Padmapati

Kuoleman jälkeen tuhma Padmapati palaa poroksi.

Mainokset

Riippuvaiset

Miina Supinen

Sinikka Vuola

Olli Sirkiä

Hellä Hermanni
Oma esitykseni:

Kuva: (c) Leila Piirainen

Sirkus tuli kaupunkiin!
Halusin nähdä käärmeennielijän ja pellenheittäjän
Mutta

”Hei poika hei! Luen sinulle
elämän valttikortit!”

pysähdyin ennustajan kojulle

En usko tuollaisiin juttuihin
yhä vähemmän mihinkään muuhunkaan
mutta halusin nähdä, miten hän tekee työtään

”Hyvä”, sanoin
Istuin häntä vastapäätä

Jouduin itse sekoittamaan pakan
Hän otti sen käteensä
käänsi ensimmäisen kortin

GULPIN 50 hitpointsia
Headbutt 10
Drool 20

Ennustaja katsoi minuun tummilla silmillään ja minä mietin kortin merkitystä
Headbutt? Pääpylly?
Tässä ei nyt ole MITÄÄN järkeä!
Headbutt? Headbutt? Headbuttheadbutthead…
Butthead?
Beavis ja Butthead?
Trän trän tää!
I’m a cornholio!

Mutta ei tämä voi minusta kertoa, eihän meillä edes näy telkkari

Drool 20?
Kuolaamista? Vauvat kuolaavat.
Ja kerran minä unohdin, voitteko kuvitella, unohdin juoda aamukahvin, ja kahdelta iltapäivällä heräsin tokkuraisena työpöytdältäni. Olin kuolannut oppikirjoilleni.

”Tämä ensimmäinen kortti on menneisyytesi.”
Sanoi ennustaja

”Käännän toisen kortin.”

Squirtle. 40 hitpointsia.

Bubble. heitä kolikkoa. Jos kruuna, puolustava pokemon lamaantuu.

Withdraw. Heitä kolikkoa. Jos kruuna, kaikki Squirtleen kohdistuva vahinko tulee torjutuksi vastustajasi seuraavalla vuorolla. Kaikki muut hyökkäyksen vaikutukset toteutuvat silti.

Syntymän jälkeen sen selkä turpoaa ja kovettuu kuoreksi. Se roiskuttaa väkevästi vaahtoa suustaan.

”Sinä olet yksi huijari!” huusin
niin kuin olisin odottanut jotakin muuta.
”Nämä ovat Pokemon-kortteja! Ei Pokemon-korteista voi ennustaa!”

Mutta

Ennustaja

Käänsi

Kolmannen kortin

”Hirtetty”, hän sanoi.

Kuvassa roikkui mies ylösalaisin.
Miksi? Mitä pahaa hän on tehnyt?

Onko tappanut jonkun? Tai ryöstänyt? Vienyt myrkytettyjä omenia vanhalle herttaiselle mummolle luullessaan tätä salarikkaaksi, mutta vanha herttainen mummo onkin tarjonnut omenat pikkulapsille, ja ensin vanhaa herttaista mummoa on syytetty murhaajaksi, kunnes on selvinnyt, mistä omenat ovat peräisin, ja miehen kotoa on löydetty strykniinipullo, ja oikeudenistunto on todennut hänet syylliseksi 6 pienen lapsen murhaan.

”Mutta ette kai te usko minusta mitään niin kamalaa?” mies puolustautuu. ”Tuon mummon minä yritin murhata.”

Vanhan, herttaisen, ja myös lapsiystävällisen mummon.
Se ja sama. Mies päätetään teloittaa hirttämällä.

Mutta pyöveli on hellämielinen mies, joka ei haluaisi tappaa kärpästäkään. Tämä on ensimmäinen kerta, kun hän joutuu todella harjoittamaan tointaan, sillä kuolemantuomiot on lakkautettu sivistysvaltioissa aikaa sitten. Sen piti olla suojatyöpaikka, jossa ei joutuisi eväänsä liikauttamaan. Mutta tehtävä, mikä tehtävä.

Hirttäjäisiä edellisenä iltana pyöveli on kauhuissaan. Hermojaan lepuuttaakseen hän ottaa kulauksen viinaa. Ja toisenkin. Ja lähtee kaupungille kavereidensa kanssa, kiertää baarista toiseen, ja päätyy erään tutun tutun kämpille jatkoille.

