Kielimuuri

Toisinaan tapahtuu jotakin tällaista:

Astun iltapäivämetroon, väsyneiden ja masentuneiden ihmisten keskelle. Mieliala tarttuu, ja puristan omatkin huuleni tiukkaan yrmyyn. Muutaman metrin päässä istuu tummatukkainen, vihaisen näköinen mutta nuori nainen. Katseemme kohtaavat, hymyilen hänelle silmilläni, en sen enempää, ja huomaan hänen suupieliinsä muodostuvan aavistuksenomaiset hymykuopat. Ehkä se oli vain sattumaa, ajattelen, ja siirrän katseeni toisaalle.

Kun vilkaisen hetken kuluttua häneen uudestaan, hänen huulillaan on selvästi havaittava hymy, ja kun hän katsoo minuun, hymy levenee ja kauneus valtaa hänen kasvonsa. Minäkin hymyilen, hän hymyilee enemmän, ja sitten minua alkaa ujostuttaa. Punastuisin, elleivät poskeni olisi valmiiksi pakkasesta punaiset. Siirrän päätäni sen verran, että saan jostakusta välillämme istuvasta murjottajasta hetkeksi näkösuojan.

Kun pari sekuntia myöhemmin uskallan kurkistaa piilostani, hymyilemme jo niin leveästi kuin kivuttomasti voi hymyillä. Hän säteilee, minä iloitsen, hänen katseensa on hyväksyvä ja lämmin, tässä hetkessä välillämme vallitsee suloinen, romanttinen, lumoava yhteys. Ja vain minuuttia myöhemmin hän nousee, hymyillen nyökkää minulle hyvästiksi, ja jäljelle jää vain hyvä ihastunut mieli. Ilo.

Kohtaamisemme on ollut merkityksellinen ja ideaalinen. Kuten Žižek on Titanic-elokuvan analyysissään todennut, loppuun asti etenevä rakkaus olisi vain pilalle menevää rakkautta. Ideaalinen voi säilyä vain, jos sitä ei saavuteta. Tämä on romantiikan perustodellisuutta, samoin kuin uskonnon. Mutta ehkä yhtä olennaista on, että emme ole ensinkään siirtyneet silmäpelistä kielipeliin, jälkimmäistä ilmausta väärinkäyttääkseni. Emme ole sanoneet mitään, millä jompi kumpi olisi osoittanut typeryytensä tai arkisen mitäänsanomattomuutensa. Emme ole yrittäneet avata ajatuksiamme emmekä selittää itseämme.

Selittäminen synnyttää lokeroita, ja lokeroilla on seinät. Sanat, jotka lausutaan silloiksi, ovatkin muureja. Jopa useammin muureja kuin siltoja.

Maailmassa on liikaa puhetta.

Pyöristämisestä

Asia on herättänyt minussa raastavaa ahdinkoa jo yli vuosikymmenen ajan. Nimittäin ne ensimmäiset pyöristyssäännöt merkitsevine numeroineen, joita jouduin opettamaan fysiikan tunneilla yläkoululaisille.

Tiedättehän: jos laskukoneesta tai mittalaitteesta saadaan tulokseksi vaikkapa metriä, on tehtävän lopullinen vastaus noin 1690.4 m, 1690 m, 1700 m tai 2000 m riippuen siitä, kuinka tarkoista mittauksista tulokseen on päädytty.

Mikäkö tässä sitten on ongelma? No se, että tiukasti kymmenjärjestelmään sidotut säännöt olivat – ja ovat – monelle kulttuurissamme kasvaneelle ihmisille jossaki määrin intuition vastaisia. Matemaatttis-luonnontieteellisen koulutuksen ulkopuolella kulttuurimme ei nimittäin ajattele puhtaassa kymmenjärjestelmässä, vaan kymmen- ja viisijärjestelmän sekoituksessa. Ajattelemme monia asioita yksikätisesti, aivan kuten ranskalaiset – nuo metrisen järjestelmän isät ja äidit – ottavat laskuissaan varpaansakin mukaan. (Mainittakoon ohimennen, että sormi on latinaksi digitus.)

Esimerkkejä:
50- (tai 500-) vuotisjuhlat koetaan erityisen merkittävänä tapahtumana. Onhan 50 merkittävästi pyöreämpi luku kuin 40 tai 60.
Jos näissä juhlissa on paikalla 58 ihmistä, on mitä luontevinta todeta osanottajien määräksi viitisenkymmentä.
Viiden ja 50:n sentin kolikot sekä viiden, 50:n ja 500:n euron setelit eivät ole satunnainen eivätkä toisaalta pelkällä teoreettisella järjellä perusteltu ilmiö. Niitä on ollut viisisorminen ihminen säätämässä. 10- ja 5-järjestelmien sekoitus muodostaa jokseenkin kaikkien kolikko- ja setelijärjestelmien rungon.

Ensimmäisenä esimerkkinä mainitun 1690.4 m ilmoittaminen suunnilleen puolenatoista kilometrinä, 1.5 km, on myös mitä luontevin pyöristys.

Mutta siitä (kuten juhlien osanottajamäärän ilmoittamisesta) oppilas saa paperiinsa punakynämerkinnän ja menettää pisteitä.

