämpää tuottaa. En voinut olla miettimättä, kuinka paljon velkaa kollegani jopa kadehdittava rytmi ja ilmaisu ovat nimenomaan kynälle.

Uuden romaanin kirjoittaminen on käynnistynyt takkuillen. Ajatuksia ja ideoita on vaikka kuinka, mutta ne eivät jotenkin tahdo suostua muotoon. Ajattelin kokeilla paluuta kynän ja paperin käyttäjäksi. Olen aina kirjoittanut muistiinpanoja paperille, ja ensimmäisen pienoisromaanini, sen jota onneksi ei julkaistu, kirjoitin vihkoon, mutta tällä vuosituhannella olen tuottanut leipätekstini yksinomaan koneella, joten jollakin tavalla kokeilu kuulosti uudistumiselta. Lisäksi olen aina mielessäni pitänyt muistikirjaa jollakin tavalla romanttisena välineenä.
Perjantaiaamun elokuinen valo houkutteli ulos, joten otin kajakin, meloin saareen ja aloin rantakalliolla kirjoittaa. En tiedä, paljonko johtui työvälineestä, paljonko siitä, että olin lähellä luontoa, kaukana siitä hemmetin facebookista ja muusta ajatuksia pirstovasta, paljonko on jonkinlaista harhaa. Tulos oli joka tapauksessa enemmän kuin rohkaiseva. Tekstiä syntyi nopeasti, ja, mikä parasta, sen rytmi ja tyyli tuntuvat paremmilta kuin mitä tavallisesti saan aikaiseksi. Tein jo päätöksen: tämän kirjan kirjoitan kynällä.

Eilen sitten avasin sattumalta Iso numero -lehden, jonka olin torstaina ostanut. Aivotutkija Minna Huotilainen kertoi käsien käytön ja aivotoiminnan yhteyksistä ja piti mahdollisena, että käsin kirjoitamme parempaa tekstiä kuin koneella. Huotilaisen aavistus johti minut Google-kierrokselle. Käsin kirjoittamisen ja näppäimistön käytön eroja on tutkittu jonkin verran. Käsin kirjoittaminen aktivoi aivoja laajemmin ja monipuolisemmin kuin näppäimistö, ja käsin kirjoittamisen arvellaankin kehittävän aivoja paremmin kuin näppäimistön. Virginia Berningerin johtamissa tutkimuksissa käsin aineita kirjoittavien lasten on havaittu kirjoittavan nopeammin ja enemmän sekä ilmaisevan useampia ajatuksia kuin tietokoneella kirjoittavat verrokkinsa.

Mistä voisinkin taas lipsua vanhaan suosikkiaiheeseeni, mieli-ruumis-dikotomian kritiikkiin. Emme ajattele pelkästään aivoillamme, vaan koko kehollamme.

Julkinen ulostulo

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Painokone on tehnyt työnsä ja postimies tuo hypistelykappaleen. Toistaiseksi kunnianhimoisimman työni esineellistymä täyttää mieleni monenlaisilla ajatuksilla ja tunteilla.

Ylpeys. Melankolinen ilo. Post coitum animal triste. Ymmärrys siitä, että tehty mikä tehty, mitään ei voi enää muuttaa. Pelko. Odotus. Toiveikkuus. Sehän on isompi kuin kupillinen kahvia. Ja hyvän näköinen. Ontto olo. Oliko tämä nyt alku vai loppu? Ehkä puoliväli? Ainakin sen kanssa on nyt jonkin aikaa elettävä. Enää en voi valita sen lukijoita. Angst, mutta miksi? Sehän on nyt muiden käsissä.

Kirjallisuuden ekstaasit

Luin kerrassaan erinomaisen romaanin, Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillisen tapauksen. Se on englantilaisen perhedraama asperger-nuoren kertomana. Teoksen erinomaisuus tiivistyy tapaan, jolla Haddon välittää erilaisen kokijan maailman lukijoilleen. Millaista on elää, kun hyvinvointi vaatii erityisen tiukkoja rutiineja? Kun toisten ihmisten ilmeet ja motiivit ja kielen kaksiselitteisyys jäävät käsittämättömiksi? Kun kaikelta toivoo loogisuutta? Yöllisen koiran merkillinen tapaus on ennen kaikkea psykologinen romaani, joka onnistuu eräässä kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä: toissieluisuuden kuvaamisessa. Maailma ei ole meille kaikille sama emmekä me kaikki ole samanlaisia, mutta kirjallisuuden kautta voimme nähdä maailman uusilla tavoilla ja kenties jopa ymmärtää omastamme poikkeavia näkökulmia.

