Askartelua paskartelua: Paakkuuntumisenestoläpyskät M10-rautoihin

Jäärautojen antiball-kumit olivat tulleet tiensä päähän. Ne olivat jo pitkään repsottaneet sieltä täältä, ja kun vasemmalta puolelta etummainen repesi irti liitoksistaan oli pakko ryhtyä toimiin. Nuo M10-raudat alkavat olla jo vanhaa kalustoa, eikä lisävarusteita enää myydä. Tai no, okei, yhdessä ulkomaan verkkokaupassa olisi ollut vielä yksi paketti jäljellä, mutta kun kengätkään eivät enää monta vuotta vetele, niin ehkä nuo jalkopään vekottimet joutuu joka tapauksessa lähiaikoina uusimaan. Ei kuitenkaan vielä. Eikä tee mieli ostaa niitä 50 euron läpysköjä, jos kuitenkin hommaan uudet raudat jo parin vuoden päästä.

Parvekkeelta löytyi mehukanisteri.

IMG_0710

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Josta sitten aloin askarrella-paskarrella:

IMG_0711

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pienen sovittelun ja muotoilun jälkeen minulla olikin ihan esteettiset pohjamuovit:

IMG_0714

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

…joten pakkohan niihin oli liimata jesaria koristeeksi ja lisävahvikkeeksi. Kun en yhtään tiedä, miten hyvin tuo Mehukatti-muovi kestää rasitusta pakkasessa.

IMG_0715

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sitten vain reikiä, nippusiteitä ja lisää jesaria. Nyt on rumat:

IMG_0716

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vähän jännittää, kestävätkö viritelmät edes yhtä reissua. Mutta ainakin ovat ihan itse tehdyt.

Ei kun testaamaan!

Mainokset

Miksi ihmeessä?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kävin helmikuussa Tromssassa tapaamassa tuttuja ja kiipeilemässä. Jossain siellä jääputouksella aloin taas miettiä, että miksi minä oikeastaan kiipeilen. Miksi etenkään kiipeilen ulkona talvisin? Se hommahan on suunnilleen tällaista (kertomukseen on yhdistetty elementtejä useista eri nousuista parin viime vuoden ajalta):

Automatka vie pari tuntia. Kävelymatka putouksen juurelle kestää tunnin, tiukkaa ylämäkeä haaroja myöten hangessa. Hiki virtaa ja puuskututtaa. Lähestymishaikki on välttämätön paha perille pääsemiseksi. Ei itsessään mielekästä oikeaa kiipeilemistä vaan raakaa työntekoa tavoitteen saavuttamiseksi. Ei hölkkäämiseen tai hiihtämiseen verrattavaa mukavaa liikuntaakaan.

Lopulta olemme vaatteet märkinä perillä. Alkaa jo olla nälkä. Puemme kiipeilykamat päälle ja räkkäämme tavarat valjaisiin. Hörppäämme termarista hieman liian vähän teetä ja haukkaamme eväsleipää.

Köysikumppanini ottaa ensimmäisen liidivuoron. Alun jää menee kivasti, mutta mikstaosuus onkin vaikeampi kuin mitä olimme arvioineet. Hän pysähtyy kruksiin kuin seinään, hakee ratkaisua sieltä, hakee täältä, ja löytää sen lopulta hieman vähemmän ilmeisestä suunnasta. Nyt hän taas etenee, mutta välivarmistuksille ei ole paikkaa. Katselen menoa jotenkin henkisesti turtana. Mitä, jos hän sattuisikin putoamaan? Olisi äkkiä tajuttomana, tonennäköisesti monin paikoin murtuneena. Kauanko menisi saada apua paikalle? Mikä tämän paikan nimi olikaan? Alkoiko se Glo- tai Flo- tai Flø- tai jotain? Ja oliko tällä putouksella joku nimi? Hänen suunnitelmansa, kaikki tieto on hänen ohuen kallonsa sisällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olisimmepa jo alhaalla.

Vaikka päälläni onkin untuvatakki, tuulee sen verran, että kylmyys hiipii kehoon. Ja onhan tuota pakkastakin melkein 20 astetta. Yritän vähän liikuskella, etten menisi ihan kohmeeseen. Mutta turhaan. Kun ylhäältä lopulta kuuluu: ”Saa kiivetä!” on tälle ankkuripaikalle saapumisestamme kulunut jo puolitoista tuntia, ja olen ihan jäässä.

Lähden liikkeelle. Heti, kun joudun kohottamaan käteni hartialinjan yläpuolelle, sormista lähtee tunto. Kylmä veri kylmistä raajoistani lähtee liikkeelle ja saavuttaa kehoni keskeisemmät osat. Kymmenen metriä kiivettyäni hämärä alkaa vyöryä näkökenttäni reunoilta, vintti pimenee. Pääsen onneksi hyvälle hyllylle, nojaan siinä kiveen ja jäähän ja polviini. Hengitän kumarassa syvään ja taistelen tajuttomuutta vastaan kunnes voitan ja voin jatkaa matkaa.

Köysikumppanini luona ankkurilla tunto palaa sormiini. Irvistelen ja kiroilen ja lopulta kipu hellittää.

Seuraavat pari köydenpituutta ovat täysin triviaalia vaikkakin ruumiillisesti raskasta lumikiipeilyä. Onko tämä nyt muka kiipeilyä sitten? Pieniä jännityksen hetkiä saamme kuitenkin kokea, sillä lumilaatta jymähtelee sen oloisena kuin haluaisi lähteä liikkeelle milloin tahansa.

Neljännellä köydenpituudella ollaan pystyllä jäällä. Lumisen kallio-osion jäljiltä hakkuni ovatkin jo tylsät, ja kova pakkasjää lohkeilee muutenkin ihan hemmetisti. Saan naamaani ison jäälohkareen, ja kun nuolen huuliani, maistan veren. (Ja mun piti olla huomenna jotenkin edustavassa kuosissa!)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Edelliseen välivarmistukseen alkaa olla matkaa. Kauhean usein niitä ei pysty ruuvaamaan, kun muuten loppuu voimat. Nyt sitä matkaa on kuitenkin jo liikaa, putoaminen on tällä hetkellä täysin kiellettyä. Otan jääruuvin räkistä ja alan painaa sitä jäähän. Ei mene. Ei hemmetti. Ei mene. Katson ruuvia. Jaahas. Tukossa jäästä. Etsin toisen ruuvin. Se menee. Kolmen sentin jääkuoren jälkeen se tapaa tyhjää. Tähän ruuviin ei voi luottaa, mutten jaksa enää etsiä parempaakaan paikkaa. Klippaan köyden siihen.

Pohkeet ovat kuin tulessa. On pakko välillä irrottaa jalka seinämästä ja ravistella. Sitten toinen jalka. Ja käsivarret ne vasta tuskaiset ovatkin.

Lopulta tulee vastaan reitin kruksi. Kaikki, mihin lyön, hajoaa, enkä edes jaksa enää lyödä kunnolla. Jalat irtoavat. Voi perkele! Nyt, nyt pelottaa! Mutta jos tästä nyt pakittaisi pari metriä, voisi karata tuonne sivuun avautuvalle rampille ja sitä kautta turvaan. Näin teen. Pakenen reitiltä nöyryytettynä.

Kun lopulta pari tuntia myöhemmin olemme auton luona ja juomme lisää teetä, tajuan, että olen halunnut olla täällä koko ajan. Tuolla ylhäällä mikään ei ollut hauskaa. Miksi minä siis teen sitä? Onko tämä kaiken vaivan arvoista?

Eräs ystäväni totesi joskus, että hän pitää kiipeilemisen ajatuksesta: seikkailijat vuorenseinällä. Mutta mikään ei saisi häntä itseään kiipeämään. Ehkä minulla on osin sama juttu: kiipeilyn idea on hieno ja houkutteleva, mutta käytännössä touhu on kauheaa.

Ehkä se, mitä addiktioista kerrotaan auttaa ymmärtämään: Kama ei itsessään tuota paljonkaan mielihyvää, jopa päinvastoin. Olennaista on sen käyttämisen sosiaalinen konteksti, voimakas yhteisöllisyys. Ja missä muualla voisinkaan kokea samanlaista yhteenkuuluvuutta ja riippuvuutta toisesta ihmisestä?

Ja kuitenkin: tulee niitä päiviä, jolloin kaikki sujuu kuin tanssi. Aurinko paistaa, ei palele. Eteneminen on nopeaa ja varmaa, haasteet sopivasti mitoitettuja. Luonto ympärillämme ylevä ja kaunis. Silloin. Silloin minä pelkästään nautin.
IMG_0565

IMG_0574

 

Putoaminen

Lintoja, Valkeala. Sunnuntai 19.1.

