It Follows – teinikauhu ja seksuaalimoraali

Sisältää juonipaljastuksia.
itfollows

Lankalauantaina pahat henget riekkuvat kontrolloimattomasti ympäriinsä, joten katsoimmepa mekin kauhuelokuvan. Kaverit olivat kehuneet David Robert Mitchellin It Followsia sen verran, että kiinnosti.

Elokuva alkaa iltaisella tai öisellä kohtauksella, jossa nuori tyttö säntäilee kotikadullaan kauhuissaan, ottaa isän auton alleen ja ajaa pakoo rannalle. Hän keskustelee isänsä kanssa puhelimessa, pahoittelee että on ollut vanhemmilleen kauhea eikä tiedä, mistä kauhea käytös on johtunut. Aamulla tyttö on jo kuollut.

Tarinan juoni on lyhykäisyydessään seuraavanlainen: Jay, opiskelija, saa sukupuoliyhdynnän seurauksena peräänsä yliluonnollisen olennon, joka etenee kävellen ja pyrkii tappamaan hänet. Ellei hän anna seksin välityksellä olentoa eteenpäin. Kammotuksen siirtäminen uudelle uhrille ei ole pysyvä ratkaisu. Jos tämä kuolee, olento palaa jahtaamaan edellistä saalistaan.

Limakalvokontaktista seuraava kauhu on houkutellut monet ajattelemaan, että elokuva on oivaltava allegoria sukupuolitaudista. Selitys ontuu. Sukupuolitaudista ei parane siten, että sen tartuttaa eteenpäin. Ja jos tästä olisi kysymys, eikö saman tien noin 90% (stubbilainen lukema) kauhuelokuvista kertoisi sukupuolitaudeista? Seksin ja kuoleman välinen yhteyshän on amerikkalaisissa nuorisokauhuelokuvissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Juoni menee näin: nuoret harjoittavat esiaviollista seksiä (syrjäisellä mökillä, autossa parkkipaikalla kuun loisteessa, telttaretkellä, you name it), ja noin kymmenen minuuttia myöhemmin jonkinlainen hirviö tai psykopaatti tai yliluonnollinen voima alkaa pistää heitä palasiksi. Ensi silmäyksellä It Followsin perusidea ei tästä hyvin tunnetusta kuviosta ihmeemmin poikkea. Se lähinnä selittää ääneen seksi-kuolema-suhteen, joka on muissa nuorisokauhuelokuvissa läsnä implisiittisesti.

Edellä mainittu ei vielä vastaa kysymykseen, miksi kauhusta pääsee tilapäisesti eroon panemalla. Kun tarkastelemme It Followsin sukupuolisuhteita, saatamme saada aiheeseen pientä lisävaloa.

Jay saa kauhun kintereilleen poikakaveriltaan Hughilta. Suhde kuvataan alkuvaiheissaan olevaksi. Nuoret eivät oikeastaan tunne toisiaan vielä. Kuinka vakavasta suhteesta on kysymys? Ei ehkä kovinkaan. Yhdynnän jälkeen takapenkillä Jay kuitenkin yrittää rakentaa  syvempää suhdetta: hän kertoo poikiin ja seurusteluun kohdistuneiden unelmiensa olleen unelmia vapaudesta. Ja heti tämän jälkeen käy ilmi, ettei myöskään Hugh ole hakenut rakkautta. Poika on käyttänyt Jayta hyväkseen, halunnut antaa hirviönsä eteenpäin. Mikään ei ole ollut aitoa: hän on valehdellut nimensä ja osoitteensakin.

Hugh pakottaa Jayn kuulemaan ja ymmärtämään totuuden ja palauttaa luhistuneen tytön tämän kodin ovelle.

Elokuvan hirviö saattaisi olla tässä: se, että Jay onkin vain tullut käytetyksi hyväksi. Päälle päin kevyt suhde on kuitenkin pitänyt sisällään odotuksia, ja nyt tyttö on jätetty ja ihmissuhde on osoittautunut valheeksi. Hirviön antaminen eteenpäin näyttäytyy nyt korjauspanona: paikkaussuhde sysää petetyn sydämen tuskan etäämmäksi, saa hetkeksi tuntemaan olevansa taas kaivattu. Mutta kuten jokainen, joka on joskus kärsinyt suurista menetyksistä, tietää: tyhjyys tulee aaltoina takaisin.

