Kirjamessukompleksi

A complex is a core pattern of emotions, memories, perceptions, and wishes in the personal unconscious organized around a common theme, such as power or status (Schultz, D. & Schultz, S., 2009). Primarily a psychoanalytic term, it is found extensively in the works of Carl Jung and Sigmund Freud. (Wikipedia)

Kirjamessut – ja jo niiden ajatteleminen – synnyttävät minussa monenlaisia yhteen kietoutuneita  tunteita ja ajatuksia, jotka ovat osin ristiriitaisia ja vaativia, ja näin messujen alla olen lievästi ahdistunut ja levoton.

Muistan Turun kirjamessut nuoruudessani, aikana, jolloin Helsingin kirjamessuja ei kai vielä ollut. En ollut kirjailija vaan harrastaja, osa yleisöä, osa erityistä genreyhteisöä. Kirjamessut olivat yhteisöllinen, ryhmähenkeä rakentava tapahtuma, jonne mentiin pitämään hauskaa.

Ilman selkeää yhteisöä, johon kuuluisin, koen messut ensisijaisesti kauhistuttavana tilaisuutena. Niihin liittyy sisällyksetöntä haahuilua ajan tappamiseksi. Alttiiksi asettumista kirjailijan roolissa. Joskus motivoivaa ja itsetuntoa rakentavaa mielenkiintoa minua ja kirjaani kohtaan, joskus sivuutetuksi ja unohdetuksi tulemisen kokemuksia. Ihmisten, kirjojen ja hälinän määrä rikkovat keskittymiskyvyn ja minuuden, ja pari tuntia messukeskuksessa saavat stressimittarin jonnekin keltaisen ja punaisen rajavyöhykkeelle. Niin paljon kirjoja, joiden keskelle voi hukata omansa. Niin paljon ihmisiä, joiden keskelle voi hukata tajuntansa. Tekee mieli karata paikalta. Vastaan tulee puolituttuja, joiden kanssa on vaihdettava muutama sana, vaikkei olisi mitään sanottavaa.

Oikeitakin tuttuja; niitä, joita tapaa muulloin liian harvoin. Mukavia kollegoja, kustantamon väkeä… Ja sitten aikataulut repivät meidät taas omien velvollisuuksiemme ääreen. Kirjamessuilla lähes jokainen ajatus ja keskustelu on tuomittu katkeamaan kesken.

Minut paniikin partaalle ajava väkijoukko antaa myös lohtua: Jos niin monet tuhannet ihmiset vaivautuvat kirjamessuille (jotkut jopa maksavat päästäkseen sisään tuohon valtavaan kirjakauppaan), on kirjallisuudella yhä merkitystä. Kirjoja sittenkin luetaan, joten kaipa niitä kannattaa myös kirjoittaa?

Kun näette messuilla eksyneen näköisen kirjailijan, taputtakaa häntä selkään ja lohduttakaa: ”Kaikki hyvin. Jokainen on tärkeä. Sinäkin.”

Olen sunnuntaina tavoitettavissa kello 13:30-14:00 Rosebudin osastolla ja kello 15:30-16:00 Katri Vala -lavalla, jonka jälkeen signeeraan Atenan osastolla.

Mainokset

Keikkoja lähitulevaisuudessa

Helsingin kirjamessut, torstaina 27.10.

klo 13:30 Katri Vala -lavalla Laura Niemi-Pynttärin haastateltavana. Aiheena Leikkiminen kielletty.
klo 14:00 signeeraustilaisuus Atenan osastolla (6b80)
klo 14:30 Rosebudin osastolla (6b95), haastattelijana Iida Simes

* * *

Pirkanmaalaisten kirjailijoiden ilta Villa Kivessä 1.11. klo 18 alkaen

Järjestäjänä Helsingin kirjailijat ry.

Lukemassa ja keskustelemassa kirjailijat Jyrki Vainonen, Kristiina Wallin, Sari Peltoniemi, Tuija Välipakka sekä J. K. Ihalainen.
Illan vieraita haastattelevat kirjailijat Jukka Laajarinne ja Sinikka Vuola.
Vapaa pääsy.