Ehdotan sääntöä muutettavaksi.

Alitajunnan puhetta

Olen useaan otteeseen iltayöstä hätkähtänyt hereille käytyäni jo unen ja valveen rajan tuolla puolen ja koettuani hieman erilaisia variaatioita seuraavasta unesta:

Joku puhuu minulle, tai jotkut keskustelevat keskenään kiihkeästi. Hänen tai heidän kasvonsa ovat ilmeikkäät ja eloisat ja niiden koko olemus heijastaa sitä kommunikoimisen tarvetta, joka henkilöt on vallannut. Minä kuuntelen tarkkaavaisesti, katson heitä silmiin, katson heidän puhuvia suitaan ja punottavia poskiaan, ja kaikki, mitä he sanovat on tavattoman kiinnostavaa ja tärkeää.
    Kun herään, huomaan, etten ole ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä minulle on puhuttu.

Jostakin syystä tämä toistuva näky on tuntunut merkitykselliseltä ja kiinnostavalta. Onko kysymys siitä, että aivojeni puhetta konstruoivat ovat unessa lamaantuneina, ja vaikka näen eloisaa unta, ei siinä kyetä puhumaan? Vai ovatko lamaannuksissa ennemminkin puheen ymmärtämiseen vaadittavat toiminnot?

Unen (tuntemattomat) ihmiset ovat joka tapauksessa jotakin tiedostamattomani tuottamaa; ne ovat mielen muiden osien kuin tietoisen ”minän” synnyttämiä. Tiedostamaton yrittää selvästi ja vimmaisesti sanoa minulle jotakin, mutta sitä puhetta minä en ymmärrä. Ehkä sen kannattaisi kokeilla mieluummin vaikka symbolisia kuvia tai jotain muuta perinteistä? Tai ehkä uni vain kertoo siitä, miltä näyttääkin: kommunikaation vaikeudesta ja kielen riittämättömyydestä?

Ruma ilmaus

S A N A

1  2  3  4

Käännösruno

Jalat kengissä, suu sormessa

Monta tulta raudassa
kolmas jalka päänä

aivoittelee ajallaan

Puolesta kuusta peipponen, vähäisestä västäräkki
Tunneli valon päässä

Lurjus

Sana ”lurjus” on hieno sana, jota käytetään nykyään aivan liian vähän. On kuitenkin traditio(?) tai turvasatama, jossa ”lurjus” elää ja voi hyvin: venäläisen kirjallisuuden käännökset. Toivottavasti se karkaa sieltä joskus muuallekin.

Eikö tämä törky jo riitä!

”Luultavasti ei ole koskaan koko maailmassa painettu kirjaa, jossa olisi niin paljon haukkumasanoja, kirouksia, herjauksia ja raakoja kuvauksia kuin tässä kirjassa. Melkein keskeytymättä raatelevat lukijan tunteita kaikkein julkeimmat puheenparret. […] Uskonnollisia käsitteitä ja tunteita tehdään naurunalaisiksi ja loukataan usein niin riettaasti, ettei sillä ole mitään rajoja.”
August Ahlqvist Seitsemästä veljeksestä, 1870.

”[…] kirjaa ylimalkaan ei sovi antaa lasten ja nuorison käsiin.”
Julius Krohn Seitsemästä veljeksestä.

”Arveleeko kirjailija, etteivät lapset ota mallia kyseisenlaisesta huolettomasta kieliasusta? Pepin niistäminen leninkiinsä on ilmeisesti kirjailijan käsitys nykyaikaisesta lasten hygieniasta, ja on hyvin sopusoinnussa muun kirjan kanssa. Kirja on kokonaan lapsellinen, luonnoton ja epäterve, sanalla sanoen esimerkki siitä, millainen lastenkirjan ei tule olla.”
Charles Lans Peppi Pitkätossusta.

”Eikö kukaan todella voi estää tätä moraalisesti ala-arvoista ohjelmaa?”
Nimimerkki Närkästynyt Peppi Pitkätossun radioluennasta 1946.

Voimme näin jälkikäteen vain arvailla, moniko lapsi, nuori ja aikuinen on joutunut täydellisesti hunningolle edellisissä kommenteissa mainittujen teosten vuoksi, joita ajattelemattomat opettajat ja vanhemmat edelleen luettavat ja jopa pakkoluettavat harkintakyvyttömillä, keskenkasvuisilla ihmisentaimilla. Puhummeko sadoista, tuhansista vai jopa sadoistatuhansista turmeltuneista mielistä? Minkäänlaista mittaria asian tarkistamiseen ei ole, mutta ympärillämme rehottava rappio puhuu asiasta karua, jopa vulgääriä kieltään.

En tietenkään tarkoita, että yksittäinen teos pystyy tuhoamaan ihmistä sellaisessa perheessä, jossa kirjallisuudesta ja elämänarvoista keskustellaan avoimesti. Mutta kun muunkinlaisia perheitä on… ehkä jopa valtaosa kaikista perheistä, nykyään.

Tekstisitaattien lähteet:
Irma Perttula: Kivi ja Ahlqvist
Gaare & Sjaastad: Peppi ja Sokrates