Gotlantiin kiipeilemään?

Rantojen korkeat kalkkikivihänkit tietenkin herättävät mietteitä: kannattaako Gotlantiin lähteä kiipeilyreissulle?

Sporttitouhuihin ei. Tai ainakin kannattaa ottaa oma pora mukaan ja kysellä vähän, mihin saa porata. Kaikki hienoimmat kalliot ovat luonnonsuojelualueita. Pultattuja reittejä saarella onkin ilmeisesti kaikkiaan kymmenkunta, joista suurin osa reilun kilometrin päässä Visbyn muureilta, Galgbergetissä.

Entä trädäyttelyihin? Kiven laatu on täällä ihan mitä sattuu – enimmäkseen täyttä höttöä. Jos seikkailumieltä on jaettu isolla kauhalla, saattaa saari tarjota paljonkin mahdollisuuksia. Tiedä häntä.

Boulderoijalle saari tarjoaa kuitenkin vaikka mitä. Köyden voi jättää hyvällä omallatunnolla kotiin, mutta pädin roudaaminen maksaa vaivan. Kaikenlaista pientä on vaikka kuinka paljon, ja aivan kaiken tasoista.

Edellä mainittu Galgberget on helposti saavutettava paikka pistää kädet jynkkyyn.

Högklintin jyrkänteen puolivälissä oleva vuohiloukku tarjoaa myös toviksi puuhaa.

Oikeastaan vasta Folhammarin raukkikenttä Ljugarnissa sai minut tajuamaan, että boulderointikin voi olla matkustamisen arvoista. Hyviä kiipeilyraukkeja on eri puolilla Gotlantia, niiden kivi yllättävän laadukasta. Ja ne maisemat! Folhammarissa myös alusta oli mitä miellyttävin. Paras leikkikenttä ikinä! Tänne on tultava uudestaan.

Mainokset

Luolia, luolia

Gotlannin karstimaa on, paitsi kuolleita ötököitä täynnä, eroosiolle alttiimpaa materiaalia kuin suomalainen peruskallio. Visbyn lähistön muinaisrannat ovatkin luolia täynnä. Ulkoa katsottuna ne ovat jännittäviä – aivan ilmeisiä peikkojen ja lohikäärmeiden piilopaikkoja.

Rövar Liljas håla.
Galgberget.

Brucebo grottan.

Liian lähelle tai sisään mennessä ttaa kuitenkin kokea pienoisia pettymyksiä. Suurin osa luolista on pieniä, vain muutaman metrin mittaisia koloja ja onkaloita.

Mutta sitten on vielä Lummelundan luolasto: puolisentoista kilometriä tutkittuja käytäviä, joista osaan pääsee vain sukeltamalla. Luolasn etummaisiin halleihin on rakennettu turisteja varten tasainen lattia, kaiteita ja valaistus. Luolan perimmäiset loukot puolestaan ovat luolaharrastajille avoimina vain yhden viikon vuodessa, silloinkin lupahakemuksen takana. Tämä on aivan oikein: tippukiviä sekä luolan ekosysteemiä pyritään säästämään. Aivan kokonaan maanalaista möyrintää ei kuitenkaan ole muulloinkaan kielletty: luolan eräisiin osiin viedään pienryhmiä parin-kolmen tunnin mittaisille retkille.

 

Opasvetoinen vierailu ei luonnollisestikaan ole yhtä jännittävä kuin omatoimiseikkailu olisi (ei reitin etsimistä, ei aihetta riskien arviointiin; sen kun menee vaan), mutta erittäin hauska kokemus joka tapauksessa. Ryömimistä ja konttaamista, kahlaamista maanalaisissa joissa. Jules Verne -tunnelmia. Aivan parasta viihdettä tällä saarella.

 

 

Kuva-arvoituksia

Kuva 1. Mitä ovat vaaleat läiskät maassa?

Kuva 2. Löydätkö vaaleanpunaisen delfiinin?

Kuva 3. Mitä tämä nyt sitten on?

