Turkulaiset, raisiolaiset!

Lauantaina, kirjan ja ruusun päivän aattona vierailen sekä Akateemisen kirjakaupan kohtaamispaikalla sekä Raision kirjamatineassa. Tulkaa! Nähdään!

* * *

22.4. klo 12:30, Akateeminen kirjakauppa, Eerikinkatu 15, Turku

Kohtaamispaikalla Jukka Laajarinne, aiheena romaani Pinnan alla pimeä.

* * *

22.4. klo 14 alkaen Raision kirjamatinea

Martinsali, Raision Kirjastotalo, Eeronkuja 2, Raisio

Kirjamyyntiä, puffetti, kirja-arvontoja. Esiintymässä 10 kirjailijaa: Mila Teräs, Venla Hiidensalo, Katja Kallio, Ilana Aalto, Maarit Tyrkkö, Janne Mäkitalo, Mikko Kamula, Jukka Laajarinne, Matti Laine, Tuula Vainikainen.

* * *

P.S. Jos et millään pääse haastattelupaikoille, vaikka kovasti haluaisit, voit lohdutukseksi kuunnella YLE Areenasta Jani Tanskasen toimittaman Kirjakerho-jakson.

Kirjoittajan psykoosi

Joku kollegani jossain haastattelussa joskus – pahoittelen viittauksen epämääräisyyttä, mutta näin tarkasti muistini toimii/ei toimi – puhui ilmiöstä, jonka hän nimesi kirjoittajan psykoosiksi: Pitkään jonkin aiheen parissa työskennellessään kirjailija alkaa nähdä siihen liittyviä asioita kaikkialla ympärillään.

Tällä tavoin kuvattuna ilmiö lienee kaikille tuttu. Jos vaikkapa alkaisin harrastaa intohimoisesti hyönteisiä, alkaisin havaita niitä ja niiden jättämiä merkkejä itselleni uudella tavalla. Katseeni ja mieleni tarkentuisivat etsimään toisenlaisia yksityiskohtia, kuin mitä aiemmin olen etsinyt: Tuo lehtikasa voisi olla otollinen sen-ja-sen löytämiselle. Nuo reiät puunrungossa kertovat siitä-ja-siitä kuoriaisesta tai muurahaisesta. Jos taas olisin taloustieteilijä, hahmottaisin ihmisten kanssakäymisen paljon enemmässä määrin taloustieteen teorioiden kautta, taloudellisena aktiviteettina, kuin nyt hahmotan. Vastarakastuneelle lähes koko maailma puhuu rakkaudesta tai rakkauden kohteesta. Mitä teemme ja mihin keskitymme, vaikuttaa mitä suurimmassa määrin siihen, mitä näemme.

Koska ilmiö on arkinen ja normaali, sen nimeäminen minkäänlaiseksi psykoosiksi tuntui mielestäni yliampuvalta ja harhaanjohtavalta. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut ymmärtää, mistä ilmiössä voi voimakkaimmillaan olla kysymys. Otetaanpa esimerkki.

Törmäsin hiljattain Urbanskin kiehtovaan kirjoitukseen kahden sarjakuvakäsikirjoittajan, Alan Mooren ja Grant Morrisonin välisestä okkulttisesta mittelöstä, jossa sarjakuvat eivät ole pelkästään taideteoksia vaan taikoja.

Morrison on kuvaillut sarjakuvan teon vaikutuksia siten, että aiheet, joista hän kirjoittaa alkavat usein toteutua hänen henkilökohtaisessa elämässään. Jos hän kirjoittaa tietylle sankarilleen pahoja käänteitä, sellaisia on tiedossa myös hänen omassa elämässään. Sarjakuvahahmon vaarallista infektiota seurasi Morrisonin itsensä vakava sairastuminen. Parempi kirjoittaa kivoja juttuja? Näin ajateltuna Joni Skiftesvikin ei olisi kannattanut kirjoittaa pojan hukkumiskuolemaa esikoisteokseensa – kohtausta, jonka samankaltaisuus kirjailijan perhettä kohdanneen tragedian kanssa ei ole jäänyt toimittajiltakaan huomaamatta.

