Kirjoittaminen rakkaus

Silloin tällöin kirjan kirjoittamista verrataan rakastumiseen. Viimeksi törmäsin vertaukseen Joël Dicker-sitaatissa: ”Kirjan kirjoittaminen on samanlaista kuin rakastuminen: se saattaa satuttaa pahasti.”

Rakastumispuolen ymmärrän metaforasta, mutta metaforaa en. Onneton rakkaus on kipeä juttu. Mutta entä kirjoittaminen? Ei ikinä! Kirjoittaminen ei tee kipeää, vaikka se voi joskus olla vaikeaa. Keskeneräisen tekstin kanssa olen yksin, se on osa minua. Se ei katso minua kuvaruudulta, ei petä, ei ymmärrä minua väärin, ei ala sekoilla eikä jätä minua. En ole sille mitään velkaa, en ole sille mistään vastuussa. Itselleni vain.

Intohimoinen suhteeni keskeneräiseen tekstiin kyllä on. Jaksan puhua siitä ystävilleni. On jännittävää tutustua tekeillä olevaan kirjaan, kun se paljastaa minulle salaisuuksiaan. Siitä on vaikea pysyä erossa silloin. Uudelleenkirjoittamisen vaiheessa, kun arki ja toisto alkavat tulla mukaan suhteeseen – me olemme tässä samassa tilanteessa taas! –, alan tuntea sitä kohtaan pientä tyytymättömyyttä. Joku, ehkä kustannustoimittaja, sanoo jotakin, mikä saa minut näkemään rakkaan tekstini hieman vajavaisena. En ole tyytyväinen. Huomaan yhtäkkiä, että haluan kirjan muuttuvan, ihan vähän vain mutta toisenlaiseksi kuitenkin. Siitä se alkaa, toisen muuttaminen. Aivan vaivihkaa siinä alkaa unelmoida ihan muiden tekstien kirjoittamisesta, ja siellähän niitä onkin, tulevien mahdollisten teosten viettelyksiä.

Jossain vaiheessa kaikki on ohi. Toisin kuin rakkaudessa, kirjoittamisessa on helppo päästää irti. Puhun nyt tietenkin vain itsestäni. Jotkut palaavat muokkaamaan teoksiaan yhä uudelleen, vuosienkin jälkeen. Yhteiset vuodet vain ovat takana. ”Meillä oli kivaa, mutta, tuota, minulla on nyt toinen teksti, ja sinunkin kanssasi tämä on viime aikoina tuntunut ihan työltä.” Ei pienintäkään eroamisen tuskaa. Internetissä kuitenkin tulee välillä vähän stalkkailtua/googlailtua. Mitähän sille nykyään kuuluu? Onkohan sillä (toivottavasti!) uusia rakastajia?

Sen jälkeen, kun Pinnan alla pimeä lähti elämään omaa elämäänsä, sillä on ollut esimerkiksi tällaisia ihmissuhteita:

”Laajarinteen romaanissa on spekulatiivisen fiktion juonne, mutta sen fantasiaelementit ovat oikeasti pelottavia.” (Marko Hautala)

”Pinnan alla pimeä lienee kirjakeväämme omintakeisimpia ja kylmäpäisen kiehtovimpia teoksia.” (Jani Saxell, Parnasso)

”Makrotasolla tarkastellen Laajarinne on luonut kriittisen ajankuvan. Teoksessa on hämmästyttävän paljon yhteyksiä nykypäivään.” (Anne Haikola, Nousu)

”Päähenkilön ammatillinen osaaminenkin taitaa olla mielikuvituksen tuotetta.” (Taina J, Kaksi sivullista)

”Pinnan alla pimeä on sopivalla tavalla haastava, älykäs ja samaistuttava kirja. Se muistuttaa ihmisiä siitä, että vaikka jokin asia on jäänyt taakse, se ei välttämättä ole lakannut olemasta.” (Shimo Suntila, Tähtivaeltaja)

”Viihdyttävä kerronta yhdistyy korkeakirjalliseen, temaattisesti rikkaaseen sisältöön.” (Artemis Kelosaari, Kritiikki)

”Jukka Laajarinne on kirjoittanut teoksen, jossa kutakuinkin kaikki on oudosti kohdallaan.” (Harri Erkki, Portti)

”Laajarinteen romaanista avautuu äkkiä muitakin kerroksia. Toki ne viittaavat Carl Jungin psykologisiin teorioihin ja dystooppisen tieteiskirjallisuuden klassikoihin, mutta moninaisen aineiston yhdistelmä on Laajarinnettä itseään ja materiaali on oikein pätevästi järjestelty.” (Kauppalehti)

