Se on täytetty

44 vuoden iällä on ollut minulle ironista symboliarvoa siitä lähtien, kun taannoin julkaistiin suuri kansainvälinen tutkimus, jonka mukaan ihminen on tilastollisesti onnettomimmillaan 44-vuotiaana. Väänsin aiheesta vitsiä ja flarfia. Ja sitten se vuosi tuli.

Aluksi kaikki näytti helpolta. Oikeastaan oli ilmeistä, että elämäni oli monessa mielessä melkoisessa noususuhdanteessa. Fyysisestikin olin kovemmassa kunnossa kuin koskaan. Jos tämä on elämän paskinta aikaa, ajattelin, niin voi jumpe, mitä mahtaakaan olla edessä, kun pääsen täältä kuopan pohjalta.

Mutta sitten eräs psyykeäni jo pitkään häirinnyt pohjavirtaus kiskaisi minut pinnan alle. Ja melkein heti sen jälkeen vaimollani diagnosoitiin syöpä (homma on nyt jo hyvällä mallilla). Ongelmat kietoutuivat yhteen, ja loppusyksy ja sydäntalvi menivätkin aika, no, aika sekavasti. Olin riivattu ja olin zombie. Keskittymiskykyni romahti, lähimuisti lakkasi olemasta, työt kärsivät. Itkeskelin paljon, join tavallista enemmän. Ja semmoista.

Viime aikoina olen kuitenkin saanut itseni taas kasaan. Rästiin kerääntyneet työt alkavat olla tehdyt, kirjoittaminenkin sujuu jälleen. Ehkä voin palata bloginkin ääreen.

Rajatilanteet, vaikka niiden yhteydessä paljon arvokasta tuhoutuisikin, avaavat jotakin uutta. Ainakin silloin kun ne eivät tuhoa liian paljon. Joskus se, mikä ei tapa, vammauttaa. Huomaan erään pitkäaikaisen unelmani kuolleen. Ja toisen heränneen henkiin. Tai ehkä se olikin yksi ja sama unelma, joka käänsi minulle toisen puolensa.

Mutta tänään täytin 45. Njäh-njäh-njäh! Selvisin kuin selvisinkin!

IMG_0524

Pistetään nyt vielä henkilökohtainen kirjavuosi pakettiin. Viime vuoden merkittävimmät lukukokemukseni (ei missään järjestyksessä), olkaa hyvät:

Hanne Ørstavik: Yhtä totta kuin olen todellinen
Mark Johnson: The Meaning of the Body
Antti Salminen: Lomonosovin moottori
Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1-4
Ann Radcliffe: Udolpho

Ja merkittävimmät omat kirjoitusprojektini: Situationistisen psykomaantieteen innoittama mutta laajemminkin ympäristön ja mielen suhdetta käsittelevä esseekokoelmani ”Tiloissa” sekä jungilainen scifi-romaanini ovat molemmat siinä määrin hyvässä vaiheessa, että lienevät valmiita puolentoista vuoden kuluessa. Siihen asti… pitää vain tehdä töitä.

Lucia syrakusalainen

Lucia-neidon kynttiläkruunu juontaa kertomukseen, jonka mukaan Pyhä Lucia auttoi piiritetyn Syrakusan nälkiintyneitä asukkaita salakuljettamalla näille leipää maanalaisia tunneleita pitkin. Molemmat kädet olivat varatut ruoan kantamiseen, joten Lucia kiinnitti kynttilöitä päähänsä eräänlaiseksi otsalampuksi.

Lucia on näkövammaisten suojeluspyhimys. Hänen silmistään kerrotaan kahta tarinaa, joiden molempien lähtökohtana on neitsyyslupaus.

Tarina, joka päätyi romaaniini 72 etenee seuraavasti: Luciaa kosiskeleva mies oli rakastunut hänen silmiinsä ja kehui niiden kauneutta. Niinpä Lucia kaivoi silmät päästään ja lähetti ne kosijalle.

Toisen tarinan mukaan – joka lienee hieman lähempänä historian hämäriin jäänyttä totuutta, mikä se sitten lieneekään – Lucia kieltäytyi naimakaupoista, ja suuttunut kosija ilmiantoi hänet viranomaisille. Elettiin keisari Diokletianuksen aikaa, jolloin kristittyjä kidutettiin hengiltä oikein urakalla, ja näin kävi Luciallekin. Yhtenä osana kidutuksia hänen silmänsä kaivettiin irti kuopistaan.