Olemme lopulta avaamassa jääkiipeilykautta. (Tai kävin minä Kauhalassa kuukausi sitten, mutta sitä ei oikeastaan lasketa, koska se kausi loppui saman tien.) Talven tuloa on odoteltu, mutta nyt sitä saa.

Aloitamme oikeasta laidasta. Vähän jännittää, sillä pakkasta on viitisentoista astetta ja kauden alussa lämmönsäätelyjärjestelmäni on usein ollut aivan tillin tallin, niin että olen joskus ollut pyörtymäisilläni kesken nousun. Suoraan liidaamaan kuitenkin, ja hyvinhän kaikki alkaa.

Kiipeilemme jonkun tovin oikealla sektorilla, jonka jälkeen siirrymme vasempaan laitaan. Jeppe ja minä pidämme pienen neuvoa-antavan evästauon, kun Ossi lähtee liidaamaan sitä jyrkkänä alkavaa kapeahkoa luiroa, jolla hakun karkuremmi pelasti minut kolme vuotta sitten (Se tapahtui näin: aloin olla siinä nelisen metrin korkeudessa, kun päätin ruuvata ensimmäisen välivarmistuksen. Löin hakut aloilleen, pitelin toisesta kiinni ja aloin ruuvata. Hakku, josta pitelin kiinni, korkkasi, ja sain kaapimen silmieni väliin. Killuin siinä toisen hakun karkuremmissä naama veressä ja ihmettelin, mitä oli tapahtunut. Ja sitten kiipesin reitin loppuun. Karkuremmi ei ole tarkoitettu ihmisen pysäyttämiseen, mutta onneksi se toimi niinkin. Muuten olisin ollut selälläni maassa.).

Ossi saapuu niille paikkeille, jossa olin lipsahtanut, ja yrittää kiinnittää ruuvin. Hän ei löydä oikein hyvää tasapainoa, eikä varmistuksen laittamisesta meinaa tulla yhtään mitään.
IMG_0552

Ja sitten seuraa kauhea hetki: Ossi putoaa. Jääraudat iskevät kipinää kalliosta, ja pyöräyttävät hänet kyljelleen. Hän korisee ja menettää tajuntansa. Soitamme ambulanssin. Muutaman minuutin kuluttua Ossi palaa tajuihinsa muistinsa menettäneenä.

IMG_0554

Tapauksesta selvittiin ilman pysyviä vammoja, luulen, mutta täytyy tunnustaa, että se pysäytti miettimään. Yksittäistapauksena reipas aivotärähdys ei olisi kummoinenkaan juttu, mutta kun rupean laskeskelemaan, kuinka moni kaveri tai kaverin kaveri on menettänyt tajuntansa pudotessaan tai joutunut vieläkin vakavempaan onnettomuuteen, on pakko tunnustaa, että kiipeily ei ehkä sittenkään ole aivan niin turvallinen laji, kuin millaisena olen sen yrittänyt ajatella. Millaisilla turvamarginaaleilla itse kiipeän? Kuinka vakavia ja kuinka todennäköisiä riskejä otan? Kiinnostaisiko minua rajoittaa touhuni matalan riskin sisä- ja sporttikiipeilyyn?

Viimeisimpään kysymykseen minun on vastattava kielteisesti. Se Hemingwayn kuuluisa ero urheilun ja pelien välillä. Vaaran on oltava läsnä. Kysymys on siitä, miten siihen suhtautuu. Ainakin minulle on edelleenkin turha kuittailla siitä, miten lujasti hakkuni jäähän lyön.

Putoajan oma kuvaus kokemuksestaan.

Italian-retki. Osa 2: Aosta

23.7. Auto-Grill

Säätiedote lupaa Monte Cervinolle 15 senttiä uutta lunta, ja Leijonaharjan pitäisi olla sulahko, jotta sille kannattaisi lähteä. Hörnli-harjanteen kautta vuorelle varmaan pääsisi, jos ensin kävisi jollakin triviaalimmalla mäellä akklimatisoitumassa, mutta turistiruuhka ei kyllä yhtään houkuttele. Hyllytämme siis Monte Cervinon tämän reissun suunnitelmista. Päätämme sen sijaan ajaa Valpellineen ja nousta Dent d’Hérens’lle.

Hiki alkaa valua heti, kun nousemme autoon. Paahdamme tietä eteenpäin ja tie paahtaa meitä. Minkä teit, GoldCar!

Lounasaikaan piipahdamme Comoon tauolle, jotta saisimme  nähdä hämmästyttävän järviharavan. Kyseessä on siipirataskäyttöinen vesitraktori, todennäköisesti maailman tehottomin menetelmä poistaa levää järvestä. Minuutin aikana laite liikkuu kahden hengen miehistöineen parikymmentä metriä ensin taakse, sitten eteen, ja saa nostettua järven pinnalta kokonaisen kourallisen levää, samalla kun sotkee suurimman osan levästä sen verran pinnan alle, ettei pysty enää poimimaan sitä. Mahtavaa! Pidetään sedät poissa pahanteosta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta moottoritie on kuuma. Näin jälkikäteen tunnen raskaan velvollisuuden valistaa lukijaani: Älä koskaan, ikinä, milloinkaan matkusta heinäkuisessa Italiassa ilmastoimattomassa autossa. Auto-Grill -niminen taukopaikka kylmine limonadeineen suo vain lyhyen helpotuksen. On jatkettava matkaa.

Saavumme illan tullen Aostan laaksoon. Griffinin topo Valais Alps West toimii tiekarttanamme: Aostan keskustasta jonkin matkaa kohti Tunnelia, kunnes oikealle erkanee tie Valpellineen. Ei mittakaavaa.

Tankkaamme ja syömme sitten Courmayerissa. Eli persiilleen meni. Griffinin kirjan kartta on ajalta ennen moottoritietä. Hämärä vaihtuu jo pimeäksi, kun kysymme tarjoilijalta, mistä löytyy lähin leirintäalue. Hän viittoo ensin yhteen, sitten toiseen suuntaan, kysyy seuraavaksi joltakulta muulta ja selittää lopulta, että viisainta on palata laaksoa alas Morgex’n tienoolle, josta kyllä löytyy.

Teen varmuuden vuoksi vielä nettihaun. Google näyttää molemmat tarjoilijan ensiksi viittomat paikat. Ajelemme kohti lähempää. G-kartan pinnin paikalla ei ole yhtään mitään. Väsyttää, turhauttaa, potuttaa. Olisi pitänyt uskoa paikallista eikä internettiä. Ajamme sitten takaisin, kunnes lopulta löydämme leirintäalue Arc en Cielin. Sateenkaarileiriä ylläpitävät maastoshortsiset klanipäät herättävät minussa lieviä epäilyksiä, mutta paikka on sotilaallisen hyvässä järjestyksessä ja siisti. Pystytämme teltat. Alkaa sataa. Käymme nukkumaan.

24.7. Ylös

Yön mittaan muistan, miksi inhoan telttailemista. Makuupussi ahdistaa. Untuvatakista muotoilemani ”tyyny” leviää uuteen muotoon kerran toisensa jälkeen. Asennon vaihtaminen sattuu selkään. En ole enää aivan nuori. Selviydyn kuitenkin.

Tänään meillä ei ole kiire. Tarvitsee vain ajaa muutama kymmenen kilometriä ja patikoida Rifugio Capanna Aostaan. Meillä on aikaa jopa syödä kunnon lounas Aostassa ja ostaa vähän eväitä. Sen teemme. Ei mikään alppilähtö tänäänkään.

Jalkaudumme vaellusreitille kello kahdelta. Oho! Kirahveja!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olemme puoli tuntia aiemmin vilkaisseet karttaa jollakin pysähdyspaikalla mutta muistamme sen enää huonosti, joten varsin pian valitsemme väärän polun ja hankimme – Katso, murmeleita! – matkallemme kolmisensataa ylimääräistä nousumetriä. Ei tässä ole ennenkään suorinta saati parasta tietä kuljettu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA (Kuvassa murmeli.)

Lopulta tulemme karttamme alueelle ja saamme majankin näkyviin:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Todellisuutta vuoden 2003 karttaan vertaamalla voimme huomata, että jäätiköt ovat vetäytyneet satoja metrejä.
Saavumme majalle juuri, kun illallinen on aloitettu. Hiljaista. Lisäksemme majalla on tasan neljä ihmistä. Kaksi on matkalla jonnekin muualle, kaksi on meidän tavoin kiipeämässä huomenna Dent d’Hérensille. Aika luksusta, jos tilannetta vertaa vaikkapa Chamonix’n tohinaan.

