Ahdistuksen ruumiillistuma

Varoitus. Sisältää juonipaljastuksia.

Petri Tammisen uusimman lähtökohdat ovat enemmän kuin kutkuttavat. Komisario Vehmas on saanut ratkaistavakseen elämänsä kinkkisimmän rikossarjan. Jossakin tuolla ihmisten keskuudessa liikkuu sarjamasentaja Hermann Ångström. Hän musertaa ihmisiä säälimättömästi ja taitavasti: jättää morsiamia kirkon ovelle, peruuttaa lasten luokkaretkiä, esiintyy lääkärinä ja kiinteistöjen kuntoarvioijana, kyseenalaistaa uhriensa elämän perustan ja muuttaa hyvän arvottomaksi.

Rikosromaanin Ångström ei oikeastaan ole henkilöhahmo: hän on ennen kaikkea symbolinen hahmo, lähempänä luonnonvoimaa kuin ihmistä. Ångströmin ilmiselvänä lähisukulaisena voi mainita esimerkiksi Muumipappa ja meri -kirjan Mörön – yksinäisyyden, olemattomuuden ja merkityksettömyyden ruumiillistuman. Sellainen on myös tappaja nimeltä Chigurh vanhojen arvojärjestelmien ja uskon tilalle tullut mielettömyyden kuvajainen Cormac McCarthyn romaanissa Menetetty maa. He kaikki ovat absurdin ruumiillistumia. Tai eksistentiaalisen angstin.

Mitä tapahtuu, kun Ångström (pallukka Å:n päällä vaikuttaa ainoastaan äänneasuun) iskee? Jo saavutettu hyvä sekä onnelliset muistot muuttuvat valheiksi ja itsesyytöksiksi. Ihminen kokee olevansa yksin, elämä tuntuu tarkoituksettomalta. Kuilu sen välillä, mikä uhri on, ja sen, mitä tahtoisi olla, näyttäytyy leveänä ja ilmiselvänä. Pelkää tietämättä mitä.

Vehmas yrittää tehdä Ångströmille sen, minkä Muumipeikko tekee Mörölle: kohtaa tämän, hyväksyy sellaisenaan. ”Ei mielenrauha ollut sitä, että kaikki oli hyvin, mielenrauha oli sitä, että hyväksyi rauhattomuuden ja koko tämän epävakaan elämän, sen pohjimmaisen elämänluonnon.”

Vaan kuinka käy?

Vehmas – ehkä Tamminenkin – päätyy buddhalaisessa maailmassa suosittuun elämänfilosofiaan: Ångströmin vastainen taistelu on päättymätön. Merkityksettömyys vaanii aina nurkan takana (kuten Mörkö tavoittaa pakenijan lopulta aina, tai kuten Chigurhin kanssa ei voi käydä kauppaa), piilossa mutta aina valmiina iskemään. Jotta jaksaisi, on osattava nauttia lepohetkistä taistelussa.

Tammisen lause on lyhyttä ja iskevä – sitä taannoin puhuttua koivuklapiproosaa. Hetkittäin se vähän puuduttaa, mutta aika moni halko kopsahtaa juuri oikealla tavalla, hieman aforistisesti, vinksahtaneitakin vertauksia kaihtamatta. Teoksen absurdi huumori saa hymyilemään, esimerkiksi kuvaukset siitä, miten jossakin toisaalla – Ruotsissa – kaikki on paremmin: Kun Vehmas matkustaa Göteborgiin tapaamaan virkasisartaan, joka tutkii päinvastaista, rakkauden aaltojen tapahtumasarjaa, hän saa kuulla, ”että Brämhult vietti parhaillaan rikospoliisin jokakeväistä puutarhaviikkoa, trädgårdsveckan, ja että hänet löytäisi todennäköisesti Änggårdenin siirtolapuutarhasta.”

Ei niin hyvää, ettei jotain heikkouksiakin. Usko (!) Vehmas on myös itse suuressa määrin symbolinen hahmo, mihin nähden hänen sieluntilansa (pääosin elämään kyllästynyttä masentuneisuutta) kuvaus on kenties tarpeettoman laveaa muuten hyvinkin kompaktissa teoksessa. Lisäksi Rikosromaani avaa ja purkaa itsensä makuuni liian selkeästi ja yksiselitteisesti. Tuli tunne, että kirja tyhjeni kertalukemalta: oikeastaan mikään ei jäänyt vaivaamaan tai askarruttamaan.

