Schrödingerin lähiomainen

Palaan aina välillä ruumillisuuden kysymykseen. Esimerkiksi siihen, ettei aivoissamme ole aluetta, joka ei olisi suoraan kytköksissä sensorimotorisiin tai motivationaalisiin alueisiin. Tämä vihjaa siihen, että ei ole olemassa kehollisuudesta puhdasta, apriorista ajattelua (apriorisia ajattelun mahdollisuuksia ilmeisesti on). Vaikkapa logiikka näyttäytyy tästä tulokulmasta empiirisenä, löydettynä tieteenä. Käsityksemme siitä, mikä on mahdollista ja mikä mahdotonta, perustuu pohjimmiltaan keholliselle kokemukselle ja voi muuttua uusien havaintojen myötä.

Sellainenkin wanhan ajan kaksiarvologiikan itsestäänselvyys, että vain joko A tai ei-A voi olla totta mutta molemmat eivät yhtaikaa, on kyseenalaistunut viimeistään kvanttimekaniikan ja superposition tunkeutuessa todellisien mahdollisuuksien joukkoon. Tiedättehän Schrödingerin kissan: laatikkoon pimitetyn kissan, joka on yhtaikaa elävä ja kuollut, niin kauan, kunnes laatikko avataan ja informatio pääsee vaikuttamaan ympäristöönsä? Ajatus tuntuu vanhoihin ajatuslukkiutumiin jumittuneesta ihmisestä pöhköltä: tokihan kissa on joko kuollut tai elävä. Me vain emme tiedä vielä, kumpaa!

Superpositiolla on kuitenkin aivan arkisia ilmentymiä. Me emme aina elä joko-tai-maailmassa, vaan toisinaan yhtä lailla sekä-että-todellisuudessa.

Ottakaamme esimerkki. Sain hiljattain tiedon lähiomaiseni vakavasta sairaudesta. Ymmärsin, että hän voisi aivan lähiaikoina kuolla – tai jäädä henkiin.

Eräs tilanteen hahmottamista määrittävä tekijä oli tämä: Inhimillinen tietoisuus ei koe ainoastaan nykyhetkeä. Intentionaalisina olentoina me elämme jo nyt mahdollisia tulevaisuuksiamme. Tulevaisuus on aina läsnä tässä hetkessä.

Emme voineet ottaa asennetta, jota ystävät ja sukulaiset yrittivät tarjota: ”Hoidot ovat hyviä. Ei hän kuole. Teidän ei pidä yhtään ajatella, että hän kuolisi.”

Hallussamme olleiden tietojen mukaan omaiseni kuolema oli nimittäin varsin todennäköistä. Tietenkin meidän oli ajateltava, että hän kuolisi. Asia oli myös elettävä käytännössä. Sanottava kaikki, mitä sanoa pitää. Elää, niin kuin olisi elettävä, jos kuolema olisi varmaa. Koska jälkikäteen se olisi myöhäistä. Samaan aikaan elimme myös toista tulevaisuutta, sitä, jossa elämme yhdessä vielä pitkään.

Ei ollut ainoastaan mahdollista vaan myös tärkeää elää superpositiossa, kahdessa toisilleen vastakkaisessa todellisuudessa yhtä aikaa. Schrödingerin kissa on elävää inhimillistä todellisuutta.

Mainokset

Tapauskovainen vuorilla

Kävin vanhan ystävän luona Madridissa. Lentokoneessa lueskelin Mircea Eliaden kirjaa Pyhä ja profaani, joka tuntuu noin pääpiirteittäin aika löysältä asialta, mutta jonka uskontomaantieteellinen luku pyhistä tiloista kuitenkin herätti joitakin muistumia. Tajusin, miksi olin ottanut tällaiselle kaverivierailullekin jäähakun mukaan.

