Vuorella Vuosaaressa

Eräänä aurinkoisena kesäpäivänä teimme vaimoni kanssa lähiseutumatkan Itä-Helsinkiin, aivan Vuosaareen asti. Lueskelimme tovin biitsillä, kunnes aloitimme kävelyretken kohti Vuosaaren huippua.

Lähestyimme jätemäkeä suorimmaksi kuvittelemaani tietä pitkin: ensin katuja pitkin Vuosaarenhuipun länsipuolelle, ja siitä sitten suoraan polkuja myöten kukkulan laelle. Kartat eivät varoittaneet siitä, ettei huipulle noin vain mennä. Meidän ja mäen välissä oli saastunut alue, jolla tupakoiminen ja kipinöinti oli maaperästä purkautuvien kaasujen vuoksi kielletty, ja lisäksi alue oli aidattu ja asiattomilta suljettu. Lähdimme kiertämään kiellettyä vyöhykettä etelän suuntaan, mikä osoittautui – tavallaan – virheeksi. Reitti mäelle muodostui pitkäksi ja paikoin ryteikköiseksi, mutta toisaalta näimme paintball-sotureiden asemakaivannot poteroineen ja juoksuhautoineen.

Ehkei lähestymismarssista sen enempää. Löysimme kuin löysimmekin itsemme lopulta Vuosaarenhuipun ruohoisilta rinteiltä. Mäki on rakennettu enimmäkseen sataman alta louhitusta kiviaineksesta. Vuonna 2003 aloitetun maisemoinnin yhteydessä rinteitä on paikoin ladottu seinämiksi, polku nousee välillä kivisiä portaita, ja vaikka mäki ei olekaan kauhean korkea, kohoaa se reilusti ympäröivän maaston yläpuolelle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Maisemoinnissa on tavoiteltu muun muassa ulkosaariston luontotyyppejä ja tunturinäkymiä. Rinteillä kasvava niitty on runsaslajinen ja kukkaloistossaan suorastaan häikäisevä. Mäen päällä törröttää ilmeisesti varta vasten paikalle tuotuja keloja, alueella kasvaa useita harvinaisia lajeja, ja myös monenlaiset villieläimet kuuluvat viihtyvän siellä.

Tästä kaikesta etukäteen tietämättömänä – kuvittelin nousevani aivan tavalliselle jätemäelle – olin suorastaan järkyttynyt. Mäen laella tuntui kuin olisin saapunut kotiin, jonnekin Alppien niittyvyöhykkeille tai Juravuorille. Huomasin höpöttäväni tunnelmia aivan suuna päänä, onnessani ja tohkeissani. Miten jotakin tällaista voikin löytyä näin läheltä, Helsingistä!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Täpinöissä höpöttämistäni pohtiessani tajusin, että vuoristoassosiaatiot olivat aktivoineet dopamiiniratani. Olin maisemasta päihtynyt.

Millaisiin vaikutuksiin maisema-arkkitehtuurin keinoin voikaan päästä!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tulossa maaliskuussa: Tiloissa.

René Daumal: Mont Analogue

analogue

René Daumal: Mont Analogue (Le Mont Analogue, Roman d’aventures alpines, non euclidiennes et symboliquement authentiques). Suomentanut Aki Räsänen. Basam Books, 2014.

Toisinaan kuulee sanottavan, ettei vuoristokiipeilyfiktiolle oikeastaan ole tarvetta. Vuorilla aika ajoin tapahtuvat ”epiikit” ovat itsessään niin dramaattisia, että vastaavien kertomusten sepittäminen kalpenee niiden rinnalla. Tietyissä rajoissa tämä pitää paikkansa. Todellisuus on on yleensä tarua hurjempaa.