Hälyyn hukkuminen

Don DeLillo: Valkoinen kohina

Valkoinen kohina on tuore ja myönteinen ensikosketukseni Don DeLilloon. Romaani kytkeytyy niin sisällöllisesti kuin (mustan) humoristisen esitystapansakin puolesta absurdin kirjallisuuden parhaaseen traditioon.

Kirjan keskushenkilöitä ovat kertoja, Hitler-tutkimuksen professori Jack Gladney sekä hänen vaimonsa Babette erinäisistä avioliitoista kertyneine lapsineen. Gladneyn ja luultavasti useimpien muidenkin kirjan henkilöiden elämää määrittää ja ohjailee kuolemanpelko, joka saa teoksessa monenlaisia muotoja.

Myös teoksen nimi, Valkoinen kohina (White Noise) viittaa kuolemaan: kohina oli sitä lumisadetta, jota vastaanottimen ruudussa näkyy, kun ohjelmaa ei tule. ”Tyhjä” lähetys muodostuu kuitenkin hälystä, se on täynnä informaatiota niin ympäristön sähkölaitteista kuin kosmisista tapahtumistakin. Sekoittuessaan signaalit ovat kuitenkin kadottaneet sisältönsä ja mahdoliset merkityksensä. Romaanissa kuolema rinnastuukin hälyyn, meluun ja merkityksettömään informaatioon.

Kuolema/häly läpäisee elämän. Kuten eräs kirjan hahmoista toteaa: ”Tunnen että asutamme samaa ilmaa kuin kuolleet. Muista Laotsea. ’Elävien ja kuolleiden välillä ei ole mitään eroa.’”

Kuolema ympäröi ihmisen ja sitä tulee kaikkialta: televisiosta, radiosta, lehdistä, toisten ihmisten puheista. Juoruja, väärinkäsityksiä, tarkoituksellista disinformaatiota, päällepuhumisia, simulaatioita, mainoksia, säteilyä, sähkökenttiä, ympäristömyrkkyjä (auringonlaskut ovat nykyään entistä kauniimpia ja pelottavampia). Se menee sisäämme ja tekee meistä sen, mitä olemme: ”Ihmislapsen aivot kehittyvät reagoimalla virikkeisiin.” Kun Gladneyn ja Babetten pienin lapsi puhuu unissaan, hän toistelee tuotemerkkien nimiä.

Kuolema yritetään unohtaa, paradoksaalisesti juuri hälinään takertumalla. Merkityksettömän informaation ajatellaan tarjoavan jotakin turvallista (”Meille on sanottu vuosikausia, että niin pienet annokset eivät ole vaarallisia.”), tai sitten takerrutaan muihin itsepetoksen muotoihin kuten toistoon, joukkoon kuulumiseen, lääkkeisiin. ”Yhteiskunta on rakennettu sillä tavalla, että juuri köyhät ja kouluttamattomat kärsivät […] katastrofien tuhot. […] Minä olen collegen professori”, Jack Gladney perustelee, miksi hän ja hänen perheensä ovat turvassa, vaikka ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma uhkaa kaupunkia. Vastaavaan selitykseen turvautuu nuorukainen, joka aikoo yrittää maailmanennätystä myrkkykäärmehäkkiin suljettuna. Käärmeet purevat muita, eivät minua. Lopulta on kuitenkin todettava: jokainen on jo altistunut.

Tästä ehkä synkän näköisestä esittelystä huolimatta Valkoinen kohina on pääosin leppoisaa ja usein myös hauskaa tekstiä. Absurdius ei haittaa luettavuutta, vaan DeLillo on myös osaava tarinankertoja. Pintatasolla Valkoisessa kohinassa keskiluokkainen pikkukaupunkiamerikkalaisuus à la John Irving yhdistyy aimo annokseen katastrofiromaania ja vähän scifiinkin. Helppo tykätä.

Ei ainoastaan lapsille

Varoitus: Kaupallinen tiedote.

Iloksemme voimme todeta, että WSOY:n kirjakauppa Bulevardilla myy nyt Martti Ruokosen kuvittamaa ja Jukka Laajarinteen kirjoittamaa tarinakokoelmaa

Ruoalla ei saa leikkiä

3 € hintaan!