25.7. Dent d’Hérens huonossa hapessa.

Herätys klo 3:15. Aamiainen. Otsalamput päässä moreenia tallaamaan. Päivästä tulee vielä pitkä. Emme ole nimittäin lainkaan hoitaneet tuota akklimatisoitumisasioita: 3300 metrissä piipahtaminen kolme päivää sitten ja nyt vajaassa 2800 metrissä vietetty yö ovat kaukana riittävästä. Ja sitä saa, mitä tilaa.

Sitoudumme köyteen, kun moreeni vaihtuu jäätiköksi, ja aika pian alkaakin jo puuskututtaa. Toinen majalta lähtenyt tiimi on viettänyt hyvin aikaa ylhäällä ja etenee jonkin verran nopeammin. Jaksaa, jaksaa, ihan hyvin jaksaa. Eteenpäin vain.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tiefmattenjochia kolmen ja puolen kilometrin paikkeilla lähestyessämme näemme, että jäätikölle pystytetystä teltasta on edellemme tullut vielä kolmen hengen tiimi.

Riuhdomme itsemme kiinteää köyttä pitkin länsiharjanteelle, ja alamme kiivetä. Ilarin vuoro mennä edellä. Rupukivestä kokoonpantu ilmava kallioharjanne jatkuu jatkumistaan noin kilometrin verran. Samalla korkeutta kerätään muutama sata metriä. Vielä vähän. Kun ohut ilma alkaa toden teolla tuntua suorituskyvyssä, siirrytään jyrkkään lumi- ja jäärinteeseen harjanteen vasemmalla puolella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA (Kuva: Kilometrin mittainen kiviköny takana. Kuvassa siis edessä. Riippuu siitä, hahmottaako tilanteen spatiaalisesti vai temporaalisesti.)

Alkaa hyydyttää. Päätä särkee.

Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Enää muutama sata metriä. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Vielä vähän. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Enää muutama sata metriä. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. ”Hyvin menee. Hyvä tahti”, Ilari kannustaa takaani. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Hengitys, Hengitys. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Ihan vähän vielä. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Vielä vähän. Muutama sata metriä enää. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Ei kyllä enää ikinä näin ylös näin kylmiltään. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Zombie-walk.

Aikanaan lumi ja jää ohenevat ja jyrkkenevät mikstaksi. Klippaan välivarmistuksia parinkymmenen metrin välein sijoitettuihin laskeutumisankkureihin. Miksta muuttuu kalliokiipeilyksi. Kaksi muuta köysistöä rappeloivat jo alaspäin.

Sitten olemmekin huippuharjanteella, ja loppu on enää muodollisuus. Muutamaa minuuttia myöhemmin räpsimme toisistamme geneeriset huippukuvat. Kello on noin kaksitoista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

(Taustalla Matterhorn. (c) Ilari Aula)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Syömme vähän evästä ja alamme laskeutua. Ensimmäinen rappelointi. Toinen. Kolmas. Vielä vähän, ja pääsemme lumelle. Sohjoontunut lumirinne tuntuu pitkältä. Miten ihmeessä me jaksoimme sen ylämäkeen?

Lopulta olemme siinä, mistä alkaa kiviharjanteen alaskiipeäminen. Tuolla, ihan vähän matkan päässä on sola, josta päästään alemmalle jäätikölle. Kiviä, halkeamia, hyllyjä. Kapean harjanteen päällä kävelemistä; kumma, miten siihen on taas tottunut. Jäärautojen raapimat naarmut tiemerkkeinä. Kiila sinne, kamu tänne. Eteenpäin. Päätä särkee. Vielä vähän.

Harjanteen puolivälissä Ilari kertoo, että vesi on loppunut, ja että takki on ihan tyhjä. Oma vesipussini tyhjenee parikymmentä minuuttia myöhemmin. Kiviä. Halkeamia. Hyllyjä. Helppoa maastoa, mutta väsyneitä miehiä. Vielä vähän. Miten tolkuttoman pitkä tämä harjanne oikein on?

Loputonkin köny päättyy aikanaan. Kaksi laskeutumista, enää vähän jäätikköä ja moreenia. Lumi on niin pehmeää, ettei jäärautoja tarvitse. Kahlaamme rinnettä alas polvet kipeinä, reidet jynkyssä. Alas, alas. Vielä vähän. Loputon jäätikkö. Pari railon ylitystä siellä täällä. Lunta. Jano. Pää kipeä. Jalat muusina. Alas.

Saavumme moreenille, raahustamme polkua alaspäin. Olen kaatua, kun hiekka rullaa jalkojeni alta. Se toistuu monta kertaa. Rauhallisesti vain alaspäin. Askel. Askel. Askel. Jano. Veden loppumisesta on jo melkein kolme tuntia.
”Mikä eläin tuolla lumella on?” Ilari osoittaa majan suuntaan menevää hahmoa.
”Murmeli?” ehdotan.
”Se on kyllä paljon isompi.”
Niinpä onkin. Etäisyyksiä on joskus vähän hankala hahmottaa.

Majan pihalla klo 18:20. Emme taida enää tänään kävellä autolle.

Oho, pihalla liikuskelee vuorikauris! Sehän se eläin oli!

26.7. Lepopäivä

Yöllä Ilari huutaa varoitushuutoja ja tehostaa huutojaan viheltämällä. Aamulla saan kuulla, että retkeilyyn painajainen oli jotenkin liittynyt.

Kävelemme kolme neljä tuntia autolle ja kohtaamme hämmentävän näyn: auto ei ole parkkiruudussa. Onko käsijarru jäänyt pois päältä? Parkkipaikalla on vain yksi toinen auto, ja sekin on poissa ruudusta. Ja ruudut on muuten maalattu aivan äsken. Parkkipaikalla ja sen edessä on 15.7. päivättyjä pysäköintikieltomerkkejä, joissa kerrotaan asfalttitöistä. Absurdia. Emmekö me muka huomanneet niitä tullessamme? Liikkeelle lähtiessämme näemme onneksi useita merkkejä siitä, että pysäköintikiellot on tuotu paikalle takautuvasti sillä aikaa, kun olimme rinteessä. Tuollaista toimintaa on kyllä vaikea olla arvostamatta.

Lounastauolla laadimme suunnitelmia. Meillä on enää yksi kokonainen päivä. Leppoisaa sporttia, ehkä? Muistan AP:n blogissa aivan hiljattain olleen kirjoituksen (Kiitos, Miia!)  , jonka uudelleen luettuani ehdotan, että ajamme Arnadiin. Corma di Machaby on minulle ennestään tuttu, mutta siinä lähellä on näemmä muutakin kiivettävää.

Piz Badilen lumilla kastuneet lenkkarini eivät muuten ole päässeet missään vaiheessa kunnolla kuivumaan. Haisevat saatanalle. Vieläköhän ne saa reissun jälkeen tapettua sellaiseen kuntoon, että niitä voi vielä käyttää?

Saunomme taas autossa jonkin matkaa, ja netti neuvoo Arnadista hostellin nimeltä Forte di Machaby. Google-kartan osoittaman nastan kohdalla se ei kuitenkaan sijaitse. Tajuan, että G-kartta ei osaakaan ilmoittaa sijainteja katunumeroiden mukaan. Hakutoiminnon laittama nasta tulee kyllä oikean tien tuntumaan, mutta saattaa olla aivan väärässä kohdassa tietä. Kuinkahan lähellä leirintäaluetta kävimmekään Courmayerissa?

Kyselemme paikallisilta, ja he sanovat, että paikka on kiinni. Emme luovuta. Soitamme Mattsbyn linnaan, ja aukihan se on. Ajo-ohjeet ovat selvät: Arnad’n keskustasta seuraillaan Matinkylän luostariin osoittavia tienviittoja, ja parkkipaikalta kävellään vielä parikymmentä minuuttia. Suosittelen. Vanhan linnoitusketjun osana toiminut kasarmirakennus on restauroitu idylliseksi majoituspalveluksi. Kiipeilykalliot sijaitsevat lähellä. Ruoka on hyvää. Hinnat edulliset (puolihoito 33 €). Henkilökunta osaa antaa ajo-ohjeita pelipaikoille ja lainaa vieläpä topokirjaakin. Ympäristö vanhoine luostareineen on rauhallinen ja terapeuttinen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

27.7. Gruviera

Yöllä Ilari herää siihen, että on rakentamassa ankkuria lakanasta.