Auringonlaskuja

Jätin perheeni (tilapäisesti vain) ja vetäydyin Gotlantiin kirjoittamaan. Toissapäivänä työhuoneeni ikkunasta avautui auringonlasku, joka oli psykedeelisintä, mitä olin koskaan nähnyt (jos psykedeelisiä taideteoksia ei oteta huomioon). Toiveikkaasti ajattelin, että kaikki auringonlaskut ovat täällä samanlaisia, ja niinpä eilen illalla kyttäsin tapahtumaa kameran kanssa oikein isolla vimmalla. No, eivät ne ole. Auringonlaskut ovat kaikki erilaisia. Kyllä se eilinenkin vähän kemiallisten aineiden varassa tehdyltä näytti, muttei läheskään yhtä hurjalta kuin se edellinen. Kuvat tulivat kamerasta tällaisina:

Koska auringonlaskuista on tullut tämmöinen jännitysnäytelmä, en halunnut menettää tämäniltaistakaan kokemusta. Nyt ei ollut sitä hippimeininkiä, mutta kitschiä sitäkin enemmän. Ei jälkikäsittelyä.

Geologinen juhannus

Vähän aikaa sitten katsoin tyttäreni kanssa Planet Earth -luontodokkarin. Havupuuvyöhykkeestä todettiin jotain sen suuntaista kuin että siellä ei ole ihmeemmin syötävää eikä sen takia eläimiäkään. Seuraavaksi siirryttiin etelämmäksi, ja juttu kulki suunnilleen näin: ”Meille (kaikille maailman ihmisille, joille tämä kansainvälinen elokuvaproduktio on suunnattu) tutummassa lehtimetsävyyöhykkeessä sen sijaan piisaa sapuskaa ja elukkaa, ja viini kasvaa ja muutenkin on lämmintä ja kivaa.”

Se oli taas yksi niitä hetkiä, jolloin jo pitkään mieltäni kalvanut ajatus nousi taas pintaan: olen syntynyt väärään paikkaan.

Tunne ei koske pelkästään ilmastoa vaan myös sen seurannaisilmiöitä, kuten että heti Suomenlahden eteläpuolella on eletty Eurooppalaisessa kulttuuriympäristössä, jossa on palelemisen ja pettuleivän asemesta päästy tekemään myös historiaa. Historian näkee arkkitehtuurissa ja vähän kaikessa. Täällä meillä sen sijaan on siirrytty suoraan savupirtistä Nokia-aikaan, ja pesäeroa pettuleipään on tehty purkamalla jokseenkin jokikinen 1800-luvulla rakennettu talo. Historiattomuus ja perustattomuus näkyy myös ihmisissä: täkäläiset eivät osaa arvostaa omaa taustaansa vaan hakevat identiteettiään milloin mistäkin.

Viro näyttää nykyään jo kauniilta, mutta en halua edes kuvitella, miltä Suomessa näyttäisi, jos Neuvostoliitto olisi aikanaan vallannut maamme.

Niin, kovin kauas ei tosiaan tarvitse mennä vertailemaan. Jotain vikaa tuossa meressä on (muutakin kuin että se on ihan helkkarin saastainen), minkä vuoksi parempi väki ei ole koskaan viitsinyt tulla tälle puolelle. Ruotsalaisilla on kaikki paremmin. Niillä on demokratiaa, niillä on historiaa, niillä oli Descartes, niillä on kuninkaallisia ja kuningas pitää kipparinlakkia, ja suurin osa ruotsalaisista asuu – yllätys, yllätys! – Helsinkiä etelämpänä. Luen paraikaa yhtä Mark Levengoodin kirjaa, ja vaikka Levengood onkin saanut Suomesta itseensä ison kasan negatiivisuutta, niin jollain ihmeen tempulla se kääntää senkin jotenkin sympaattiseksi myönteisyydeksi – siellä Ruotsissa.

Ilmaston ja kulttuurin lisäksi Ruotsilla on geologiaa. Ruotsalaisilla on vuoria. Ja niillä on Gotlanti. Saari on entinen päiväntasaajan tienoolla kehittynyt koralliriutta, eli sen kamara koostuu lähinnä kuolleista ötököistä. Kuvassa ruotsalaista peruskalliota (klikkaa isommaksi):

Kuolleet ötökät taas ovat eroosiolle alttiita ja muodostavat paaaaljon hauskempia juttuja kuin jääkauden hinkkaama graniitti. Esimerkiksi luolia, jyrkänteitä ja raukkeja.

Viikonloppumme kului nenä kivikunnassa (vaikka – ah! – karhunlaukan tuoksultakaan emme joka pusikossa voineet välttyä), mutta siinä sivussa saimme huomata että oli myös juhannus. Kuvassa juhannussalko:

Gootit eivät kuulemma identifioidu kauhean vahvasti ruotsalaisiksi. Eivätkä ahvenanmaalaiset suomalaisiksi. Minulla olisi rakentava ehdotus: vaihdetaan saaria!