Jay antaa kirouksen eteenpäin muttei syyllisty vastaavaan kusettamiseen kuin Hugh. Greg tietää, mistä on kysymys – mutta pääsee hengestään muutaman päivän kuluttua. Mikä Gregin tappaa? Kyseessä oli pelkkä kaveripano ilmeisesti ilman sen suurempia tunteita kummaltakaan suunnalta. ”It was not a big deal”, kuten Jay itse asian ilmaisi, ja jonkin aikaa näyttikin siltä, kuin Greg selviäisi hengissä. Kuin kauhu ei olisikaan hänen kintereillään.

(Gregin tappaessaan hirviö ottaa pojan äidin hahmon. Veriteon hetkellä hirviöäiti ja poika ovat mitä freudilaisimmassa asetelmassa, äiti pojan päällä kahareisin, molemmilla pelkät alusvaatteet yllä. Ehkä Gregin tuhoaakin sisäistetty äiti, aikaisempien sukupolvien virallinen seksuaalimoraali?)

Mutta kohta kuolema on taas Jayn kintereillä. Tällä kertaa sen ottaa kantaakseen kiltti naapurin poika, jonka kanssa Jay on joskus pienenä suudellut ensimmäisen kerran. Ja kohta elokuva loppuu. Jay ja Paul kävelevät kadulla käsi kädessä, ja se seuraa. Mikään ei ole lopullisesti ratkennut, mutta tunnelma on toiveikas. Ehkä he pystyvät yhdessä selviämään hengissä, ehkä aito läheisyys voittaa rikkinäisyyden? Kenties Paul, vaikkei olekaan testosteronihuuruinen alfauros, on sittenkin edes hieman enemmän ”big deal”, ehkä jopa se oikea elämänkumppani? Ihan niin kuin Harlekiini-kirjoissa, kuulemma. Ja siksi seksi hänen kanssaan ei ehkä ollutkaan vahingollista.

Lopulta It Follows tuntuisikin kertovan rakkaudettomasta ja rakkaudellisesta seksistä. Jos se nyt ylipäätään mistään kertoo; ohjaaja on tietenkin vain halunnut tehdä kivaa teinikauhua sen enempää miettimättä, mistä visiot nousevat. Eikä kaikkien juonenkäänteiden tolkullisuuttakaan ole tehdessä kyselty, mutta se on jo toinen juttu.