Nousemme seitsemän huippeilla ja suunnistamme Gruvieran juurelle. Leppoisa kiipeilypuisto: mielenterveyttä hivelevät pulttivälit, reittien nimet ja greidit laatoitettuna kallioon, kahden minuutin lähestyminen parkkipaikalta, ravintolapalvelut lähellä. Kiipeämme lämppäriksi leppoisan Topo Pazzon (3kp, 5b), jonka jälkeen siirrymme yksilösuorituksiin. Ilari rimpuilee jotakin 6b:n reittiä, minä alisuoriudun vähän helpommalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Käärme! Ja iso. Ehdin nähdä sen häntää metrin verran, kun se livahtaa kivimuurin vieressä oleviin pusikkoihin. Mikähän se oli? Ei ainakaan kyy, todennäköisemmmin jonkin sortin tarhakäärme. Istun maahan kiveä vasten odottelemaan, että se tulisi taas näkyville, mutta ei se tule.

Puolen päivän aikaan aurinko osuu jo kalliolle, ja kiipeileminen muuttuu mahdottomaksi. Eiköhän tämä ollut tässä. Siirrymme ravintolapalveluiden pariin.

Istumme iltaa Forte di Machabyssa. Aurinko laskee ja tulee pimeää. Salamat välähtelevät kaukaisuudessa, kun Ilari lähtee taas telttailemaan. Kunnioitettavaa ulkoilmahenkisyyttä.

28.7. Keltainen valo

Herään yöllä siihen, että ukkonen tulee päälle. Jyrähtelee ja sataa ihan törkeästi. Menen lasikatetulle sisäpihalle ihastelemaan keliä. Alkaa rämähdellä. En näe, mitä välkkyvässä pimeydessä tapahtuu, mutta jääpaloilta se kuulostaa. Rämähdykset tihenevät korvia huumaavaksi rytinäksi. Veikkaan, että Ilarikin on hereillä.

Kohtaamme aamulla auton luona ja aloitamme matkamme kohti Milanoa. Aikaa on, joten päätämme poiketa Lago Maggioren rantaan lounaalle. Ulkolämpötila on jossain 36 asteen paikkeilla; auton sisälämpötilaa emme uskaltaudu arvailemaan. Tiekarttaa emme käytä, joten teemme tyhmän maisemakierroksen Biandratessa, jossa aktivoin jälleen Google-kartan navigaattorin. Pyrimme Sesto Calendeen, mutta lounastammekin Aronassa, sillä G-navigaattorin ohjeet tulevat välillä viiveellä: ”Seuraavaksi.. olisit kääntynyt vasemmalle.” Tämä eksyminen – Viimeisemme? – on kuitenkin onnekas. Pääsemme näkemään Iron Man -triathlonin päätösetapin. 1,9 km uintia, 90 km pyöräilyä ja 21 km juoksua yli 35 asteen helteessä… Kyllä sitä voi jo urheilusuoritukseksi sanoa, jopa hemingwaylaisessa mielessä.

Miten vuoristokiipeily vertautuu muihin kestävyyslajeihin? Maratonilla, triathlonissa ja vastaavissa tarvitaan ainakin paljon enemmän päätä ja tahdonvoimaa kuin meidän tekemillämme nousuilla. Maratonin tai triathlonin voi nimittäin keskeyttää milloin tahansa. Sen sijaan, kun kiipeilijä alkaa olla pahimmin hyydyksissä, hänen ei enää tarvitse miettiä, jatkaako vaiko ei. Perille (pois vuorelta) päästäkseen on yksinkertaisesti pakko jatkaa. Helppo valinta!

Katselemme hikisiä, punoittavaia urhelijoita ja iloitsemme siitä, ettemme ole kisassa mukana. Lopulta päätämme ajaa lentokentälle.

Ilari käy palauttamassa auton avaimet. GoldCarin huoltomies tulee ajoneuvomme luo, avaa oven ja istuutuu kuljettajan paikalle.

”Tätä tuulettimen nuppia tekee tosiaan intuitiivisesti mieli vain käännellä… mutta kun painaa tästä keskeltä”, mies selittää ja näyttää. Nupin keskelle syttyy keltainen valo.

Italian-retki. Osa 1: Val Masino

17.7. Pakkaamista

Pitää valmistautua vähän kaikkeen ja tehdä kuitenkin valintoja jo nyt. Minä haluan ensisijaisesti Val Masinoon: hyvälaatuista trädikiipeilyä. Piz Badile jotain hienoa reittiä pitkin olisi hyvä juttu. Ilari puolestaan kaipaa lumihuippuja ja korkeita mäkiä, joten myöhemmin siirrymme vielä Aostaan. Aika paljon on ollut puhetta Monte Cervinosta. Lisäksi olen bongannut kiinnostavan näköisen nelitonnisen, Dent d’Hérens’n, ja kaikenlaista muutakin on leijunut ilmassa. Yhdeksän pelipäivää on kuitenkin vähän ja johtaa aivan varmasti siihen, että kompromisseja joudutaan vielä tekemään eikä millään alueella tehdä parasta mahdollista suoritusta. Sääennustekin ainakin ensimmäisiksi päiviksi on kehno, mutta katsotaan nyt, mitä ehditään ja pystytään.

Ilarin jalkinepuheet palaavat vielä pakatessa mieleeni. Hän oli suunnitellut ottavansa reissuun kovat kengät, sandaalit ja yhden tai kaksi paria kiipeilytossuja. Lähetän hänelle tekstarin: ”Lenkkarit voivat olla omiaan lähestymisillä.”

Ilari vastaa harkitsevansa kenkäkirjoa.

18.7. Hikinen siirtymäriitti

Helsingin kentällä siemaistaan aloitusoluet, ja yhtäkkiä ollaankin jo Välimerellisessä ilmastossa.

Milano Malpensa menee kertaheitolla lentokenttien suosikkilistalleni. Vain viisitoista minuuttia lennon laskeutumisen jälkeen meillä on matkatavarat hallussamme ja olemme jo ehtineet käydä vessassakin.

Poimimme auton vuokraamolta ja alamme huristella kohti Val Masinoa, Italian graniittiparatiisia.

Pikku-Fiatissa on pirun kuuma. Varausta tehdessäni auton tiedoissa mainittiin mielestäni ilmastointi, mutta ei tässä mitään ilmastointia ole. Hikoilemme kuin siat (mistä tämäkin idioma on kotoisin?), ja matka on henkisesti pitkä ja haastava. Ohitamme Como-järven ja saavumme vuoristoon. Illan pimetessä nousemme Filorera-nimiseen kylään ja ensimmäiseen yöpaikkaamme, Bed and Breakfast di Dolci Grazianoon.

Bed and Breakfast ei sisällä aamiaista, mutta keittiötä saa käyttää ja majatalon emäntä on erittäin ystävällinen ja avulias. Hinta-laatusuhde oivallinen. Jos tänne päin on joskus asiaa, uskallan vilpittömästi suositella paikkaa halvan majoituksen ystäville.

Majoitusasiat ratkottuamme kello on jo kymmenen ja meillä melkoinen nälkä. Viereisessä rakennuksessa on ravintola, joka tarjoaa Menu Turisticoa kympillä. Sinne! Mutta keittiö on chiuso. Vähän matkan päässä on toinen ravintola. Sama juttu siellä. Chiuso se on pienikin chiuso. Kolmannesta paikasta ostamme kumpikin kaksi suklaapatukkaa, ettemme alkaisi tapella. Suklaa on pahaa ruokaa, mutta nyt pystymme autoilemaan S. Martinoon, josta saamme paninit ja salaattia.

19.7. Tutustumista greideihin

Päivä käynnistyy verkkaisesti. Aamiaistarvikkeiden osteskelua, eväiden valmistelua ja sen sellaista. Seuraa päivän ensimmäinen takaisku. Val di Melloon ei saakaan ajaa tietä pitkin, vaan auto pitää jättää S. Martinoon ja kävellä. Maisemat ovat kuitenkin mitä idyllisimmät. Lehmät kelloineen luovat aitoa alppitunnelmaa, vaikka Sveitsissä asuvana kirjailijana olenkin sitä mieltä, että sveitsiläiset lehmät – etenkin gruyérelaiset – ovat kauniimpia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Metsäiseen rinteeseen sijoitettujen kiipeilysektoreiden löytäminen on hämmentävää puuhaa. Hikoilemme pusikoissa edestakaisin, kunnes joskus puolen päivän jo lähestyessä olemme hikisinä ensimmäisen reittimme juurella.