”Uutuuskin on tieteistarina, vaikka sitä markkinoidaan psykologisena trillerinä. Kirja muistuttaa hieman puolalaisen scifi-mestarin Stanislaw Lemin teoksia.” (Pertti Avola, Helsingin sanomat)

”Romaani on jännittävä kokeilu asetelmasta, jossa aine on alisteinen hengelle ja ruumis sielulle.” (Helena Miettinen, Savon Sanomat)

”Pinnan alla pimeää on kutsuttu psykologiseksi trilleriksi, mutta tämän mainoslauseen ei kannata antaa hämätä. Kyse on paljon enemmästä.” (Omppu Martin, Reader, why did I marry him?)

”Oletko valmis venyttämään tietoisuuden ja todellisuuden rajoja – tai käsitystäsi niistä? Sukella rohkeasti suoraan pinnan alle!” (Suketus, Eniten minua kiinnostaa tie)

Pinnan alla pimeä on omituinen kirja. Se sisältää paljon kummallista ja kysymyksiä herättävää aineistoa. Tarinan omituisuus ja epämääräisyys viehättävät.” (Mikko Saari, Kirjavinkit)

”Uhan tuntu, jopa kauhu pirskahtelee voimakkaastikin pintaan.” (Annika Kivi, Rakkaudesta kirjoihin)

”Voi olla, että kirjan tarkoituksena oli juuri se, että lukija saa analysoida, purkaa kirjaa mielessään kuin aivopähkinää, mutta minulle tämä ei avautunut, enkä halunnut etsiä sanakirjaa lukemisen aikana ja suomentaa jatkuvasti.” (Marika, Usva)

Kirjoittajan psykoosi

Joku kollegani jossain haastattelussa joskus – pahoittelen viittauksen epämääräisyyttä, mutta näin tarkasti muistini toimii/ei toimi – puhui ilmiöstä, jonka hän nimesi kirjoittajan psykoosiksi: Pitkään jonkin aiheen parissa työskennellessään kirjailija alkaa nähdä siihen liittyviä asioita kaikkialla ympärillään.

Tällä tavoin kuvattuna ilmiö lienee kaikille tuttu. Jos vaikkapa alkaisin harrastaa intohimoisesti hyönteisiä, alkaisin havaita niitä ja niiden jättämiä merkkejä itselleni uudella tavalla. Katseeni ja mieleni tarkentuisivat etsimään toisenlaisia yksityiskohtia, kuin mitä aiemmin olen etsinyt: Tuo lehtikasa voisi olla otollinen sen-ja-sen löytämiselle. Nuo reiät puunrungossa kertovat siitä-ja-siitä kuoriaisesta tai muurahaisesta. Jos taas olisin taloustieteilijä, hahmottaisin ihmisten kanssakäymisen paljon enemmässä määrin taloustieteen teorioiden kautta, taloudellisena aktiviteettina, kuin nyt hahmotan. Vastarakastuneelle lähes koko maailma puhuu rakkaudesta tai rakkauden kohteesta. Mitä teemme ja mihin keskitymme, vaikuttaa mitä suurimmassa määrin siihen, mitä näemme.

Koska ilmiö on arkinen ja normaali, sen nimeäminen minkäänlaiseksi psykoosiksi tuntui mielestäni yliampuvalta ja harhaanjohtavalta. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut ymmärtää, mistä ilmiössä voi voimakkaimmillaan olla kysymys. Otetaanpa esimerkki.

Törmäsin hiljattain Urbanskin kiehtovaan kirjoitukseen kahden sarjakuvakäsikirjoittajan, Alan Mooren ja Grant Morrisonin välisestä okkulttisesta mittelöstä, jossa sarjakuvat eivät ole pelkästään taideteoksia vaan taikoja.

Morrison on kuvaillut sarjakuvan teon vaikutuksia siten, että aiheet, joista hän kirjoittaa alkavat usein toteutua hänen henkilökohtaisessa elämässään. Jos hän kirjoittaa tietylle sankarilleen pahoja käänteitä, sellaisia on tiedossa myös hänen omassa elämässään. Sarjakuvahahmon vaarallista infektiota seurasi Morrisonin itsensä vakava sairastuminen. Parempi kirjoittaa kivoja juttuja? Näin ajateltuna Joni Skiftesvikin ei olisi kannattanut kirjoittaa pojan hukkumiskuolemaa esikoisteokseensa – kohtausta, jonka samankaltaisuus kirjailijan perhettä kohdanneen tragedian kanssa ei ole jäänyt toimittajiltakaan huomaamatta.

