Julkkarit

Silloin kun en vielä ollut kirjailija, kuvittelin, että aina uuden kirjan tullessa painosta kustantaja järjestää julkkarit, kemut, joissa ollaan kultturelleja ja juodaan koktaileja tai ehkä viinaa, ja syödään jotain kivaa pientä, sillä onhan kirjan ilmestyminen aina iso tapaus. Näin ainakin luulen kuvitelleeni, mutta siitä on jo aikaa, joten en uskalla olla aivan varma. Todellisuus luonnollisestikin ollut toinen. Ainoat kustantajan järjestämät varsinaiset julkkarit, jotka muistan urani varrelle sattuneen, olivat Turbatorin järjestämät, ja kirja, jota juhlittiin, oli nimeltään Kertomuksia pimeestä.

No, kyllähän kustantamot muuten kemuja ja markkinointitilaisuuksia järjestävät. Ei mitään valittamista. Yksittäisiä teoksia nyt vain tulee niin paljon nykyään, että jos jokaista juhlittaisiin erikseen – varmaan markkinoinnin ennakkosuosikkeja joskus juhlitaan edelleenkin – ei kustannusväki selvää hetkeä näkisi. Ei… valehtelin, Mummon koneen julkistamistilaisuus ja palkinnonjako Bolognassa taisivat olla yhdistetty tilaisuus. Uralleni on siis osunut peräti kahdet julkkarit, joista toiset peräti Suuressa Maailmassa!

Viime vuosina monet (havaintojeni mukaan erityisesti nais-)kirjailijat ovat ruvenneet järjestämään itse kirjoillensa julkkareita. Tai mistä minä tiedän, ehkä se on ollut tapana jo aiemminkin? Onhan kirjan ilmestyminen ainakin kirjoittajalleen iso tapahtuma ja juhlan arvoinen käänne. Erään kollegani mukaan julkkarit ovat tärkeä osa kirjoittamisprosessia. Julkkareissa ajatukset vapautetaan jo tehdystä ja käännetään katse kohti seuraavaa teosta.

72 oli minulle sen verran tiukka puristus, että jonkinlainen emansipaatioriitti tuntui itsestänikin miltei houkuttelevalta. Mutta.

Ei kirja ole valmis vielä painosta tullessaan. Se on valmis vasta lukijoidensa käsissä, mitä taas ei tapahdu, elleivät kriitikot ja muut vaikuttajahahmot suo sille näkyvyyttä. Julkkareiden pitäminen tuntuisi kuin bilettämiseltä vuoren huipulla, josta on kuitenkin vielä päästävä alas. Prosessi on silloin vielä kesken, eikä se juhlimisella valmiiksi tule. Ja jos taas olisi etsittävä se todellinen käännekohta, kirjoittamisurakan päättyminen, se on päivä, jona jätän korjatut oikovedokset käsistäni. Silloin saatan palkita itseni yhdellä rentouttavalla lasillisella ja onnitella itseäni, mutta koska takana on intensiivinen työpäivä, tuskin jaksan enempää.

Ja sitten mielessä pyöriikin jo se seuraava.

Kirjallisia kiireitä

Kevät on ollut kiireistä aikaa: Olen kirjoittanut romaania, editoinut syksyllä ilmestyvää pamflettia, järjestellyt 19.5. juhlittavaa Pitkää torstaita eli uusälyttömän internationaalin neljättä häppeningiä, toisinaan istunut joidenkin järjestöjen kokouksissa. Niin, ja viime viikonloppuna esiinnyin Kurosen Kirstin kutsumana Lempäälän Runomaratonissa, joka oli hyvin järjestetty ja ennen kaikkea lämminhenkinen kulttuuritapahtuma, josta tuli hyvä mieli. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Ideaalitilanne olisi, jos joutuisi tekemään vain yhden asian (mieluiten se voisi olla ulkokiipeilyä hyvässä säässä) vuorokaudessa, mutta jotenkin niitä tehtäviä kertyy helposti ainakin kaksi tai kolme. No, blogaamisesta se kaikki on tietenkin ollut pois.