Linkitämme Stomaco Peloson (Pelkoa mahassa?) ja L’Alba del Nirvanan parisataametriseksi yhdistelmäksi. Ensimmäinen köydenpituus on jännittävä: 5a-tasoinen kitkasläbi ei tarjoa teknisiä haasteita, mutta jonkinlainen helpotuksen huokaus minulta kuitenkin pääsee, kun jossain 15-20 metrin huippeilla saan klipata ensimmäisen välivarmistuksen vanhaan heiluvaan pitoniin. Mutta kivaa, täällähän on sisiliskoja!

Toisen köydenpituuden jälkeen teemme taas pienen ekskurssin pusikkoon, mutta laskeutumispolkuhan se on. Oikea reitti jatkuu reilusti vasemmalle. Vastaan tulee reitin jyrkin ja fyysisin kohta. Ei paha. Olikohan se kruksi? Jos oli, niin täkäläinen 5c on helppoa kuin mikä. No niin, nyt on edessä jännän näköinen kattouloke. Oikealta vai vasemmalta ohi? Vasemmalta voisi olla niukin naukin mentävissä, jos nauttisi huonosti varmisettavasta kutosesta. Kaikki mankkajäljet näyttävät johtavan ulokkeen alle, sitten oikealta yli. Sinne sitten. Ei ollut paha. Sitten vielä pari helppoa kp:tä, 5b ja 5a, ja alas.

Pysähdymme joen varrella pienille oluille. Ravintolassa puhutaan suomea oikein isolla joukolla. Ketäs täältä oikein löytyykään? Ihan kuin olisi vähän tutunomaista naamaakin… Tuomo Pesonen, Juho Risku ja kolme muuta, jotka eivät onnistu pesiytymään surkeaan nimimuistiini.

Paikallinen greidaus on kuulemma täpäkkää. 5c:t vastaavat hyvinkin suomalaista 6a:ta. Kruksi olisikin ollut siinä vasemmalla, ei siellä missä mankkajäljet. Oli kuulemma ollut aika pelottava.

Yöllä sataa kaatamalla.

20.7. Lisää treeniä

Yritämme päästä selville siitä, kuinka kova greidaus oikeastaan on, ja Brontosaurus-sektorille erään 5c+ -tasoisen reitin juurelle. Joudumme toteamaan, että ei tule mitään. Kruksiköydenpituus on heti alussa: kitkasläbiä, ohuesti sammaleista – ja ensimmäisten reilun viiden metrin matkalta läpimärkää. Ensimmäinen klippi mahdottomuuden päässä.

Vaihdamme viereiselle sektorille, 4 köydenpituuden mittaiselle Tunnel Diagonalelle (5b). Kolmen italialaisen köysistö on juuri kiivennyt sen ja kommentoi kokemaansa seuraavasti: ”Huono reitti. Liian lyhyt.”

Ilari liidaa ensimmäisen köydenpituuden, minä toisen. Kivoja köydenpituuksia, mukana jopa ilmava kohta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kruksin pitäisi sijoittua kolmannelle kp:lle, mutta Ilari vetää köyden tappiin missään vaiheessa yhtään hidastamatta. Täällä on muuten lisää sisiliskoja! Seuraamaan lähtiessäni tajuan, että valitessaan luontevimman linjan ylöspäin kumppanini on vahingossa sivuuttanut kruksin. Pääsen itse boulderoimaan sen, ja vaikka linja tuntuukin vähän tekemällä tehdyltä, on kohta suhteellisen vaikea.

Sitten ollaankin jo topissa. Italialaisten reittikuvaus oli täsmällinen eikä päivä tunnu ollenkaan täydeltä. Mitä muuta tästä läheltä löytyisi?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teemme taas pienen odysseian metsään, tiedustelemme sinne tänne, ja lopulta olemme Sarcofago-sektorilla, josta poimimme reitin nimeltä Cunicolo acuto (Akuutti jänistys? 5b), jolla on erityistä historiallista arvoa: Mellon laakson ensimmäinen kallioreitti. Kaksi ensimmäistä köydenpituutta ovatkin todellista old school -rypemistä: ensin vettä valuva leikkaus, sitten ahdas hormipönkeämä. Reitin kruksi on hormiin pääsyssä, ja näyttää ainakin Ilarin tekemänä erittäin raskaalta ja haastavalta vedolta. Ilarin rakennellessa toista ankkuripaikkaa alkaa taivaalta putoilla raskaita pisaroita. Luolamaisessa tilassa hormin alla sade näyttää oikeinkin hauskalta – ja tulipa tuo orava lähelle! – mutta kiireen tuntu siitä tulee, niin että fuskaan kruksissa jatkoista vetämällä. Siitä tulee tietenkin paha mieli: koko köysistömme ei ole mennyt vielä yhtään reittiä puhtaasti kruksin kautta ylös.

Sadekuuro lakkaa ständille saapuessani, joten kiirehtiminen oli kaiken lisäksi turhaa.

Kolmas köydenpituus on mainiota suoraa halkeamaa, jonka päälle päästyämme olemme jo tyytyväiset päivän saavutuksiin ja valmiit laskeutumaan kylille.

Illalla luemme säätiedotteita ja laadimme suunnitelmia. Kelit näyttävät epävakaisilta, mutta jos oikeasti haluamme kiivetä vielä Aostassakin, pitää Piz Badilea alkaa jo lähennellä. En kuitenkaan voi olla ihastumatta laaksoa hallitsevaan Cavalcortoon. Vuori on jyrkkä ja komea – ja sille vie ainakin yksi reitti, joka olisi meidän mentävissämme! Mutta sen ottaminen ohjelmaan vaatisi muiden mahdollisten kohteidemme tilapäistä unohtamista.

”Mä vaihtaisin ton Cavalcorton mihin tahansa muuhun meidän kohteeseen”, sanon Ilarille, mutta hän ei lämpene ajatukselle. No, tämä on ehkä muutenkin uusintavierailun arvoinen laakso, ja nyt on taas yksi syy olla lopettamatta kiipeilyä.

21.7. Ylös majalle

Bagni Masinosta Rifugio Gianettille on noin 1400 metrin nousu. Evästä matkaan ja tossua toisen eteen. Lenkkareissa jalkani hikoavat, viisaampi Ilari kävelee sandaaleissa. Lisää sisiliskoja. Hevosia. Aasi! Murmeleita! Pitkähäntäisiä lampaita!
IMG_0494
Lähestyessämme majaa kello neljän huippeilla sää on oikein mainio. Muutamat pilvet verhoavat kolmetonnisten huippuja, mutta niillä ei näytä erityisesti tuulevan eikä satavan. Emme ole eilen emmekä toissapäivänä osoittaneet erityistä vauhdikkuutta (tässä vaiheessa lukijalle paljastettakoon, että vaikka Ilari on minua huomattavasti vahvempi sporttikiipeilijä, käytännössä hän vasta aloittelee träditouhuja ja multipitch-kiipeilyä, ja ständien rakentelu on ymmärrettävästi ollut epävarmaa ja pohdiskelevaista), mutta jos huomennakin on tällaista, meillä on aikaa kiivetä se, mitä havittelemme: 14 kp:n mittainen Molteni – Camporini -reitti (5a).

Kohta majalle päästyämme ryöpsähtää taivaalta oikein kunnon vesisade, ja hetkeä aiemmin iloisina huomisia nousujaan suunnitelleet kiipeilijät vaikenevat mietteisiinsä.

IMG_0489(Kuva: Mutta täällähän sataa! (c) Ilari Aula)
Vatvomme ja jahkailemme huomisia mahdollisuuksiamme. Juttelemme parin kaverin kanssa, joista toinen on vuotta aiemmin kiivennyt Molteni – Camporinin, ja joka kertoo lumen aiheuttamista reitille pääsyn hankaluuksista: ”Tänä vuonna reitin alla on vielä paljon enemmän lunta. Sitä on hankala nousta. Onhan teillä hyvät kengät?”

Ilari esittelee sandaalejaan.

”No, ei se mitään. Me varmaan mennään siihen reitille kanssa. Tulkaa meidän perään, niin löydätte, siinä alkupuolella on jotain eksymisen mahdollisuuksia. Jos me herätään klo 4:00, me ollaan reitillä kuuden maissa, kun aurinko nousee, ja mä luulen, että me kiivetään se reitti kuudessa tunnissa. Sade ei huoleta, mutta ukkonen… Eilen kun kiivettiin, ukkoset tulivat tosi aikaisin, heti puolen päivän jälkeen. Onneksi mulla oli vasara ja pitoneja mukana, niin päästiin pois.”