Teos palautti mieleeni jo aiemminkin esittämäni ajatuksen: se, että kirjoittaja löytää oman äänensä, ei ole kummoinen saavutus. Pääsääntöisesti, jotta voi kirjoittaa erinomaista kirjallisuutta, oma äänensä on kadotettava. On puhuttava toisilla äänillä ja avauduttava toisenlaisille todellisuuksille. Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen – aivan kuten useat lukemisenkin tavat – ovat ekstaaseja, sananmukaisesti poissa tolaltaan (kr. ἐκ, poissa tai ulkona + ἱστάναι, sijoittaminen tai sija) tai itsensä ulkopuolella olemista. Kirjailija on eräänlainen meedio, joka kirjaa mediaansa näkyjä jostakin toisaalta. Tai henkimatkoja tekevä shamaani (Miina Supisen ilmaus eilisellä lounaallamme). Näkemykseni lähestyy romanttisen kirjailijaneron kuvaa: neron suuruus ei ole siinä, että hän tuottaa upeaa runoutta, vaan siinä, että hän antautuu itseään suurempien voimien työkaluksi.

Asiassa ei tarvitse olla mitään mystistä. Kirjailijan ekstaasi voi olla sitä, miten Georges Perec muistaakseni on kuvannut pakotteiden tärkeyttä luomiselleen: yhden ihmisen päästä syntyy vain rajallisesti ja rajallista tekstiä. Pakotteille alistuminen synnyttää jotain muuta. Tai se voi olla sitä, miten Katja Kettu avaa kirjoittamistaan: jos ei joskus istu kahviloissa kuuntelemassa, miten muut ihmiset puhuvat toisilleen, ei kohta ole mitään kirjoitettavaa. Se voi olla huolellista pohjatyön tekemistä ja lähteilleen äänen antamista. Ehkä sillä on jotain tekemistä tekijän kuolemankin kanssa; ja sen, miten tietyt aiheet ja kuvat nousevat tiettyinä aikoina pinnalle useiden tekijöiden kirjoituksissa.

Ja kyllä. Se on innostavaa ja innoittavaa, ja kun joskus kuulen itseni vaahtoavan uusimmasta aiheestani, joudun myöntämään, että kirjoittamisen ekstaasiin sisältyy myös aimo annos hurmoksellisuutta.

Kustannustoimittaja lyö pirullisen kierteen

Yritän todella ovelaa iskua, mutta lyönti jää lötkoksi. Kustannustoimittaja palauttaa sen pirullisella kierteellä. Pallo pomppaa odottamattomaan suuntaan. Onnistunko vastaamaan lyöntiin?

Joskus – eräillä jopa yleensä – palautteen vastaanottaminen voi olla vaikeaa. Kirjallisen nerouden loistava ilmentymä ei saakaan kustannustoimittajaa hykertelemään tyytyväisyydestä. Tekstissä on muka isoja rakenteellisia ongelmia, eikä sitä muutenkaan voi käsittää. Kysymys on tällöin luonnollisestikin kustannustoimittajan laiskuudesta ja lukutaidottomuudesta. Eikö se näe tätä ja tätä ja tätä? Kustannustoimittajan on oltava väärässä, sillä kukaan muu lukija ei ole tuommoisiin tarttunut.

On väärinymmärretyn taiteilijan hetki.

Koska kello käy, väärinymmärrettyydessä ei ole aikaa rypeä. On näytettävä käsikirjoitus vielä yhdelle lukijalle, sille kaikkein terävimmälle, ja esitettävä pari eksplisiittistä kysymystä. Kollega – mitä tekisinkään ilman häntä? – vastaa nopeasti ja on samaa mieltä kustannustoimittajan kanssa. Oman elämäni anarkistina minun on helpompi sulattaa palaute joltakulta, jolla ei ole valtaa tekstiin. Tilanne laukeaa, on ryhdyttävä töihin.

Ja kun sitten alkaa käydä läpi printteihin tehtyjä korjausmerkintöjä – tämä saattaa jollekin kirjailijalle olla ensimmäinen kerta, kun hän näkee tekstinsä paperilla – alkaa hahmottaa kokonaisuutta. Ruudulta on nähnyt pelkkiä yksityiskohtia, tämähän on nimenomaan yksityiskohtien romaani, mutta nyt… Miten oikeassa kustannustoimittaja olikaan. Käsikirjoitushan on paljon pahemmin levällään kuin ikinä tajusin! Lukukelvotonta kokeellista proosaa, melkein kuin… enpä sanokaan, etten suututa eräitä kollegoja.

Hikisen puurtamisen, purkamisen, kokoamisen, uudelleenkirjoittamisen aika. Onko suunnitelma sittenkin ollut liian kunnianhimoinen? Saako tämän millään ilveellä luettavaan, mielellään jopa viihdyttävään muotoon?

Totisen työstämisen jälkeen tulee voitokas tunne, että kustannustoimittajan esittämistä haasteista ainakin keskeisimpiin on vastattu.

Kiitollisuus täyttää mieleni. Onneksi on kustannustoimittajia. Onneksi on tarkkoja, kriittisiä ja hyviä kustannustoimittajia. Olisi katastrofi, jos kuningasajatukseni julkaistaisiin heti, kun ne ovat omasta mielestäni valmiita.

Pok. Pallo lentää verkon yli. Nyt se on taas kustannustoimittajan puolella. Osuuko se kenttään, osuuko?