Itsensäpaljastajan kulunut vuosi

Vuodenvaihde onperinteinen ajankohta tehdä kaikenlaisia tilinpäätöksiä, kirjoittaa listoja ja tilastoja. Miltä näyttikään kulunut vuosi?

1. Lukeminen

Luin vuoden kuluessa 64 kirjaa, joista 42 fiktiota ja runoutta, 21 ei-fiktiota, ja yksi kirja on nyt hukkunut tässä kuviossa johonkin, mutta en kyllä jaksa etsiä virhettä. Miesten kirjoittamia joukosta on 36, naisten kirjoittamia 25. Loput sekakoosteisia.

Parhaimmiksi esitän seuraavia:

Marianna Kurtto: Tristania.

Laura Gustafsson: Pohja. Kirjallisia tyylikeinoja monipuolisesti käyttävää, itsesäälimättömän räväkällä kielellä kirjoitettua autofiktiota. Jos olisin lukenut tämän kirjan ennen kuin kirjoitin uusimmassa Särössä julkaistun esseeni, olisi esseestä saattanut tulla toisen näköinen.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 6. Osien 2-5 kuluessa yhä turhemmaksi muuttunut Taisteluni-sarja saa hienon, metafiktiivisen päätöksen, joka tekee tavallaan edellisistäkin osista jotenkin hyviä.

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika. Kirjaa lukiessani kerroin Facebookissa seuraavaa: ”Kun luen fiktiota, en juuri koskaan kiinnostu sen henkilöistä henkilöinä. Hehän ovat silkkaa mielikuvituksen tuotetta. Sen sijaan olen kiinnostunut heistä kerronnallisina ratkaisuina ja siitä, miten ja millaisiksi heidät on kirjoitettu, ja millaista ihmiskäsitystä he kenties ilmentävät ja niin edelleen. Mutta en ole kiinnostunut heistä henkilöinä. He eivät elä vaan ovat konstruktioita. Joskus, äärimmäisen harvoin, ehkä muutaman vuoden välein tapahtuu kuitenkin jotain muuta. Fiktiivinen hahmo alkaakin elää, ja huomaan kiinnostuvani hänestä henkilönä, melkein kuin hän olisi oikea ihminen. En oikein osaa analysoida, mikä tähän johtaa. Ihme ja sanojen taikaa. Tämä nyt tuli mieleeni Pauliina Vanhatalon Pitkää valotusaikaa lukiessani.”

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva.

E.T.A. Hoffmann: Yökappaleita. Goottilaisen romantiikan klassikoita. Elämää suurempia tunteita, mesmerismiä, rakkauden riivauksia ja romahtaneita linnoja. Sitä itseään, siis. Hieman epätasainen kokoelma, mutta muutama kertomus onnistui koskettamaan aika vahvasti.

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja. Kieron mustalla huumorilla maalattuja raadollisuuden avauksia.

Hannah Arendt: Adolf Eichmann Jerusalemissa. Eichmannin oikeudenkäynnistä kertova reportaasi on monin paikoin ällistyttävää luettavaa. Se ei esittele ainoastaan vähälahjaista sotarikollista, vaan nostaa esille kaikenlaisia itsepetoksia, joiden varassa niin natsit kuin juutalaisetkin elivät niin sodan aikana kuin vielä sen jälkeenkin. Absurdit yksityiskohdat saavat pyörittelemään päätä.

Roland Barthes: Rakastuneen kielellä. Fragmentaarinen teos rakastumisen kauhuista. Monia oikein osuvia havaintoja.

Daphne du Maurier: Serkkuni Raakel. Tämän luin jo vuonna -16, mutta koska olin jo silloin julkaissut edellisen listani, laitetaan tämä nyt tähän vielä.

Tähän loppuu blogaukseni yleishyödyllinen osuus. Alkaa minäminä-orientoitunut navankaivelu.

2. Terveys ja elämäntavat

Vaikken ketään muuta kiinnostakaan, laitetaan tähän nyt tämmöisiäkin, koska nykyään kaikki kuuluu laittaa someen. Suolta minulta ei ole kuitenkaan tähystetty, joten jääköön tämä uudenvuodenkooste ilman kuvitusta.

Puhelimeni mukaan olen kävellyt päivittäin keskimäärin 6,8 km ja noussut 26 kerrosta. Aktiivirannekkeella saisin varmaan isompia lukemia, koska se olisi aina mukana, mutta riittäköön tämä tarkkuus. Se, että puhelin kuitenkin mittää näitä asioita, on ollut merkittävä aktivoija elämässäni. Siitä lähtien, kun muutama vuosi sitten huomasin ominaisuuden, en ole esimerkiksi käyttänyt hissiä oikeastaan koskaan. On kiva saada aiempaa parempia tuloksia.

Vastaavista motivointisyistä asensin kännykkääni juopottelunseurantaohjelman nimeltä OttoMitta. Erään käyttöjärjestelmäpäivityksen yhteydessä ohjelma lakkasi toimimasta täydellisesti ja käytöstä tuli vähän aiempaa vaivalloisempaa, mutta hyvä ohjelma se on kuitenkin. Suosittelen. Alkoholia on vuoden mittaan kulunut 566 annosta eli runsaat puolitoista annosta päivässä. Se on vähemmän kuin keskivertosuomalaisella ja selvästi vähemmän kuin vuonna 2016, mutta tavoittelen ensi vuodeksi taas pienempää lukemaa.