Ja niin edelleen. Kuuntelemme miehen selitystä, ja kysyn, mitä tasoa hän kiipeää. 6b kuulemma menee mukavasti. Alkaa epäilyttää. Jos nuo arvelevat kiipeävänsä reitin kuuteen tuntiin, meillä menee kymmenen. Ja jos sää kehittyykin samoin kuin eilen eikä samoin kuin tänään (ennusteissa ei mitään eroa), olemme hankkimassa itsellemme ikävyyksiä.

Juttelemme keskenämme hetken. Tunnustan, että kaikki tosiasiat huomioon ottaen ainoa syy, miksi nyt lähtisin Molteni – Camporinille, olisivat sosiaaliset paineet. Päätämme yhdessä tuumin downshiftata AD-tasoiselle perusreitille. Tänne jää yhä enemmän syitä tulla takaisin.

22.7. Piz Badile

IMG_0496
Heräämme neljältä, syömme aamiaisen (Tiedoksi: Rif. Gianettin illallinen oli maja-ateriaksi harvinaisen kevyt, aamiainen suorastaan köyhä), käpöttelemme louhikkoa ja potkiskelemme yön aikana kovettunutta lumirinnettä ylös, ja Ilarin sandaalit täyttävät kuin täyttävätkin tehtävänsä. Reitille pääsemme kello 6:20. Ja sitten kiivetään.

Enimmäkseen se on semmoista 3c:tä, eli juuri ja juuri kiipeilyä. Välillä poluilla kävelemistäkin. Pieni harharetki tuo sentään jännitystä. Jossakin siellä polku näyttää ensi silmäyksellä umpikujalta, mutta sitten vasemmalla ylempänä roikkuu kiinteä köysi. Sieltä se varmaan menee. Kiipeän kohti kiinteää köyttä, jonka luona seinä muuttuu jyrkemmäksi ja vaikeammaksi. Ohuiden ja silminnähden heiveröisten fleikkien taakse ei kannattane laittaa omia varmistuksia, joten varmistan itseni siansorkalla kiinteään köyteen. Kiipeän ylemmäs, ja vaistoni alkavat varoittaa siitä, ettei kaikki ole aivan niin kuin pitäisi. Tämä on nyt kyllä ennemminkin 5-:aa kuin sitä, mitä topo lupasi. Jonkin matkaa edettyäni saan hyvän näkymän ”kiinteän” köyden yläosaan: köyden paljas ydin kukkii ja repsottaa kaikkiin suuntiin. Katselen sinne, minne polku oli näyttänyt päättyvän, ja siellähän on punainen läiskä kiveen maalattuna!

Kiipeän alas Ilarin luo. Hitaasti. Varovasti. Tämän köyden varaan ei tee mieli pudota. Phuih. Olipas turha sivupolku!

Toinen jännittävä kohta tulee, kun etenemme suoraviivaista ja ilmeistä kuluaaria simultaanisti, ja reitti muuttuu hiljalleen ihan oikeaksi kiipeilyksi samalla, kun varmistusmahdollisuudet harvenevat ja huononevat ja runnarit pitenevät. Mutta tarkasti vain, tarkasti vain, en minä tähän kuole. Ylhäältä päin on jälkikäteen helppo nähdä, minne olisi pitänyt mennä – vaikka hienompi linjahan tämä näin oli!

IMG_0498
Saavutamme huipun puolilta päivin. Ne kovemmat kaverit tulevat sitä toista reittiä pitkin perille vähän meidän jälkeemme, ja muita vuorelle ei nyt näytäkään nousevan.

IMG_0508

IMG_0503

Pilvet näyttävät miltei uhkaavilta, joten emme hengaile ylhäällä puoltakaan tuntia. Laskeudumme alas uutta hienoa laskeutumislinjaa pitkin (kysy lisää, jos aihe kiinnostaa), ja kun lopulta selviämme köysiin sitaisemastani pään kokoisesta Gordionin solmusta ja pääsemme etelälounaisen seinämän juurelle, ukkonen alkaa jyrähdellä. Haemme tavarat majalta, ja alamme tallata kohti laaksoa. Autolle saavumme kello 20. Reidet alkavatkin olla jo kivasti jynkyssä.

Yövyn jälleen Dolcissa, kun taas Ilari telttailee mieluummin rankkasateessa.

Huomenna Aostaan!

Vuoristokiipeily spektaakkelina, osa 1

Vietimme viikonloppuna Suomen Alppikerhon 50-vuotisjuhlia. Iltajuhlan tunnelma oli rento mutta arvokas ja ennen kaikkea korkealla. Kiipeily on ehkä muuttunut trendikkääksi tämän vuosituhannen puolella, mutta juhlaväestä melkoinen osa oli liittynyt lajin pariin jo vuosikymmeniä sitten. Erityisesti näiden yli kuusikymppisten läsnäolo synnytti tunteen siitä, että vaikka kiipeilykulttuuri on Suomessa nuorta, sillä on jo kunniakas historiansa.

IMG_0364

On ehkä mainittava myös eräs Susanna Kaislan tekemä huomio: toisin kuin monilla muilla elämän alueilla, kiipeily-yhteisössä ikääntyminen lisää kunnioitusta, jota ihminen saa osakseen. Kovimpia hurjapäitä ovat ne, jotka tekivät sen ensin – mahdollisesti vieläpä monot jalassa ja puukiiloilla harvakseen varmistaen. Taiteen alalla ensin–tekemisen arvostus on hyvin vastaavassa asemassa. Rinnastus taiteeseen tehtiin myös Matti A. Jokisen aikoinaan kuvaamassa kiipeilyelokuvassa, jossa kysyttiin, miksi kukaan haluaa mennä tuonne, ja vastattiin vastakysymyksellä: miksi joku tekee taidetta? Intohimosta. Rinnastusta lähestyi hieman myös Perttu Ollila sunnuntain pulttauspaneelissa todetessaan, että eivät kiipeilyreitit ole kiveä ja kalliota, vaan jotakin aivan muuta: kulttuurituotteita. (Ollilan esiintymiset olivat muuten hieno näyttö siitä, miten (akateemisen) filosofian tuottamat täsmälliset jäsentelyt voivat todellakin selkeyttää ihan relevanttejakin keskusteluja.)

Valmistautuessani lauantaiseen paneelikeskusteluun kiipeilystä ja kaupallisuudesta (puhujina Jarmo Annunen, Mia Graeffe, Perttu Ollila, Kalle Viira ja Marko Virtanen, juontajaparinani Ossi Eskola) törmäsin ensimmäisissä Alppikiipeily-lehdissä vuosina 1963-64 käytyyn keskusteluun Cima Granden Super-Direttissima -reitin ensinoususta:

”Kuitenkaan ei tapaus ole voinut olla herättämättä erittäin ankaraakin arvostelua, etupäässä sen kovin kaupallisen suhtautumisen vuoksi, jota miehet [Kauschke, Siegert & Uhnert] osoittivat myydessään nousun kestäessä artikkelioikeuksia eri lehdille. Alppikiipeily on tähän saakka ollut maailman viimeisiä pyyteettömiä ja puhtaasti aatteellisia toimintoja. On ikävää jos muutos on nyt edessä.”

Kuten tiedämme, moni asia on muuttunut. Lehtijutuilla on sittemmin rahoitettu suomalaistenkin kiipeilijöiden matkoja eri puolile maailmaa, ja maassamme on jo lukuisia kiipeilystä elantonsa saavia ihmisiä. Kun kiipeilijöiden – tai alan yrittäjien – motiiveja toiminnalleen aletaan kysellä, nostaa moni edelleen esille romanttisen vapauden kokemuksen. Vuorilla et ole vieraannuttavassa palkkatyössä vaan saat kohdata luonnon ja itsesi autenttisempana kuin yhteiskunnan vaatimuksillaan täyttämän laakson pohjalla. ”Rakastimme kaikki tunturimatkoja pakotienä elämän pakkopaidasta”, kuten Arne Næss on asian sanoittanut.

(Jatkuu.)

Arne Næssin jalanjäljissä

Arne Næss (1912 – 2009) oli norjalainen filosofi, joka tunnetaan parhaiten syväekologian perustajahahmona. Næssin ekosofia pyrki irrottautumaan vallitsevasta ihmiskeskeisestä ajattelusta: luonnossa on muitakin arvoja ja arvottajia kuin ihminen, ja myös niitä tulisi kunnioittaa, samoin kuin muiden olentojen oikeutta elämään. Næssin ajatteluun vaikuttivat myös henkilökohtainen mystiseksi ymmärrettävä luontokokemus: vahva ymmärrys siitä, että ihminen on osa suurempaa luonnon kokonaisuutta. ”Ajattele kuin vuori.” Itsensä näkeminen ensisijaisesti omia etujaan ajavana yksilönä on suppea ja rajoittunut, suorastaan vammauttava näkökukulma.