Mutta harva kaunokirjallinen teos kertoo ainoastaan yhdestä asiasta. Kiipeilyromaani ei useinkaan ole romaani kiipeilystä, vaan kiipeilyn kehykseen sijoitettu romaani (myös) jostakin muusta. Jeff Longin Seinämä  on kirja menneisyyden haamuista, oma Jäiset Jumalat -romaanini on surrealismin keinoin rakennettu teos yksilön ja yhteisön välisestä jännitteestä, vapaudesta ja erilaisista tavoista kielellistää maailma. W. E. Bowmanin klassikko, The Ascent of Rum Doodle tekee pilaa koko kiipeilykirjallisuudesta. Ja niin edelleen.

Olen lajityypin suuri ystävä, kuten myös vanhan koulun avantgarden, joten surrealistien lähipiireihin kuuluneen René Daumalin Mont Analoguen tuore suomennos tarttui näppeihini heti, kun huomasin sen olemassaolon. Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus jäi Daumalilta kesken hänen kuollessaan tuberkuloosiin vuonna 1944, ja retkikunnan edesottamukset katkeavat valitettavasti jo yläniityille. Romaanin liitteenä julkaistut muistiinpanot ja fragmentit antavat kuitenkin vihjeitä siitä, miten tarina olisi jatkunut, ja kokonaisuus on mitä arvokkain lisä alan suomennoksiin.

Nimensä mukaisesti Mont Analogue on vertauskuvallinen vuori, jolle nousun merkitykset ovat vahvasti symbolisia. Psykoanalyyttisen periaatteen mukaan kaikki on, paitsi sitä mitä se on, myös aivan jotakin muuta. Tämä ei tarkoita vaikealukuisuutta. Daumalin romaani etenee perinteisen seikkailukertomuksen sujuvien kaavojen mukaan, mutta on täynnä sekä absurdia huumoria että vinksahtanutta avantgardefilosofiaa.

MItä kirjassa sitten tapahtuu? Romaanin kertoja on kirjoittanut lehtijutun vuorten mytologisista merkityksistä, ja saa kirjoituksensa vuoksi omituisen yhteydenoton. Kerettiläisessä luostarissa opiskellut Isä Sogol, nykyinen kiipeilyopettaja, kertoo varmistuneensa Mt. Everestiä huomattavasti korkeamman huipun olemassaolosta. Avaruus vain kaareutuu vuoren ympärillä siten, että se on pääsääntöisesti täysin kätketty ulkopuoliselta maailmalta. Mutta ei täysin. Mont Analoguea valloittamaan kootaan retkikunta, joka koostuu kotkansilmäisistä itävaltalaisista, ranskalaisesta abseilaustaiturista, ”joka mieluummin laskeutui kuin nousi”, amerikkalaisesta ylävuoristomaalarista, Ibsenistä innoittuneesta näyttelijättärestä joka uskoo jäätiköiden haltijattariin, italialaissyntyisestä hegeliläisestä, joka syntyperästään huolimatta kuuluu ”saksalaiseen koulukuntaan”, joka hakee suorimpia ja vaarallisimpia reittejä. Ja niin edelleen.

Ryhmä sekoboltseja kiipeilijöitä purjehtii Analoguen mantereelle, jonka koko talous perustuu epäonnistuneille nousuyrityksille, ja jossa ylin valta on vuoristo-oppaiden käsissä.  Nousuyrityksiä säätelevät tarkat lait; ylärinteiden luonnon herkän tasapainon järkyttäminen saattaa esimerkiksi johtaa kiipeilykieltoon ja elinikäiseen velkavankeuteen.

Kiipeilyyn intohimoisesti suhtautuneen Daumalin (runoilija kiipeili nelitonnisia vielä kuolemansairauden pahasti heikentämänä) luontokuvauksessa on jotakin ihailtavaa: kaiken absurdin pohdiskelun keskellä muutamin lausein vetäistyt maisemakuvaukset ovat eläviä ja vievät tekstiä lukevan alppikiipeilijän hetkessä sinne jonnekin, ihan oikeisiin tunnelmiin.

Lopun fragmentit ovat innoittuneen harrastelijan zenmäistä aforistiikkaa:

”Huipuille ei voi jäädä ikuisiksi ajoiksi. On laskeuduttava takaisin alas… Miksi siis nousta: Tämän vuoksi: korkea tuntee matalan, matala ei tunne korkeaa.”

