It Comes At Night ja kauhun näkökulma

Sisältää juonipaljastuksia.

Vastikään ensi-iltansa saanut It Comes At Night on arvioissa enimmäkseen luokiteltu kauhuelokuvaksi, ja kauhuelokuvalta se näyttää myös trailerinsa perusteella.

 

Kun elokuvan katsoo kokonaisuudessaan, tekee kuitenkin mieli sijoittaa se muihin lajityyppeihin. Tämä herättää kysymyksen, mikä ICAN:ssä on kauhua ja mikä ei. Jotkut ovat luonnehtineet elokuvaa myös kauhun keinoja hyödyntäväksi scifi-trilleriksi, joten en ole tuntemuksineni yksin: kyseessä on jonkinlainen rajatapaus.

Pieni juonikuvaus on välttämätön. Yhteiskunta on romahtanut helposti tarttuvan ja nopeasti tappavan taudin vuoksi. Kolmehenkinen perhe asuu syrjäseudulla taloonsa linnoittautuneena. Ikkunat on laudoitettu, ainoaa sisäänkäyntiä pidetään enimmän lukittuna. Ulospäin hylätyltä näyttävään taloon murtautuu mies, joka otetaan vangiksi. Häntä ei voi päästää vapaaksi, ettei hän tuo paikalle ties mitä epämääräistä jengiä. Sen sijaan miehen perhekin käydään hakemassa samaan taloon asumaan, onhan resurssien ja joukkojen yhdistämisestä vain etua. Mikäli toisiin sattuu luottamaan. Luottamus alkaa pian rakoilla. Myöhemmin rutto on ehkä karkuteillä käyneen koiran mukana tarttunut vieraana saapuneeseen perheeseen. Pakoon näitä ei voi päästää samasta syystä kuin ensiksi taloon tullutta miestäkään: ulkopuolella on epätoivoisia ihmisiä, jotka vain toivovat löytävänsä kaiken sen, mitä talo pitää sisällään. Tarinan loppu on väkivaltainen.

Kerronnan näkökulma pysyy ensimmäisessä perheessä, etenkin perhettään suojelevan isän ja painajaisia näkevän pojan näkökulmat ovat hallitsevia. Perheeseen kohdistuva uhka ei enimmän aikaa ole välitön: tauti ja vaaralliset ihmiset kyllä ympäröivät pihapiiriä tuolla jossakin, ja on mahdollista, että ne tunkeutuvat reviirille joskus, mutta koska vaarat näyttäytyvät melko etäisinä, eivät ne riitä synnytämään kauhugenrelle ominaista pelonsukuista jännitettä. Uhkakuvat virittävät kuitenkin perheen aikuiset puolustuskannalle ja sotatilaan. Alusta asti kauhistuttavinta elokuvassa onkin näkökulmahenkilönä toimivan perheenisän (näennäisen) rationaalinen puolustaminen maailmaa vastaan: hän on jo lopettanut kuolemansairaan appiukkonsa päähän ampumalla, anteeksi pyydellen, ja hävittänyt ruumiin polttohautauksella.

Juuri tämä, väkivallan logiikan näkökulma, erottaa It Comes At Nightin kauhugenrestä. Paikallisella tasolla, talon lähiympäristössä, valta pysyy valistuneen ihmisen käsissä. Suurin uhka ei ole ulkoinen vaan läpeensä inhimillinen.

On tietenkin eksistentiaalisen kauhun vanha perinne, jossa alun perin ulkoinen hirvitys paljastuu sisäiseksi tai muuttaa alkujaan kauhistelevan toimijan kauhistuttavaksi toimijaksi. Tästä perinteestä hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa Lovecraftin novelli Varjo Innsmouthin yllä, sekä Valkoiset varpaat -antologiassa julkaistu Anders Fagerin Kuolema saapuu Bodskäriin. Tai ehkä hirvittävimpänä: Lynchin Lost Highwayn alkupuolisko. Olennaista näissä on: tarinan ”minä” – sivistynyt, inhimillinen maailma – on ”toisen” välittömästi uhkaama (ks. esim. Tapani Kilpeläinen: Kauhu filosofiana). Sen sijaan It Comes At Nightissa elokuvan ”minä” sen on välitön uhka jokaiselle, joka hänen lähelleen eksyy. Aloite väkivaltaan pysyy inhimillisen käsissä, jokaisella muulla on syytä pelätä häntä, ja toki myös toisiaan.