Næss oli myös maineikas vuoristokiipeilijä. Hänen johtamansa retkikunta saavutti Pakistanissa Tirich Mirin  7700-metrisen huipun vuonna 1950 – sitä korkeammalle huipulle oli maailmanhistoriassa noustu vain kerran aiemmin.

Kotimaassaan Norjassa Næss on avannut useita historiallisia kiipeilyreittejä. Luultavasti tunnetuin niistä on Stetindin eteläpilari. Næss ja parinaan toiminut Else Hertzberg toivat tuolloin Norjaan uuden menetelmän kiivetä aiemmin mahdottoman vaikeita paikkoja: Itävallassa opitun tavan lyödä kiveen hakoja ja käyttää näitä kiipeämisen apuna.

Narvikin eteläpuolella sijaitseva Stetind on myös vuorena aivan poikkeuksellisen kaunis, ja se onkin valittu Norjan kansallisvuoreksi. Kun sen näkee, sen päälle haluaa kiivetä. Ja jos siltä on saanut pakit (kuten itselleni kävi kaksi vuotta aiemmin), sen päälle haluaa kiivetä entistä enemmän.

Kuva 1: Kaikissa meissä asuu pieni japanilainen turisti.

Annamarilla ja minulla on selvä suunnitelma: leiriydymme Narvikin tienoolle ja kiipeämme muutaman päivän ajan hieman helpompia lämmittelyreittejä, otamme tuntumaa vaikeusasteskaalaan ja hiomme rutiinit kuntoon. Ja sitten yritämme itse pääkohdetta.

 
1.7. On the Road

 

 

Junamme laskeutuessa Kolariin säätiedote alkaa näyttää selvältä: Narvikin seudulla sataisi ainakin muutaman päivän, eikä valitsemillemme lämmittelyreiteille olisi mitään asiaa. Ajamme siis saman tien Henningsværiin, jossa pitäisi olla ihan ookoot kelit.

Näillä reissuilla on joitakin varsin vakiintuneita, miltei rituaalimaisia kuvioita. Kolari-Lofootit-välillä esimerkiksi pysähdytään Kiirunassa, käydään ostoksilla aivan tietyssä ostoskeskuksessa ja syödään myöhäinen lounas siinä aivan tietyssä pitseriassa ja käydään siinä aivan tietyssä Jyskin asiakasvessassa. Tämä toisto perustuu pitkälti käytännöllisyyteen ja helppouteen, mutta samalla se herättää muistoja ja jollakin tavalla koomisen tunteen, että tässä sitä taas ollaan.

Nylon Beat?!

Saavumme Henningsværiin joskus illalla, ajamme auton tien sivuun siihen mihin ennenkin, ja pystytämme leirin Gandalf-seinämän edustalle. Kokkailemme, syömme ja mietiskelemme, mistä huomenaamuna aloittaisimme. Tsekkaan vielä tuoreimman säätiedotuksen. O-ou. Huomisen sääikkuna onkin umpeutumassa jo tulevana aamuyönä. Kasailemme räkit ja painelemme Gollum-nimisen reitin (100 m. 5, 5-, 5-) juurelle. Gollumista on hyvä ottaa revanssi: kaksi vuotta sitten Jepen kanssa menin ekoilla metreillä jotenkin solmuun ja jouduin kiskomaan kamoista, ja ekan köydenpituuden jälkeen alkoi sataa, ja otimme pakit. Tällä kertaa on Annamarin vuoro aloittaa. Hän menee solmuun samassa paikassa kuin minäkin, mikä tuottaa salaista tyydystystä: hahaa, on tuo hankala paikka jollekulle muullekin! Halkeama on, kuten viimeksikin, märkä, mutta tovin koomailtuaan Annamari onnistuu kiipeämään osuutensa puhtaasti. Kakkostellessani huomaan, että ongelmaanhan on aivan helppo ratkaisu. Luultavasti meitä kumpaakin on siinä riivannut vain liikkeelle lähtemisen vaikeus.

Nousu ei suju vauhdikkaasti, työskentely ankkuripaikoilla on kangertelee, ja siksihän täällä ollaan. Treenaamassa. Toppaamme reitin aikanamme ja palaamme leiriin. Osoittautuu, että lähes kaikki leiripaikalle pystytetyt teltat ovat suomalaisten asuttamia. Kansallinen leirimme käsittää kahdeksan asukasta. Edellisellä viikolla väkiluku oli kuulemma ollut kymmenen.

 

2.7. Korttirinki

 

Sataa. Ratkaisen aamupäivällä pari sudokua ja lueskelen ja teen ristikkoa. Sadepäivä teltassa alkaa syödä hermoja parissa tunnissa, joten siirrymme kylille – samaan tuttuun baariin kuin aiempinakin vuosina. Kohta me olemme pöydän ääressä koko porukka. Viereisissä pöydissä porukkaa Rovaniemeltä ja Tampereelta.

Mieleeni muistuu, miten pari viikkoa sitten ostin uudet pitkän päivän tossut kiipeilykaupasta. Kauppias kysyi: ”Lofooteilleko olet menossa? Sinne kaikki tuntuu menevän.”
”Eiku Narvikin nurkille”, vastasin.
Mutta täällä Lofooteilla minä nyt kuitenkin olen.
JP opettaa meille korttipelin, johon kuluu paljon aikaa. Alkuillasta siirrymme saunomaan. Pelaamme pukuhuoneessa lisää korttia. Saunaan tulee myös muutaman hengen porukka eri puolilta Etelä-Suomea. Saunan jälkeen pelaamme korttia.

Nukun yöni katkonaisesti, ja unet jäävät lyhyiksi.

Kuva 2: Norjalainen sääikkuna.

 

3.7. Lämppäreitä

 

Annamari ja minä käymme kiipeämässä Prestenin Vestpillarenin neljää ensimmäistä köydenpituutta. Kallio on märkää ja tuuli kylmä. Kruksiliidini ei mene puhtaasti, vaan joudun vetämään jatkoista. Ei tunnu kauhean vahvalta vieläkään, mutta ständityöskentely alkaa sujua. Takanamme tuleva Rollon tiimi jatkaa isolta hyllyltä jonnekin ylemmäs.

Iltapäivällä kiipeämme vielä Gandalfin.

Kuva 3: Luultavasti Gandalfin toisella köydenpituudella.

Leirissä yritän saada kameraani jomman kumman niistä ketuista, jotka käyvät öisin roskapusseilla ja kuulemma jopa tunkevat absidiin sisään, jos jokin tuoksuu hyvälle. No, minä en tuoksu hyvälle, enkä saa kettuja houkuteltua näkyville edes makkarahaaskan avulla. Kerran vain näen toisen niistä juoksevan kalliolla.

Toiset tulevat tahoiltaan. Heidän telttojensa suunnalta kuuluu päivän jännittävimpien hetkien kertausta: ”Niitä kolmosia mä yritin, ei siinä muuta voinut. Se oli ainoa mahdollisuus, kun mä tiesin, että sulla oli kädessä jo ainakin se 27 pistettä.”

Säätiedotus alkaa näyttää tältä: Narvikissa kirkastuu nyt, ja siellä on hyvää keliä ylihuomiseen iltapäivään asti. Meidän on iskettävä Stetindille huomisiltana.

 

4.7. Reitille

 

En saa yöllä nukuttua. Makuupussi on minulle liian ahdas, ja otanpa mikä tahansa asennon, aina on jokin pielessä. Kädet puutuvat. Keskiyön aurinko paistaa eikä pipo pysy silmillä. Välillä pitää käydä puun juurella. Sitten on nälkä. Pahinta on, että tietää joutuvansa nousemaan ihan tiettyyn kellonaikaan mennessä.

Lopulta tuo kellonaika tulee, ja jatkan nukkumisen yrittämistä autossa ja lautalla. Ei tule mitään. Annamari saa nyt hiukkasen väsynyttä seuraa reitille.

Saavumme mestoille.

Kuva 4: Roskalaatikko.
Vuonon rannassa sijaitseva Stetindin perusleiri on hyvä paikka: on roskikset, vessa, juokseva vesi, ruokapöydät ja miljoona mittarimatoa. Ja ennen kaikkea kunnon näkymä 1391 metriä korkealle vuorelle. Mutta näkymää ei voi jäädä ihailemaan, sillä huipulle on vielä 1286 korkeuserometriä jäljellä.