Johan är markkinat

Syksyn markkinahumu on taas humisevimmillaan.

Kirjailija esiintyi torstaina kirjasto- ja kirjakauppaväelle Hotelli Presidentissä. Sitä ennen hän nautti ystävänsä ja kollegansa Tuuven seurassa ensin kaksi kupillista kahvia saadakseen päälle riittävän aktiivisuustason ja tasoitti tärinöitä kahdella pienellä keskioluella. Hotelli Presidentissä hän söi hieman, joi vielä lasillisen viiniä ja kupillisen kahvia, ja – voilà! – kohdalleen meni. Yleisö nauroi jokseenkin oikeissa kohdissa, mikä sai kirjailijan kuvittelemaan, että he nauroivat hänen jutuilleen tai hänen kanssaan, eivät niinkään hänelle. Tuli jopa vaikutelma, että muutamat kiinnostuivat Kehyksestä.

Heti seuraavana päivänä kirjailija lensi Göteborgin kirjamessuille. Hotellin aulassa Sisuradion leppoisat toimittajat ottivat hänet vastaan ja kysyivät muun muassa, mikä muumihahmo hän on. Kysymyksen koko paino avautui hänelle vasta hiljalleen seuraavan päivän kuluessa. Sama kysymys ja sen erilaiset variaatiot – myös väitelauseen muodossa – olivat kirjailijalle tuttuja jo niiltä ajoilta, kun hän ei ollut kirjoittanut muumeista montakaan sanaa.

Kirjassaan hän oli todennut jotakin sen tapaista, kuin että Muumi-kirjat ovat peili, josta ihmiset näkevät itsensä. Nyt hän vasta tajusi että juuri siitä on kysymys, enemmän kuin mistään. Siksi tuo yksi ja sama kysymys! Juuri rehellisesti, syvästi ja tarkasti kuvatut mutta kuitenkin selkeät, melkein mutteivät aivan karikatyyriset hahmot, elämänasenteiden kuvat, tekevät Janssonin tuotannosta niin erityisen. Kenen muun kirjailijan lukijat kohtaavat saman kysymyksen? Kuka Astrid Lindgrenin hahmoista sinä olet? Kuka A.A. Milnen hahmoista sinä olet? Ei, näitä kysymyksiä meiltä ei kysytä. Tove Jansson oli jotakin aivan erityistä.

Göteborgin kirjamessut ja kaupunki olivat kutsuneet kirjailijan ravintola Börseniin illalliselle. Pukukoodi: ”kavaj.” Kirjailija oli lukenut internetistä, mitä se tarkoittaa: pukutakki, housut (ei farkkuja), paita saa olla rennonkin värinen, kravatin asemesta kelpaa vaikka rusetti. Kirjailija oli pakannut mukaan rusetin, kauluspaidan ja suorat housut. Paikan päällä hän huomasi, että joillain oli farkut, muutamilla ei minkäänlaista kuristuslenkkiä kaulassa. Hänkin otti rusetin pois kaulasta.

Yönsä, kuten edellisenkin, kirjailija nukkui huonosti. Heräsi ennenaikaisesti. Hotellin saippuakääreet ja servietit olivat mustat. Osa varhaisimmista aamiaistajista pukeutui myös mustiin. Kahvinsakin kirjailija joi mustana, ja kaikki tämä rimmasi hauskasti hotellin nimen kanssa. Se oli: Gothia Towers.