P.S. Lopuksi vielä yksittäinen teoksen herättämä ajatuksenpoikanen:

”Olin ihaillut Sogolin kykyä keksiä ‘absrtrakteja symboleja’: abstraktia asiaa symboloimassa konkreettista asiaa, päinvastoin kuin tavallisesti”, Daumal heittää ilmaan absurdin patafyysisen ajatuksen. Mutta onko se sittenkään absurdi? Ennemminkin väittäisin, että kyseessä on ajatusvirhe. Abstraktit symbolithan ovat nimenomaan se tavallinen symbolisen ajattelun muoto, ei päinvastoin. Eikö jokainen abstrakti ajatus ole viime kädessä konkreettisen elämyksen analogia? Konkreettinen voisi symboloida abstraktia, on abstraktin aina ensin täytynyt symboloida konkreettista.

Naturpark Schöneberger Südgelände

Tämän puiston olen halunnut nähdä jo 15 vuoden ajan; yksi tärkeimmistä syistäni haluta käydä Berliinissä. Parin kilometrin pituinen, muutaman sata metriä leveä ratapiha-alue vesitorneineen ja muine rakennuksineen hylättiin kylmän sodan aikana. Viidessäkymmenessä vuodessa luonto valtasi alueen. Nyt sillä kasvaa lukuisia harvinaisia ja suojeltavia kasvilajeja sekä aikoinaan ihmisten syljeskelemistä siemenistä kasvamaan lähteneitä ravintokasveja – osa sellaisia, jotka tavallisesti menestyvät vain paljon eteläisemmässä ilmanalassa. Vyöhykkeelle perusteettiin luonnonsuojelualue 90-luvun lopulla, ja kulkea saa enää päällystetyillä poluilla.

Polkujen ympärillä avautuva metsä on elämän mahtava voimannäyttö. Kiskojen väliin kasvaneet puut ovat jo paksuja, jotkut niistä ovat murskanneet tieltään rakennuksia ja vääntäneet ristikkorakenteisia terästolppia kumoon. Maaperä on monin paikoin keinotekoista: tiiltä ja betonia – ja kaikkialla kasvaa jotakin.

Schöneberger Südgeländen rauhallisessa ympäristössä voi kokea, mitä urbaanille suurkaupunkimiljöölle tapahtuu, jos ihmiset joskus katoavat. Se tapahtuu nopeasti. Ja se on kaunista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sitä alkaa melkein toivoa?

Uudisraivaaja

Kun joskus kauan sitten opiskelin matematiikkaa, muistan samoilla laitoksilla liikuskelleen opiskelijan nimeltä Kati Sinenmaa. Tuo eksentrinen hahmo kirjoitteli kummallisia asioita Funetin tai Usenetin keskusteluryhmiin tai mitä ne nyt olivatkaan. Tiemme eivät koskaan varsinaisesti kohdanneet, mutta muistijäljen hänen persoonansa jätti. Opiskelujeni jälkeen en hänestä sitten kuullutkaan, sanotaan nyt vaikka 17 vuoteen, ennen kuin muutama viikko sitten osuin kiinnostavaan nettikirjoitukseen, ajauduin googlaamaan aiheesta lisää, ja… respect.

Asunnottomaksi jäänyt Sinenmaa etsi Ilmalan aseman lähellä olevasta metsiköstä telttapaikan, jonka ympärille hän seuraavien 13 vuoden aikana rakensi varsin vaikuttavan asumuksen: kivimuureja, risuaitaa, katettuja tiloja, syviä kaivantoja.

Rakennelman rauniot puhuttelevat monella tasolla. Ennen kaikkea minua viehättää ajatus uudisraivaajahenkisestä tilan haltuunotosta. Kaikkea maa-alaa ei vieläkään kontrolloida ja hallinnoida niin tarkasti, etteikö joku joskus voisi omalla, lupia kyselemättömällä päätöksellään ja sinnikkäällä työllään saada aikaiseksi vaikka kokonaisen linnan. Ei edes Suomen suurimmassa kaupungissa, syvällä Kehä I:n sisäpuolella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Asuminen paikalla päättyi vuonna 2008 tuhopolttajien iskuun. Entinen asukas on pystyttänyt väsymisensä muistomerkiksi palaneen hirren.

