Kirjamessukompleksi

A complex is a core pattern of emotions, memories, perceptions, and wishes in the personal unconscious organized around a common theme, such as power or status (Schultz, D. & Schultz, S., 2009). Primarily a psychoanalytic term, it is found extensively in the works of Carl Jung and Sigmund Freud. (Wikipedia)

Kirjamessut – ja jo niiden ajatteleminen – synnyttävät minussa monenlaisia yhteen kietoutuneita  tunteita ja ajatuksia, jotka ovat osin ristiriitaisia ja vaativia, ja näin messujen alla olen lievästi ahdistunut ja levoton.

Muistan Turun kirjamessut nuoruudessani, aikana, jolloin Helsingin kirjamessuja ei kai vielä ollut. En ollut kirjailija vaan harrastaja, osa yleisöä, osa erityistä genreyhteisöä. Kirjamessut olivat yhteisöllinen, ryhmähenkeä rakentava tapahtuma, jonne mentiin pitämään hauskaa.

Ilman selkeää yhteisöä, johon kuuluisin, koen messut ensisijaisesti kauhistuttavana tilaisuutena. Niihin liittyy sisällyksetöntä haahuilua ajan tappamiseksi. Alttiiksi asettumista kirjailijan roolissa. Joskus motivoivaa ja itsetuntoa rakentavaa mielenkiintoa minua ja kirjaani kohtaan, joskus sivuutetuksi ja unohdetuksi tulemisen kokemuksia. Ihmisten, kirjojen ja hälinän määrä rikkovat keskittymiskyvyn ja minuuden, ja pari tuntia messukeskuksessa saavat stressimittarin jonnekin keltaisen ja punaisen rajavyöhykkeelle. Niin paljon kirjoja, joiden keskelle voi hukata omansa. Niin paljon ihmisiä, joiden keskelle voi hukata tajuntansa. Tekee mieli karata paikalta. Vastaan tulee puolituttuja, joiden kanssa on vaihdettava muutama sana, vaikkei olisi mitään sanottavaa.

Oikeitakin tuttuja; niitä, joita tapaa muulloin liian harvoin. Mukavia kollegoja, kustantamon väkeä… Ja sitten aikataulut repivät meidät taas omien velvollisuuksiemme ääreen. Kirjamessuilla lähes jokainen ajatus ja keskustelu on tuomittu katkeamaan kesken.

Minut paniikin partaalle ajava väkijoukko antaa myös lohtua: Jos niin monet tuhannet ihmiset vaivautuvat kirjamessuille (jotkut jopa maksavat päästäkseen sisään tuohon valtavaan kirjakauppaan), on kirjallisuudella yhä merkitystä. Kirjoja sittenkin luetaan, joten kaipa niitä kannattaa myös kirjoittaa?

Kun näette messuilla eksyneen näköisen kirjailijan, taputtakaa häntä selkään ja lohduttakaa: ”Kaikki hyvin. Jokainen on tärkeä. Sinäkin.”

Olen sunnuntaina tavoitettavissa kello 13:30-14:00 Rosebudin osastolla ja kello 15:30-16:00 Katri Vala -lavalla, jonka jälkeen signeeraan Atenan osastolla.

Mainokset

En mielelläni osta sieniä

Olen joskus törmännyt näkemykseen, jonka mukaan itse-tekeminen on suomalaisen kansanluonteen erityispiirre, joka erottaa meidät muusta eurooppalaisesta kulttuurista. Tanskalainen osaa tilata kotiinsa siivoojan tai ikkunanpesijän ja vaihdattaa autonsa renkaat ammattilaisella, kun taas suomalainen haluaa useimmiten hoitaa nämä asiat ihan itse. Me emme ole täysin kehittynyt palvelusyhteiskunta vaan jotakin aivan muuta.

Kesällä Georg Simmelin esseitä lukiessani oivalsin, että ehkäpä kysymys ei olekaan kansanluonteen erityispiirteestä vaan muuta Eurooppaa myöhemmin tapahtuneesta kaupungistumisesta.

Kaupungistuminen on – mihin sanan etymologiakin vihjaa – kaupallistumista, ihmisten massoittumista kauppapaikoille, joissa raha määrittää kanssakäymistä aivan toisella tavalla kuin perinteisessä agraaritaloudessa. Esineet on irrotettu tekijöistään ja välittäjistään. Rahatalouden ohjaamassa kaupungissa on vapauksia ja valinnanvaraa, mutta sitoumukset höllempiä. Tämä on omiaan heikentämään ja hävittämään merkityksiä.