Lukijaa saattaa helpottaa tieto, että molemmissa kertomuksissa silmät kasvoivat Jumalan armosta takaisin. Kertomuksista ensimmäinen on kuitenkin sisällöltään erityisen kiinnostava, sillä se kertoo jotakin varhaisesta kristillisestä seksuaalietiikasta, jonka vaikutukset ovat tavalla tai toisella olleet nähtävissä läpi koko kristinuskon historian. Pyhimykset olivat – ja monille edelleen ovat – esimerkillisiä ja yleviä henkilöitä. Pyhimyskertomuksissa kuvaillut elämänratkaisut olivat ideaaleja, joista jokaisen tulisi ottaa mallia.

Postmoderni kristitty voi lukea Lucian ja monen muun neitsytmarttyyrin kertomukset kannanottoina naisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden puolesta. Vuosisatojen mittaan tarina on kuitenkin ymmärretty hieman yksinkertaisemmin.

Parempi vaikka repiä silmät päästään kuin menettää neitsyytensä.

Yksisilmäisestä lukutavasta

SK:n taannoisessa vessapaperijutussa puhuttiin kaiken muun muassa niistä odotuksista, joita suomalaiset kirjallisuudelta odottavat. Enemmän tai vähemmän implisiittisen väitteen mukaan kirjallisuuden odotetaan edelleen olevan realistista. En allekirjoita väitettä; lukijoita ja yleisöjä on nykyään joka lähtöön. Olin myös muutama vuosi sitten seurannut Jäiset jumalat -nuorisoromaanini luentaa erilaisissa kritiikeissä, ja kiinnostavaa kyllä, scifi- ja fantasiapiireissä teoksen kaksoiskoodausta ei kovinkaan usein tajuttu: kirjaa luettiin – haluttiin lukea – nimenomaan scifinä ja fantasiana, ja sellaisena sitä myös sätittiin. Olin kuitenkin kirjoittanut sen tiukasti tiettyjen realististen periaatteiden mukaan: kirjassa ei lainkaan kuvailtu ilmiöitä eikä teknologiaa, jotka eivät olisi tai olisi olleet arkea ja todellisuutta joillekin jossakin päin maailmaa. Mutta siis ei, realismin vaatimusta en ole koskaan kirjoittajana kohdannut, mutta yksinkertaisen, yksitasoisen kerronnan odotuksia toisinaan.

Eilen ja toissapäivänä tulin kuitenkin iloisesti yllätetyksi: Sekä Rouva Huu että Finlandia Junior -raati olivat löytäneet kuvakirjaamme näkökulman, jota en ollut itse tullut edes ajatelleeksi. Kirjan kerrontahan rakentuu suurelta osalta kahden narratiivin väliselle ristiriidalle: teksti – isän selitykset lapselleen siitä, miksi mitäkin tapahtuu – kertoo arkitodellisuudesta, kuvat hurjasta agenttiseikkailusta. Ristiriidassa oli nähty muiden tulkintojen lisäksi arkirealistinen mahdollisuus, että kuvissa nähty seikkailu onkin vain lapsen mielikuvitusta. Hassua kyllä, kuvat olivat tähän asti olleet minulle kertomuksen ”todellisuutta”, sanat sumutusta.

Pienen hetken, mietin, miksi lukijat halusivat tarjota realistisen luentavaihtoehdon. Oliko maassamme sittenkin vallalla realistisen luennan salakavala pohjaimu? Vai onko niin, että kirjallisuudessa sanaa pidetään edelleen painavampana kuin kuvaa? (Muistan, kuinka Timo Parvelan ja Virpi Talvitien Keinulauta löi minut joskus ällikällä, koska olin pitänyt sanaa totuutena, kuvaa… pelkkänä kuvituksena.) Mietiskelyni osoittautuivat nopeasti turhiksi. Lukijat olivat tällä kertaa avanneet tekstin kaikki mahdollisuudet. Olin itse sortunut lukemaan tahallani monimerkitykselliseksi rakentamaani tarinaa vain yhdestä näkökulmasta.

Tekijät kirjan takana

Tekijät kirjan takana

Lisää pakkoliikkeitä huomiotaloudessa

540150_10200949880095245_269876667_n 72kansi

1) Arvioita

72 on noteerattu toistaiseksi kahdessa lehtikritiikissä.

Risto Löfin Savon Sanomiin kirjoittama arvio on enimmäkseen myönteinen:
”Kirjan keskivaiheilla toisteinen ja nopea rytmi puuduttaa, mutta loppu on järkyttävän tehokas.”
”Romaani herättää ajatuksia, ja viimeisen sivun jälkeen lukija voi nähdä totunnaiset ajatuksensa aivan toisin.”

