Julkkarit

Silloin kun en vielä ollut kirjailija, kuvittelin, että aina uuden kirjan tullessa painosta kustantaja järjestää julkkarit, kemut, joissa ollaan kultturelleja ja juodaan koktaileja tai ehkä viinaa, ja syödään jotain kivaa pientä, sillä onhan kirjan ilmestyminen aina iso tapaus. Näin ainakin luulen kuvitelleeni, mutta siitä on jo aikaa, joten en uskalla olla aivan varma. Todellisuus luonnollisestikin ollut toinen. Ainoat kustantajan järjestämät varsinaiset julkkarit, jotka muistan urani varrelle sattuneen, olivat Turbatorin järjestämät, ja kirja, jota juhlittiin, oli nimeltään Kertomuksia pimeestä.

No, kyllähän kustantamot muuten kemuja ja markkinointitilaisuuksia järjestävät. Ei mitään valittamista. Yksittäisiä teoksia nyt vain tulee niin paljon nykyään, että jos jokaista juhlittaisiin erikseen – varmaan markkinoinnin ennakkosuosikkeja joskus juhlitaan edelleenkin – ei kustannusväki selvää hetkeä näkisi. Ei… valehtelin, Mummon koneen julkistamistilaisuus ja palkinnonjako Bolognassa taisivat olla yhdistetty tilaisuus. Uralleni on siis osunut peräti kahdet julkkarit, joista toiset peräti Suuressa Maailmassa!

Viime vuosina monet (havaintojeni mukaan erityisesti nais-)kirjailijat ovat ruvenneet järjestämään itse kirjoillensa julkkareita. Tai mistä minä tiedän, ehkä se on ollut tapana jo aiemminkin? Onhan kirjan ilmestyminen ainakin kirjoittajalleen iso tapahtuma ja juhlan arvoinen käänne. Erään kollegani mukaan julkkarit ovat tärkeä osa kirjoittamisprosessia. Julkkareissa ajatukset vapautetaan jo tehdystä ja käännetään katse kohti seuraavaa teosta.

72 oli minulle sen verran tiukka puristus, että jonkinlainen emansipaatioriitti tuntui itsestänikin miltei houkuttelevalta. Mutta.

Ei kirja ole valmis vielä painosta tullessaan. Se on valmis vasta lukijoidensa käsissä, mitä taas ei tapahdu, elleivät kriitikot ja muut vaikuttajahahmot suo sille näkyvyyttä. Julkkareiden pitäminen tuntuisi kuin bilettämiseltä vuoren huipulla, josta on kuitenkin vielä päästävä alas. Prosessi on silloin vielä kesken, eikä se juhlimisella valmiiksi tule. Ja jos taas olisi etsittävä se todellinen käännekohta, kirjoittamisurakan päättyminen, se on päivä, jona jätän korjatut oikovedokset käsistäni. Silloin saatan palkita itseni yhdellä rentouttavalla lasillisella ja onnitella itseäni, mutta koska takana on intensiivinen työpäivä, tuskin jaksan enempää.

Ja sitten mielessä pyöriikin jo se seuraava.

Painii kirjojen kanssa

Jokakeväinen keskustelu romaanitaiteen kriisistä on täällä taas. Kuten Marko Hautala bloginsa kommenttilaatikossa toteaa: ”Lukijoiden ja kirjallisuuden ammattilaisten välillä on muuten joskus melkein huvittavan suuri kuilu.” Kyllä. Tämä kuilu on niin vanha, kuin minkä näin nuorena ihmisenä pystyn muistamaan. Ja, mikäli esim. Simone de Beauvoiria* on uskominen, vieläkin vanhempi.

Joskus viime vuosituhannella ihmettelin lukijan positiostani käsin kirjailijahaastatteluita, joissa fiktion kirjoittajat kertoivat, etteivät juurikaan lukeneet kaunokirjallisuutta. Enää en ihmettele. Me ammattilaiset (”Puhu vain omasta puolestasi!”) luemme teemojen rehellistä käsittelyä, kieltä, rakennetta ja kirjoittamisen tapoja.

Kun avaamme kirjan, alamme kamppailla sen kanssa.

Jos oman, keskeneräisen teoksen kanssa painimiseen kuuluukin aimo annos leikkiä ja hauskanpitoa,  kohdataan vieras romaani useimmiten aika tosissaan. Vieraalle romaanille ei helposti antauduta, vaan sitä lähestytään kirurgin veitsi (sellainen vanhanaikainen ja iso, samanlainen kuin Viiltäjä-Jackillakin aikoinaan) kädessä: ”Mistäs sinut on tehty?”