Jotkut syvyyspsykologian parissa joko työskentelevät tai harrastelevat ihmiset muistuttelevat toisinaan kuvien ja kertomusten voimasta. Niiden vaikutukset eivät rajoitu vain yksilöihin vaan myös yhteiskuntaan. Muistutus saa usein varoituksen muodon: ”Kannattaa harkita tarkoin, millaisia kuvia aktivoi.” Tässä varoittelussa ei ole (ainakaan aina) magiasta kysymys, vaan siitä, että me toimimme erilaisten, usein esteettisten, mallikuvien mukaisesti. Suuri osa ihmisen käyttäytymisestä on jäljittelyä: niin muodit kuin moraalimmekin – myös kriittinen ajattelu – ovat pääsääntöisesti valmiiden mallien toistamista. (Filosofi Daniel Dennettin mukaan inhimillinen toiminta jakautuu karkeasti geneettiseen ja memeettiseen, mihin tahtoisin lisätä, että valtaosa memetiikasta on mimetiikkaa.) Tutki huviksesi itseäsi ja vaikuttimiasi: millainen mies tai nainen tai muu tahdot olla? Mistä tämän vision – tai kenties useamman, ehkä keskenään ristiriitaisen – sisältö on peräisin?

Pinnan alla pimeää kirjoittaessani eräs keskeisimpiä tutkimusaiheitani oli Jungin synkronisiteetin eli merkitsevien yhteensattumien idea. Jossakin kirjoituksessaan Jung esittää maagisen ajattelun tietynlaisena keskenkasvuisuutena, jossa ihminen ei pikkulapsen tavoin ole oikein oppinut erottamaan itsensä ja ulkomaailman välistä eroa. Siellä täällä pitkin uraansa hänen oma ajattelunsa on kuitenkin maagista juuri tässä kuvailemassaan mielessä, ja on filosofisesti aivan validi kysymys, onko eroa minun ja ulkomaailman välillä oikeastaan sittenkään olemassa. Tai ainakaan minun ja sen välillä, jota olen tottunut pitämään ulkoisena maailmana. Tunnettu esimerkki jungilaisesta magiasta on tapaus, jossa Jung ja Freud istuivat keskustelemassa, ja heidän välillään oli ilmeisiä jännitteitä. Yhtäkkiä hylly tai työpöytä, en nyt muista kumpi, paukahti. Puun jännitteet olivat halkaisseet lankun. Jung ilmoitti tienneensä, että näin oli käymässä, ja sanoi, että ilmiö toistuu. Kohta levy oli paukahtanut uudelleen.

Voitte ehkä aavistaa, miltä maailmani alkoi kirjoitusprosessini aikana näyttää.

Samana päivänä, kun luin Jungin kuvausta kultakuoriaistapauksesta (Jungin käyttämä esimerkki synkronisiteetista: vastaanoton ikkunasta oli ilmestynyt kultakuoriainen, kun potilas oli kertonut unessa näkemästään kultaisesta skarabeesta), kotiini lensi kultakuoriainen, ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen lajiaan, jonka olen nähnyt.

Kirjassani leviävän psyykkisen pandemian alkukuvaksi valitsin hämärän unen tai muistikuvan lapsuudestani – hukkumisen pelkoa Korkeasaaren rannassa – joka oli esiintynyt myös yhden ystäväni unessa (Korkeasaaressa tapahtuvana joukkohukuttautumisena) ja toisen ystäväni lapsuudenmuistossa. Kun kuva alkoi toistua sattumalta lukemassani kirjallisuudessa, ja kun lopulta ymmärsin, mistä kuvasta olikaan kysymys, en voinut enää kiistää eräänlaista arkkityyppisten kuvien tiedostamatonta vaikutusta mieleeni. Annoin kuvien johdattaa. Olin astunut perinteisen romanttisen taiteilijan muottiin, taiteilija, joka ennemminkin kanavoi jotain ylimaallista kuin sepittelee ja harkitsee teoksensa itse.