Manu Larcenet

Usein minusta tuntuu, että sarjakuva on minulle kaikkein rakkain taiteen laji. Olen aina lukenut kirjoja, joskus kuunnellut musiikkia, leffojen parissa viihdyn… ja niin edelleen ja niin edelleen… mutta sarjakuvat. Kasvoin nenä Aku Ankoissa ja Asterixeissa, mökillä luin Tenavia. Myöhemmin jotkut Frank Miller ja Alan Moore vetivät minut naamiosankareiden pariin, Bill Watterson jatkoi siitä mihin Tenavat oli jäänyt, Jeff Smith siitä mihin Aku Ankka… Ranskaa opettelin Lewis Trondheimin Lapinot’a (Jussi Jänis) lukien… ja niin edelleen ja niin edelleen… Suhteessa sarjakuviin olen pysynyt lapsena. Viehätyn ja tulen kertomusten nielaisemaksi tavalla, jolla en kirjallisuutta lukiessani enää kovin helposti tule, ja jollaiseen pakkotahtinen ja rahan sanelema elokuva on monesti liian rasittava media. Sarjakuvat edustavat minulle rauhaa, pakopaikkaa ja – parhaimmillaan – jonkinlaista ihmettä: jokin voi edelleen tehdä minulle näin. Viime vuosina minuun on tehnyt erityisen vaikutuksen ranskalainen Manu Larcenet, jonka tuotantoa on Suomessa julkaissut WSOY, kääntäjänään Heikki Kaukoranta. Tutustuin Larcenet’n teoksista ensimmäiseksi Pieniä voittoja (Le Combat ordinaire) -sarjaan. Neljän albumin mittaisessa kertomuksessa valokuvaaja Marco tekee tiliä suhteessa vanhuuttaan heikkenevään isäänsä, rakkauteen ja työhönsä. Larcenet onnistuu olemaan samalla aikaa hauska ja kevyt sekä väkevä ja vakava elämän kuvaaja. Pienissä voitoissa näkyvät oikeastaan hänen kaikki vahvuutensa: elämänmakuinen ja juureva kerronta, vahvat henkilöhahmot, huumori, kyky varioida tyyliä, kyky rytmittää oikein, kuvan ja tekstin tasapainoinen suhde. pieniävoittoja Seuraavaksi luin underground-henkisen albumin Robin Hood – Metsien ikämies, josta ei ehkä sen enempää. Sen sijaan Jean-Yves Ferrin kanssa yhteistyönä tehty Maallemuuttajat on taas maininnan arvoinen. Omaelämäkerrallisia sunnuntaisarjoja Pariisista maaseudulle muuttaneesta Larcenet’sta on suomennettu toisaiseksi kai neljä osaa. Keskeisimmät teemat koskevat suhdetta ympäröivään maalaisyhteisöön, vanhemmaksi kasvamista, parisuhdetta, muuttamista ja uudenlaiseen elämäntapaan sopeutumista. Jutut ovat elävyydessään lempeän hauskoja, hahmot pallopäisesti karrikoituja, tapahtumat ja vitsit sanomalehtisarjakuvamaiseen henkeen liioiteltuja – mutta silti usein jotenkin puhuttelevia. maallemuuttajat Ja sitten tuli tämä Blast, jonka vuoksi oikeastaan tähän blogaukseen ryhdyinkin. Järkälemäinen 4-osainen sarjakuvaromaani sai viimeisen osansa aivan hiljattain. Larcenet uudistaa jälleen niin piirrostyylinsä, tekniikkansa kuin kerronnan sävynsäkin – ja varioi niitä myös pitkin kertomusta. Enimmäkseen mustavalkoisen Blastin päähenkilö on entinen ruokakirjailija, järisyttävän ylipainoinen, alkoholi- ja ahmimisongelmainen Polza Mancini. Mancini kertoo tarinaansa rikospoliisin kuulustelijoille, ja se menee jotenkin näin: ruokakirjailija saa isänsä kuoleman jälkeen yllättävän huippukokemuksen, ”blastin”: hetken aikaa hän on yhtä universumin kanssa ja kaikki tuntuu todelliselta. Kokemukseen liittyy visio Pääsiäissaarten patsaasta, ja se saa Mancinin jättämään aikaisemman elämän taakseen. Hän ryhtyy kulkuriksi, haluaa kokea täyden olemisen uudelleen, haluaa sen läpäisevän koko elämänsä. Blast1 Mancinin synkkä matka vie läpi Ranskan maaseudun metsien, joissa hän kohtaa muita kulkureita, huumekauppiaita, asunnottomia. Murtautuu tyhjiin kesäasuntoihin. Aina välillä hän tavoittaa blastin uudelleen, mutta vain väliaikaisesti. Tarina saa yhä väkivaltaisempia, yhä kuvottavampia ja yhä traagisempia kierroksia, kunnes lopulta ollaan poliisiasemalla ja matkan varrelle on jäänyt jo ruumiitakin. Sarjakuvaromaanin yksityiskohdat ovat tarkasti harkittuja, ja osan merkitykset avautuvat vasta muutaman lukukerran myötä. Rankkaa, ei ihan kevyttä kertomusta tasapainottaa koko elämän kirjo: hulluudessa on valoisat hetkenä, epätoivon ja väkivallan lisäksi ihmisistä löytyy myös lojaliteettia, hyvyyttä ja hassuutta. Luonto on kaunis mutta moraalin yläpuolella. Larcenet’n eläingrafiikat ovat erityisen maininnan arvoinen piirre muutenkin mitä väkevimmän kuvailmaisun osana. blast4 Mutta kun oikein mietin, Larcenet’n erityispiirre sarjakuvantekijänä ovat ihmiset. Hän juurtaa keskeiset hahmonsa syvälle todellisuuteen. Heidän lapsuutensa, vanhempansa, historiansa, ihmissuhteensa muodostavat vahvan kudoksen, joka sitoo heidät maailmaan ja tekee heistä tosia – ja samalla tuottaa sen aineksen, jota he joutuvat elämään.

Välimerellisiä fragmentteja

AFISA

Sain kunnian ja ilon osallistua Suomen Kirjailijaliiton lähettämänä Rhodoksen kansainväliseen sananvapaus- ja sensuurikonferenssiin. Samassa yhteydessä vietettiin Rhodoksen kirjailija- ja kääntäjäkeskuksen 20-vuotisjuhlaa, ja on heti todettava, että molemmat ulottuvuudet – juhla ja sananvapauskeskustelut – ylittivät kaikki reissulle asettamani odotukset. Joitakin vaikutelmia ja ajattelun aiheita:

* * *
IMG_0866
Rhodoksen kirjailijatalo (kuvassa ylävasemmalla). Entiseen brittien sotilasesikuntarakennukseen perustettu kirjailijakeskus on Itämeren kirjailija- ja kääntäjäkeskuksen sisarinstituutio. Osa talon perustajistakin on samoja kuin Visbyssä. Saarille perustetut keskukset sijaitsevat kumpikin keskeisillä paikoilla kimaltelevien merten yllä ja ovat kertakaikkiaan upeita työskentelypaikkoja kirjoittajille. Residenssitoiminnan lisäksi Rhodoksen keskus tekee runsaasti yhteistyötä ympäröivän yhteiskunnan kanssa esimerkiksi erilaisia tapahtumia järjestämällä.