Ja tiedättekö mitä? Puukottajan ja puukotettavan välinen suhde saattaa toisinaan olla hieman hankala.

Puukottaja saattaa uhrinsa sisäelimiä erotellessaan muistella lapsuuttaan ja ihmetellä, mihin kaikki ilo painimisesta on mennyt. Vastustajat ovat muuttuneet tylsemmiksi: niillä on kaikilla samanlaista moskaa sisällään. Ne ovat varmaan sisäsiittoisia?** (Paitsi jotkut, ne jotka ovat kehittyneet niin taitaviksi ja kieroiksi, ettei niihin saa tuikattua reikiä ja ottelu tuntuu silloinkin todella tylsältä.)

Mutta ehkä vika ei olekaan vastustajissa? Ehkä puukottaja on itse muuttunut? Hän on ehkä unohtanut, ettei lapsuuden leikkipainissa juuri koskaan käytetty veistä. Ja se, minkä hän on erityisesti unohtanut, on antautumisen taito. Jotta paini pysyisi hauskana ja jotta vastustajan saa innostettua antamaan touhuun enemmän, on tälle joskus annettava periksi***. Annettava vastustajan viedä, vaikkei hän olisikaan erityisen hyvä. Vain silloin voidaan nähdä, mitä hän osaa, eikä pelkästään sitä mitä hän ei osaa.

Olen joskus melko kevyenkin juonivetoisen viihteen vietäväksi antautuessani havainnut: juuri tämä oli sitä, mikä minut kirjallisuuden pariin toi, ja minähän… hyvänen aika, minähän nautin siitä edelleen!

* Jokin essee aiheen tiimoilta taisi olla kokoelmassa Onko Sade poltettava? Sen lukemisesta on kuitenkin sen verran aikaa, että saatan muistaa kaiken ihan väärin päin.

** Sama puukottaja saattaa kuitenkin mielellään käyttää aikaansa kirjallisuusesseiden kanssa keskustelemiseen. Niissä hän ei sisäsiittoisuutta häiritsevässä määrin näe. Ne nyt vain ovat kirjallisuusihmisten kirjallisuudesta kirjoittamaa kirjallisuutta kirjallisuusihmisille.

*** Tarkoitukselliset häviämiset kuuluvat myös rottien väliseen painiin. (ks. esim. Pellis & Pellis: The Playful Brain)

Vuoden kirjat 2012

Olen tänä vuonna lukenut näemmä 72 kirjaa (mukana ei ole niitä lasten- ja nuortenkirjoja, jotka olen lukenut ensisijaisesti tyttärelleni iltasatuna). Näistä 31 on selkeästi töideni motivoimia valintoja. Feministisestä tavoitteestani olen jäänyt nyt jo kahtena peräkkäisenä vuonna: teoksista vain 19 on naisten kirjoittamia.

Vuoden mieleenpainuvimmat lukukokemukset ovat suunnilleen tässä:

Jaana Seppänen: Carmenin silmät. Tyylikäs esseekokoelma itsensä hukkaamisesta, identiteetistä, yhteisöllisyydestä ja ruumiillisuudesta.
Timo Hännikäinen ja Tommi Melender: Liberalismin petos.
René Girard: Väkivalta ja pyhä. Luin tämän nyt toistamiseen viiden tai kuuden vuoden tauon jälkeen, ja jotenkin kirja onnistui nytkin ravistelemaan ja yllättämään. Silmiä avaava, suuri teos väkivallan ja uhraamisen suhteesta yhteisöön. Vaadin lukemaan!
Abdelfattah Kilito: The Clash of Images. Marokkolaisen kirjailijan novelleja kuvia kaihtavasta kulttuurista.
Timo Airaksinen: Hulluuden houkutus. Välillä Airaksinen onnistuu. Raskauden ja keveyden väliin jännitetystä elämä.
David Mitchell: Pilvikartasto.
Erlend Loe: Kurt Kuriirina.
Richard Hamilton (toim.): The Last Storytellers. Sadunkertojien tarinat valottavat marokkolaista kulttuuria hieman erilaisesta vinkkelistä.
Suzanne Collins: Nälkäpeli. Juonivetoista kyytiä, joka nyt vain viihdytti niin täysillä, että aion lukea jatko-osankin.
Jaakko Yli-Juonikas: Neuromaani.
Peter Bichsel: Lastentarinoita. Vinksahtaneita ja puhuttelevia satuja aikuisille ja lapsille.
Veera Antsalo: Sähkökatkoksen aikaan. Osuvia esseerunoja.