Kello yhdeltätoista piti sitten esiintyä. Muumifilosofiaa käsittelevää paneelia varten oli varattu sairaan iso sali, ja sinne tuli sairaan paljon yleisöä. Muina panelisteina toimivat Sophia Jansson, Mark Levengood ja puheenjohtaja Janina Orlov. Yleisö istui pimennetyssä salissa, esiintyjät hikoilivat kuumien spottien alla, ja äkkiä kirjailijasta alkoi tuntua, että keskustelussa kiinnitettiin aivan liikaa huomiota hänen juttuihinsa. Luonnollisesti panelistit puhuivat ruotsia. Kirjailijakin yritti. Ei osannut. Yritti uudestaan. Ei osannut. Yritti taas. Ei osannut. Onneksi kaikki muut panelistit osasivat suomea ja pystyivät toimimaan tulkkeina. Siinä vaiheessa, kun kirjailija nöyryytettynä alkoi turvautua tähän mahdollisuuteen, hän oli jo lakannut puhumasta suomeakin. Nolo esitys.

Periaatteessa kirjailija tulee nolouden kanssa hyvin toimeen. Yleisö oli sitä paitsi varmasti paikalla ihan muiden – valovoimaisten – panelistien kuin hänen vuokseen, joten kovin suurta vahinkoa ei varmaan ollut tapahtunut. Mutta kuitenkin. Toipuminen vei loppuillan.

Iltapäivään mahtui vielä kaksi haastattelua. Ne menivät hieman paremmin kuin paneeli, joten ehkä tämä matka oli jotenkin perusteltavissa.

Ulkona tihkui vettä, kirjailija otti pienet tirsat ja meni baariin syömään tapaksia ja lukemaan. Tuntui yksinäiseltä ja hieman vieraantuneelta, miljöössäkin oli jotakin samaa kuin elokuvan Lost in Translation hotellibaarissa, mutta yksikään nuori kaunis nainen ei hakeutunut kirjailijan seuraan. Eikä hän itse jaksanut nähdä vaivaa. Tuli nukkumaanmenoaika, tuli sunnuntaiaamu.

Kotimatkaa varten kirjailijalle oli tilattu auto. Lentokentälle asti vain. Hän jakoi Scandinavian Limousine -firman ajoneuvon newyorkilaiskirjailija Maaza Mengisten kanssa. Kirjailijalla ei ollut käyntikorttia, koska hän ei ollut koskaan kuvitellut tarvitsevansa sellaista. Korttien asemesta he vaihtoivat rintaan kiinnitettäviä nimilappuja. Kirjailija rakastui sen verran kuin 15 minuutissa oli mahdollista ja päätti lukea Mengisten romaanin heti, kun ehtisi.

Ensi viikonloppuna kirjailija menee Turkuun.

Pakollinen messuraportti – Sitten mä tein sitä ja sitten tätä ja sitten ja sitten

Torstai

Menin paikalle jo aamupäivällä. Huomasin viisi painotuotetta joita harkitsin mutten ostanut, ja Salla Simukan. Hän taas ei ollut myytävänä, tai sitten oli – tavallaanhan me kirjailijat olemme messuilla juurikin myytävinä.

Seuraavaksi törmäsin nuoruuteni ihastukseen, jonka kanssa vaihdoimme kuulumisia ja maistelimme viinejä.

Sinisalon Johannan kanssa nautimme lounasta.

Väentiheys: inhimillinen.

Melutaso: siedettävä.

Olisin viihtynyt pidempäänkin, mutta kahdelta piti jatkaa matkaa Tapanilaan kiipeilemään.

Yhtäkkiä näin kustannustoimittajani Hillan ja WSOY:n lasten- ja nuortenosaston ex-pomon, Elinan. Kävin vielä Hillan kanssa hetkisen istahtamassa. Vaihdoimme kuulumisia ja maistelimme kahvia ynnä vettä.

Sen jälkeen minun piti jo todellakin jatkaa matkaa, ja niin myös tein.

Perjantai

Saimme viime jouluna äidiltäni rahaa kirjahyllyn laajentamiseen. Lundian kirjamessutarjous ja vaimoni vapaapäivä käynnistivät tapahtumaketjun, joka oli jo miltei vuoden kuplinut aikeena mielissämme. Menimme Finnooseen ja ostimme tikkaan sekä hyllylevyjä.

Visualisoin etukäteen mielessäni, miten paljon siistimpää meille tulee, kun monta hyllymetriä kirjoja ja muuta roinaa saadaan pois lattioilta, nojatuolista, arkun päältä ja sohvalta.