* * *

Muualla verkossa:

Maan tavalla (Sinenmaan oma blogi)

Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia

Kosminen näytelmä -dokumenttielokuvan kotisivut

Aleksanterin ratkaisu: Kotisi vai linnasi?

Miksi ihmeessä?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kävin helmikuussa Tromssassa tapaamassa tuttuja ja kiipeilemässä. Jossain siellä jääputouksella aloin taas miettiä, että miksi minä oikeastaan kiipeilen. Miksi etenkään kiipeilen ulkona talvisin? Se hommahan on suunnilleen tällaista (kertomukseen on yhdistetty elementtejä useista eri nousuista parin viime vuoden ajalta):

Automatka vie pari tuntia. Kävelymatka putouksen juurelle kestää tunnin, tiukkaa ylämäkeä haaroja myöten hangessa. Hiki virtaa ja puuskututtaa. Lähestymishaikki on välttämätön paha perille pääsemiseksi. Ei itsessään mielekästä oikeaa kiipeilemistä vaan raakaa työntekoa tavoitteen saavuttamiseksi. Ei hölkkäämiseen tai hiihtämiseen verrattavaa mukavaa liikuntaakaan.

Lopulta olemme vaatteet märkinä perillä. Alkaa jo olla nälkä. Puemme kiipeilykamat päälle ja räkkäämme tavarat valjaisiin. Hörppäämme termarista hieman liian vähän teetä ja haukkaamme eväsleipää.

Köysikumppanini ottaa ensimmäisen liidivuoron. Alun jää menee kivasti, mutta mikstaosuus onkin vaikeampi kuin mitä olimme arvioineet. Hän pysähtyy kruksiin kuin seinään, hakee ratkaisua sieltä, hakee täältä, ja löytää sen lopulta hieman vähemmän ilmeisestä suunnasta. Nyt hän taas etenee, mutta välivarmistuksille ei ole paikkaa. Katselen menoa jotenkin henkisesti turtana. Mitä, jos hän sattuisikin putoamaan? Olisi äkkiä tajuttomana, tonennäköisesti monin paikoin murtuneena. Kauanko menisi saada apua paikalle? Mikä tämän paikan nimi olikaan? Alkoiko se Glo- tai Flo- tai Flø- tai jotain? Ja oliko tällä putouksella joku nimi? Hänen suunnitelmansa, kaikki tieto on hänen ohuen kallonsa sisällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olisimmepa jo alhaalla.

Vaikka päälläni onkin untuvatakki, tuulee sen verran, että kylmyys hiipii kehoon. Ja onhan tuota pakkastakin melkein 20 astetta. Yritän vähän liikuskella, etten menisi ihan kohmeeseen. Mutta turhaan. Kun ylhäältä lopulta kuuluu: ”Saa kiivetä!” on tälle ankkuripaikalle saapumisestamme kulunut jo puolitoista tuntia, ja olen ihan jäässä.

Lähden liikkeelle. Heti, kun joudun kohottamaan käteni hartialinjan yläpuolelle, sormista lähtee tunto. Kylmä veri kylmistä raajoistani lähtee liikkeelle ja saavuttaa kehoni keskeisemmät osat. Kymmenen metriä kiivettyäni hämärä alkaa vyöryä näkökenttäni reunoilta, vintti pimenee. Pääsen onneksi hyvälle hyllylle, nojaan siinä kiveen ja jäähän ja polviini. Hengitän kumarassa syvään ja taistelen tajuttomuutta vastaan kunnes voitan ja voin jatkaa matkaa.

Köysikumppanini luona ankkurilla tunto palaa sormiini. Irvistelen ja kiroilen ja lopulta kipu hellittää.