Jotkut syvyyspsykologian parissa joko työskentelevät tai harrastelevat ihmiset muistuttelevat toisinaan kuvien ja kertomusten voimasta. Niiden vaikutukset eivät rajoitu vain yksilöihin vaan myös yhteiskuntaan. Muistutus saa usein varoituksen muodon: ”Kannattaa harkita tarkoin, millaisia kuvia aktivoi.” Tässä varoittelussa ei ole (ainakaan aina) magiasta kysymys, vaan siitä, että me toimimme erilaisten, usein esteettisten, mallikuvien mukaisesti. Suuri osa ihmisen käyttäytymisestä on jäljittelyä: niin muodit kuin moraalimmekin – myös kriittinen ajattelu – ovat pääsääntöisesti valmiiden mallien toistamista. (Filosofi Daniel Dennettin mukaan inhimillinen toiminta jakautuu karkeasti geneettiseen ja memeettiseen, mihin tahtoisin lisätä, että valtaosa memetiikasta on mimetiikkaa.) Tutki huviksesi itseäsi ja vaikuttimiasi: millainen mies tai nainen tai muu tahdot olla? Mistä tämän vision – tai kenties useamman, ehkä keskenään ristiriitaisen – sisältö on peräisin?

Pinnan alla pimeää kirjoittaessani eräs keskeisimpiä tutkimusaiheitani oli Jungin synkronisiteetin eli merkitsevien yhteensattumien idea. Jossakin kirjoituksessaan Jung esittää maagisen ajattelun tietynlaisena keskenkasvuisuutena, jossa ihminen ei pikkulapsen tavoin ole oikein oppinut erottamaan itsensä ja ulkomaailman välistä eroa. Siellä täällä pitkin uraansa hänen oma ajattelunsa on kuitenkin maagista juuri tässä kuvailemassaan mielessä, ja on filosofisesti aivan validi kysymys, onko eroa minun ja ulkomaailman välillä oikeastaan sittenkään olemassa. Tai ainakaan minun ja sen välillä, jota olen tottunut pitämään ulkoisena maailmana. Tunnettu esimerkki jungilaisesta magiasta on tapaus, jossa Jung ja Freud istuivat keskustelemassa, ja heidän välillään oli ilmeisiä jännitteitä. Yhtäkkiä hylly tai työpöytä, en nyt muista kumpi, paukahti. Puun jännitteet olivat halkaisseet lankun. Jung ilmoitti tienneensä, että näin oli käymässä, ja sanoi, että ilmiö toistuu. Kohta levy oli paukahtanut uudelleen.

Voitte ehkä aavistaa, miltä maailmani alkoi kirjoitusprosessini aikana näyttää.

Samana päivänä, kun luin Jungin kuvausta kultakuoriaistapauksesta (Jungin käyttämä esimerkki synkronisiteetista: vastaanoton ikkunasta oli ilmestynyt kultakuoriainen, kun potilas oli kertonut unessa näkemästään kultaisesta skarabeesta), kotiini lensi kultakuoriainen, ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen lajiaan, jonka olen nähnyt.

Kirjassani leviävän psyykkisen pandemian alkukuvaksi valitsin hämärän unen tai muistikuvan lapsuudestani – hukkumisen pelkoa Korkeasaaren rannassa – joka oli esiintynyt myös yhden ystäväni unessa (Korkeasaaressa tapahtuvana joukkohukuttautumisena) ja toisen ystäväni lapsuudenmuistossa. Kun kuva alkoi toistua sattumalta lukemassani kirjallisuudessa, ja kun lopulta ymmärsin, mistä kuvasta olikaan kysymys, en voinut enää kiistää eräänlaista arkkityyppisten kuvien tiedostamatonta vaikutusta mieleeni. Annoin kuvien johdattaa. Olin astunut perinteisen romanttisen taiteilijan muottiin, taiteilija, joka ennemminkin kanavoi jotain ylimaallista kuin sepittelee ja harkitsee teoksensa itse.

Kirjassani tapahtuu myös eräänlaisia konkreettisia romahduksia (kirjani maailma on perimmältään psyykkinen ja saattaa siksi käyttäytyä symbolisilla tavoilla), joista en ollut aivan varma. Harkitsin niistä luopumista, kunnes kuulin lontoolaisen teatterikatsomon romahduksesta erääseen siteeraamaani kirjaan perustuvan näytelmän – ja juuri sen pienen, psyykkisen kulkutaudin jälkeistä tuhoa kuvaavan unikohtauksen aikana!

Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Tuntui, kuin kirjoittamiseni kutsuisi maailmaan ja elämääni tapahtumia ja ihmisiä, vetäisi niitä puoleensa omituisella, aiemmin kokemattomallani tavalla. Toisinaan mietin, kumpi onkaan tulossa hulluksi: maailma vai minä? (Ja onko kysymys lopulta edes oikein asetettu?) Kuten Wolfgang Pauli Jungin kanssa käymässään kirjeenvaihdossa toteaa, synkronisiteetin emotionaalinen voima on melko vastaansanomaton, kun yhteensattumia alkaa oikein kunnolla kasaantua.

Kaikki prosessin aikana kokemani ei ollut pelkästään jännittävää tai kiinnostavaa, vaan jouduin käymään läpi myös vaikean henkilökohtaisen ja moniulotteisen kriisin. Sieluni on pinnalle päästynäni hieman tasoittunut, ja merkitykset joita näen ympärilläni, ovat taas arkipäiväisempiä. Hieman kaipaan silloista kaiken merkityksellisyyttä, mutta ehkä näin on parempi. Symbolismi on hyvä renki mutta kauhea isäntä. Nyt kuitenkin tiedän, mitä on kirjoittajan psykoosi.

Pinnan alla pimeä

pinnanalla

Se ei voinut olla sattuma. Terapeutti Kaarlo Nuortevan potilas on puhunut lapsuusmuistostaan, jossa hän on vaarassa hukkua eläintarhan edustalla mereen. Pian näky toteutuu Korkeasaaren rannassa, ja Kaarlon huoli saa muodon. Epidemia on alkanut levitä. Se tarttuu sanoista ja katseista, televisio-ohjelmistakin, ja väkijoukoissa sen seuraukset ovat suorastaan tuhoisia.

Kaarlo saa tutkimusparikseen maan johtavan epidemiologin, opiskeluaikaisen tyttöystävänsä Doriksen. Ennen kuin he jäljittävät tartunnan lähteen, uutiset täyttyvät maailmanlopun enteistä: tulva runtelee Tbilisiä ja eläintarhan asukit ryntäävät vapauteen. Budapestissa maa nielaisee joukon mielenosoittajia, jotka putoavat veden täyttämään luolastoon. Unohdetut ja torjutut salaisuudet nousevat pintaan, ja käsillä olevaan uhkaan verrattuna maailmansodat ovat pelkkä varjo. Sairastumassa eivät ole pelkästään ihmiset vaan koko tuntemamme todellisuus.

Pinnan alla pimeä on tiivistunnelmainen psykologinen trilleri, joka yhdistää myytit ja arkkityypit aikamme suurimpiin uhkakuviin. Teos vetää lukijansa paranoian pyörteisiin, joissa mikään ei ole sattumaa, vaan kaikki merkitsee aina myös jotakin muuta.

isbn 978-952-300-302-6
Kansi: Timo Mänttäri
Ilmestyy maaliskuussa 2017

Tiloissa muiden lukemana

Tiloissa
”Laajarinne kirjoittaa sujuvasti ja syvällisesti. Hän tarkastelee tilallisuutta toisinaan varsin filosofisesta kulmasta, mutta aina yleistajuisesti, nivoen pohdiskelut arkeen ja konkretiaan.” (Sinisen linnan kirjasto)

”Teksti soljuu silmissä ja jää mieleen pyörimään, lauseissa on voimaa ja ajatuksissa kirkkautta. Mikä parasta: lukija saa omat muistonsa, kokemuksena ja ajatuksensa heräämään, kuplimaan ja kasvamaan.” (Suketus, Eniten minua kiinnostaa tie)

”Jukka Laajarinteen esseekokolema Tiloissa sai minut ajattelemaan sekä mielentiloja että erilaisia konkreettisia tiloja uudella tavalla. Uskon, että kaikille kirjan lukijoille käy samalla tavalla.” (Juha Pikkarainen, Yle)

”Miten kaupungista voi löytää kiinnostavia asioita, joita ei ole aiemmin huomannut, kun siirtyy valtateiltä sivukujille – tätä jäin pohtimaan, ja aioin liikkua kaupungilla uusia reittejä ja miettiä, mitä en ole aiemmin huomannut.” (Mari A:n kirjablogi)

”Sujuvaa tekstiä lukee mielellään. Kieli on jämptiä asiatekstiä, hauskuus nousee substanssista, tehdyistä havainnoista ja kiinnostavista rinnastuksista.” (Päivi, Hyviä sanoja)

”Nämä ovat esseitä, joita lukiessa ihminen laajentuu.” (Omppu Martin, Reader, why did I marry him?)