Niin aika rientää. Eilen pelästyin, kun huomasin, että pamfletin ennakkomarkkinointi on jo aloitettu. Pelästymisen syy on se, että kyseessä on itselleni taas uusi aluevaltaus, ja luulen ainakin osan lukijoista provosoituvan jo ihan tunteita herättävän aiheen vuoksi. Virallinen mainos kertoo seuraavaa:

[kaupallinen tiedote]

Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset

Terävä ja ajatuksia herättävä kannanotto lasten asemasta

Ympärillämme kytee vastarintaliike, jonka tuottamaa kulttuuria pidämme epäkorrektina, jonka kieltä emme ymmärrä ja jota pidämme ihmisryhmänä kehittymättömänä ja ohjausta vaativana. Puhumme lapsista. Leikkiminen kielletty! lähestyy lasten ja nuorten asemaa näiden omasta näkökulmasta, joka keskusteluissa yleensä sivuutetaan. Miksi lastenkulttuuri ei ole lasten omaa vaan näille suunnattua kulttuuria? Miksi lapseen suhtaudutaan kuin keskeneräiseen projektiin, joka pitäisi saada valmiiksi sovitussa aikataulussa? Miksi rakastamme lasta vain sellaisena, jollaiseksi haluamme hänet muuttaa? Miksi pelkäämme äänekästä, liikkuvaa ja monennäköistä lapsuutta?

Leikkiminen kielletty! on terävä ja tunteita herättävä keskustelunavaus tulenarasta aiheesta, joka on aina ajankohtainen. Jukka Laajarinne etsii näkökulmia lasten ja nuorten asemaan historiasta, filosofiasta, tutkimustiedoista ja yksittäisten ihmisten kokemuksista – kirjailija on haastatellut kouluikäisiä lapsia ja nuoria mutta myös opettajia, vanhempia ja sosiaalialan ammattilaisia. Puhutteleva teos sysää urautuneet ajatukset raiteiltaan ja herättää pohtimaan tarkemmin kotien ja koulujen kasvatusperiaatteita

Doppelgänger

Viimeksi olin käynyt Jyväskylässä joskus 20 vuotta sitten, enkä muistanut kaupungista oikeastaan mitään muuta kuin kirjailijatalon takapihan ja Sohwin – tätä jälkimmäistäkään en nimeltä tai muuten aktiivisesti.

Se avara kävelykeskus: askelten kopina ja ihmisten äänet muuten hiljaisessa äänimaisemassa. Sula kiveys. Vaikkapa Helsingin ytimeen verrattuna… inhimillistä luksusta ja eurooppalaistyyppisen sivistyskaupungin tunnelmaa! Voi, kunpa pääkaupungissakin ymmärrettäisiin. Hengailin maisemissa, söin, join ja lueskelin miellyttävän irrallisuuden valtaamana pari tuntia, kunnes oli aika siirtyä juhlatiloihin.

Atenan ensimmäisen vuosisataneljänneksen päätös oli mitä onnistunein tapahtuma. Jopa puheet olivat hyviä. Viiniä, meininkiä, alentunutta impulssikontrollia, ajantajuttomuutta ja lauantaipäivän ratoksi aimo annos väsähtäneisyyttä.

Ja mitä muuta? Paha kaksoisolentoni!

Olen parin viime vuoden aikana kuullut hälyttäviä raportteja Tampereen suunnalla liikuskelevasta dobbelgängeristäni. Hän on se paha kaksoisolento, minä taas hyvä, ja sen tietää esimerkiksi vaikka siitä, että jos hän olisi hyvä, hän tervehtisi iloisesti ystäviäni. Sen sijaan hän ei ole ollut tuntevinaankaan.

Paitsi että hän on saman näköinen ja pituinen ja pukeutuu ja jossain määrin elehtii samoin kuin minä, hän myös työskentelee kirjallisuusalalla. Ja vaikuttaa muutenkin hyvältä tyypiltä (erityisesti ollakseen paha). Lopultakin ihminen, jonka seurassa tunsin kuuluvani joukkoon!