Samoilla linjoilla liikuskelee Jani Ekblomin kritiikki Hämeen Sanomissa:

72 on paitsi puheenvuoro rasismia ja fanaattisuutta vastaan, myös ajattelemaan ohjaava romaani. Se ei muodoltaan ole kuin muutaman vuoden takainen kokeellisempi Kehys, mutta sisällöltään yhtä yllättävä.”

Viime viikonloppuna Helsingin Sanomissa nähtiin Päivi Heikkilä-Halttusen kritiikki lastenkirjastamme Isä vaihtaa vapaalle:
”Jukka Laajarinne ei koskaan kulje entuudestaan tallattuja polkuja lastenkirjojensa kanssa. Isä vaihtaa vapaalle on viistolla huumorilla kyllästetty kuvakirja, jota voi halutessaan lukea realistisena tai fantastisena versiona.”
”Mänttäri on mestari luomaan kiinnostavia miljöitä ja tunnelmaa. […] Laajarinteen tekstin ja Mänttärin kuvien yhteispeli on saumatonta, ja riittävän lyhyt teksti on balanssissa visuaalisesti vahvan ilmaisun kanssa.”

Koko arvio on luettavissa täällä.

2) Esiintymisiä

Helsingin kirjamessuilla on mahdollisuus kuulla 72:n synnystä, teemoista ja tarinoista – kenties myös sen kerrontaa hallitsevista Oulipo-henkisistä pakotteista ja proseduraalisuudesta, kuten kirjallisuustutkijain jargon asian ilmaisee. Esiintymisajat ja paikat ovat seuraavat:
Sunnuntaina 27.10. klo 13:30-14:00 haastattelu Rosebudin osastolla
Sunnuntaina 27.10. klo 15:30-16:00 haastattelu Katri Vala -lavalla

Tervetuloa kuuntelemaan, kyselemään tai ihan vain moikkaamaan!

Mistä se kannattaa hankkia?

Melkein aina uuden kirjan ilmestyttyä minulta kysytään: ”Mistä se kannattaa hankkia, että sinä saat mahdollisimman suuren osan rahoista? Myytkö kirjaa suoraan?”

Kysyjä osoittaa hyvää tahtoa taiteilijaa kohtaan. Köyhimpien kirjailijoiden kohdalla muutaman euron kysymys voi olla jopa perusteltu, ja siksi en uskallakaan yleistää vastaustani koskemaan kaikkia. Vastaan kuitenkin – luullakseni myös monen kollegani puolesta.

En myy kirjojani suoraan, vaikka siten saattaisin tienata jopa useita kymppejä. Sen sijaan kehotan kyselijää menemään kirjakauppaan. Siellä sitä myydään, Akateemisen ja Suomalaisen hyllyillä. Ja nettikaupoissa. Kustantajallakin on oma nettimyyntinsä.

Muutamaa tai montaakin euroa tärkeämpää kirjailijalle on nimittäin uran jatkuvuus, mahdollisuus jatkossakin kirjoittaa ja tulla julkaistuksi. Siihen taas vaaditaan kustantaja- ja välittäjäportaiden luottamusta. Tiedän tekijöitä, joiden kohdalla usko on loppunut. He ovat käytännössä saaneet kustantamoiltaan kenkää. Joillekin pitkän kustantajasuhteen päättymisestä on jopa sanottu suoraan.

Sinänsä pidän julkaistavien nimekkeiden määrän vähenemistä, mikä on ymmärtääkseni tämänhetkinen kehityssuunta, varsin terveenä ilmiönä. Suuren työn hylkypäätös on tietenkin masentava isku kirjailijalle, mutta toisaalta tilanne, jossa suurin osa kirjoista painetaan suoraan pitkään häntään, ei ole mielekäs. (Ja toisaalta, kuitenkin, se tarjoaa lukijoille löytämisen mahdollisuuksia, joita 80-luvun nimekemäärät eivät tarjonneet.) Kirjailijan kannalta on ehkä himpun verran vähemmän turhauttavaa saada kirjansa julkaistuksi, vaikka sen sitten löytäisikin tasan kymmenen lukijaa, kuin jäädä kokonaan julkaisematta. Mutta vain himpun verran. Kustantajalta on kuitenkin täysin ymmärrettävää vältellä panostamasta teoksiin, joita se ei pysty myymään.

Moni kustantaja tuntuu joka tapauksessa toimivan vähälevikkisiä tekijöitään kohtaa varsin reilusti: ei julkaista niin usein kuin ennen, mutta tekijää ei kokonaan hylätä. Tämän voisi nähdä mahdollisuutena tehdä huolellisesti ja hyvää. Ei ole pakko julkaista jotakin puolivillaista joka vuosi, vaan teoksiin voi kaikessa rauhassa käyttää enemmän aikaa.