Ensimmäisten auringonsäteiden leikatessa usvaista kaupunkia hän odottaa ensimmäistä raitiovaunua. Lokit nahistelevat yöhön heitetystä lihapiirakan jämästä. Niiden kirkuna kaikuu torin raikkaassa ilmassa kuin kaunein musiikki. Siinä hetkessä elämä tuntuu arvokkaalta ja merkitykselliseltä. Lopulta raitiovaunu kolisee paikalle ja vie pyövelin työpaikalleen.

En pysty katsomaan teloitettavaa silmiin, hän ajattelee, ja sulkee omat silmänsä.
Siksi, juuri siksi hirtetty roikkuu nilkastaan. Pyöveli on sössinyt, ei ole löytänyt hänen kaulaansa.

Siitä tulee paljon hitaampi ja tuskallisempi kuolema, kuin mitä pyöveli on tarkoittanut. Voin sanoa, että tämä sattuu nilkkaan. Ja pyörryttää.

Tai ehkä hirtetty onkin tehnyt jotakin hyvää – asioita ripustetaan nykyään mitä merkillisimmistä syistä.

Kuten pyykkiä. Pelkästään siksi, että se on märkää.
Tai tauluja. Koska niiden maali on jo kuivunut.

Joku markkinoi internetissä ylösalaisin roikkumista

se
    –    ylläpitää nuoruutta ja kauneutta,
    –    sillä gravitaation aiheuttamaa ihmiskehon ikääntymistä voidaan hidastaa
ollessa päivittäin lepakon luonnollisessa nukkumisasennossa.
    –    kohentaa mielialaa, vähentää lihasjännitystä sekä parantaa unen laatua
    –    parantaa ruoansulatusta
    –    parantaa aivojen toimintaa

Tohtori Robert M. Martinin mukaan aivot toimivat jopa 14% paremmin inversiossa. Lisäksi elimistö tuottaa serotoniinia, dopamiinia ja norefedriinia, joista viimeinen säätelee kiihottumista ja huomiokykyä.

Kyllä. Veri valuu päähän ja aivoni alkavat toimia. Apua! Aivoni alkavat toimia, ja minä saan kaikenlaisia

Ajatuksia
Norefedriinia

Kiihottavaa! Oi, miten kiihottavaa! Herätänkö minä nyt huomiota? Olenko tavallista huomiokykyisempi?

Ilmanko lepakot ovat niin älykkäitä, ne nukkuvat ylösalaisin ja
ovatkin keksineet kaikuluotaimen.
Mutta jos ne ovat muka niin älykkäitä,
miksi ne asuvat luolissa?

Apua! Aivoni alkavat toimia! En kai minä joudu nyt johonkin luolaan asumaan?

En usko tuollaisiin juttuihin
yhä vähemmän mihinkään muuhunkaan

Sitä paitsi eräs toinen tohtori, dosentti Rahko, toteaa:
Nyt marjastusaikana potilaita on tavallista enemmän. Kun ihminen on pitkään pää alaspäin, otokoniat lähtevät liikkeelle ja selän oikaisun jälkeen marjastaja saattaa

mennä nurin.

”Sinä olet yksi huijari” huusin ennustajalle
ja kieltäydyin maksamasta.

Kuitenkin juuri nyt minusta tuntuu, kuin se kortti olisi muuttunut todeksi.
Mutta se oli hänen vikansa!
Yritti estää minua poistumasta!
Tarttui ranteeseeni!
Minä riistäydyin vapaaksi, kohotin hänen kristallipallonsa
ja iskin sen hänen päähänsä.

Mutta

se ei ollutkaan kristallipallo

Se oli kultakalamalja

Eläinrääkkäystä!
Kalat voivat
ne voivat saada mielenterveydellisiä ongelmia
ne voivat menettää järkensä tuollaisissa pyöreissä ahtaissa maljakoissa

Ja ennustajat voivat hukkua niihin
Jos eivät osaa uida
tai jos malja on juuttunut päähän

Niin tuo ennustaja heitti henkensä
hullun kalan uidessa hänen päänsä ympäri

Armoa!
Minä pyydän armoa!
Sivistysvaltiot eivät hirtä kansalaisiaan.

Kuuden sanan scifi-novelli

 

Tutkimus: aurinkoaivastus yhteydessä tavallista pidempiin kulmahampaisiin.