Geologinen juhannus

Vähän aikaa sitten katsoin tyttäreni kanssa Planet Earth -luontodokkarin. Havupuuvyöhykkeestä todettiin jotain sen suuntaista kuin että siellä ei ole ihmeemmin syötävää eikä sen takia eläimiäkään. Seuraavaksi siirryttiin etelämmäksi, ja juttu kulki suunnilleen näin: ”Meille (kaikille maailman ihmisille, joille tämä kansainvälinen elokuvaproduktio on suunnattu) tutummassa lehtimetsävyyöhykkeessä sen sijaan piisaa sapuskaa ja elukkaa, ja viini kasvaa ja muutenkin on lämmintä ja kivaa.”

Se oli taas yksi niitä hetkiä, jolloin jo pitkään mieltäni kalvanut ajatus nousi taas pintaan: olen syntynyt väärään paikkaan.

Tunne ei koske pelkästään ilmastoa vaan myös sen seurannaisilmiöitä, kuten että heti Suomenlahden eteläpuolella on eletty Eurooppalaisessa kulttuuriympäristössä, jossa on palelemisen ja pettuleivän asemesta päästy tekemään myös historiaa. Historian näkee arkkitehtuurissa ja vähän kaikessa. Täällä meillä sen sijaan on siirrytty suoraan savupirtistä Nokia-aikaan, ja pesäeroa pettuleipään on tehty purkamalla jokseenkin jokikinen 1800-luvulla rakennettu talo. Historiattomuus ja perustattomuus näkyy myös ihmisissä: täkäläiset eivät osaa arvostaa omaa taustaansa vaan hakevat identiteettiään milloin mistäkin.

Viro näyttää nykyään jo kauniilta, mutta en halua edes kuvitella, miltä Suomessa näyttäisi, jos Neuvostoliitto olisi aikanaan vallannut maamme.

Niin, kovin kauas ei tosiaan tarvitse mennä vertailemaan. Jotain vikaa tuossa meressä on (muutakin kuin että se on ihan helkkarin saastainen), minkä vuoksi parempi väki ei ole koskaan viitsinyt tulla tälle puolelle. Ruotsalaisilla on kaikki paremmin. Niillä on demokratiaa, niillä on historiaa, niillä oli Descartes, niillä on kuninkaallisia ja kuningas pitää kipparinlakkia, ja suurin osa ruotsalaisista asuu – yllätys, yllätys! – Helsinkiä etelämpänä. Luen paraikaa yhtä Mark Levengoodin kirjaa, ja vaikka Levengood onkin saanut Suomesta itseensä ison kasan negatiivisuutta, niin jollain ihmeen tempulla se kääntää senkin jotenkin sympaattiseksi myönteisyydeksi – siellä Ruotsissa.

Ilmaston ja kulttuurin lisäksi Ruotsilla on geologiaa. Ruotsalaisilla on vuoria. Ja niillä on Gotlanti. Saari on entinen päiväntasaajan tienoolla kehittynyt koralliriutta, eli sen kamara koostuu lähinnä kuolleista ötököistä. Kuvassa ruotsalaista peruskalliota (klikkaa isommaksi):

Kuolleet ötökät taas ovat eroosiolle alttiita ja muodostavat paaaaljon hauskempia juttuja kuin jääkauden hinkkaama graniitti. Esimerkiksi luolia, jyrkänteitä ja raukkeja.

Viikonloppumme kului nenä kivikunnassa (vaikka – ah! – karhunlaukan tuoksultakaan emme joka pusikossa voineet välttyä), mutta siinä sivussa saimme huomata että oli myös juhannus. Kuvassa juhannussalko:

Gootit eivät kuulemma identifioidu kauhean vahvasti ruotsalaisiksi. Eivätkä ahvenanmaalaiset suomalaisiksi. Minulla olisi rakentava ehdotus: vaihdetaan saaria!

Turha tässä on enää vastaan rimpuilla

En ole nuori enää, mutta jotenkin se ei tunnu ollenkaan yhtä pahalta kuin vaikkapa vuosi sitten.

Maailmakin on hieman muuttunut viime aikoina.

Kun olin lapsi, kuulennot olivat vielä jotenkin ajankohtaisia, nykyaikaa. Laskeutumistietokoneissa niillä ei ollut tehoja yhtä paljon kuin meidän taskulaskimissamme. Mutta ajatelkaas: suurimman osan maailman ihmisistä koko elinaikana ei kukaan ole käynyt kuussa!