Kuva 5: Juokseva vesi.


Kuva 6: Annamari, ruokapöytä, vessa sekä selkeät tavoitteet.

 

Annamari suunnittelee ottavansa untuvatakin mukaansa. Minä kerron tosiasiat: Sitä 7. köydenpituuden hormia ei ole hauska punkea kauhean isolla repulla. Sitä paitsi tänne on tulossa oikea lämpöaalto, yön aikana ilma lämpiää ennusteen mukaan jopa 15-17 asteeseen. Lisäksi tuuli on pohjoinen, ja eteläseinällä me olemme suojassa. Mutta tietenkin untuvatakin saa ottaa mukaan. Minä en kylläkään halua siinä tapauksessa olla reppuvuorossa hormin sisällä.

Naureskelen untuvatakille, kunnes Annamari päättää jättää sen laaksoon. Onhan meillä kuoritakkia ja villapuseroa ja vaikka mitä.

Lähdemme tallaamaan ylämäkeä neljän hujakoilla iltapäivällä. Kuudelta olemme Gearing up boulderilla, jossa säädämme kimpsut ja kampsut ja jätämme ylimääräiset roinat kivenkoloon. Lähestyminen muuttuu jännittävämmäksi.

Kuva 7 (c) Annamari Vitikainen: Kiipeilyreitille päästäkseen on ensin ylitettävä kuvan iso lumikenttä ja jatkettava edelleen lumisen luiskan päähän vasemmalle. Siitä se sitten lähtee suoraan ylös.

Reitin juurelle päästäksemme joudumme tekemään parit (helpot) kiipeilymuuvit ja ylittämään inhottavan lumikentän lenkkarit jalassa, mutta siellä me sitten lopulta olemme, eteläpilarin alussa. Olemme tehneet kaiken rauhallisesti ja kiirehtimättä, hikoilua ja maitohappoja vältellen, ja kiipeämään ryhdymme kahdeksan aikoihin illalla.

Ensimmäiset kaksi helppoa köydenpituutta vedämme simultaanisti. Emme ole ihan varmoja, mihin ja kuinka pitkälle olemme tulleet, mutta jatko näyttää selkeältä. Kolmannen kp:n jälkeen olemmekin ensimmäisen suunnistusongelman äärellä. Mikä näistä sisäkulmista on se, johon seuraavaksi pitäisi mennä? Annamari tekee pieniä tiedustelukoukkauksia, ja vähän aikaa pelkäämme jo kiivenneemme harhaan. Ainoa mahdollisen oloinen suunta näyttää vaikealta ja lisäksi märältä. Annamari lähtee yrittämään, ja siitähän se menee, ei olekaan niin vaikea kuin miltä näytti. Kartalla taas.

Kiipeäminen on pääosin helppoa mutta laadukasta. Ständeillä tulee kuitenkin kylmä. Säätiedote oli perusleiriin, kilometrin korkeudella on tietenkin kymmenisen astetta kylmempää. Ja se tuuli kiertää inhottavasti idän puolelta kimppuun. Norjalainen lämpöaalto pureutuu luihin ja ytimiin. Olisipa untuvatakki! Onneksi osa ankkuripaikoista on suojassa; pystymme kuitenkin etenemään.

Kuva 8 (c) Annamari Vitikainen: Viidennellä ankkuripaikalla.

Kahdeksannella köydenpituudella jatkan ensin suoraviivaisinta leikkausta ylös, mutta totean nopeasti, että ei vastaa reittikuvausta, vaan muuttuu selvästi vaikeammaksi ja ennen kaikkea vaarallisemmaksi. Alas päin kiipeäminen rumuja keräillen on stressaavaa touhua, mutta kannattaa. Oikea linja löytyy enemmän vasemmalta. Jatkan sitä liian pitkälle, ja joudun taas pakittamaan hyväksyäkseni lopulta, että tällä köydenpituudella tehdään siksakkia. Ja niin tekevät siinä vaiheessa köydetkin. Köysivastus tuo matkantekoon oman lisämausteensa, ja olen enemmän kuin tyytyväinen, kun saan lopulta kiinnittää itseni seinään ja luovuttaa kiipeilyvuoron Annamarille. Phuih!

 

5.7. Toppiin asti

 

Reitin 400 ensimmäistä metriä ovat joka tapauksessa verrattain helppoja, osapuilleen nelosta, mutta tekeminen huipentuu jyrkempään maastoon. Viimeisten kolmen kp:n greidit ovat 6-, 5+ ja 6-.

Koska Annamari on meistä kahdesta hieman paremmassa vedossa, hän saa kunnian liidata kaksi vaikeinta kp:tä. Minä otan siitä välistä sen 5+:n. Kylmyys, nälkä ja unettomien öiden aiheuttama väsymys saavat aikaiseksi sen, että tässä vaiheessa olemme jo poissa kaikkein leppoisimmalta mukavuusalueeltamme, ja homma alkaa tuntua todella raskaalta. Panen liidivuorollani merkille, että runnarit jäävät silti aika pitkiksi.

Mutta kukaan ei putoa, ja aamulla kello kuudelta me olemmekin jo huipulla.

Kuva 9: Täällä sitä nyt sitten ollaan.


Kuva 10: Hyvä sormijammi on jo pitkään ollut lemppariotteeni: ei tarvitse käyttää paljon voimaa ja tuntuu turvalliselta. Kädet siinä kyllä menevät ruvelle.

Paluumatka tuntuu kuumottavalta. Korkean paikan kammoni pukkaa päälle aina ilmavilla harjanteilla. Etenkin, jos köysikin on jo poissa pelistä. Ja nämä paluumatkathan ne ovat kaikkein vaarallisimpia oikeastikin, joten kuljen nelivetona niitäkin paikkoja, joissa olisi mahdollista kävellä.

Kuva 11 (c) Annamari Vitikainen: Paluumatkalla pääsi ratsastamaankin.

Kuva 12: Paluumatkan maisemia.

 

Emme olleet nopeita, mutta emme toisaalta ihmeemmin sössineetkään. Hyvä meininki! Ja nyt nukkumaan.

6.3. Sadepäivä Narvikissa.

Kaikki paikat kipeinä. Käsien peseminen kirvelee, päätä ei voi kääntää, käveleminen jomottaa.

Topokirja sanoo seuraavaa: ”If the weather doesn’t permit outdoor climbing you can try out the indoor climbing wall at the university college (Høgskolen); it is the best in Northern Norway.” Kiivetä ei jaksa, mutta käydään katsomassa.

Kuva 13: Tämmöinen löytyi.

Tihkua Narvikissa, Peppes’ Pizza… Miten tämäkin tuntuu taas niin tutulta.

Kuva 14: Sateenvarjoaiheita narvikilaisessa viemärin kannessa.

7.3. Homeopaattinen menetelmä

Homeopaattinen periaate voidaan (muistaakseni Tuomas Nevanlinnan tiivistämänä) pukea suunnilleen seuraavaan muotoon: sillä se lähtee, millä tuleekin. Jotkut hoitavat krapulaansa homeopaattisella menetelmällä. Myös urheilun jälkeinen lihasjumi paranee homeopaattisesti: tehdään sitä samaa, mutta laimennettuna.

Olemme edelleen raihnaisia ja kipeitä Stetindin jäljiltä, joten nyt on hyvä ottaa se niin sanottu palauttava treeni. Eidetindin Klubbruta sopii tarkoitukseen hyvin: viisi köydenpituutta, tasaista nelosta ja neljäplussaa.

Kuva 15: Lähestyminen vie kalmansuon poikki, jolla lojuu hillbillien ampumien eläinten luita, rasvankeittokattiloita ja maalitauluja.

Kuva 16: Klubbruta auringonpaisteessa.
Reitti itsessään on hieno ja kaunis, mutta nautimmeko kiipeämisestä? Auttaako homeopatia?

Tossujen kipeäksi runttaamat varpaat: ei myönteistä vaikutusta.
Verille ruhjoutuneet sormet: ei myönteistä vaikutusta.
Pääkohteen saavuttamista seurannut motivaatiovaje: ei myönteistä vaikutusta.

Lähdetään kotiin.

Kirjallisuutta:

Anonyymi: Deep Ecology
Mikael af Ekenstam: Stetind and Narvik – Dancing on the Devil’s Dancefloor
Andy Hyslop & Jonathan Lagoe: Stetind South Pillar MiniGUIDE
Arne Næss: Tirich Mirin huipulle
Walter Schwarz: Arne Næss (nekrologi The Guardianissa)