IMG_0872

* * *

Sensuurin muodot ja esiintymispaikat ovat moninaisia, enemmän ja vähemmän hämmästyttäviä. Jotakin, seminaarin kulkuun nähden anakronistisessa järjestyksessä:

Meille ei ole uutinen, että Iranin teokratia sensuroi kirjallisuutta, mutta monelle saattaa olla yllätys, miten kattavasta säännöstöstä on kysymys. Azar Mahloujian valotti aihetta monipuolisesti. Kiellettyjä sanoja ovat esimerkiksi ”rinnat” ja ”tanssi”. Käännöskirjallisuuden kohdalla tämä merkitsee sitä, että viinilasi muuttuu limppariksi, tanssikumppani keskustelukumppaniksi, tanssi rytmiseksi liikkeeksi, rakkaus ystävyydeksi, kyljys pihviksi ja halaukset kättelyiksi. Mahatma Gandhin kuva on sensuroitu: mieshän on puolialaston. Romaanikirjailija on päätynyt vankilaan kirjoitettuaan kertomuksen avioliiton ulkopuolisesta suhteesta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Saksalaiskirjailija Nina George (kuvassa) piti esityksensä internetin pimeästä puolesta ja osoitti, ettei vapaassa lännessä ole varaa naureskella iranilaiselle moraalisensuurille. Sähkökirjojen jakelun suurimmat nimet ovat Amazon ja Apple. Molemmilla on omat moraaliset linjauksensa sen suhteen, mitä julkaistaan. Moby Dickin lajimääritys on iTunes Shopissa ***** whale. F-sanaa ei Applen kaupasta löydy, ja myös tupakointiin tai alkoholinkäyttöön kannustavat kohtaukset jäävät julkaisematta, samoin kuin ylenpalttinen seksin kuvaaminen. Apple on myös kieltäytynyt julkaisemasta esimerkiksi Kiinan sensuurijärjestelmää vastaan ohjelmoidun applikaation. Tämäntapainen sensuuri saattaisi näyttäytyä pelkkänä pölhöytenä – saahan kirjoja ja ohjelmia muualtakin – mutta: yhä suurempi osa kirja- ja palvelumarkkinoista on sähköisiä, ja samalla myös edellä mainittujen yhtiöiden sensuroimia. Kun lukulaitteelle lataamaasi sähkökirjaan tulee päivitys, kyseessä ei välttämättä olekaan parannettu vaan vesitetty versio.

Kehityssuunta on nähdäkseni todellinen uhka vapaalle kirjallisuudelle.

Nina Georgen esityksen toinen painopiste käsitteli piratismia. Onko esimerkiksi kirjojen laiton kopiointi todellinen ongelma? Kun laittoman datasiirron kokonaisuutta katselee ympyrädiagrammina, voidaan todeta, että vaikkapa pornoon, musiikkiin ja elokuviin verrattuna kirjoja levitetään aivan mitätön määrä. Lisäksi voidaan ajatella, että suurin osa kirjansa luvatta ladanneista ei olisi kuitenkaan ostanut sitä. Nina George otti oletusluvuksi, että vain joka kahdeskymmenes luvaton kopio voidaan laskea myyntitappioksi. Mitäpä tämä nyt merkitsee kirja-alan tulonmenetyksenä? Ei sen vähempää kuin 20 miljardia dollaria vuosittain.

Turkkilainen runoilija Gonca Özmen avasi myös kiinnostavan ilmiön, joka kertoo kenties jotakin kulttuurisista ennakkoluuloista tai jostakin. Özmenin runoja muille kielille käännettäessä kääntäjät ovat toisinaan siistineet ja latistaneet hänen tekstejään, ilmeisesti tausta-ajatuksenaan, ettei nainen voi islamilaisessa maassa kirjoittaa, niin kuin kirjoittaa.

Spyros Syropoulos otti esimerkkejä muinaiskreikkalaisista kertomuksista ja näytti niiden avulla, etteivät demokratia ja sananvapaus ole yksinkertaisia käsityksiä. Lupa puhua ja mahdollisuus puhua ovat kaksi eri asiaa.