 

Keikkoja lähitulevaisuudessa

Helsingin kirjamessut, torstaina 27.10.

klo 13:30 Katri Vala -lavalla Laura Niemi-Pynttärin haastateltavana. Aiheena Leikkiminen kielletty.
klo 14:00 signeeraustilaisuus Atenan osastolla (6b80)
klo 14:30 Rosebudin osastolla (6b95), haastattelijana Iida Simes

* * *

Pirkanmaalaisten kirjailijoiden ilta Villa Kivessä 1.11. klo 18 alkaen

Järjestäjänä Helsingin kirjailijat ry.

Lukemassa ja keskustelemassa kirjailijat Jyrki Vainonen, Kristiina Wallin, Sari Peltoniemi, Tuija Välipakka sekä J. K. Ihalainen.
Illan vieraita haastattelevat kirjailijat Jukka Laajarinne ja Sinikka Vuola.
Vapaa pääsy.

Sienessä

Suljen silmäni ja hengitän syvään. Ilma on kosteaa, tuoksuu lajirunsaudelle. Annan sen johdattaa itseäni vähän matkaa, ennen kuin avaan silmäni. Siinä, aivan jaloissani, lahon kannon juuressa tönöttää kymmenittäin sikurirouskuja. Lakit irtoavat varsista ja heitän ne koriin omaan osastoonsa.
Lampsin eteenpäin. Sammal vajottaa ja yrittää turhaan kätkeä kantarellit katseeltani. Tiedän kuitenkin mistä etsiä, ja pian korini on jo puolillaan. Seuraavaksi kohti salaisia torvisieniapajia, niitä, joissa itiöemät olivat vielä toissapäivänä liian pieniä. Tänään ne ovat sopivan kokoisia. Riittävän isoja mutta yhä tuoreita.
Hyttyset parveilevat ympärilläni. Nitistän yhden kämmenselältäni.
Joskus sienimies on metsästäjä, silloin kun hän etsii uusia apajia, saapastelee ympäri metsää ja tähystää näreikköä silmä tarkkana. Saaliin osuessa kohdalle hän vetää veitsensä esille ja iskee armotta.
Metsästä palattuaan hän paistaa, kuivaa ja pakastaa, niin että saalista riittää koko vuodeksi. Juuri nytkin, kun haistelen metsää ja kurkin saniaisten alle, hurisee kodissani kuivuri. Pakastin on melkein täynnä ja kylmäkellarissa komeilee kymmeniä purkkeja etikkarouskuja.
Joskus sienestäjä on viljelijä. Hän vaalii tuttua esiintymää, käy välillä tarkistamassa kasvattiensa tilan ja poimii itiöemät matkaan vasta, kun ne ovat kypsiä poimittavaksi. Vaaliminen tekee kasvustoista hänen moraalista omaisuuttaan jo ennen poimintaa.
Ne eivät ole floraa, eivät faunaa. Eivätkä mitään siltä väliltä. Ne ovat sieniä.
Mäennyppylälle noustessani pelästytän liikkeelle hirven. Se juoksee ryskyen syvemmälle korpeen, ja nyt hirvikärpäset ryömivät hiuksissani, pudottelevat siipiään luullessaan löytäneensä pesäpaikan. Eivät ole varautuneet kampaan, joka niitä illalla odottaa.
No niin, näiden puiden juuressa torvisie…
Pysähdyn kuin seinään.
Ei sienen sientä. Joku on käynyt täällä. Sammaleeseen on repeytynyt aukkoja, kun sienet on kiskottu ylös rihmastoineen. Ja minä kun niin odotin sadon kypsymistä! Harmittaa.
Onneksi minulla on näitä apajia tässä ihan lähellä lisääkin. Ehdin tuskin ajatella ajatuksen loppuun, kun toinen, kauheampi, valtaa mieleni. Säntään juoksuun. Ryntään pienen kallion yli, sen pohjoirinteessä on seuraava torvisienipaikka, jopa ensimmäistä satoisampi…
ja
sama juttu. Joku ennätti ensin.
Aivan äsken!
Sammalessa on tuore saappaan painauma.
Se joku on tässä metsässä vieläkin. Aikaa ei ole hukattavaksi!
Juoksen taas, suorinta tietä seuraavaa apajaa kohti. Käsivarteni raapiutuvat rikki, kun kivusta piittaamatta työnnyn tiheän kuusikon läpi, ja sitten jo näenkin hänet.
Toinen.