”Laajuus onkin Laajarinteen vahvuus. Hän löytää hyvä näkökulmia siihen, kuinka kokemuksemme ovat ympäristön ansiota. Tiloissa pitäytyy kuitenkin enimmäkseen henkevän tutkimuksellisena, eikä haasta lukijaansa epäsovinnaisella ajattelulla.” (Pekka Jäntti, Etelä-Suomen sanomat)

”[…] Laajarinne antaa havaintojensa puhua, ja kovin usein näiden kuunteleminen ja puhutelluksi tuleminen on parasta mitä lukijana voi tehdä.” (Veli-Matti Pynttäri, Parnasso)

”Äkkisiltään ihmisen tilallisuutta, siis eri tilojen ja tiloissa olemisen vaikutelmia, käsittelevä teos kuulostaa aiheeltaan hieman kuivalta ja akateemiselta. Lopputulos on kuitenkin kaikkea muuta.” (Tuukka Hämäläinen, Kouvolan sanomat)

Tiloissa

Tiloissa

Jukka Laajarinne: Tiloissa – esseitä

Kiitetty kirjailija kurkistaa mielen tiloihin

Turisteina olemme valppaita ja aistimme ympäristöämme tarkasti, mutta tutuilla reiteillä kuljemme silmät ummessa. Miten saisimme saisimme säilytettyä matkailijan mielentilan kotinurkillakin? Ja mitä kaikkea koti meille merkitseekään? Missä menevät oman alueeni rajat, ja missä määrin kamppailut tiloista ovat myös kamppailua identiteeteistä? Tiloissa-esseekokoelmassa Jukka Laajarinne pohdiskelee leppoisasti tarinoiden mielen, kehon ja ympäristön suhdetta.
Laajarinne nostaa tilan kokemuksen esimerkiksi tutun ilmiön:  ihminen palaa lapsuuden ympäristöön ja huomaa, miten rakennukset ovat kutistuneet ja etäisyydet lyhentyneet. Ihmisen kasvaessa ympäristön mittasuhteet ovat muuttuneet, sillä tila ja etäisyydet eivät ole objektiivista todellisuutta vaan ne syntyvät vuorovaikutuksessa mielemme kanssa.
Tilat myös ohjailevat mielenliikkeitä: kauppojen musiikki, tuotteiden sijoittelu, valaistus ja arkkitehtuuri eivät ole sattumaa. Niiden tarkoitus on lisätä ostohalukkuutta. Ihminen ei tee valintoja irrallaan muusta maailmasta tai ajattele pelkästään päänsä sisällä. Mieli liittyy aina ympäristöön.
Tiloissa lähestyy mielen tiloja eri näkökulmista, mutta esseitä yhdistää havainto: paikka on sinussa yhtä paljon kuin sinä paikassa.

Jukka Laajarinne on vapaa kirjailija ja filosofian viihdekäyttäjä. Hän on kirjoittanut muun muassa tietokirjan Muumit ja olemisen arvoitus sekä kehutut romaanit Kehys ja 72.

isbn 978-952-300-199-2
kl 04
Kansi: Timo Mänttäri
nidottu, liepeellinen
260 sivua

Kirjallisuuden tilat

Kymmenisen vuotta sitten meillä oli kylpyamme. Niihin aikoihin muistan enimmäkseen lukeneeni ammeessa, minkä seurauksena aika monet tuolloin nautiskelemistani kirjoista kärsivätkin vesivahinkoja. Kesäisin luin parvekkeella, vaikka aurinko paistoikin vähän liian kuumasti.