Ja niin edelleen. Kiinnostavia esityksiä toinen toisensa jälkeen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No, linkitetään nyt vielä. Oman esitykseni laajensin ja syvensin tämän kirjoituksen pohjalta.

* * *

Iltaisin keskustelut jatkuivat juhlinnan ohessa, epävirallisemmissa merkeissä. Palestiina- Israel -miinakenttä oli elävänä läsnä, mutta yleisesti ottaen meininki oli enemmän kuin rento. Ouzo. Uusia ystäviä, tihentynyttä todellisuutta. Kosketuksia, kosketuksia, sielujen yhteyttä, naurua.

IMG_0909
Kuvassa Thomas Wulff.

* * *

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Poimia viikunoita suoraan puusta,
sormet rikoksesta tahmeina.
Nymphaeum.
Maistaa villin anis kielellä,
salvian tuoksu sormissa,
lämmin yötuuli, aaltojen kohu.

IMG_0900
Surullisen näköinen taskurapu vetäytyy koloonsa.
Munkkeja luostarissa parilla eurolla satsi,
kosketuksia.
Kosketuksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pinnallistumisesta

Kuulen yhtä mittaa näkemyksiä siitä, miten journalismin laatu on jatkuvasti heikentynyt, miten kirjallisuusarvostelujen määrä on vähentynyt, miten mediat yhä enemmän kysyvät lukijoidensa mielipidettä sen sijaan, että vaivautuisivat analysoimaan, miten asiat todella ovat. Ennen media sentään tunsi tehtävänsä ja arvonsa.

Valitukset ovat ainakin joskus osuvinaan maaliin. Aivan kuin pinnallinenkin olisi muuttunut aiempaa pinnalliseksi. Muistan esimerkiksi, miten Nyt-liite vaikutti tuoreelta ja kiinnostavalta, kun se vuoden 1995 huippeilla alkoi ilmestyä, ja miten se vain muutamassa vuodessa taantui enimmäkseen tyhjänpäiväiseksi trendivetoiseksi läpyskäksi.

Ja juuri tuo, kaikkein selkeimmin paikantamani median muutos on herättänyt minussa eniten skeptisyyttä. Nyt-liitehän oli, hyvänen aika, nuorisolaisjulkaisu. Mitä, jos lehti ei muuttunutkaan? Mitä, jos minä noihin aikoihin lakkasinkin olemasta nuori? Ja mitä, jos vastaava näkökulman muutos on tapahtunut suhteessa muihinkin julkaisuihin? Olen monessa suhteessa kokeneempi, kyynisempi, oppineempi, paatuneempi ja perehtyneempi kuin 20 tai edes 10 vuotta sitten. Miten voisin kuvitella, että lehdet – tai maailma ylipäänsä – näyttäisi silmissäni entiseltään? Ehkä – tahdon olla optimisti – maailma ei olekaan pinnallistunut, vaan itse olen mennyt ainakin itseäni kiinnostavissa asioissa paljon aiempaa syvemmälle? Se, mikä silloin riitti, ei riitä enää.

Ehkä media ja massat vain seuraavat samaa tietä kuin nuoriso joka on aikalaistodistusten mukaan ainakin jo Platonin ajoista lähtien koko ajan tyhmentynyt.

”Entisajan vanhat juhlalliset ja vaikuttavat äänenkannattajat, sellaiset kuin Le Constitutionnel, Journal des Débats, Le Siècle, joiden antamia oraakeleja edellinen sukupolvi hurskaasti kuunteli, ovat hävinneet taikka muuttuneet uutislehdiksi, joissa tiedonantojen kehyksinä ovat huvittavat päivän juttelut, hienon maailman juorut ja rahamiesten reklaamit. […] Sanomalehdet ovat niin selvillä jokaisen persoonallisen mielipiteen hyödyttömyydestä, että ovat yhä enemmän luopuneet kirjallisuuden arvostelemisesta ja rajoittuvat siihen, että mainitsevat kirjan otsakkeen sekä lisäävät kaksi tai kolme riviä kehuskelua; ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua teatteriarvostelujen on luultavasti käynyt samalla tavoin. Yleisen mielipiteen vaaniminen on tätä nykyä tullut sanomalehdistön päätehtäväksi.” (Gustave Le Bon: Joukkosielu, 1895, julkaistu suomeksi 1912)

Erään rikossarjan juonenkaaresta

Kuten pari päivitystä sitten kerroin, viihdytyn ihan mielelläni kaikenlaisen juonivetoisen ja sisällöttömänkin kerronnan äärellä, jos sen eteen ai tarvitse nähdä erityisesti vaivaa. Televisiosarjojen töllöttäminen on parasta huumetta. Eräs sarja, jota olemme vaimoni kanssa katsoneet nyt jo neljän tuotantokauden ajan, on moottoripyöräkerhon toilailuista kertova Sons of Anarchy.