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus. Rakenteellisesti poikkeuksellisen tyylikäs lukuromaani äiti-poika-suhteesta, Stasin jälkikuvasta ja musiikista.

Puhdistus

Kirjoja myytävänä

Edellinen blogaukseni selittää pitkälti, mistä on kysymys. Kasasin 1,5 metriä korkean kirjapinon, joka on nyt matkalla parempiin koteihin. Se oli yllättävän vaikea saada pysymään pystyssä. Osa kirjoista on hyviä, jotkut jopa erinomaisia. Tunneside on kuitenkin jäänyt riittävän löyhäksi, jotta kuvittelen voivani katkaista sen. Aion raijata koko kasan antikvariaatteihin. Jos jokin ei kelpaa, vien kierrätyskeskukseen tai vastaavaan jakelupisteeseen, mutta sitä ennen ajattelin tarjota teille, hyvät blogini lukijat, välistäveto-oikeuden.

Jos kirjan tai levyn hintaa ei mainita alla olevassa luettelossa, se on 3 €. Yli 30 € kasat voin kantaa Helsingin keskustaan, Isoon Omenaan tai Tapiolaan. Sitä pienempiä eriä myyn tai kenties annan ainoastaan tuttaville. Kuntoluokituksia en näillä hinnoilla jaksa tehdä. Suurimmaksi osaksi ovat ihan hyvässä kuosissa.

Lähestyä saa esimerkiksi sähköpostitse: enimi.snimi(ät)luukku.com tai vaikka facebookin kautta.

Tieto

Backman & Luoto (toim.): Heidegger. Ajattelun aiheita
Simone de Beauvoir: Onko Sade poltettava’?
Sirkku Boström (toim.): Kahvikirja 1 € MYYTY
Annie Cohen-Solal: Sartre
Peter Englund: Pultava
Eurosanakirja, 6 kieltä, 12 000 sanaa 1 €
Holvas & Vähämäki: Odotustila
Bengt Jangfeldt: Panoksena elämä. Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä
Karl Jaspers: Johdatus filosofiaan
Pasi Kostiainen: Apulanta – Maalin alta 2 € MYYTY
Kati Lampela (toim.): Pieni kummituskirja 2 € MYYTY
Torsti Lehtinen: S. Kierkegaard. Intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi
Matti K. Mäkinen: Arkkitehtuurin jatulintarhat 2 €
Sir Pilkington-Smythe: Omituisten otusten ensyklopedia MYYTY
Sakari Saarikivi: Taidehistorian ääriviivat
Juha Valste: Apinasta ihmiseksi
Jussi Vähämäki: Kuhnureiden kerho

Kauno

Pearl S. Buck: Hyvä maa
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Joseph Conrad: Anarkistit
Don DeLillo: Valkoinen kohina
Kari Hotakainen: Sydänkohtauksia
ALeksis Kivi: Seitsemän veljestä MYYTY
Orhan Pamuk: Lumi MYYTY
Robert M. Pirsig: Lila
Pentti Saarikoski (suom.): Evankeliumi Matteuksen mukaan 2 €
José Saramago: Oikukas kuolema MYYTY
Lionel Shriver: We need to talk about Kevin
UKON: Synopsis
Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin? 2 €
Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija

IMG_0388
Lapset ja nuoret

Ensimmäinen eläinkirjani
Steven Caldwell: Galax-sarja (4 osaa, yhteensä 10 €) MYYTY
Lucy Cousins: Maisan pukuleikki 1 €
Doyle & Rinaldi: Leidi ja muut 2 €
Alan Garner: Huuhkajalaakso
Heikkinen & Airola: Pöökö päättää uskaltaa
Hutri & Björklund: Eläinten talvi
Huygen & Portvliet: Suuri (tasku-)tonttukirja
Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti
Kaija Juurikkala: Aada ja pimeyden lapset
Kaakinen, Kuisma, Manninen: Suomen lasten historia
Kirkkopelto & Vuori: Hirveää, parkaisi hirviö
Siri Kolu: Me Rosvolat
Siri Kolu: Me Rosvolat ja konnakaraoke
Tomi Kontio: Lehmä jonka kyljessä oli luukku
Tomi Kontio: Viidakon kutsu
Korman & Cooke: Bialosky and the Big Parade Mystery 1 €
Alexis Kouros: Gondwanan lapset
Tarja Lapintie: Aavelaiva Esmeralda 2 €
Gary Larson: There’s a Hair in my Dirt!
Tuija Lehtinen: Traktori
Tuomas Nevanlinna: Antero joutuu luontoon
Anne Peltola: Pom Pom
Jusa Peltoniemi: Hinapulkka
Lea Pennanen: Piilomaan pikku aasi MYYTY
Virpi Saarinen: Jäälinnun sulka
Sempé & Goscinny: Nikke kesälomalla
Strömman & Strömman: Sohvaperuna
Z. Topelius: Muurahainen lääkärissä
Kalle Veirto: Pelibunkkerin pojat
Gunilla Wolde: Teemu käy lääkärissä