Kirjassani tapahtuu myös eräänlaisia konkreettisia romahduksia (kirjani maailma on perimmältään psyykkinen ja saattaa siksi käyttäytyä symbolisilla tavoilla), joista en ollut aivan varma. Harkitsin niistä luopumista, kunnes kuulin lontoolaisen teatterikatsomon romahduksesta erääseen siteeraamaani kirjaan perustuvan näytelmän – ja juuri sen pienen, psyykkisen kulkutaudin jälkeistä tuhoa kuvaavan unikohtauksen aikana!

Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Tuntui, kuin kirjoittamiseni kutsuisi maailmaan ja elämääni tapahtumia ja ihmisiä, vetäisi niitä puoleensa omituisella, aiemmin kokemattomallani tavalla. Toisinaan mietin, kumpi onkaan tulossa hulluksi: maailma vai minä? (Ja onko kysymys lopulta edes oikein asetettu?) Kuten Wolfgang Pauli Jungin kanssa käymässään kirjeenvaihdossa toteaa, synkronisiteetin emotionaalinen voima on melko vastaansanomaton, kun yhteensattumia alkaa oikein kunnolla kasaantua.

Kaikki prosessin aikana kokemani ei ollut pelkästään jännittävää tai kiinnostavaa, vaan jouduin käymään läpi myös vaikean henkilökohtaisen ja moniulotteisen kriisin. Sieluni on pinnalle päästynäni hieman tasoittunut, ja merkitykset joita näen ympärilläni, ovat taas arkipäiväisempiä. Hieman kaipaan silloista kaiken merkityksellisyyttä, mutta ehkä näin on parempi. Symbolismi on hyvä renki mutta kauhea isäntä. Nyt kuitenkin tiedän, mitä on kirjoittajan psykoosi.

Kirjallisuuden tilat

Kymmenisen vuotta sitten meillä oli kylpyamme. Niihin aikoihin muistan enimmäkseen lukeneeni ammeessa, minkä seurauksena aika monet tuolloin nautiskelemistani kirjoista kärsivätkin vesivahinkoja. Kesäisin luin parvekkeella, vaikka aurinko paistoikin vähän liian kuumasti.

Nykyisiä lukupaikkojani: Lämpimällä aurinkoisella säällä parveke tai merenranta, normipäivänä kahvila. Iltaisin yritän lukea vähän sängyssä ennen nukkumaanmenoa, mutta yleensä en jaksa vaan alan nukkua.

Kirjoittamiseen sopii työhuone. Tai kahvila. Tai kirjasto, jos on oikein kiire.

Sen sijaan keittiö ja olohuone eivät sovellu sen paremmin lukemiseen kuin kirjoittamiseenkaan. Nuo perheen kanssa jaetut tilat eivät tunnu täysin omiltani, vaan niissä vallitsee keskittymiskyvytön häiriötila – silloinkin kun olen yksin kotona. Kehoni on oppinut paikan: muut ovat olohuoneessa läsnä silloinkin kun eivät ole paikalla. Olohuoneen jännitteitä pakenen esimerkiksi nettiin tai muihin keskittymistä vaatimattomiin tiloihin.

Wanhoina hywinä aicoina osasin lukea myös metroissa, raitiovaunuissa ja busseissa, nykyään ainoastaan junissa, pitkän matkan busseissa ja lentokoneissa.

Mitenkähän muut ihmiset? Osaavatko he lukea ja kirjoittaa missä tahansa?

Taustatöistä, jälleen

Joitakin kirjoja, jotka nykyinen romaanikäsikirjoitukseni on tuonut luettavakseni:

Gaston Bachelard: Vesi ja unet
Jean Shinoda Bolen: Kiireellinen viesti äidiltä
Henri Broms: Alkukuvien jäljillä
Joseph Campbell: Sankarin tuhannet kasvot
Elias Canetti: Joukko ja valta
Clarissa Pinkola Estés: Naiset jotka kulkevat susien kanssa
Henrik Fexeus: Viettelyn jalo taito
Timothy Findley: Ikuisen hämärän vaeltaja
Sigmund Freud: Tapauskertomukset
Sigmund Freud: Maallikkoanalyysin kysymys
Sigmund Freud: Mooses, telepatia ja paholainen
Sigmund Freud: Joukkopsykologia ja egoanalyysi
Erich Fromm: Sigmund Freud’s Mission
Erich Fromm: Unohdettu kieli
Erich Fromm & D.T. Suzuki: Zen ja psykoanalyysi
Gilgamesh
James Hillman: Suicide and the Soul
James Hillman: Archetypal Psychology
James Hillman: City & Soul
Allan Hobson: Unennäöstä. Johdatus unitutkimukseen
James Hollis: Kenen elämää elät?
James Hollis: Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa
C.G. Jung: Kärsimyksestä
C.G. Jung: Unia, ajatuksia, muistikuvia
C.G. Jung: The Red Book
C.G. Jung: Kohti totuutta
C.G. Jung: Yliluonnollisen psykologiaa
C.G. Jung: Piilotajunnan psykologiaa
The Gnostic Jung
Jung on Synchronicity and the Paranormal
Arthur Koestler: Parapsykologiaa vai yhteensattumia?
Alexandre Kojève: Johdatus Hegelin lukemiseen
Gary Lachman: Tajunnan alkemistit
Gustave Le Bon: Joukkosielu
Anne Lindholm-Kärki: Unet ja arkkityypit. Naisen sisäiset tiennäyttäjät
Petri Meronen: Kuullessaan sanan psykoanalyysi
Thomas Moore: Seksin sielu
David Morehause: Selvänäköinen soturi
Wilhelm Reich: Fasismin massapsykologia
Ingrid Riedel: Unet ja elämänkaari
Jon Ronson: Vuohia tuijottavat miehet
Oliver Sacks: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi
Oliver Sacks: Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia
Rupert Sheldrake: Morphic Resonance
Rupert Sheldrake: Miksi koirasi tietää, milloin olet tulossa kotiin
Markku Siivola: Unien opissa
Anna-Brita Ståhl: Unen kuvat. Jungilaista unien tulkintaa
James Surowiecki: Joukkojen viisaus
Juhani Syrjä: Minotauros. Epätieteellinen kirjoitus
Nick Totton (toim.): Psychoanalysis and the paranormal
Morris West: Maailma on lasista tehty
Colin Wilson: Piilotajunnan valtias C.G. Jung

Julkkarit

Silloin kun en vielä ollut kirjailija, kuvittelin, että aina uuden kirjan tullessa painosta kustantaja järjestää julkkarit, kemut, joissa ollaan kultturelleja ja juodaan koktaileja tai ehkä viinaa, ja syödään jotain kivaa pientä, sillä onhan kirjan ilmestyminen aina iso tapaus. Näin ainakin luulen kuvitelleeni, mutta siitä on jo aikaa, joten en uskalla olla aivan varma. Todellisuus luonnollisestikin ollut toinen. Ainoat kustantajan järjestämät varsinaiset julkkarit, jotka muistan urani varrelle sattuneen, olivat Turbatorin järjestämät, ja kirja, jota juhlittiin, oli nimeltään Kertomuksia pimeestä.

No, kyllähän kustantamot muuten kemuja ja markkinointitilaisuuksia järjestävät. Ei mitään valittamista. Yksittäisiä teoksia nyt vain tulee niin paljon nykyään, että jos jokaista juhlittaisiin erikseen – varmaan markkinoinnin ennakkosuosikkeja joskus juhlitaan edelleenkin – ei kustannusväki selvää hetkeä näkisi. Ei… valehtelin, Mummon koneen julkistamistilaisuus ja palkinnonjako Bolognassa taisivat olla yhdistetty tilaisuus. Uralleni on siis osunut peräti kahdet julkkarit, joista toiset peräti Suuressa Maailmassa!

Viime vuosina monet (havaintojeni mukaan erityisesti nais-)kirjailijat ovat ruvenneet järjestämään itse kirjoillensa julkkareita. Tai mistä minä tiedän, ehkä se on ollut tapana jo aiemminkin? Onhan kirjan ilmestyminen ainakin kirjoittajalleen iso tapahtuma ja juhlan arvoinen käänne. Erään kollegani mukaan julkkarit ovat tärkeä osa kirjoittamisprosessia. Julkkareissa ajatukset vapautetaan jo tehdystä ja käännetään katse kohti seuraavaa teosta.

72 oli minulle sen verran tiukka puristus, että jonkinlainen emansipaatioriitti tuntui itsestänikin miltei houkuttelevalta. Mutta.

Ei kirja ole valmis vielä painosta tullessaan. Se on valmis vasta lukijoidensa käsissä, mitä taas ei tapahdu, elleivät kriitikot ja muut vaikuttajahahmot suo sille näkyvyyttä. Julkkareiden pitäminen tuntuisi kuin bilettämiseltä vuoren huipulla, josta on kuitenkin vielä päästävä alas. Prosessi on silloin vielä kesken, eikä se juhlimisella valmiiksi tule. Ja jos taas olisi etsittävä se todellinen käännekohta, kirjoittamisurakan päättyminen, se on päivä, jona jätän korjatut oikovedokset käsistäni. Silloin saatan palkita itseni yhdellä rentouttavalla lasillisella ja onnitella itseäni, mutta koska takana on intensiivinen työpäivä, tuskin jaksan enempää.