Sarjasta tekee mielenkiintoisen se tosiasia, että se on melkein millä mittarilla tahansa tarkasteltuna huono.

Jopa sarjan keskeisimpien hahmojen näyttelijätyö on aivan käsittämättömän kökköä erityisesti kolmen ensimmäisen tuotantokauden aikana. Juonessa piisaa aukkoja ja epäuskottavuuksia. Kerronta kulkee pääasiallisesti sen varassa, että kaikki valehtelevat toisilleen, ja valheiden paljastumisen seuraukset voivat olla jopa kuolettavat. Tarinan dramatisointi on monesti toivottoman pöljää. Nämä ovat kiistämättömiä tosiasioita, jotka kuka tahansa voi nähdä itse. Lisäksi sarja edustaa lajityyppiä, joka ei oikeastaan kiinnosta: se on jatkuvajuonista ihmissuhdesaippuaa, johon on kipattu kilokaupalla – ei enää mausteeksi vaan keskeiseksi raaka-aineeksi – brutaalia, usein huonosti perusteltua väkivaltaa ja murhia.

Ydinjuoni on suorastaan arkkityyppinen: siinä on semmoinen isätön nuori mies, joka yrittää kasvaa dominoivan äitinsä vaikutusvallasta omilleen, eikä asia ihan hirveästi etene.

Ja koukussa ollaan. Odotamme jo viidennen tuotantokauden saapumista kauppoihin. Miksi näin?

Itseäni on sarjassa kiehtonut erityisesti tapa, jolla sen jännitettä rakennetaan. Se yhtyy eräiltä osin klassiseen juonenkaaren rakentamiseen, mutta poikkeaa siitä samalla radikaalisti. Tämä saattaa toki olla se tavallinen kuvio jatkuvajuonisissa sarjoissa, mutta sitähän minä en tiedä, kun tunnen alaa kovin huonosti.

Klassisessa tarinassa jännitettä kasvatetaan tai tihennetään nurin käännetyn vinoutuneen U-käyrän mukaisesti, kunnes käänteen jälkeisessä loppuhuipennuksessa tilanne laukeaa ja lopussa kaikki on ohi. Tämä on verrattavissa vaikkapa seksuaaliaktin etenemiseen.

Kaavio1

Seksuaaliaktista klassinen tarina kuitenkin poikkeaa sikäli, että mitä jännittävämmäksi tarina muuttuu, sitä huonommin sen sankareilla menee. Tarinan alkupuolella protagonistin ongelmat kasaantuvat ja hän vajoaa yhä syvemmälle ja yhä epätoivoisemaan tilanteeseen, kunnes ollaan tilanteessa, josta on miltei mahdoton päästä enää jaloilleen. Käänne kuitenkin tulee, ja tarinalla on onnellinen loppu.

Kaavio2

Sons of Anarchyn tarina ei kuitenkaan etene näin. Se alkaa samalla tavalla kuin perinteinen kertomus: päähenkilöillämme on konflikteja, jotka jakso jaksolta syvenevät, kunnes tullaan tilanteeseen, josta päähenkilöiden on lähes mahdoton enää selvitä, ja joka vaatii käänteen tekevää kliimaksia, koska huonomminkaan ei enää voi mennä.

Tulee seuraava jakso, ja käsikirjoittajat onnistuvat tuotantokaudesta toiseen yllättämään: jengillä menee vielä huonommin. Juuri tämä on Sons of Anarchya luonnehtiva ja sen kantava tunne-elämys: ”No nyt… nyt niillä menee todella huonosti!”

Kaavio3

Tämä on ikään kuin – jos edelleen sallitte seksuaaliaktiin vertaamisen – ikuinen paha orgasmi.

Ruotsalainen uhrikriisi

Oli mitä riemastuttavinta katsoa Ingmar Bergmanin elokuva Jungfrukällan juuri kun myös René Girardin Väkivalta ja pyhä sattuu pitkästä aikaa olemaan avattuna edessäni.

Elokuva perustuu 1300-luvulta lähtöisin olevaan ruotsalaiseen kansantarinaan, ja tarina kulkee (girardilaisittain luettuna) seuraavasti:

Piikatyttö Ingeri, syntyjään äpärälapsi, on aviottomana raskaana. Seksuaalinen epäpuhtaus ja tähän kytkeytyvä alhaisuus ilmenee kaunaisina ja väkivaltaisina ajatuksina talon lellittyä neitsyttytärtä, Karinia kohtaan. Rajojen rikkominen on siis alkanut nakertaa yhteisön eheyttä.