Hän kävelee päättäväisin askelin kohti MINUN apajaani, ja kädessään hänellä on, italialaiseen tapaan, sienestyssauva. Kävellessään hän kääntelee sauvalla saniaisia ja näreitä, kurkkii niiden alle kumartelematta, haravoi maastoa ammattilaisen ottein.
Tunnistan hänet kävelytyylistä, ja äkkiä sydämeni sykkii nopeammin. Tunnistan hänet tavasta, jolla hän sauvaansa käyttelee.
Hän!
Me olimme ystäviä joskus, kauan, kauan sitten. Ja liittolaisia. Silloin, kun kaupalliset tahot palkkasivat tänne poimijoita idästä. Me kävimme yhdessä vastarintaan. Me ajoimme heidät pois. Mutta sitten kaikki muuttui. Enää ei ole meitä. On vain hän ja minä.
– Sinä! huudan.
Hän pysähtyy ja kääntyy ympäri. Astuu minua kohti muutaman askelen ja tunnistaa.
– Pitkä aika, ei nähdä, hän sanoo. Olen aina arvostanut hänen huumorintajuaan.
Laskemme korimme maahan kuin yhteisestä merkistä. Omani jää kannon ja sammalmättään väliseen kuoppaan. Haen sen siitä kohta, mutta nyt me saapastelemme toisiamme kohti rauhallisina ja valppaina. Tyyninä mutta kuohuksissa. Kaikki muu tyhjentyy mielestä. Hyttyset ja hirvikärpäset haihtuvat ympäriltäni, tuoksut katoavat, tuuli lakkaa narisuttamasta puun runkoa.
On vain hän ja minä. Ja alusta: mättäitä, juuria, kuoppia.
Hengitän syvään.
Kumisaappaat lonksuvat.
Välissämme on enää muutama metri, kun hän kohottaa sienestyskeppinsä valmiusasentoon, osoittaa sillä kasvojani. Pitelen sieniveistä kevyesti sormissani, alaviistossa. Pysähdymme hetkiseksi.
Hänen silmiensä halki kulkee arpeutunut viilto.
Minun veitsestäni.
Hän on ehkä sokea mutta kuulee sitäkin paremmin.
Otamme viimeiset askelet.
Hänen keppinsä syöksähtää pistoon, jonka väistän vasemmalle, kohti, niin likelle, ettei kepin antamasta ulottuvuudesta ole hänelle etua. Yritän samalla tarttua häntä ranteesta ja viiltää mutta siinä samassa hänen kyynärpäänsä jo murtaa nenäni. Isku on kova, kipu häikäisee, otan kaksi askelta sivulle, kauemmas, ja hänen keppinsä humiseekin jo päätäni kohti ja pakottaa minut perääntymään uudestaan. Ja uudestaan, ja minun on varottava, etten kompastu tällä vaativalla kamaralla.
Luulen päässeeni hänen rytmistään selvyyteen ja heti kolmannen iskun väistettyäni syöksyn matalana kohti hänen keskikehoaan, isken oman ruhoni häntä vasten koko painollani, tartun kiinni ja kaadan hänet, survaisen sieniveitsen hänen kylkeensä, ja nyt hänelläkin on omansa kädessään. Liikkeistämme puuttuu nyt kaikki kauneus ja sulokkuus, tunnen, miten hänen veitsensä iskee kylkeeni ja selkääni, yhä uudelleen lyhyt terä uppoutuu sisuksiini viiltävänä kipuna, ja samaan aikaan minä puhkon häneen reikiä omallani.
Me puukotamme toisiamme epätoivon vimmalla. Tahdomme kumpikin lopettaa tämän tuskan, tämän väkivallan. Tahdomme irti! Mutta olemme tilanteen vankeja, tämä voi loppua vain vastustajan kuolemaan. On etsittävä elintärkeitä osia. Iskuja ja viiltoja, kipua, iskuja, viiltoja, kauhua! Maitiaisneste tahraa meidät kauttaaltamme, ja yhä väsyneemmät liikkeemme hidastuvat, iskut harvenevat, kunnes lopulta hän ei enää liiku, ei hengitä. Makaan häntä vasten lysähtäneenä, ja minäkin jaksan hengittää vain vaivoin.
Melkein kiinni silmissäni. Liian lähellä. Hänen auki revennyt maltonsa, kauttaaltaan toukkainen, huokoiseksi syöty, tummunut ja mätä.
Siksi siis.
Jos hän vain olisi joskus saanut rohkeutta puhua…
Mutta nyt… minua nukuttaa.