Ja sitten mielessä pyöriikin jo se seuraava.

Kirjoittamisen välineet: Kynä ja paperi

Kollegani kertoi kirjoittavansa romaaniensa ensimmäiset versiot kynällä muistikirjaan. Hänen mukaansa kirjoittamista helpottaa, kun tietää, ettei teksti ole lopullista, ja että kaiken joutuu kirjoittamaan vielä uudelleen. Koneella kirjoittaessa mieli juuttuu muotoilemaan vaiheessa, jossa olisi tärkeämpää tuottaa. En voinut olla miettimättä, kuinka paljon velkaa kollegani jopa kadehdittava rytmi ja ilmaisu ovat nimenomaan kynälle.

Uuden romaanin kirjoittaminen on käynnistynyt takkuillen. Ajatuksia ja ideoita on vaikka kuinka, mutta ne eivät jotenkin tahdo suostua muotoon. Ajattelin kokeilla paluuta kynän ja paperin käyttäjäksi. Olen aina kirjoittanut muistiinpanoja paperille, ja ensimmäisen pienoisromaanini, sen jota onneksi ei julkaistu, kirjoitin vihkoon, mutta tällä vuosituhannella olen tuottanut leipätekstini yksinomaan koneella, joten jollakin tavalla kokeilu kuulosti uudistumiselta. Lisäksi olen aina mielessäni pitänyt muistikirjaa jollakin tavalla romanttisena välineenä.
Perjantaiaamun elokuinen valo houkutteli ulos, joten otin kajakin, meloin saareen ja aloin rantakalliolla kirjoittaa. En tiedä, paljonko johtui työvälineestä, paljonko siitä, että olin lähellä luontoa, kaukana siitä hemmetin facebookista ja muusta ajatuksia pirstovasta, paljonko on jonkinlaista harhaa. Tulos oli joka tapauksessa enemmän kuin rohkaiseva. Tekstiä syntyi nopeasti, ja, mikä parasta, sen rytmi ja tyyli tuntuvat paremmilta kuin mitä tavallisesti saan aikaiseksi. Tein jo päätöksen: tämän kirjan kirjoitan kynällä.

Eilen sitten avasin sattumalta Iso numero -lehden, jonka olin torstaina ostanut. Aivotutkija Minna Huotilainen kertoi käsien käytön ja aivotoiminnan yhteyksistä ja piti mahdollisena, että käsin kirjoitamme parempaa tekstiä kuin koneella. Huotilaisen aavistus johti minut Google-kierrokselle. Käsin kirjoittamisen ja näppäimistön käytön eroja on tutkittu jonkin verran. Käsin kirjoittaminen aktivoi aivoja laajemmin ja monipuolisemmin kuin näppäimistö, ja käsin kirjoittamisen arvellaankin kehittävän aivoja paremmin kuin näppäimistön. Virginia Berningerin johtamissa tutkimuksissa käsin aineita kirjoittavien lasten on havaittu kirjoittavan nopeammin ja enemmän sekä ilmaisevan useampia ajatuksia kuin tietokoneella kirjoittavat verrokkinsa.

Mistä voisinkin taas lipsua vanhaan suosikkiaiheeseeni, mieli-ruumis-dikotomian kritiikkiin. Emme ajattele pelkästään aivoillamme, vaan koko kehollamme.

Julkinen ulostulo

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Painokone on tehnyt työnsä ja postimies tuo hypistelykappaleen. Toistaiseksi kunnianhimoisimman työni esineellistymä täyttää mieleni monenlaisilla ajatuksilla ja tunteilla.

Ylpeys. Melankolinen ilo. Post coitum animal triste. Ymmärrys siitä, että tehty mikä tehty, mitään ei voi enää muuttaa. Pelko. Odotus. Toiveikkuus. Sehän on isompi kuin kupillinen kahvia. Ja hyvän näköinen. Ontto olo. Oliko tämä nyt alku vai loppu? Ehkä puoliväli? Ainakin sen kanssa on nyt jonkin aikaa elettävä. Enää en voi valita sen lukijoita. Angst, mutta miksi? Sehän on nyt muiden käsissä.