Sarjakuvat

Gaiman ym.: The Books of Magic MYYTY
Gaiman & McKean: Mr. Punch 5 €
Åsa Grenvall: Seitsemäs kerros 2 €
Howard & Hiltunen: Mustan rannikon kuningatar 2 € MYYTY
Juba: Frank viettelysten vaunussa
Miller & Janson: The Elektra saga MYYTY
Miller & Varley: 300 4€
Moore & O’Neill: Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga II 2€
Marjane Satrapi: Persepolis, iranilainen lapsuuteni 4€ MYYTY
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet 4 € MYYTY
Lewis Trondheim: Minä Lewis Trondheim

CD:t

Dead Kennedys: Give me convenience or give me death
Kashmir 9:41: Cheated 2€
Milestones of music. Reggae 1: Bob Marley 2€
A. Numminen goes Tech-no
A. Numminen: Perkele!
Oasis: Masterplan
Punk Lurex: Puolesta ja vastaan
Smak: Elohopeaa
Ultra Bra: Vapaaherran elämää

DVD:t

Grimmin veljekset 1€
Tieto 1€
Libanon 1€
Nanga Parbat
Fritz Lang: Metropolis 4 €
Hayao Miyazaki: Liikkuva linna

Kirjailijan sivullisuus

Pari kuukautta sitten eräs vanhempi kollegani pohti, oliko uhrannut liikaa elämäänsä kirjallisuudelle. Oli saanut mainetta ja kunniaa ja arvostusta, mutta sosiaaliset suhteet olivat kärsineet ja läheiset huvenneet.

Ajattelin silloin, että ehkä. Ehkä hän oli oman hyvinvointinsa kannalta liian intohimoinen kirjallisuusihminen. Intohimo on usein monomaanisuutta, monomaanisuus leikkaa elämästä monia mahdollisuuksia.

Olen myös aina ajatellut, että pystyn pitämään oman elämäni tasapainossa, kunhan minulla on riittävästi muitakin kiinnostuksen kohteita. Kirjoittamisen (yksinäistä työtä) lisäksi minulla on monipuolinen liikunnallinen sosiaalinen harrastus sekä sitoumuksia vaativa perhe. Kolme tukipistettä määrittää tukipinnan, mutta kaksi ei riitä pystyssä pysymiseen.

Aivan viime aikoina olen alkanut miettiä, miten ohut yksi elämänlaatuni peruspilareista on, tämä yksinäinen työ.

Olen rakentanut uraani ennen kaikkea vapauttani vaalien. Jättäessäni päivätyöni sain vapauden tehdä, mitä haluan sen sijaan, että tekisin sitä, mitä käsketään. Olen vähä vähältä luopunut useista erilaisista velvoitteista ja kirjoittamista haittaavista sitoumuksista. Apurahakin on ollut tässä avuksi. Vastaan ainoastaan ehdottoman tärkeisiin sähköposteihin, muihin ajattelen palata joskus paremmalla ajalla – jota ei koskaan tule. ”Tämä kässäri on nyt niin akuutissa vaiheessa, etten voi keskittyä mihinkään ylimääräiseen.” Jotta luovuuteni riehuisi mahdollisimman kahleettomana, olen ainakin yrittänyt olla jumittumatta kaikkein totunnaisimpaan.

Päivätyöstä luopuessani luovuin työyhteisöstä. Huonolla sähköpostikäyttäytymisellä olen etääntynyt monesta muusta merkityksellisestä ihmisestä. Yritys ajatella toisin saattaa tehdä ihmisestä oudon. Tällaisena vuonna, kun en julkaise mitään, minua ei kaivata haastatteluihin eikä keskustelutilaisuuksiin. Kun tähän yhdistetään kesäloma – sen paremmin lapsen koulunkäynti kuin vaimon työkään eivät luo elämään rakennetta ja aikatauluja, enkä pysty kirjoittamaan kuin satunnaisesti – alkaa ymmärtää, mihin on itsensä vienyt.