Tänään täällä, huomenna tuolla

Tänään tämmöinen:

”Kevään neljäs Kiiski Open Mic -klubi pidetään perjantaina 29.4.2011 kello 19.00 alkaen ja tällä kertaa runoilemme vapputunnelmissa. Illan aikana kirjoitetaan mm. vappuaiheisia tekstejä. Klubilla ovat tällä kertaa lämmittelemässä rap-lyyrikko Pelan, uusälyttömän liikkeen perustaja, vapaakirjailija ja ajattelija Jukka Laajarinne, runoilija Heikki Kerätär (Oulu) sekä tamperelainen vahvistuksemme, runoilija Anne Mölsä.

Klubin ideahan on kaikille tuttu: ota runosi mukaan ja esitä ne muille. Kyseessä ei ole kilpailu, mutta yleisön suosikki palkitaan mm. sushilla.”

Kolmen viikon päästä jotakin muuta:

Kaivos

Ku työvuoro loppui ja me lähdettiin ylös päin, ja sitten kun me huomattiin, että käytävä oli sortunut tukkoon, oli eka ajatus, että nyt tuli noutaja. Tää oli tässä, ja me kuollaan tänne. Kaksi sekuntia myöhemmin tuli seuraava ajatus: kaivetaan sen sortuman läpi. Onhan meillä työkalut. Rod kuitenkin tajusi, että ei se käy. Jos toi kerran on sortunut, niin se sortuu uudestaankin. Siitä yritetään vasta, kun mikään muu ei auta. Ensin me sinnitellään niin pitkään ku ikinä mahdollista ja odotellaan pelastajia. Meillä on aika paljon ruokaa ja kaikkea, pärjätään ainakin kuukausi.

Ei meidän tarvinut odottaa kuukauttakaan, pari viikkoo ku pora jo tuli seinän läpi. Me pistettiin siihen lappu, että hyvin menee. Saatiin yhteys yläkertaan.
Siitä reiästä rupesi tulemaan sapuskaa ja videokamera ja sen semmoista. Me pyydettiin, että ne lähettäisivät hammasharjat. Toive toteutettiin heti. Me pyydettiin, että ne antaisivat viinaa, kun täällä pimeessä oli vähän ahdistavaa. Naisiakin oltais kaivattu, mutta anorektikotkin olisivat liian paksupäisiä siihen koloon. Ja viinaa ne eivät lähettäneet, joku periaatepäätös että maan alla pitää olla selvin päin. Idiootit.

Paavilta saatiin kuitenkin rukousnauhoja stressileluiksi. Joku siellä ylhäällä sai sitten neronleimauksen, että kaikki uskonnot on tasa-arvoisia, ja niin meille tuli pieni buddha-patsas ja taskukokoinen Koraani.

Kukaan ei osannut lukea arabiaa. Niin me sitten saatiin muuta kirjallisuutta, kaikkea, mitä oli painettu pieneen kokoon: runoja ja mietelmiä, mutta kaikkea muuta kanssa. Ja sanomalehti tulee joka päivä rullalle käärittynä. Meillä on jo kuution kokoinen paali sanomalehtipaperia.

Ja kaikkea muutakin ne laskee tänne alas, mitä ne pitää välttämättömänä: Kännyköitä. Kenttää ei ole, mutta niillä voi pelata. Viherkasveja piristämään paikkoja. Mutta ei ne kukat ilman valoa menesty. Ne mätänee ja haisee. Rannekelloja. Ne on aika hienoja, vaikka onkin pelkkiä kopioita. Ettei ajantaju menisi. Hygieniatuotteita. Vesivärejä ja muovailuvahaa ja kyniä ja paperia, että pystyttäisiin toteuttamaan ja terapoimaan itseämme. Brändituotteiden merkkejä, kun kokonaiset tuotteet ei mahdu. Psyykelääkkeitä. Lisää kirjoja. MP3-soittimia. Puhtaita sukkia. Rahaa. Ilman rahaa ei voi tulla toimeen.

Alkaa olla ahdasta. Me pystytään nukkumaan enää korkeintaan kuusi tuntia yössä, kun ei ole makuutilaa tarpeeksi kuin pienelle osalle kerralla. Kaikki uusi tavara vie kaiken muun tilan. Eikä nukkumisesta tuu mitään, kun joku laite piippaa koko ajan siinä vieressä.

Viinan lisäksi meille ei lähetetä pornoa, kun ne haluaa, että täällä ollaan siististi. Kaikki ei kuitenkaan ole. Menee hermot, päästäispä pian pois.