Mikin hulluimmat seikkailut

Nyt ihastuttaa ja lujasti. Aku Ankka on mennyt ihan postmoderniksi!

Löytyy vanha, harvinainen, osittain tuhoutunut ja muutenkin vaillinainen käsikirjoitus. Ranskalaiset sarjakuvataiteilijat Lewis Trondheim ja Keramidas löytävät kirpputorilta nipun 60-luvulla ilmestynyttä ja sittemmin unohdettua Mickey’s Quest -sarjakuvalehteä. Lehdissä on julkaistu jatkosarjana Mickey’s Craziest Adventures -seikkailu, joka vie Mikin ja Akun halki mitä barksilaisimpien maisemien ja kuvioiden: on Pelle Pelottoman kutistussäteitä, karhukoplan tyhjentämä rahasäiliö, viidakkoa, maanalaisia aarrekaupunkeja, kuumatka, Atlantiksen vankilat…


Trondheim ja Keramidas ovat kääntäneet ja toimittaneet tämän ultimaalisen akkarijatkiksen iloksemme. Lukijaa ehkä ennemminkin ihastuttaa kuin harmittaa, että suunnilleet puolet tarinasta puuttuu, ja on vain pakko arvailla, mitä jaksojen 24 ja 27 on tapahtunut. Repeilleet sivut sekä kahvi- ja kosteusvauriotahrat luovat oman hilpeän tunnelmansa alunperinkin karkeasti rasteroituun tarinaan.

Tuntuu miltei hämmästyttävältä, että Disney on antanut julkaista – ei, vaan Disney on itse julkaissut tämän aarteen. Jos Watchmen oli aikoinaan Alan Mooren yritys lopettaa koko supersankarisarjakuvien lajityyppi, on Mickey’s Craziest Adventures vähintään yhtä kunnianhimoinen ja suuri teko. Tarvitseeko tämän jälkeen enää painaa ainoatakaan Aku Ankkaa?

Mainokset

Kitsch ja Ikuisuus

Olemme varmasti kaikki joskus törmänneet Milan Kunderan ajatukseen, jonka mukaan ”kitsch on paskan absoluuttinen negaatio.”

Kunderan tapaan käsitetty kitsch on siis yhtenevä platonilaisen hyvien ja puhtaiden ideoiden todellisuuden kanssa, josta lika ja saasta puuttuvat (ks. esim. Platon: Parmenides).

Eräänä kitschin ilmentymänä voimme tarkastella vaikkapa Disney-piirrettyjä. Niissä ihmiset, erityisesti päähenkilöt, ovat kauniita ja täydellisiä. He eivät käy huussissa. He ovat hoikkia ja terveitä, ihohuokosia vailla. Hyvä ja paha ovat konkreettisia ja selkeitä ideoita, ja vieläpä niin, että platonistisessa disneytodellisuudessa rakkaus, uutteruus, nöyryys ja rohkeus kukoistavat pahan kadotessa lopulta olemattomiin. Disney-kitschissä maailma on ideaalinen, sellainen kuin sen pitäisi olla.

Monet – minä mukaanluettuna – kokevat suuria tunteita ja liikutuksen hetkiä Leijonakuningasta, Liloa ja Stitchiä tai Pientä merenneitoa katsellessaan. Eräs koetuista tunteista on viiltävä kauneuden ja hyvyyden kaipuu: miksi minun todellisuuteni ei voi olla tuollainen?

Näiden ajatusten kautta luulen sekulaarinakin ihmisenä ymmärtäväni, mistä jotkut uskovaiset puhuvat puhuessaan jopa tuskaisasta taivaskaipuustaan. Se on sitä, mitä minä tunnen piirrettyjä katsellessani.