Elokuvan virittämä jännite ei olekaan kauhua vaan ahdistusta: ihmisen pelkoa itseään ja omia mahdollisuuksiaan kohtaan.

Apokalyptinen survivalistitrilleri muuttuisi hyytäväksi kauhuelokuvaksi yksinkertaisella näkökulmanvaihdoksella. Pitäkäämme tarina ennallaan, mutta valitaan sen ”minä” toisin. Kuvitelkaapa kertomus, jossa perheenisä löytää metsän keskeltä laudoitetun autiotalon, jossa asuukin paranoidi ihmisryhmä, joka ottaa hänet ja perheensä vangeiksi…

 

Mainokset

It Follows – teinikauhu ja seksuaalimoraali

Sisältää juonipaljastuksia.
itfollows

Lankalauantaina pahat henget riekkuvat kontrolloimattomasti ympäriinsä, joten katsoimmepa mekin kauhuelokuvan. Kaverit olivat kehuneet David Robert Mitchellin It Followsia sen verran, että kiinnosti.

Elokuva alkaa iltaisella tai öisellä kohtauksella, jossa nuori tyttö säntäilee kotikadullaan kauhuissaan, ottaa isän auton alleen ja ajaa pakoo rannalle. Hän keskustelee isänsä kanssa puhelimessa, pahoittelee että on ollut vanhemmilleen kauhea eikä tiedä, mistä kauhea käytös on johtunut. Aamulla tyttö on jo kuollut.

Tarinan juoni on lyhykäisyydessään seuraavanlainen: Jay, opiskelija, saa sukupuoliyhdynnän seurauksena peräänsä yliluonnollisen olennon, joka etenee kävellen ja pyrkii tappamaan hänet. Ellei hän anna seksin välityksellä olentoa eteenpäin. Kammotuksen siirtäminen uudelle uhrille ei ole pysyvä ratkaisu. Jos tämä kuolee, olento palaa jahtaamaan edellistä saalistaan.

Limakalvokontaktista seuraava kauhu on houkutellut monet ajattelemaan, että elokuva on oivaltava allegoria sukupuolitaudista. Selitys ontuu. Sukupuolitaudista ei parane siten, että sen tartuttaa eteenpäin. Ja jos tästä olisi kysymys, eikö saman tien noin 90% (stubbilainen lukema) kauhuelokuvista kertoisi sukupuolitaudeista? Seksin ja kuoleman välinen yhteyshän on amerikkalaisissa nuorisokauhuelokuvissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Juoni menee näin: nuoret harjoittavat esiaviollista seksiä (syrjäisellä mökillä, autossa parkkipaikalla kuun loisteessa, telttaretkellä, you name it), ja noin kymmenen minuuttia myöhemmin jonkinlainen hirviö tai psykopaatti tai yliluonnollinen voima alkaa pistää heitä palasiksi. Ensi silmäyksellä It Followsin perusidea ei tästä hyvin tunnetusta kuviosta ihmeemmin poikkea. Se lähinnä selittää ääneen seksi-kuolema-suhteen, joka on muissa nuorisokauhuelokuvissa läsnä implisiittisesti.

Edellä mainittu ei vielä vastaa kysymykseen, miksi kauhusta pääsee tilapäisesti eroon panemalla. Kun tarkastelemme It Followsin sukupuolisuhteita, saatamme saada aiheeseen pientä lisävaloa.