Valtaosa kohtaamistamme kanssaihmisistä muuttuu yhdentekeviksi ja vaihdettaviksi, pisaroiksi valtameressä. Naapuruus ei ole meille samaa kuin jollekulle pakaalaiselle. Ei myöskään sukulaisuus. Juuri kaupungistumisen myötä olemme unohtaneet, mitä tarkoittavat sellaiset sanat kuin käly, nato ja lanko. (Ei tarvitse tulla kertomaan. Tarvitsen noita ilmauksia vasta, jos joskus kirjoitan historiallisen romaanin.)  Muutos ulottuu jopa kaupankäyntiin sinänsä: Espoolaisen marketin henkilökunta ei merkitse minulle likimainkaan samaa kuin kyläkauppias merkitsi torittulaisille muutama vuosikymmen sitten.

Ainoastaan ihmisten merkitykset eivät hälvene, vaan sama käy myös tavaralle. Kaupat ovat pullollaan ja ostetut tuotteet ovat nopeasti korvattavissa uusilla.

Itse tekeminen onkin eräänlainen särö kaupungin logiikassa. Se on hyödykkeen kiinnittämistä tekijäänsä. Se sitoo esineeseen (tai puhtaisiin ikkunoihin) merkityksiä, joita anonyymi kaupankäynti ei pysty myymään. Kirsti Kuroselta muutama vuosi sitten syntymäpäivälahjaksi saamani villasukat ovat minulle tärkeämmät kuin yhdetkään niistä huipputeknisistä villasukista, joita olen ostanut – tai minulle on ostettu – retkeilykaupoista. Myös tavaroiden korjaaminen kasvattaa niiden merkitystä. Vaimoni paikkaamat housut sekä itse parsimani villapaita ja pipo ovat lajeissaan omimpani (paidan merkitystä lisää erityisesti, että perin sen isäni jäämistöstä).

En mielelläni osta sieniä. Kaupasta ostetut sienet ja marjat ovat – vaikka päältä päin katsottuna aivan samanlaisia kuin itse kerätyt – bulkkitavaraa. Itse kerättyjen arvoa kasvattavat mm. rajoitettu saatavuus ja niiden eteen nähty vaiva, mutta ennen kaikkea tekijän osallisuus. Fyysisesti samanlaisia, ontologisesti erilaisia.

Mistä se kannattaa hankkia?

Melkein aina uuden kirjan ilmestyttyä minulta kysytään: ”Mistä se kannattaa hankkia, että sinä saat mahdollisimman suuren osan rahoista? Myytkö kirjaa suoraan?”

Kysyjä osoittaa hyvää tahtoa taiteilijaa kohtaan. Köyhimpien kirjailijoiden kohdalla muutaman euron kysymys voi olla jopa perusteltu, ja siksi en uskallakaan yleistää vastaustani koskemaan kaikkia. Vastaan kuitenkin – luullakseni myös monen kollegani puolesta.

En myy kirjojani suoraan, vaikka siten saattaisin tienata jopa useita kymppejä. Sen sijaan kehotan kyselijää menemään kirjakauppaan. Siellä sitä myydään, Akateemisen ja Suomalaisen hyllyillä. Ja nettikaupoissa. Kustantajallakin on oma nettimyyntinsä.

Muutamaa tai montaakin euroa tärkeämpää kirjailijalle on nimittäin uran jatkuvuus, mahdollisuus jatkossakin kirjoittaa ja tulla julkaistuksi. Siihen taas vaaditaan kustantaja- ja välittäjäportaiden luottamusta. Tiedän tekijöitä, joiden kohdalla usko on loppunut. He ovat käytännössä saaneet kustantamoiltaan kenkää. Joillekin pitkän kustantajasuhteen päättymisestä on jopa sanottu suoraan.

Sinänsä pidän julkaistavien nimekkeiden määrän vähenemistä, mikä on ymmärtääkseni tämänhetkinen kehityssuunta, varsin terveenä ilmiönä. Suuren työn hylkypäätös on tietenkin masentava isku kirjailijalle, mutta toisaalta tilanne, jossa suurin osa kirjoista painetaan suoraan pitkään häntään, ei ole mielekäs. (Ja toisaalta, kuitenkin, se tarjoaa lukijoille löytämisen mahdollisuuksia, joita 80-luvun nimekemäärät eivät tarjonneet.) Kirjailijan kannalta on ehkä himpun verran vähemmän turhauttavaa saada kirjansa julkaistuksi, vaikka sen sitten löytäisikin tasan kymmenen lukijaa, kuin jäädä kokonaan julkaisematta. Mutta vain himpun verran. Kustantajalta on kuitenkin täysin ymmärrettävää vältellä panostamasta teoksiin, joita se ei pysty myymään.