Ja äkkiä kuulee, että sama vaivaa useaa kollegaa. Yksi kokee jääneensä kokonaan yksin. Toisella ei ole asuinkaupungissaan ainoatakaan niin läheistä ystävää, että voisi vain soittaa ja pyytää kahville/kaljalle.

On kausia, jolloin kirjailijan työ tuntuu ennen kaikkea syrjäytymiseltä.

Taite: Kirjallisuuden futurologiaa

Keskiviikkona ravintola Milenkassa vietettiin ensimmäistä Helsingin kirjailijat ry:n järjestämää Taite-iltaa. Alustajaksi oli kutsuttu kirjailija Kimmo Lehtonen, aiheena e-kirjallisuus. Esitys avasi paljon uusia näkökulmia ja ajatuksia, joista osan ennätin poimia muistiinpanoiksikin. Tässä teille muutama ranskalainen viiva. Millainen on kirjallisuuden digitaalinen tulevaisuus?

– E-kirjallisuudesta puhuttaessa on hyvä ymmärtää, että nyt puhutaan (tai ainakin Kimmo puhuu) nimenomaan kirjallisuudesta, ei kirjoista.
– E-julkaisemisen uhkakuvat ovat uhkakuvia lähinnä kustantajille. Kirjailijoille ja lukijoille kysymys on mahdollisuuksista.
– Kun e-kirjaoikeuksista tehdään sopimuksia, olisi sopimukseen kirjattava selkeä päättymislause. Millaisessa tilanteessa julkaisuoikeudet palautuvat tekijälle? Esim. määräaikaisuus tai sitominen paperikirjan levitysoikeuksiin (kun kustantaja lakkaa myymästä paperikirjaa, se menettää myös e-oikeudet).
Tekstimuotoisen tiedoston mielekäs kopiosuojaus on mahdottomuus. Jos tekstin pystyy lukemaan, sen pystyy myös kopioimaan. Naurettaviksi osoittautuneista, jo murretuista kopiosuojauksista olisikin luovuttava. Tämä tekisi e-kirjasta edullisemman ja helpommin ostettavan – siis houkuttelevamman tuotteen. Nykytilanteessahan e-kirjoja ei juuri myydä.
– Amazon myy tällä hetkellä enemmän e-kirjallisuutta kuin paperia. Enimmäkseen myynti koostuu vitosen hintaluokkaa olevista teoksista. E-kirjallisuuden ei tarvitse olla sitä, miten miellämme perinteisen kirjan. Se ei omimmillaan ole paksu, monimutkainen järkäle. Sen sijaan e-kirjallisuus on tai voi olla sisällöllisesti paluuta menneeseen: lyhäreitä ja jatkokertomuksia. Myös bulkki- ja kioskikamaa. Niiden ostaminen tapahtuu tyyliin kalja + luettavaa. Miten käyttäisin aikani tässä lentokentällä, junassa tms.? Tärkeät kirjat ostettaneen edelleen painettuina.
– Digitaalinen julkaiseminen on joka tapauksessa kirjallisuuden elinehto. Lapset ja nuoret – jotka tulevaisuuden muodostavat – elävät jo todellisuudessa, jossa elokuvat, musiikin, pelit, tiedon, eskapistisen viihteen saa imuroitua käyttöön minuutissa. Ja tässä todellisuudessa on oltava kilpailukykyinen. Ei ainoastaan kirja, vaan kirjallisuus kuolee, jos sen joutuu jatkossakin ostamaan kirjakaupasta.
– Saatavilla olevan kirjallisuuden määrä on räjähtämässä moninkertaiseksi. Kirjailijan ja lukijan välinen suhde tulee muuttumaan perinteisestä – ja sen on myös, muututtava jos haluaa, että niitä lukijoita on. Jotain voidaan kenties oppia musiikkialan myllerryksestä, jossa moni iso levy-yhtiö on kriisissä samaan aikaan, kun pienemmät tekijät ovat onnistuneet julkaisemaan paljon ja menestyksekkäästi.

Tuossa noita, mielestäni kiinnostavimpia pohdinnan aiheita. Kaikki muotoiluni – tai ymmärrykseni – eivät välttämättä tee oikeutta Kimmon esitykselle… mutta kyllä oli antoisa ilta!