Tämän halvemmalla ei näin hyvää kirjallisuutta myydä kuin kirpputorilla.

Huom! Kannattaa ehkä varmista hyllytilanne etukäteen. Ostin nimittäin hyllyn tyhjäksi. Vastaus kysymykseeni, saako näitä tähän hintaan lisääkin, oli joka tapauksessa: ”Ihan niin paljon kuin haluat.”

Saattaa sisältää pähkinää.

Kuinka käy, jos nukahtaa kaupan lihatiskille?

Millainen murkina saa lapsen kasvamaan hetkessä jättikokoon?

Mitä tapahtui Mufffslurpfille, joka puhui ruoka suussa?

Saako sinappia sotkea ympäriinsä?

Kahdelle. Älä niele purematta.

Kuvitus: Martti Ruokonen. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35040-9

.

“Aikuisiakin naurattaa vallan vietävästi, joten Ruoalla ei saa leikkiä on selvä täysosuma.” (Mikko, Kirjavinkit)

“Tää kirja ois kyllä mun kaa, vaikka se olis niinku lastenkirja.” (Marko Ikävalko, Kirjatyö)

“Nimestään huolimatta opus ei ole mikään käytöksen kultainen kirja – pikemminkin päinvastoin.” (Marika Laijärvi, Keskisuomalainen)

“Tässä on juuri sellainen kirja, joka lapsiperheissä tarvitaan.” (Hymyilevä eläkeläinen)

“Se, joka ei tunne entuudestaan Jukka Laajarinteen moniaalle rönsyilevää ja lukijan ajatuspiintymiä verryttelevää tuotantoa, voi hämääntyä tästä kirjasta.” (Päivi Heikkilä-Halttunen, Lastenkirjahylly)

Kaivos

Ku työvuoro loppui ja me lähdettiin ylös päin, ja sitten kun me huomattiin, että käytävä oli sortunut tukkoon, oli eka ajatus, että nyt tuli noutaja. Tää oli tässä, ja me kuollaan tänne. Kaksi sekuntia myöhemmin tuli seuraava ajatus: kaivetaan sen sortuman läpi. Onhan meillä työkalut. Rod kuitenkin tajusi, että ei se käy. Jos toi kerran on sortunut, niin se sortuu uudestaankin. Siitä yritetään vasta, kun mikään muu ei auta. Ensin me sinnitellään niin pitkään ku ikinä mahdollista ja odotellaan pelastajia. Meillä on aika paljon ruokaa ja kaikkea, pärjätään ainakin kuukausi.

Ei meidän tarvinut odottaa kuukauttakaan, pari viikkoo ku pora jo tuli seinän läpi. Me pistettiin siihen lappu, että hyvin menee. Saatiin yhteys yläkertaan.
Siitä reiästä rupesi tulemaan sapuskaa ja videokamera ja sen semmoista. Me pyydettiin, että ne lähettäisivät hammasharjat. Toive toteutettiin heti. Me pyydettiin, että ne antaisivat viinaa, kun täällä pimeessä oli vähän ahdistavaa. Naisiakin oltais kaivattu, mutta anorektikotkin olisivat liian paksupäisiä siihen koloon. Ja viinaa ne eivät lähettäneet, joku periaatepäätös että maan alla pitää olla selvin päin. Idiootit.

Paavilta saatiin kuitenkin rukousnauhoja stressileluiksi. Joku siellä ylhäällä sai sitten neronleimauksen, että kaikki uskonnot on tasa-arvoisia, ja niin meille tuli pieni buddha-patsas ja taskukokoinen Koraani.

Kukaan ei osannut lukea arabiaa. Niin me sitten saatiin muuta kirjallisuutta, kaikkea, mitä oli painettu pieneen kokoon: runoja ja mietelmiä, mutta kaikkea muuta kanssa. Ja sanomalehti tulee joka päivä rullalle käärittynä. Meillä on jo kuution kokoinen paali sanomalehtipaperia.