Seuraavat pari köydenpituutta ovat täysin triviaalia vaikkakin ruumiillisesti raskasta lumikiipeilyä. Onko tämä nyt muka kiipeilyä sitten? Pieniä jännityksen hetkiä saamme kuitenkin kokea, sillä lumilaatta jymähtelee sen oloisena kuin haluaisi lähteä liikkeelle milloin tahansa.

Neljännellä köydenpituudella ollaan pystyllä jäällä. Lumisen kallio-osion jäljiltä hakkuni ovatkin jo tylsät, ja kova pakkasjää lohkeilee muutenkin ihan hemmetisti. Saan naamaani ison jäälohkareen, ja kun nuolen huuliani, maistan veren. (Ja mun piti olla huomenna jotenkin edustavassa kuosissa!)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Edelliseen välivarmistukseen alkaa olla matkaa. Kauhean usein niitä ei pysty ruuvaamaan, kun muuten loppuu voimat. Nyt sitä matkaa on kuitenkin jo liikaa, putoaminen on tällä hetkellä täysin kiellettyä. Otan jääruuvin räkistä ja alan painaa sitä jäähän. Ei mene. Ei hemmetti. Ei mene. Katson ruuvia. Jaahas. Tukossa jäästä. Etsin toisen ruuvin. Se menee. Kolmen sentin jääkuoren jälkeen se tapaa tyhjää. Tähän ruuviin ei voi luottaa, mutten jaksa enää etsiä parempaakaan paikkaa. Klippaan köyden siihen.

Pohkeet ovat kuin tulessa. On pakko välillä irrottaa jalka seinämästä ja ravistella. Sitten toinen jalka. Ja käsivarret ne vasta tuskaiset ovatkin.

Lopulta tulee vastaan reitin kruksi. Kaikki, mihin lyön, hajoaa, enkä edes jaksa enää lyödä kunnolla. Jalat irtoavat. Voi perkele! Nyt, nyt pelottaa! Mutta jos tästä nyt pakittaisi pari metriä, voisi karata tuonne sivuun avautuvalle rampille ja sitä kautta turvaan. Näin teen. Pakenen reitiltä nöyryytettynä.

Kun lopulta pari tuntia myöhemmin olemme auton luona ja juomme lisää teetä, tajuan, että olen halunnut olla täällä koko ajan. Tuolla ylhäällä mikään ei ollut hauskaa. Miksi minä siis teen sitä? Onko tämä kaiken vaivan arvoista?

Eräs ystäväni totesi joskus, että hän pitää kiipeilemisen ajatuksesta: seikkailijat vuorenseinällä. Mutta mikään ei saisi häntä itseään kiipeämään. Ehkä minulla on osin sama juttu: kiipeilyn idea on hieno ja houkutteleva, mutta käytännössä touhu on kauheaa.

Ehkä se, mitä addiktioista kerrotaan auttaa ymmärtämään: Kama ei itsessään tuota paljonkaan mielihyvää, jopa päinvastoin. Olennaista on sen käyttämisen sosiaalinen konteksti, voimakas yhteisöllisyys. Ja missä muualla voisinkaan kokea samanlaista yhteenkuuluvuutta ja riippuvuutta toisesta ihmisestä?

Ja kuitenkin: tulee niitä päiviä, jolloin kaikki sujuu kuin tanssi. Aurinko paistaa, ei palele. Eteneminen on nopeaa ja varmaa, haasteet sopivasti mitoitettuja. Luonto ympärillämme ylevä ja kaunis. Silloin. Silloin minä pelkästään nautin.
IMG_0565

IMG_0574

 

Putoaminen

Lintoja, Valkeala. Sunnuntai 19.1.

Olemme lopulta avaamassa jääkiipeilykautta. (Tai kävin minä Kauhalassa kuukausi sitten, mutta sitä ei oikeastaan lasketa, koska se kausi loppui saman tien.) Talven tuloa on odoteltu, mutta nyt sitä saa.