Kirjailijaksi aikovan on joka tapauksessa syytä tiedostaa realiteetit: tällä työllä ei todennäköisesti rikastu. Jos raha on se tärkein kannustin, kannattaa mennä muihin töihin – tai ei ainakaan kannata jättää niitä muita töitä kovin varhaisessa vaiheessa. Erityisesti, jos aikoo taiteilla Suuria Tulevaisuuden Klassikoita, kannattaa varautua kuolemaan lämmittämättömässä ullakkohuoneistossa keuhkotautiin. Korvansa irti leikanneena. Olenkin aina ihmetellyt sellaisia ihmisiä kuin Hannu Raittila, jotka näkevät kirjailijuuden ammattina, yrityksenä ansaita itselleen keskiluokkaiset tulot. Sillä todellinen ammatti tämä on vain harvalle.

Mutta siis. Kyllä kirjoja silti ostaa kannattaa. Täydellä hinnalla, sellaisia joita toivoo jatkossakin julkaistavan.

Julkkarit

Silloin kun en vielä ollut kirjailija, kuvittelin, että aina uuden kirjan tullessa painosta kustantaja järjestää julkkarit, kemut, joissa ollaan kultturelleja ja juodaan koktaileja tai ehkä viinaa, ja syödään jotain kivaa pientä, sillä onhan kirjan ilmestyminen aina iso tapaus. Näin ainakin luulen kuvitelleeni, mutta siitä on jo aikaa, joten en uskalla olla aivan varma. Todellisuus luonnollisestikin ollut toinen. Ainoat kustantajan järjestämät varsinaiset julkkarit, jotka muistan urani varrelle sattuneen, olivat Turbatorin järjestämät, ja kirja, jota juhlittiin, oli nimeltään Kertomuksia pimeestä.

No, kyllähän kustantamot muuten kemuja ja markkinointitilaisuuksia järjestävät. Ei mitään valittamista. Yksittäisiä teoksia nyt vain tulee niin paljon nykyään, että jos jokaista juhlittaisiin erikseen – varmaan markkinoinnin ennakkosuosikkeja joskus juhlitaan edelleenkin – ei kustannusväki selvää hetkeä näkisi. Ei… valehtelin, Mummon koneen julkistamistilaisuus ja palkinnonjako Bolognassa taisivat olla yhdistetty tilaisuus. Uralleni on siis osunut peräti kahdet julkkarit, joista toiset peräti Suuressa Maailmassa!

Viime vuosina monet (havaintojeni mukaan erityisesti nais-)kirjailijat ovat ruvenneet järjestämään itse kirjoillensa julkkareita. Tai mistä minä tiedän, ehkä se on ollut tapana jo aiemminkin? Onhan kirjan ilmestyminen ainakin kirjoittajalleen iso tapahtuma ja juhlan arvoinen käänne. Erään kollegani mukaan julkkarit ovat tärkeä osa kirjoittamisprosessia. Julkkareissa ajatukset vapautetaan jo tehdystä ja käännetään katse kohti seuraavaa teosta.

72 oli minulle sen verran tiukka puristus, että jonkinlainen emansipaatioriitti tuntui itsestänikin miltei houkuttelevalta. Mutta.

Ei kirja ole valmis vielä painosta tullessaan. Se on valmis vasta lukijoidensa käsissä, mitä taas ei tapahdu, elleivät kriitikot ja muut vaikuttajahahmot suo sille näkyvyyttä. Julkkareiden pitäminen tuntuisi kuin bilettämiseltä vuoren huipulla, josta on kuitenkin vielä päästävä alas. Prosessi on silloin vielä kesken, eikä se juhlimisella valmiiksi tule. Ja jos taas olisi etsittävä se todellinen käännekohta, kirjoittamisurakan päättyminen, se on päivä, jona jätän korjatut oikovedokset käsistäni. Silloin saatan palkita itseni yhdellä rentouttavalla lasillisella ja onnitella itseäni, mutta koska takana on intensiivinen työpäivä, tuskin jaksan enempää.

Ja sitten mielessä pyöriikin jo se seuraava.

Pakkoliike huomiotaloudessa

”Muista hengittää. Älä ajattele, miten sirpaleet leikkaavat lihaa:

naisia, lapsia, miehiä. Keskity vain siihen, mitä olet tekemässä.”

72 on ravisteleva romaani ulkopuolisuudesta,

fanaattisuudesta ja ennakkoluuloista.

Laura