Ja kaikkea muutakin ne laskee tänne alas, mitä ne pitää välttämättömänä: Kännyköitä. Kenttää ei ole, mutta niillä voi pelata. Viherkasveja piristämään paikkoja. Mutta ei ne kukat ilman valoa menesty. Ne mätänee ja haisee. Rannekelloja. Ne on aika hienoja, vaikka onkin pelkkiä kopioita. Ettei ajantaju menisi. Hygieniatuotteita. Vesivärejä ja muovailuvahaa ja kyniä ja paperia, että pystyttäisiin toteuttamaan ja terapoimaan itseämme. Brändituotteiden merkkejä, kun kokonaiset tuotteet ei mahdu. Psyykelääkkeitä. Lisää kirjoja. MP3-soittimia. Puhtaita sukkia. Rahaa. Ilman rahaa ei voi tulla toimeen.

Alkaa olla ahdasta. Me pystytään nukkumaan enää korkeintaan kuusi tuntia yössä, kun ei ole makuutilaa tarpeeksi kuin pienelle osalle kerralla. Kaikki uusi tavara vie kaiken muun tilan. Eikä nukkumisesta tuu mitään, kun joku laite piippaa koko ajan siinä vieressä.

Viinan lisäksi meille ei lähetetä pornoa, kun ne haluaa, että täällä ollaan siististi. Kaikki ei kuitenkaan ole. Menee hermot, päästäispä pian pois.

Kertomuksia pimeestä

Siitä on jo ihan simona aikaa, kun uusälyttömyyspiireissä alettiin suunnitella absurdin kotimaisen proosan antologiaa. Hanke on ollut milloin missäkin tuulessa (on ollut myötää, laitaista, vastaista ja tietenkin myös kustannusalan turbulenssia), ja hienoja tekijöitä on saatu mukaan myös uusälyttömyyden ulkopuolelta. Lopultakin olemme päässeet aivan loppusuoralle. Tekstit on toimitettu, tekijät saavat parin viikon kuluessa sopimuksen hyväksyttäväkseen ja sitten se jo meneekin taittoon.

Kertomuksia pimeestä kustantaa Turkulainen pienkustantamo Turbator, ja arvioitu julkaisuajankohta on lokakuussa.

Kokoelman upeat novellistit ovat tässä – jämptissä järjestyksessä sukunimen mukaan:

Tuuve Aro, Tapani Bagge, Hannu Hirvonen, Juha Huhtakallio, Pasi I. Jääskeläinen, Harri Kumpulainen, Jukka Laajarinne, Alvari Lume, Juri NummelinMarkus Nummi, Sari Peltoniemi, Arvi Perttu, Tiina Raevaara, Miina Supinen.

Sivumennen sanottuna: kirjasta tulee suorastaan erinomainen!

Kesäpäivän kevennykseksi

<a href="”>

Uusälyttömän moraalin hahmottelua

Ontologinen kysymys

Millaista olisi ihmisen toiminnan oltava, jotta se olisi harmoniassa epäharmonisen, kaoottisen ja ennakoimattoman maailman kanssa?

Ihminen on osa maailmaa. Hänen toimintansa on oltava epäharmonista, kaoottista, ennakoimatonta.

Kysymys vapaudesta

Vapaus on keskeinen itseisarvomme. Millaisia käyttäytymissääntöjä voimme siitä johtaa?

Säännöttömiä! Epäharmonisuuden, kaoottisuuden ja ennakoimattomuuden vaatimuksen. Sillä jos ihminen alkaa toimia ennalta määrätyllä, säännönmukaisella tavalla, on hänen käyttäytymisensä ennustettavissa kuin minkä tahansa elottoman kappaleen. Moraalisäännöt tekevät seuraajistaan elottomia, epäväpaita kappaleita. Sääntöjä on siis rikottava.

Sääntöjä ei kuitenkaan tule rikkoa säännönmukaisesti. Tämä on yksi vapaan sielun suurimmista haasteista.

Pragmaattinen kysymys

Millainen elämä on tarkoituksenmukaisinta?

Kuten taloustieteilijät ovat viisaudessaan osoittaneet, on inhimillinen elämä kilpailua ja kamppailua. Jokainen jalkapalloilija, pokerin pelaaja ja nyrkkeilijä tietää, miten kamppailu voitetaan: hyvä strategia sisältää hämäyksiä, oikkuja, häilyvyyttää ja ennakoimattomuutta.

Menestyksen salaisuudet ovat nämä: epäharmonia, kaaos, arvaamattomuus.

Yhteenveto

Eiköhän tämä jo tullutkin selväksi.

Sano EI systemaattisuudelle.