Jay saa kauhun kintereilleen poikakaveriltaan Hughilta. Suhde kuvataan alkuvaiheissaan olevaksi. Nuoret eivät oikeastaan tunne toisiaan vielä. Kuinka vakavasta suhteesta on kysymys? Ei ehkä kovinkaan. Yhdynnän jälkeen takapenkillä Jay kuitenkin yrittää rakentaa  syvempää suhdetta: hän kertoo poikiin ja seurusteluun kohdistuneiden unelmiensa olleen unelmia vapaudesta. Ja heti tämän jälkeen käy ilmi, ettei myöskään Hugh ole hakenut rakkautta. Poika on käyttänyt Jayta hyväkseen, halunnut antaa hirviönsä eteenpäin. Mikään ei ole ollut aitoa: hän on valehdellut nimensä ja osoitteensakin.

Hugh pakottaa Jayn kuulemaan ja ymmärtämään totuuden ja palauttaa luhistuneen tytön tämän kodin ovelle.

Elokuvan hirviö saattaisi olla tässä: se, että Jay onkin vain tullut käytetyksi hyväksi. Päälle päin kevyt suhde on kuitenkin pitänyt sisällään odotuksia, ja nyt tyttö on jätetty ja ihmissuhde on osoittautunut valheeksi. Hirviön antaminen eteenpäin näyttäytyy nyt korjauspanona: paikkaussuhde sysää petetyn sydämen tuskan etäämmäksi, saa hetkeksi tuntemaan olevansa taas kaivattu. Mutta kuten jokainen, joka on joskus kärsinyt suurista menetyksistä, tietää: tyhjyys tulee aaltoina takaisin.

Jay antaa kirouksen eteenpäin muttei syyllisty vastaavaan kusettamiseen kuin Hugh. Greg tietää, mistä on kysymys – mutta pääsee hengestään muutaman päivän kuluttua. Mikä Gregin tappaa? Kyseessä oli pelkkä kaveripano ilmeisesti ilman sen suurempia tunteita kummaltakaan suunnalta. ”It was not a big deal”, kuten Jay itse asian ilmaisi, ja jonkin aikaa näyttikin siltä, kuin Greg selviäisi hengissä. Kuin kauhu ei olisikaan hänen kintereillään.

(Gregin tappaessaan hirviö ottaa pojan äidin hahmon. Veriteon hetkellä hirviöäiti ja poika ovat mitä freudilaisimmassa asetelmassa, äiti pojan päällä kahareisin, molemmilla pelkät alusvaatteet yllä. Ehkä Gregin tuhoaakin sisäistetty äiti, aikaisempien sukupolvien virallinen seksuaalimoraali?)

Mutta kohta kuolema on taas Jayn kintereillä. Tällä kertaa sen ottaa kantaakseen kiltti naapurin poika, jonka kanssa Jay on joskus pienenä suudellut ensimmäisen kerran. Ja kohta elokuva loppuu. Jay ja Paul kävelevät kadulla käsi kädessä, ja se seuraa. Mikään ei ole lopullisesti ratkennut, mutta tunnelma on toiveikas. Ehkä he pystyvät yhdessä selviämään hengissä, ehkä aito läheisyys voittaa rikkinäisyyden? Kenties Paul, vaikkei olekaan testosteronihuuruinen alfauros, on sittenkin edes hieman enemmän ”big deal”, ehkä jopa se oikea elämänkumppani? Ihan niin kuin Harlekiini-kirjoissa, kuulemma. Ja siksi seksi hänen kanssaan ei ehkä ollutkaan vahingollista.

Lopulta It Follows tuntuisikin kertovan rakkaudettomasta ja rakkaudellisesta seksistä. Jos se nyt ylipäätään mistään kertoo; ohjaaja on tietenkin vain halunnut tehdä kivaa teinikauhua sen enempää miettimättä, mistä visiot nousevat. Eikä kaikkien juonenkäänteiden tolkullisuuttakaan ole tehdessä kyselty, mutta se on jo toinen juttu.

Laitokseen

Vein tyttäreni kouluun, ja nyt on hieman sekasortoinen mielentila.

Oppiihan siellä kaikenlaista tärkeää.

Koulua vai elämää varten? kysyttiin joskus. Vastakysymys: Mitä eroa näillä on, jos koulussa istutaan vähintään yhdeksän, monessa tapauksessa kymmeniä vuosia?

Ja onhan siellä niitä kavereita, hyvässä lykyssä myös hyvä meininki.