Ei tullut. Ajatus oli hyvä mutta lähtökohdat huonot: liikaa tavaraa.

Lauantai

Kustannustoimittajani Laura otti yhteyttä, ja kohta me jo söimmekin illallista Samratissa. Ensimmäiset ruokalajit olivat mainioita, samoin punaviini (lievästi tosin häiritsee tietoisuus siitä, että punaviini värjää suuni violetiksi ja siksi juonkin nykyään usein valkoviiniä, vaikka punaviini maistuu paremmalta), seurasta puhumattakaan, mutta jälkiruokapallerot olivat vähän hassuja ja yksinkertaisesti siirappisen makuisia.

Oli mielenkiintoista tajuta, että vain muutaman vuoden ikäeromme johdosta olemme kasvaneet aivan erilaisissa historiallisissa tilanteissa.  Laura ei esimerkiksi muista Berliinin muurin kaatajaisia. Eikä sienipilvi ollut hänen lapsuudessaan se juttu, jota piirreltiin kouluvihkoihin. On jännittävää ymmärtää elävänsä jossakin tietyssä historian ajanjaksossa.

Ja jos joku nuori lukija ei oikein äskeistä ymmärtänyt, tarkoitin sienipilvellä atomipommia, en huumeita.

Sunnuntai

Oman esiiintymiseni vuoro. Lapsenhoitosuunnitelmat kariutuivat yllättäen, joten otin tyttäreni mukaan. Jos tavallisesti tuon työt kotiini, oli nyt aika tuoda koti töihin. Koti oli kiukkuinen messuille joutumisestaan ja toivoikin, etten olisi kirjailija.

Haastatteluani Kullervo-salissa kuulemaan oli tullut hämmästyttävän iso joukko ihmisiä mutta niinpä juttukin sitten kulki. On ihan eri asia puhua erillistilassa ihmisille, jotka todella vaikuttavat aiheesta kiinnostuneilta, kuin jossain yleisen hälyn keskellä ohi kulkeville messuvieraille. Myös haastattelutilanne on odotusten ja niihin vastaamisen tilanne. Ei odotuksia -> ei sanottavaa. Isoja odotuksia -> suuria puheita. Eilalle kiitokset hyvistä kysymyksistä!

Signeerausten jälkeen pääsimmekin lounaalle, ja jälkiruokajätski sulatti tyttäreni kiukun. Verensokeri on tärkeä asia ihmiselämässä.

Väentiheys: epäinhimillinen.

Melutaso: lyhyen aikaa siedettävissä.

Suoraan lounaalta pitikin jatkaa matkaa kiipeilemään, mutta vielä hieman myöhemmin Sami ja Riina Kaarla kävivät kylässä. Riinan uusi Ihmesiemen-kirja luettiin sitten iltasaduksi. Hyvällä tavalla vanhanaikainen, sympaattinen ja taianomainen kuvakirja. Suosittelen.

Messutusta mussutusta

Torstai

Ei pienintäkään mielenkiintoa lähteä messuille. Joutuuhan sinne joka tapauksessa sunnuntaina. Paitsi että tietenkin voisi lähteä Tavastialle kuuntelemaan Nyrok Dollsia. En lähde.

Perjantai

Iltapäivä kääntyy illaksi. Alkaa keskenkasvuisella tavalla tuntua siltä, että bileet ovat jossakin muualla. Pasilassa. Kaikki ovat siellä, paitsi minä. Lähteäkö baanalle vai ei? Kotona viettelee vaimo. En lähde.

Lauantai

Lähden.

Käyn kuuntelemassa ja pikaisesti moikkaamassa Arvia.

Ostan kolme kirjaa: kaksi kappaletta Daniil Harmsin Perinpohjaista tutkimusta sekä Leevi Lehdon esseekokoelman.
Sitten lounaalle.