Eliaden mukaan pyhissä tiloissa neljä ilmansuuntaa yhdistyvät symbolisella tavalla vertikaaliseen – jumalalliseen. Vertikaalista ulottuvuutta edustaa tavallisesti torni, pylväs, vuori tms., ja pyhissä tai pyhitetyissä paikoissa suoritettaviin rituaaleihin osallistuva ihminen kokee yhteyttä Pyhään tai samankaltaisuutta jumalten kanssa tai jotakin muuta elämään merkityksen antavaa. Ei tästä Eliaden teoriasta sen enempää, mutta lukiessani muistin, että minunkin vuoristoreissuni ovat aina olleet pyhiinvaellusmatkoja.

Kaikki alkoi kohdallani siitä, kun eräänä kesänä erehdyin vaeltamaan Kilpisjärveltä Haltille ja takaisin. Sumuisen yön hämärässä kohoava Saanan tumma silhuetti herätti minussa suorastaan uskonnollista kunnioitusta. Minulle ei ollut mitään epäselvää siinä, miksi saamelaiset olivat pitäneet sitä pyhänä tunturina. Puuttomassa Käsivarressa kaikki oli niin valtavaa, karua, avaraa. Pelkäsin pienuuttani ja katoavaisuuttani. Sitä vastaan ei tämä Etelä-Suomen kaupunkien ja metsien suojissa kasvanut nuorukainen ollut saanut minkäänlaista rokotusta. Se kaikki oli aivan liikaa ymmärrettäväkseni.

Olin koko ikäni pelännyt korkeita paikkoja. Viimeistään lukioikäisenä tuo pelko oli ottanut kierkegaardilaisen ahdistuksen muodon: se oli huimausta omien mahdollisuuksieni – vapauteni – edessä. Korkealla parvekkeella vatsaani kouraisi, kun ajattelin: entäpä jos minä äkkiä saisin päähäni mennä kaiteen ulkopuolelle keikkumaan, vaikkapa leukoja vetämään? Pelkäsin, että ryhdyn tyhjyyden äärellä tekemään jotakin tyhmää tai vaarallista.

Tuo korkean kammo oli alituisesti läsnä, kun vuosi Haltin-nousuni jälkeen kapusin ensimmäisen kerran Mont Blancin huipulle. Jatkuva pelko: ei saa horjahtaa, ei saa kompastua. Tuon nousun aikana opin tuntemaan itseni ja valintani. Kun olen kirjaimellisesti kuilun reunalla, keskityn elämiseen. En tehnyt enkä tee asioita, joita olin itsessäni aiemmin pelännyt. Keskittyminen oli kokonaisvaltaista, merkityksellistä läsnäoloa, ja jouduin voittamaan itseni ja pelkoni moneen kertaan. Se kaikki oli jotakin vieläkin suurempaa kuin Lapissa kokemani. Aiemmin tuntemani ahdistus hellitti, ja monessa mielessä voidaan puhua uudelleensyntymästä. Euroopan katolla elämäni siirtyi uusille raiteille. Elämän tietoinen valinta saa minut palaamaan vuorille yhä uudelleen. (Me valitsemme elämän joka kerta silloinkin, kun auton alle hyppäämättä ylitämme kadun, mutta teemme sen niin tottuneesti, että emme edes tiedosta vaihtoehtoja. Autoissa ei ole mitään pyhää. Ne ovat teknisen järjen välineitä ja siinä kaikki.)

Pari vuotta myöhemmin lapsestani – silloin pelkästä sikiöstä – oli otettu ensimmäiset ultraäänikuvat, ja minä vaeltelin muutaman päivän ajan syksyisillä Meri-Alpeilla lähes täydellisessä luonnon rauhassa. Noiden päivien aikana kohtasin vain kaksi muuta ihmistä. Koin maailman puhuttelun poikkeuksellisen voimakkaana. Tajusin silloin, että vaikka suhtaudunkin vuoriin uskonnollisella intohimolla, on elämäntehtäväni pilvien alapuolella. Myös tuossa oivalluksessa oli jotakin itseni ylittävää.

Kokemukset eivät ole vuosiin olleet yhtä voimakkaita. Joskus on hauskaa, joskus harmittaa, mutta vuorille on päästävä. Useimmiten Pyhän tunne loistaa poissaolollaan. Tilanteiden tuttuus ja rutinoidut toimintatavat ovat tehneet minusta pelkän tapauskovaisen.