Ensimmäinen tietokone, jonka näin, oli muuten vaatekaapin kokoluokkaa.

Toisen maailmansodan ja minun syntymäni väliin mahtui vain 25 vuotta. Outo juttu. Se sotahan on jo esihistoriaa. Ja niin lähellä!

Kun yläasteen jälkeen kävin Saksassa, näin terroristien etsintäkuulutuksia postin seinällä. Eilen luin, että pelkästään sinä vuonna siinä maassa tapahtui 400 terrori-iskua tai yritystä. Vielä hurjempaa on, että syntymävuoteni ja vuoden 1987 välillä punaiset prikaatit tekivät Italiassa peräti 14000 iskua! Toista on nykyään, onneksi.

Olin jo koululainen, kun ensimmäisen kerran söin pizzaa. Vielä 20-vuotiaana en ollut ikinä kuullut pestosta, kalamata-oliiveista, kikherneistä, aurinkokuivatuista tomaateista tai jeerasta. Viimeisen verilettuni söin armeijassa keväällä -90.

On outoa tajuta, että isäni kuolemastakin on kulunut jo kymmenen vuotta (siitä lähtien olen väkevästi tiedostanut eläväni etulinjassa: pian on minun vuoroni). Hän oli minulle hyvin läheinen ja rakas ihminen. Haudalla olen silti käynyt vain kaksi kertaa. Haudat eivät ole minun juttuni; muistan häntä muuten. Joskus kuitenkin pienen pieni taikauskon jyvä kaihertaa ja löydän itseni ajattelemasta irrationaalisesti, pelkäämästä, että hän tuntee itsensä yksinäiseksi, koska en käy katsomassa.

Tämä lienee jonkinlainen puolimatkan pysäkki. Tai ei mikään pysäkki. Aika ei pysähdy. Sitä ei ole loputtomasti mutta aika paljon kuitenkin. Ehkä. Mitä kaikkea kummaa sitä ehtiikään vielä nähdä?

Lukuvuosi 2009

Numerot, listat ja tilastot ovat kivoja. Ainakin kerran vuodessa. Kuluneena vuonna olen näköjään lukenut 59 kirjaa. (Mukana ei ole lasten- tai nuortenkirjoja.) Tällaisia.
Runoja: 5
Proosaa: 27
Ei-fiktiota: 27
Naisten kirjoittamia: 20
Kotimaisia: 27
Uutuuksia (vuosina 2008-2009 painettuja): 26

Vuoden kohokohtia:

Michel Houellebecq: Mahdollinen saari (Vanhenemistematiikka alkaa jo tässä iässä puhutella. Identiteetin ja muistin, kuoleman ja elämän merkitysten pohdinnat täyttä rautaa.)
Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva (Klassikko ihan aiheesta!)
Mestari Eckhart: Sielun syvyys (Kaikkien saksalaisten idealistien ja sitä kautta myös eksistentialistien äiti.)
Sofi Oksanen: Puhdistus (Rakenteellisesti ja dramaattisesti hieno ja elämyksellinen teos. Ainoana puutteena kovin yksipuolinen ja negatiivinen mieskuva.)
Viktor Pelevin: Viides maailmanvalta (Hauska, älykäs ja siksi erilainen vampyyriromaani.)
Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarha (Ihmiselämän koko traagisuus kompaktissa paketissa.)

Miltä näyttävät teidän tilastonne ja kohokohtanne? Pidättekö kirjaa?

Rorsachin testissä

Jossain oli joku juttu, joka innosti minut altistamaan itseni mustetahroille. Wikimediasta löytyivät ne ihan oikeat ja kovin salaiset läiskät:

Kuva 1:

Kuva 2:

Kuva 3:

Kuva 4:

Kuva 5:

Kuva 6:

Kuva 7:

Kuva 8:

Kuva 9:

Kuva 10:

Yritin tulkita kuvat mahdollisimman nopeasti, jotta vastauksista tulisi rehelliset.

Mitä sinä näet? (Tämän voi ottaa vaikka meemihaasteena.)

Koska en halua manipuloida tulkintojanne, ovat omat näkemykseni vasta kommenttiloorassa.