Talosta on vietävä kynttilöitä jumalanpalvelukseen. Tämä on perinteisesti neitsyen tehtävä. Kirkko sijaitsee kaukana, ja Karin saa Ingerin matkaseurakseen.

Suuren metsän ääressä tytöt eroavat, ja kohta väkivaltaisen epäpuhtauden taipumus tarttua toteutuu, kun noita nostaa epäpuhtaan Ingerin valtaistuimelleen. Valtaistuin tekee Ingeristä hetkellisesti kuninkaallisen. Tätä hän on tietyssä mielessä jo valmiiksi: kuninkaallisten funktio on perinteisesti ollut kantaa yhteisön saastaa ja väkivaltaa, he ovat alamaistensa syntipukkeja, ja juuri siksi kuninkuusinstituutio on pyhä: pyhässä palvottu ja kielletty yhdistyvät. Valtaistuimella istuvan Ingerin salaiset toiveet alkavat hallita muita ihmisiä; ne alkavat toteutua.

Kynttilöiden kuljetus kirkolle keskeytyy ja yhteisön tarjoama symbolinen uhri jää suorittamatta, kun kolme paimenta raiskaavat, tappavat ja murhaavat Karinin. (Nuorin paimenista on tosin vasta lapsi, ja osallistuu veritekoon ennen kaikkea passiivisesti.) Murhaajat tallovat kynttilät murskaksi maahan.

Murhaajat päätyvät jo samana iltana Karinin isän tilalle töitä etsimään. Kun he yrittävät kaupitella talon emännälle Karinin kallisarvoisia mutta veritahraisia vaatteita, he paljastuvat. Karinin äiti lukitsee miehet huoneeseen, jossa nämä ovat nukkumassa, ja kertoo tilanteesta miehelleen Törelle.

Töre kaivaa kirstun pohjalta miekkansa. Hän kaataa tuskissaan koivun ja hakkaa siitä oksia saunavihdakseen. Oksien irrottamiseen käytetty väline – miekka – paljastaa kyseessä olevan symbolinen väkivallanteko. Sijaisuhri ja vihtomalla suoritettu rituaalinen puhdistautuminen eivät kuitenkaan riitä. Ne vain valmistavat seuraavaan vaiheeseen.

Töre ottaa ottaa teurastuspuukon – uhrikelpoiseen kategoriaan kuuluvien eläinten tappamiseen tarkoitetun välineen – ja toteuttaa kostonsa. Kohtauksen rituaalisuutta ei voi olla huomaamatta. Jos uskonnoissa eläinuhrit ovat alkuperäisesti koston sijaiskärsijöitä, kääntyy asetelma tässä väärin päin: ne, joiden suorittamaa väkivaltaa ollaan kostamassa, tapetaan sijaisen sijasta. Töre tappaa myös paimenista nuorimman. Irti päässyt väkivalta ja koston kierre ei koskaan ole kovin tarkka uhriensa suhteen. (Juuri siksi uhrikäytännöt ja uskonnot ovat olemassa: niiden tarkoitus on hillitä väkivaltaa tarjoamalla yhteisöä vahvistavia ja väkivallan leviämistä estäviä sijaistoimintoja.)

Töre ymmärtää, mihin pahuuteen on syyllistynyt. Kaiken sallinutta Jumalaa hän sen sijaan ei ymmärrä, mutta lupaa hyvittää tekonsa rakentamalla tyttärensä murhapaikalle kirkon. Lupaus palauttaa tarinan alkuperäisen kynttiläuhrin liepeille, asettaa uskonnon uudelleen voimaan. Jumala osoittaa hyväksyvänsä lupauksen. Paikalle puhkeaa lähde (varsin tavallinen lopputulema naispyhimysten kertomuksissa) – aikanaan myös kirkko ihmisten välistä yhteyttä ylläpitämään.

Loppu.

Tarina on suorastaan alleviivaava uhraamisen epäonnistumisen ja toimimattomuuden kuvaus. Samalla se etenee osittain päinvastaiseen suuntaan kuin Girardin kuvaama uhrikriisi. Liikkeelle lähdetään syntipukista, josta siirrytään symbolisen esineuhrin epäonnistumiseen, josta edetään aikanaan eläinuhria simuloivaan kostoon.