Silti hakeudun vuorille kuin nälissäni, näen unia niillä eksymisestä, ja ellen riittävän usein pääse noille kivikasoille, puuttuu elämästäni jotain tärkeää.

Jotkut pitävät kiipeilemistä itsemurhahakuisena touhuna. Olen heidän kanssaan päinvastaista mieltä. Vuorille mennään elämään. Siinä he ovat kuitenkin oikeassa, että minä – ja moni kaltaiseni – toivoo kuolevansa rinteessä. Kysymys ei ole siitä, että me toivoisimme kuolevamme. Kysymys on siitä, missä me toivomme kuolevamme. Tahdon elää pitkään, sillä elämäntehtäväni on täällä alhaalla, ja sitä riittää. Auton alle jäämisessä, sydänkohtauksessa näyttöpäätteen äärellä tai pitkissä kivuliaissa syöpäkärsimyksissä sairaalaosastolle suljettuna en näe kuitenkaan mitään tavoiteltavaa. Ne ovat banaalin voittoja elämästä, ja banaalille en halua antaa kaikkeani.

Tuolta ensimmäiseltä Lapin-vaellukseltani muistan hieman vanhemman miehen, joka istui autiotuvan portailla ja kertoi olevansa Käsivarren maisemissa jo viidettä tai kuudetta kertaa. ”Joskus, kun lähtö tulee, toivon sen tapahtuvan täällä.”

Mutta pistetäänpä tähän loppuun muutama hiihtolomakuva espanjalaisesta graniitista. Kuten huomaatte, on elämää uhkuva vertikaalinen symboliikka voimakkaasti läsnä.

Ajallisuudesta taas

Usein kuulee väitettävän, että aikaa on liian vähän. Vuorokaudessa pitäisi olla 25 tuntia ja viikossa 8 päivää. Usein olen ajatellut niin itsekin. Ajan vähyydestä tietenkin seuraa kiirettä ja ahdistusta: kaikkea ei ehdi, ei etenkään kaikkea, mitä haluaisi. Ajan puute on kauhistuttavimmillaan siinä, että tajuaa ihmisiän lyhyyden, kaiken päättymisen aivan liian aikaisin.

Kaikki tuo on tietenkin väärin ajateltu.

Jos vuorokaudessa olisi tunti enemmän, kuka käyttäisi sen hyvin?

Jos viikossa olisi päivä enemmän, kuka käyttäisi sen hyvin?

Jos ihmiselo kestäisi kymmenen vuotta nykyistään pidempään, kuka eläisi sen hyvin?

Ajan vähyys ei olekaan määrällinen vaan laadullinen puute. Meiltä puuttuu oikeanlaista aikaa; vääränlaista kyllä riittää. Tämä täytyy ymmärtää aika ajoin uudelleen ja tehdä tarvittavat johtopäätökset. Liian helposti asia pääsee unohtumaan.

Jatkotutkimusaihe: mietittävä sanojen ”laatuaika” ja ”määräaika” merkityksiä sekä suhdetta toisiinsa.

Subjekti ja meri

Valtaosa maapallosta on valtamerten peitossa. Subjekti on syntynyt maailmankolkkaan, jossa ja josta matkusteleminen on helppoa ja kuluttamisen mahdollisuudet miltei rajattomia. Onkin huomionarvoinen ja hivenen kummallinen tosiasia, että jo 39 vuotta elänyt subjekti ei ole aiemmin ollut lähikosketuksessa valtamerten kanssa.

P7190033P7190024

Heti ensimmäiseksi hän panee merkille vuoroveden vaikutukset. Laskuvesi paljastaa asioita, jotka eivät varsinaisesti ole ihmissilmälle tarkoitettuja. Limaisia, lahoavia, ällöttäviä, tuoksahtavia, runsaita ja muuten vain ihastuttavan kummallisia juttuja. Monimuotoisuus on melkoinen. Subjekti ajattelee, että nämä oudot paljastukset, pinnanalinen maailma, edustaa planeettamme alitajuntaa. Subjekti kokee yhteenkuuluvuutta koko planeetan kanssa, sillä hänen oma alitajuntansa koostuu hyvin samantapaisesta materiaalista.