Moni kustantaja tuntuu joka tapauksessa toimivan vähälevikkisiä tekijöitään kohtaa varsin reilusti: ei julkaista niin usein kuin ennen, mutta tekijää ei kokonaan hylätä. Tämän voisi nähdä mahdollisuutena tehdä huolellisesti ja hyvää. Ei ole pakko julkaista jotakin puolivillaista joka vuosi, vaan teoksiin voi kaikessa rauhassa käyttää enemmän aikaa.

Kirjailijaksi aikovan on joka tapauksessa syytä tiedostaa realiteetit: tällä työllä ei todennäköisesti rikastu. Jos raha on se tärkein kannustin, kannattaa mennä muihin töihin – tai ei ainakaan kannata jättää niitä muita töitä kovin varhaisessa vaiheessa. Erityisesti, jos aikoo taiteilla Suuria Tulevaisuuden Klassikoita, kannattaa varautua kuolemaan lämmittämättömässä ullakkohuoneistossa keuhkotautiin. Korvansa irti leikanneena. Olenkin aina ihmetellyt sellaisia ihmisiä kuin Hannu Raittila, jotka näkevät kirjailijuuden ammattina, yrityksenä ansaita itselleen keskiluokkaiset tulot. Sillä todellinen ammatti tämä on vain harvalle.

Mutta siis. Kyllä kirjoja silti ostaa kannattaa. Täydellä hinnalla, sellaisia joita toivoo jatkossakin julkaistavan.

Vuoristokiipeily spektaakkelina, osa 2

(Jatkoa edelliseen osaan.)

Kuten olen aiemminkin kertonut, myös oma kiipeilyharrastukseni sai alkunsa voimakkaasta luontokokemuksesta, pelkojeni ja ennen kaikkea itseni kohtaamisesta vuorilla. Vai saiko sittenkään?

Henkilökohtaisia kokemuksiani oli luonnollisesti edeltänyt altistuminen kaiken näköiselle kiipeilykuvastolle, sellaisille kuin Aku Ankka ja veljenpojat hakkuineen jyrkällä vuorenseinämällä. Nuo kuvat olivat kuitenkin jääneet etäisiksi hassuiksi. Niillä ei ollut mitään tekemistä minun elämäni kanssa. Vuonna 1998 luin Jon Krakauerin kirjan Jäätäviin korkeuksiin. Teos on trillerimäisesti etenevä kuvaus eräästä tunnetusta Everestin rinteillä tapahtuneesta tragediasta. Krakauer raottaa kiipeilijöiden mielenmaisemaa ja kritisoi voimakkaasti Himalajan-kiipeilyn kaupallistumista. Kirja on luullakseni varhaisin sellainen kokemus, joka on herättänyt minut oikeasti hieman miettimään, mistä niinkin

Francesco Petrarca

Francesco Petrarca

kummallisessa harrastuksessa on kysymys. Ja mikä olennaisinta: tuo lukukokemus oli keskeinen vaikuttaja kiipeilemään sysäävien luontoelämysteni taustalla. Luonnon avautuminen seikkailun, vaarojen voittamisen ja vapauden kenttänä ei ollutkaan autenttinen tai puhdas kokemus. Huippujen merkitys ei tullut sisältäni eikä huipuista itsestään, vaan oli kulttuurisesti välittynyttä.

Tämän kulttuurivirtauksen juuret ovat pitkälti yläluokkaiset ja imperialistiset. Huiput ovat näyttäytyneet tavoittelun kohteina ennen kaikkea niille, joilla on ollut riittävästi vaurautta ja riittävän vähän tähdellisempiä haasteita.

Vuosisatojen ajan kiipeilijät ovat olleet pääasiassa keisareita, kuninkaita, pappeja, runoilijoita ja tutkijoita, jotka ovat myös halunneet dokumentoida tekemisiään ja ajattelemisiaan. Sen sijaan ihmiset, jotka ovat todella joutuneet nyhtämään niukan elantonsa karusta vuoristoluonnosta, ovat vain harvoin olleet kiinnostuneita huippujen valloittamisesta – ennen kuin turistit ovat tuoneet haasteen tullessaan.