Elokuvan katsottuani olin hämmennyksissäni. Tokihan ruotsalainen kulttuuri on jo 1300-luvulla ollut kosketuksissa antiikin tragedioiden kanssa, mutta yhtäläisyydet olivat hämmästyttäviä. Vai missäköhän määrin Bergman on tuonut mukaan alkuperäiseen legendaan kuulumatonta ainesta? Internet vastasi kysymykseen: paljon. Aihetta hämmästykseen ei sittenkään ole.

Sen sijaan on helppo kyseenalaistaa Girardin esittämä kysymys: ”Miksei esimerkiksi koskaan esitetä kysymystä uhraamisen ja väkivallan suhteista?” Ainakin Ingmar Bergman oli pohtinut Girardin peräänkuuluttamaa teemaa ilmeisen tietoisesti ja eksplisiittisesti jo 12 vuotta ennen Väkivallan ja pyhän julkaisemista.

Raha ja ihmismieli

Hiljattain näkyvyyttä saaneen tutkimuksen mukaan rikkaat käyttäytyvät itsekkäämmin ja ajavat omaa etuaan muiden kustannuksella enemmän kuin köyhät. (Björn ”Häirikkökarhu” Wahlroosin silmissä tämä lienee hyveellistä toimintaa.) Tutkimus on linjassa aikaisempien havaintojen kanssa. Esimerkiksi Freakonomics-kirjassa esiteltiin välipalayrittäjän tilastollinen löydös: hävikki rehellisyyteen perustuvista baagelimyyntipisteistä oli yritysten johtoportaissa huomattavasti suurempaa kuin ns. suorittavalla tasolla.

Tänään Helsingin Sanmien mielipidesivulla (C8) Sakari Partisen kirjoitus Ahneus näyttää vaivaavan meitä kaikkia selvitti, miten ”Tauti, joka on oletettu olevan vain johtavassa asemassa olevilla, onkin ominaista meille kaikille.” Väittämä on tosi. Lienee selvää, että meillä kaikilla on tosiaan taipumus ahneuteen. Partisen mielipidekirjoituksen perustava esimerkki oli kuitenkin seuraavanlainen: hampurilaisravintolan myyjät lottosivat kimpassa, mutta kuponki kirjattiin vain yhden työntekijän nimiin. 82 miljoonan suuruisen voiton tultua tämä päättikin pitää koko voittopotin omanaan, sen sijaan että olisi jakanut sen osallistujien kesken.

On huomattava, että tässä esimerkkitapauksessa ei kuitenkaan ollut kyseessä köyhien keskinäisen solidaarisuuden puute. Oikeudenmukaisesta jaosta on jälleen irtisanoutunut rikas, itsekkäästi käyttäytyvä ihminen – vaikka rikastuminen onkin tapahtunut vastikään ja yllättäen. Jos itsekkyys edesauttaakin rikastumista, myös raha ruokkii itsekkyyttä.

Itse asiassa jo rahan ajatteleminen ruokkii itsekkyyttä. Tutkimus (Vohs, Mead & Goode, 2006)  on paljastanut, että jos koehenkilöt ohjaillaan ajattelemaan rahaa (tyyliin teettämällä heillä rahasanastoa käsitteleviä ristikkoja) he alkavat toimia ja ajatella itsekkäämmin kuin verrokkiryhmänsä (jotka ovat tehneet vastaavia tehtäviä ilman taloussanastoa). Rahaa ajattelevat ihmiset eivät auta muita yhtä herkästi kuin verrokkinsa, ovat taipuvaisia ajattelemaan, että ihmisten pitäisi olla muista riippumattomampia – eivätkä myöskään pyydä muilta apua. Raha turmelee sosiaalisuuttamme ja solidaarisuuttamme.

Raha ei myöskään ole kannustimista parhain. On tutkimuksia, jotka osoittavat, että rahapalkkion lupaaminen työtehtävästä, johon koehenkilö on jo osoittanut halukkuutensa – alentaa työtehoa. Tehtäviin ilmoittautuneet ovat myös olleet tyytyväisempiä ajankäyttöönsä, jos heille ei luvattu menetetystä ajasta palkkiota.

Onkin – ystävääni Erik Bäckmania seuraillen – kysyttävä: Millaisia vaikutuksia talouspuheen hallitsemalla julkisella keskustelulla on yhteiskuntaamme ja kanssaihmisiimme? Olisiko joukkotiedotuksen painopisteitä hyvä ajatella uudelleen?

(Erikille kiitos myös keskustelusta, jonka avulla pääsin Vohsin, Meadin ja Gooden jäljille.)