Aloitamme oikeasta laidasta. Vähän jännittää, sillä pakkasta on viitisentoista astetta ja kauden alussa lämmönsäätelyjärjestelmäni on usein ollut aivan tillin tallin, niin että olen joskus ollut pyörtymäisilläni kesken nousun. Suoraan liidaamaan kuitenkin, ja hyvinhän kaikki alkaa.

Kiipeilemme jonkun tovin oikealla sektorilla, jonka jälkeen siirrymme vasempaan laitaan. Jeppe ja minä pidämme pienen neuvoa-antavan evästauon, kun Ossi lähtee liidaamaan sitä jyrkkänä alkavaa kapeahkoa luiroa, jolla hakun karkuremmi pelasti minut kolme vuotta sitten (Se tapahtui näin: aloin olla siinä nelisen metrin korkeudessa, kun päätin ruuvata ensimmäisen välivarmistuksen. Löin hakut aloilleen, pitelin toisesta kiinni ja aloin ruuvata. Hakku, josta pitelin kiinni, korkkasi, ja sain kaapimen silmieni väliin. Killuin siinä toisen hakun karkuremmissä naama veressä ja ihmettelin, mitä oli tapahtunut. Ja sitten kiipesin reitin loppuun. Karkuremmi ei ole tarkoitettu ihmisen pysäyttämiseen, mutta onneksi se toimi niinkin. Muuten olisin ollut selälläni maassa.).

Ossi saapuu niille paikkeille, jossa olin lipsahtanut, ja yrittää kiinnittää ruuvin. Hän ei löydä oikein hyvää tasapainoa, eikä varmistuksen laittamisesta meinaa tulla yhtään mitään.
IMG_0552

Ja sitten seuraa kauhea hetki: Ossi putoaa. Jääraudat iskevät kipinää kalliosta, ja pyöräyttävät hänet kyljelleen. Hän korisee ja menettää tajuntansa. Soitamme ambulanssin. Muutaman minuutin kuluttua Ossi palaa tajuihinsa muistinsa menettäneenä.

IMG_0554

Tapauksesta selvittiin ilman pysyviä vammoja, luulen, mutta täytyy tunnustaa, että se pysäytti miettimään. Yksittäistapauksena reipas aivotärähdys ei olisi kummoinenkaan juttu, mutta kun rupean laskeskelemaan, kuinka moni kaveri tai kaverin kaveri on menettänyt tajuntansa pudotessaan tai joutunut vieläkin vakavempaan onnettomuuteen, on pakko tunnustaa, että kiipeily ei ehkä sittenkään ole aivan niin turvallinen laji, kuin millaisena olen sen yrittänyt ajatella. Millaisilla turvamarginaaleilla itse kiipeän? Kuinka vakavia ja kuinka todennäköisiä riskejä otan? Kiinnostaisiko minua rajoittaa touhuni matalan riskin sisä- ja sporttikiipeilyyn?

Viimeisimpään kysymykseen minun on vastattava kielteisesti. Se Hemingwayn kuuluisa ero urheilun ja pelien välillä. Vaaran on oltava läsnä. Kysymys on siitä, miten siihen suhtautuu. Ainakin minulle on edelleenkin turha kuittailla siitä, miten lujasti hakkuni jäähän lyön.

Putoajan oma kuvaus kokemuksestaan.

Paranoidia luontolyriikkaa

Jotkut ehkä huomasivatkin kuvarunoni uusimmassa Parnassossa (5/2013, s. 50). Ohessa lisää paranoidia luontolyriikkaa. Nämäkin kuvat näkyvät klikkaamalla isompina.
Hiisi

eXYnyt

Me there

Miero

Painajainen

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

P.S. Osallistun kirjallisuuskeskusteluun jatkossa myös Alaston kirjailija! -ryhmäblogissa Katariina Sourin, Juha-Pekka Koskisen, Anne Leinosen, Anu Holopaisen, Pasi Ilmari Jääskeläisen, Marisha Rasi-Koskisen, Tiina Raevaaran, Miina Supisen ja Hanna-Riikka Kuisman hyvässä seurassa.