P7190027P7190029P7190032

Elämänmuotojen diversiteetti muuttaa myös subjektin käsitystä suolavedestä. Järvi-Suomessa lapsuutensa kasvaneena hän ei koskaan ole tottunut meriveteen. Se on aina tuntunut lähinnä likaiselta ja vastenmieliseltä. Nyt hän ymmärtää, että kyseessä ei olekaan ollut meri- vaan murtovesi, ja Itämeri todella on likainen ja vastenmielinen. Atlantin valtameri on sen sijaan tulvillaan elämän nestettä, jonkinlaista monimuotoisuuden mahdollistavaa ravintoliuosta.

P7210058P7190028

Subjekti jaksaa ihmetellä voimakkaita vuorovesivirtoja. Paikoin ne ovat korvin kuultavia. Alle sadan kilometrin päässä tarkkailupisteestä muodostuu aivan erityisen voimakkaita vuorovesipyörteitä, kuten Moskstraumenin ja Saltstraumenin kurimukset, ja ajatus on subjektista aivan erityisen kiehtova.

Tuttava on vain viikkoa aiemmin nähnyt lahdessa valaita. Tästä johtuen subjektin katse pyyhkii merialuetta jatkuvasti. Valaita hän ei kuitenkaan näe, ellei yön hämärissä liikkuvaa moottorivenettä lasketa, ja hän päättelee valaiden olevan harvinaisia. Merikotkan havaitseminen lähietäisyydeltä saa hänet riemastumaan.

P7230081P7210060

Ensi yrittämältä kuivattu turska maistuu vaikealta ja työläältä. Viskin kanssa paremmalta. Ajan myötä subjekti voisi jopa tottua siihen.

P7210062P7210061

Yllä esitetyin perustein suositamme subjektia EU-rahoitteiseen pyöriäistarkkailijan toimeen.

Ei pelkästä metatekstistä

Olin suunnitellut kirjoittavani jotakin seuraavanlaista:

”Tänä viikonloppuna kirjallisuusväki suuntaa sankoin joukoin Messilään puhumaan kirjoituksista. Siellä sitä palvotaan henkeä. Ja täällä ruumista. Jos on ihan pakko valita tekstin ja kehon välillä, valitsen kehon. Ei ihminen elä pelkästä metatekstistä. Sambaa! Kiipeilyä! Aurinkoa! Naimista! Syömistä!”

Ajattelin liittää kirjoitukseen näitä lauantaisia kuvia:

P6130002

P6130026

P6130013

P6130043

Tänään sitten selvisi, ettei se kirjailijakokous mikään viikonloppujuttu olekaan, vaan alkaa vasta nyt. Kukaan ei ole joutunut valitsemaan aurinkoisen kehopäivän ja henkevyyksien välillä. Meni sitten siltäkin blogikirjoitukselta pohja pois.

Jos sitä oli koskaan ollut.

Ihminen ja aika

Kysymys: Mitä tekisit, jos saisit kuulla kuolevasi kolmen päivän päästä?

Vastaus: Pistäisin elämän risaiseksi. Juhlisin ja tekisin ihan mitä huvittaa, kun millään ei olisi kuitenkaan väliä. En kyllä tekisi yhtään mitään töitä tai muuta tylsää, kun ei niistä tuloksista pääsisi kuitenkaan nauttimaan.

Kysymys: Mitä tekisit, jos saisit kuulla eläväsi ikuisesti?

Vastaus: Pistäisin elämän risaiseksi. Juhlisin ja tekisin ihan mitä huvittaa, kun millään ei olisi kuitenkaan väliä. En kyllä tekisi yhtään mitään töitä tai muuta tylsää, koska ehtisihän sitä myöhemminkin.