Ai mikä ihmeen Taite?

Tarkoitus on, että helsinkiläiset kirjailijat saavat säännöllisen tapaamismahdollisuuden hieman samaan tapaan kuin mitä sarjakuva- ja scifi-harrastajillakin on. Lisäksi illan edetessä kuullaan kirjallisuusaiheinen keskustelualustus. Tämä siis jatkossakin Milenkassa joka kuun viimeisenä keskiviikkona kello kuudesta eteenpäin. (Kesällä ei alustuksia.)

Hälyyn hukkuminen

Don DeLillo: Valkoinen kohina

Valkoinen kohina on tuore ja myönteinen ensikosketukseni Don DeLilloon. Romaani kytkeytyy niin sisällöllisesti kuin (mustan) humoristisen esitystapansakin puolesta absurdin kirjallisuuden parhaaseen traditioon.

Kirjan keskushenkilöitä ovat kertoja, Hitler-tutkimuksen professori Jack Gladney sekä hänen vaimonsa Babette erinäisistä avioliitoista kertyneine lapsineen. Gladneyn ja luultavasti useimpien muidenkin kirjan henkilöiden elämää määrittää ja ohjailee kuolemanpelko, joka saa teoksessa monenlaisia muotoja.

Myös teoksen nimi, Valkoinen kohina (White Noise) viittaa kuolemaan: kohina oli sitä lumisadetta, jota vastaanottimen ruudussa näkyy, kun ohjelmaa ei tule. ”Tyhjä” lähetys muodostuu kuitenkin hälystä, se on täynnä informaatiota niin ympäristön sähkölaitteista kuin kosmisista tapahtumistakin. Sekoittuessaan signaalit ovat kuitenkin kadottaneet sisältönsä ja mahdoliset merkityksensä. Romaanissa kuolema rinnastuukin hälyyn, meluun ja merkityksettömään informaatioon.

Kuolema/häly läpäisee elämän. Kuten eräs kirjan hahmoista toteaa: ”Tunnen että asutamme samaa ilmaa kuin kuolleet. Muista Laotsea. ’Elävien ja kuolleiden välillä ei ole mitään eroa.’”

Kuolema ympäröi ihmisen ja sitä tulee kaikkialta: televisiosta, radiosta, lehdistä, toisten ihmisten puheista. Juoruja, väärinkäsityksiä, tarkoituksellista disinformaatiota, päällepuhumisia, simulaatioita, mainoksia, säteilyä, sähkökenttiä, ympäristömyrkkyjä (auringonlaskut ovat nykyään entistä kauniimpia ja pelottavampia). Se menee sisäämme ja tekee meistä sen, mitä olemme: ”Ihmislapsen aivot kehittyvät reagoimalla virikkeisiin.” Kun Gladneyn ja Babetten pienin lapsi puhuu unissaan, hän toistelee tuotemerkkien nimiä.

Kuolema yritetään unohtaa, paradoksaalisesti juuri hälinään takertumalla. Merkityksettömän informaation ajatellaan tarjoavan jotakin turvallista (”Meille on sanottu vuosikausia, että niin pienet annokset eivät ole vaarallisia.”), tai sitten takerrutaan muihin itsepetoksen muotoihin kuten toistoon, joukkoon kuulumiseen, lääkkeisiin. ”Yhteiskunta on rakennettu sillä tavalla, että juuri köyhät ja kouluttamattomat kärsivät […] katastrofien tuhot. […] Minä olen collegen professori”, Jack Gladney perustelee, miksi hän ja hänen perheensä ovat turvassa, vaikka ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma uhkaa kaupunkia. Vastaavaan selitykseen turvautuu nuorukainen, joka aikoo yrittää maailmanennätystä myrkkykäärmehäkkiin suljettuna. Käärmeet purevat muita, eivät minua. Lopulta on kuitenkin todettava: jokainen on jo altistunut.

Tästä ehkä synkän näköisestä esittelystä huolimatta Valkoinen kohina on pääosin leppoisaa ja usein myös hauskaa tekstiä. Absurdius ei haittaa luettavuutta, vaan DeLillo on myös osaava tarinankertoja. Pintatasolla Valkoisessa kohinassa keskiluokkainen pikkukaupunkiamerikkalaisuus à la John Irving yhdistyy aimo annokseen katastrofiromaania ja vähän scifiinkin. Helppo tykätä.