Mutta. Kun näin luokkahuoneen pulpettisulkeiset, joihin lapset on istutettu siisteihin riveihin ja sarakkeisiin, välimatkalla toisistaan erilleen, valtasi kuvotus mieleni. Tuolla tavallako ne joutuvat istumaan tunnista ja päivästä toiseen, kuukausia, vuosia? Tilajärjestely ei peittele sitä tosiseikkaa, että kyseessä on myös kasvatuslaitos, vapaiden sielujen tuhoamiskeskus.

Tahtoisin hyökätä takaisin ja pelastaa hänet sieltä.

En kuitenkaan tee sitä, ja minusta tuntuu, että olen pettänyt sen, jota eniten rakastan.

Toivon vain, että jotakin jää eloon.

Ja onhan sekin totta, että monet nykyaikaiset opettajat ovat kivoja, ja että koulussa annetaan myös luovuutta edistäviä virikkeitä. Onhan? Sanokaa, että on!

Hakulla päähän

frittvilt1s

Jäätävän ansan (Fritt vilt, Norja, 2006) juoni on varsin originelli: Joukko nuoria lähtee viettämään viikonloppua ja joutuu olosuhteiden pakosta yöpymään eristyksissä olevassa hylätyssä hotellissa. Ilmassa on vähän seksuaalisuutta, mutta sitten joku alkaa lahdata porukkaa, kunnes viimeinen jäljelle jäänyt onnistuu nitistämään tappajan. Täyttä klassikkomateriaalia siis. Jatko-osakin on puuhattu.

Mikä pistää miettimään, että mikä tässä tarinassa muka on niin erinomaista, että se on täytynyt filmata arviolta sata kertaa ja filmataan yhä uudelleen? Onko kysymyksessä klise vai myytti? Minun silmissäni koko paketti on yksi suuri klise, josta ei paljon ammenneta.

Jos kyseessä on kuitenkin myytti, niin mistä se kertoo?

Joku postmodernin elokuvan tutkija joskus parikymmentä vuotta sitten luennoi, että kyseessä olisi kertomus seksuaalisen heräämisen aiheuttamien tunnonvaivojen kiirastulesta. Jotenkin tuo luenta ei minua hirveästi puhuttele. Puhutteleeko jotakuta muuta?

Klise vai myytti?

Entä, jos se olisi ollut minun nalleni?

Täällä ja täällä on kirjoitettu ja keskusteltu ansiokkaasti pehmoeläinsplatterin aiheuttamasta moraalisesta haloosta. Ajattelemisen arvoisia näkökulmia niin Pääjärveltä, Supiselta kuin Jääskeläiseltäkin. Aihetta ei ole kuitenkaan vielä tyhjennetty, joten työnnänpä lusikkani soppaan ja tarjoan vielä yhden näkökulman.

Ensimmäinen ajatus, joka lauantaista taidekasvatusjuttua lukiessani tai oikeammin sen kuvitusta katsellessani tuli mieleeni, oli: entä, jos tuo olisi minun nalleni? Tai vielä pahempaa: entä jos se olisi tyttäreni kadonnut pehmopupu, jota surtiin vielä vuosi katoamisen jälkeen?

Sillä pehmoeläin ei ole pelkkä esine. Se on esine, johon on kohdistettu ja kenties yhä kierrättämisen jälkeen kohdistetaan voimakkaita tunteita. Esineelle itselleen ei tuossa tietenkään tehdä vääryyttä, mutta sen entiselle omistajalle mahdollisesti kyllä. Eivät nuo nimittäin tainneet olla uutuudenkarheita ostoksia lelukaupan hyllyltä, vaan kirpputorin tai löytötavarabisneksen kautta uutta hyvää kotia etsineitä, mahdollisesti rakastettuja olioita.

Luulenkin, että tapahtuneesta aiheutunut häly olisi ollut pienempi, kenties olematon, jos jutussa olisi kerrottu, että koululaisten modattavaksi olisi annettu 20 identtistä nallea suoraan tehtaalta. Silloin silpomisen kohteet olisi tulkittu puhtaasti esinemaailman objekteiksi. Nyt ne eivät sitä olleet.