Nykyisiä lukupaikkojani: Lämpimällä aurinkoisella säällä parveke tai merenranta, normipäivänä kahvila. Iltaisin yritän lukea vähän sängyssä ennen nukkumaanmenoa, mutta yleensä en jaksa vaan alan nukkua.

Kirjoittamiseen sopii työhuone. Tai kahvila. Tai kirjasto, jos on oikein kiire.

Sen sijaan keittiö ja olohuone eivät sovellu sen paremmin lukemiseen kuin kirjoittamiseenkaan. Nuo perheen kanssa jaetut tilat eivät tunnu täysin omiltani, vaan niissä vallitsee keskittymiskyvytön häiriötila – silloinkin kun olen yksin kotona. Kehoni on oppinut paikan: muut ovat olohuoneessa läsnä silloinkin kun eivät ole paikalla. Olohuoneen jännitteitä pakenen esimerkiksi nettiin tai muihin keskittymistä vaatimattomiin tiloihin.

Wanhoina hywinä aicoina osasin lukea myös metroissa, raitiovaunuissa ja busseissa, nykyään ainoastaan junissa, pitkän matkan busseissa ja lentokoneissa.

Mitenkähän muut ihmiset? Osaavatko he lukea ja kirjoittaa missä tahansa?

Taustatöistä, jälleen

Joitakin kirjoja, jotka nykyinen romaanikäsikirjoitukseni on tuonut luettavakseni:

Gaston Bachelard: Vesi ja unet
Jean Shinoda Bolen: Kiireellinen viesti äidiltä
Henri Broms: Alkukuvien jäljillä
Joseph Campbell: Sankarin tuhannet kasvot
Elias Canetti: Joukko ja valta
Clarissa Pinkola Estés: Naiset jotka kulkevat susien kanssa
Henrik Fexeus: Viettelyn jalo taito
Timothy Findley: Ikuisen hämärän vaeltaja
Sigmund Freud: Tapauskertomukset
Sigmund Freud: Maallikkoanalyysin kysymys
Sigmund Freud: Mooses, telepatia ja paholainen
Sigmund Freud: Joukkopsykologia ja egoanalyysi
Erich Fromm: Sigmund Freud’s Mission
Erich Fromm: Unohdettu kieli
Erich Fromm & D.T. Suzuki: Zen ja psykoanalyysi
Gilgamesh
James Hillman: Suicide and the Soul
James Hillman: Archetypal Psychology
James Hillman: City & Soul
Allan Hobson: Unennäöstä. Johdatus unitutkimukseen
James Hollis: Kenen elämää elät?
James Hollis: Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa
C.G. Jung: Kärsimyksestä
C.G. Jung: Unia, ajatuksia, muistikuvia
C.G. Jung: The Red Book
C.G. Jung: Kohti totuutta
C.G. Jung: Yliluonnollisen psykologiaa
C.G. Jung: Piilotajunnan psykologiaa
The Gnostic Jung
Jung on Synchronicity and the Paranormal
Arthur Koestler: Parapsykologiaa vai yhteensattumia?
Alexandre Kojève: Johdatus Hegelin lukemiseen
Gary Lachman: Tajunnan alkemistit
Gustave Le Bon: Joukkosielu
Anne Lindholm-Kärki: Unet ja arkkityypit. Naisen sisäiset tiennäyttäjät
Petri Meronen: Kuullessaan sanan psykoanalyysi
Thomas Moore: Seksin sielu
David Morehause: Selvänäköinen soturi
Wilhelm Reich: Fasismin massapsykologia
Ingrid Riedel: Unet ja elämänkaari
Jon Ronson: Vuohia tuijottavat miehet
Oliver Sacks: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi
Oliver Sacks: Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia
Rupert Sheldrake: Morphic Resonance
Rupert Sheldrake: Miksi koirasi tietää, milloin olet tulossa kotiin
Markku Siivola: Unien opissa
Anna-Brita Ståhl: Unen kuvat. Jungilaista unien tulkintaa
James Surowiecki: Joukkojen viisaus
Juhani Syrjä: Minotauros. Epätieteellinen kirjoitus
Nick Totton (toim.): Psychoanalysis and the paranormal
Morris West: Maailma on lasista tehty
Colin Wilson: Piilotajunnan valtias C.G. Jung