Vieraan talon toimittaja tunnistaa minut nimilappuni perusteella ja esittää kirjaehdotuksen. Olen otettu: harvoin tämä näin päin menee. Joo-o. Miksikä ei.

Pöytään istuu Rauhalan Anssi ja joku, jonka nimeä en muista. Puhumme muun muassa Cthulhu-aiheisesta pikkulasten kuvakirjasta, jota Anssi minulle kaikessa rauhassa kuvittaa, sekä ranskasta kääntämisestä. Saan kuulla, että Antti Nylén on samoilla apajilla kanssani. Tästä lisää myöhemmin.

Tatun ja Patun vanhemmat liittyvät kustannustoimittajineen seuraamme. Sovimme iltariennoista.

Käyn Kumpulassa Ossin ja Oden kanssa kiipeilemässä.

Illalla meitä on monta. Antiokia Atabarin meze-lautanen on aina yhtä herkullinen. Lämmin ruoka ihan okei.

Mia: Mikä tämä on?
Sami: Lusikka. Eksoottisia asioita näissä etnisissä ravintoloissa.

Minä (lapselle): Katso, miten raki muuttaa väriä, kun siihen kaataa vettä.
Sami: Milloin se väri muuttuu?
Minä: Se muuttui jo. Valkoiseksi.
Sami: Ai… Mä olen vähän pettynyt, odotin punaista.

Vesi maistuu omituiselta.

Sunnuntai

Ruokamessuilla on sveitsiläinen maahantuoja. Karhunlaukkapestoa hän ei vielä tuo, mutta ehkä joskus, jos maahantuonti laajenee. Uudelle tuotteelle markkinoiden luominen on iso työ. Mutta kyllä sitä nytkin voi hänen kauttaan tilata, jos ottaa ison annoksen. Puhutaan kiloista. Hmmm… saisikohan tänne jotenkin perustettua semmoisen hämärän karhunlaukkaringin?

Ja sitten lavalle. Leena Erkkilän tajuan vasta alkupalaverin aikana lapsuudestani tutuksi. Tekstiilitöiden opettaja luki meille Kukkutimurusia, kun olin kolmannella luokalla. Katri Tapola on hyvä haastattelija, kysymykset antavat mahdollisuuden syvällisyyksiin. Sen puolen hoitaa Leena. Minua jännittää yleisön edessä sen verran, että turvaudun valmiisiin fraaseihin. Mutta kai se ihan kivasti meni.

Johannes Knektman saa kasvot. Ne ovat erilaiset kuin mitä olin kirjoitusten perusteella kuvitellut. Niin on lähes poikkeuksetta, ja joka kerta hämmästyn yhtä paljon.

Olut maistuu omituiselta.

Se, mistä me Tuukan (se kähäräpäinen runoilija) kanssa puhuimme, oli järkevän, loogisen empirismin hengessä falsifioituvan runouden metodi. Idea heitettiin joskus kauan sitten ilmaan YRL:n sivuilla. Heittäjälle, Jouni Tikkaselle, se taisi olla pelkkä vitsi, mutta kannattaisi kyllä miettiä, mitä menee heittelemään. Me toteutamme sen. Esitys on kuultavissa uusälyttömässä illassamme lauantaina 8.11. (Ks. keikkakalenteri). Vapaa pääsy.

Illallisen syömme Johannalla.

Bussipysäkin ja kodin väliltä lapseni laskee 102 kastematoa!

Tänään kirjamessuilla

Kirjailijaliiton Takauma-lavalla tänään.

klo 16.30 Leena Erkkilä ja Jukka Laajarinne: MISSÄ SATU PIILEE? Haastattelijana Katri Tapola. Leena Erkkilä on kirjoittanut lapsille satuja, runoja ja näytelmiä neljän vuosikymmenen ajan. Hänellä on taito kirjoittaa lapsen kokoisia tarinoita, joissa pieni on suurta. Jukka Laajarinne on julkaissut lasten- ja nuortenkirjoja vuodesta 2000 alkaen. Missä satu piilee nykyaikana ja löytävätkö lapset sen?