Se, että vuoristokiipeily on alusta asti ollut nimenomaan varakkaiden ihmisten kiinnostuksen kohde, on luonnollisestikin jo hyvin varhaisessa vaiheessa johtanut siihen, että puuhassa on liikkunut rahaa. ”Pyyteetön ja puhtaasti aatteellinen toiminto” se on ollut vain turisteille itselleen – eikä läheskään aina edes heille.

Christian von Mechel, Descent from Mont-Blanc in 1787 by H.B. de Saussure, copper engraving. Collection Teylers Museum, Haarlem.

Christian von Mechel: H.B. de Saussuren laskeutuminen Mont-Blancilta 1787. Teylerin museon kokoelmat.

(Jatkuu.)

Vuoristokiipeily spektaakkelina, osa 1

Vietimme viikonloppuna Suomen Alppikerhon 50-vuotisjuhlia. Iltajuhlan tunnelma oli rento mutta arvokas ja ennen kaikkea korkealla. Kiipeily on ehkä muuttunut trendikkääksi tämän vuosituhannen puolella, mutta juhlaväestä melkoinen osa oli liittynyt lajin pariin jo vuosikymmeniä sitten. Erityisesti näiden yli kuusikymppisten läsnäolo synnytti tunteen siitä, että vaikka kiipeilykulttuuri on Suomessa nuorta, sillä on jo kunniakas historiansa.

IMG_0364

On ehkä mainittava myös eräs Susanna Kaislan tekemä huomio: toisin kuin monilla muilla elämän alueilla, kiipeily-yhteisössä ikääntyminen lisää kunnioitusta, jota ihminen saa osakseen. Kovimpia hurjapäitä ovat ne, jotka tekivät sen ensin – mahdollisesti vieläpä monot jalassa ja puukiiloilla harvakseen varmistaen. Taiteen alalla ensin–tekemisen arvostus on hyvin vastaavassa asemassa. Rinnastus taiteeseen tehtiin myös Matti A. Jokisen aikoinaan kuvaamassa kiipeilyelokuvassa, jossa kysyttiin, miksi kukaan haluaa mennä tuonne, ja vastattiin vastakysymyksellä: miksi joku tekee taidetta? Intohimosta. Rinnastusta lähestyi hieman myös Perttu Ollila sunnuntain pulttauspaneelissa todetessaan, että eivät kiipeilyreitit ole kiveä ja kalliota, vaan jotakin aivan muuta: kulttuurituotteita. (Ollilan esiintymiset olivat muuten hieno näyttö siitä, miten (akateemisen) filosofian tuottamat täsmälliset jäsentelyt voivat todellakin selkeyttää ihan relevanttejakin keskusteluja.)

Valmistautuessani lauantaiseen paneelikeskusteluun kiipeilystä ja kaupallisuudesta (puhujina Jarmo Annunen, Mia Graeffe, Perttu Ollila, Kalle Viira ja Marko Virtanen, juontajaparinani Ossi Eskola) törmäsin ensimmäisissä Alppikiipeily-lehdissä vuosina 1963-64 käytyyn keskusteluun Cima Granden Super-Direttissima -reitin ensinoususta:

”Kuitenkaan ei tapaus ole voinut olla herättämättä erittäin ankaraakin arvostelua, etupäässä sen kovin kaupallisen suhtautumisen vuoksi, jota miehet [Kauschke, Siegert & Uhnert] osoittivat myydessään nousun kestäessä artikkelioikeuksia eri lehdille. Alppikiipeily on tähän saakka ollut maailman viimeisiä pyyteettömiä ja puhtaasti aatteellisia toimintoja. On ikävää jos muutos on nyt edessä.”

Kuten tiedämme, moni asia on muuttunut. Lehtijutuilla on sittemmin rahoitettu suomalaistenkin kiipeilijöiden matkoja eri puolile maailmaa, ja maassamme on jo lukuisia kiipeilystä elantonsa saavia ihmisiä. Kun kiipeilijöiden – tai alan yrittäjien – motiiveja toiminnalleen aletaan kysellä, nostaa moni edelleen esille romanttisen vapauden kokemuksen. Vuorilla et ole vieraannuttavassa palkkatyössä vaan saat kohdata luonnon ja itsesi autenttisempana kuin yhteiskunnan vaatimuksillaan täyttämän laakson pohjalla. ”Rakastimme kaikki tunturimatkoja pakotienä elämän pakkopaidasta”, kuten Arne Næss on asian sanoittanut.

(Jatkuu.)

Raha ja ihmismieli

Hiljattain näkyvyyttä saaneen tutkimuksen mukaan rikkaat käyttäytyvät itsekkäämmin ja ajavat omaa etuaan muiden kustannuksella enemmän kuin köyhät. (Björn ”Häirikkökarhu” Wahlroosin silmissä tämä lienee hyveellistä toimintaa.) Tutkimus on linjassa aikaisempien havaintojen kanssa. Esimerkiksi Freakonomics-kirjassa esiteltiin välipalayrittäjän tilastollinen löydös: hävikki rehellisyyteen perustuvista baagelimyyntipisteistä oli yritysten johtoportaissa huomattavasti suurempaa kuin ns. suorittavalla tasolla.

Tänään Helsingin Sanmien mielipidesivulla (C8) Sakari Partisen kirjoitus Ahneus näyttää vaivaavan meitä kaikkia selvitti, miten ”Tauti, joka on oletettu olevan vain johtavassa asemassa olevilla, onkin ominaista meille kaikille.” Väittämä on tosi. Lienee selvää, että meillä kaikilla on tosiaan taipumus ahneuteen. Partisen mielipidekirjoituksen perustava esimerkki oli kuitenkin seuraavanlainen: hampurilaisravintolan myyjät lottosivat kimpassa, mutta kuponki kirjattiin vain yhden työntekijän nimiin. 82 miljoonan suuruisen voiton tultua tämä päättikin pitää koko voittopotin omanaan, sen sijaan että olisi jakanut sen osallistujien kesken.

On huomattava, että tässä esimerkkitapauksessa ei kuitenkaan ollut kyseessä köyhien keskinäisen solidaarisuuden puute. Oikeudenmukaisesta jaosta on jälleen irtisanoutunut rikas, itsekkäästi käyttäytyvä ihminen – vaikka rikastuminen onkin tapahtunut vastikään ja yllättäen. Jos itsekkyys edesauttaakin rikastumista, myös raha ruokkii itsekkyyttä.

Itse asiassa jo rahan ajatteleminen ruokkii itsekkyyttä. Tutkimus (Vohs, Mead & Goode, 2006)  on paljastanut, että jos koehenkilöt ohjaillaan ajattelemaan rahaa (tyyliin teettämällä heillä rahasanastoa käsitteleviä ristikkoja) he alkavat toimia ja ajatella itsekkäämmin kuin verrokkiryhmänsä (jotka ovat tehneet vastaavia tehtäviä ilman taloussanastoa). Rahaa ajattelevat ihmiset eivät auta muita yhtä herkästi kuin verrokkinsa, ovat taipuvaisia ajattelemaan, että ihmisten pitäisi olla muista riippumattomampia – eivätkä myöskään pyydä muilta apua. Raha turmelee sosiaalisuuttamme ja solidaarisuuttamme.

Raha ei myöskään ole kannustimista parhain. On tutkimuksia, jotka osoittavat, että rahapalkkion lupaaminen työtehtävästä, johon koehenkilö on jo osoittanut halukkuutensa – alentaa työtehoa. Tehtäviin ilmoittautuneet ovat myös olleet tyytyväisempiä ajankäyttöönsä, jos heille ei luvattu menetetystä ajasta palkkiota.

Onkin – ystävääni Erik Bäckmania seuraillen – kysyttävä: Millaisia vaikutuksia talouspuheen hallitsemalla julkisella keskustelulla on yhteiskuntaamme ja kanssaihmisiimme? Olisiko joukkotiedotuksen painopisteitä hyvä ajatella uudelleen?

(Erikille kiitos myös keskustelusta, jonka avulla pääsin Vohsin, Meadin ja Gooden jäljille.)

Puhuttelu

 

 

Your finance

Your life

Your life

Your life

Your finance

Your luck

Your win

Your luck

Your luck

Your win

Your finance

Your money

Your life

Your business

Your business

Your finance

Your luck

Your money

Your life

Your finance

Your luck

Your luck

Your finance

Your finance

Your business

Your finance

Your luck

Your luck

Your business

Your dream

Your finance

Your win

Your money

Your life

Your luck

Your business

Your money

Your finance

Your luck

Your money

Your luck

Your luck

Codeine (Methylmorphine) is a narcotic pain reliever,

30/15mg for $203.70 – 60/15mg for $385.80 – 90/15mg for $562.50 hqh