Kiipeilykertoja kertyi 109 kpl, joista suurin osa sisällä, koska se on ajankäytöllisesti tehokkainta. Muita liikuntasuorituksia näytän kirjanneeni 146; nämä koostuvat enimmäkseen melonnasta, murtsikasta, juoksulenkeistä, salsatunneista ynnä selkää avaavasta sauvakävelystä eli dementiahiihdosta.

Ai niin. Pari kuukautta sitten asensin puhelimeeni ohjelman, joka mittaa kännykkässä viettämääni aikaa. Huh huh. 3-4 tuntia menee helposti päivässä, eikä yksi ohjelma lisää ole auttanut asiaa paljonkaan.

 

Mainokset

Surujen saari

Marianna Kurtto: Tristania

Tristan da Cunha on eteläisestä Atlantin valtamerestä kohoava tulivuori, maailman syrjäisin asuttu saari. Vuonna 1961, aikana johon Marianna Kurton romaani sijoittuu, saarella asui 264 asukasta, jotka kaikki jouduttiin evakuoimaan tulivuoren purkautuessa. Tristania kertoo tiiviistä, eristyneestä ihmisyhteisöstä, jonka jokainen yksilö tuntee pienen maailmansa kaikki muut asukkaat henkilökohtaisesti. Saarelta muutetaan pois tai sinne tullaan aniharvoin.

Kirjaa voi helposti lähestyä hyvänä ns. lukuromaanina: Siinä on selkeä juoni, kiinnostava elävä miljöö, uskottavaa ihmiskuvausta ja henkilöitä, joihin on helppo eläytyä. Tähän teoksen ansiot eivät kuitenkaan jää. Kurton tausta runoilijana tai kenties vain taito ja vahva esteettinen näkemys tekevät Tristaniasta jotakin erityisempää.

Ensinnäkin kieli. Kurton lauseet on kuin hieno sää: kuulaita ja kauniita. Rytmi on hyvä. Kieli ei pönötä tukkeena maailman edessä vaan lainehtii vaivattomasti eteenpäin. Sitä on helppo lukea. Samalla se on kuitenkin luovaa ja oivaltavaa, osuu hyvin valituilla sanoilla tarkasti oikeisiin kohtiin. Helppolukuisuudestaan huolimatta Tristanian kieli kiertää latteudet kaukaa.

Toiseksi kompositio. Kun rakenne on yhtä tematiikan kanssa, tunnen lukijana kiitollisuutta.

Tristania on kertomus etäisyydestä. Kaukaisella saarella ollaan lähekkäin, ihmisten kohtalot ovat tiukassa yhteydessä toisiinsa. Yksikään ihminen ei ole saari, kuten John Donne aikoinaan kirjoitti. Paitsi että Tristaniassa jokainen on saari. Kaikilla on salaisuutensa. Kaikkein lähimmätkin ihmiset peittelevät toisiltaan menetyksiään, pilaantuneita unelmiaan ja pahoja tekojaan, surevat salaa ja pitävät kaikessa hiljaisuudessa etäisyyttä, koska eivät muuta osaa. Joskus kuoren alla mylläävät voimat ovat liikaa, ja silloin, niin, joskus saaret myös räjähtelevät.

Lukekaa!

Fragmentteja lukupäiväkirjastani

10.7. Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika
Hyvin harvoin, ehkä vain muutaman vuoden välein, käy niin, että jokin romaanihenkilö on niin hyvin kirjoitettu, että alan kiinnostua hänestä nimenomaan henkilönä, en pelkästään kirjallisena konstruktiona. Pitkän valotusajan Aarni kuuluu näihin poikkeuksiin; hän on jotakin harvinaisen elävää.

15.7. Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä
Säälimättömän suora kuvaus rakastuneen ihmisen sekoilusta ja itsepetoksesta. Viileän kaunistelemattomuuden ja ironian välinen raja… onko sitä?

12.8. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Romaanin tärkein piirre on sen psykomaantieteellinen juonenkuljetus. Kaupunki-innovaattori tarkastelee toimialuettaan ideoina, ylhäältä käsin, mutta ei ole oikein kartalla oman menneisyytensä kanssa. Läpijuoksumatkallä lapsuutensa reiteillä hän joutuu tekemisiin sen kanssa, että paikoillakin on muistinsa. Fyysinen matka äitisuhdetta avaavana terapiana.

10.9. Sinikka Vuola: Replika
[…] kuin vieroitusoireissa tuskailevan Walt Disneyn kynästä. […] Väkevän feminiinisellä äänellä puhuva miespuolinen kertoja pintauttaa vanhan kysymyksen: onko kielellä sukupuolta?

15.9. Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia
Kronologisesti järjestetyn kokoelman varhaisimpien novellien nuorekas kömpelyys puhuttelee. Janssonin kehittymisen kirjoittajana ja kuvittajana, hänen erityislaatuisuutensa kypsymisen seuraaminen on kiinnostavaa. Jännittävintä on juuri tämä metataso: Bulevardi on paljon enemmän kirja Janssonista kuin Janssonin kirjoittama kirja.

 

Parapsykologinen tutkimus

Luin työasioissa Peter Tompkinsin ja Christopher Birdin kirjan Kasvien salattu elämä. Olin lukenut sen aiemmin noin 10-vuotiaana, ja silloin sen näennäistieteelliset todistelut kasvien telepaattisuudesta ja korkeasta tietoisuudesta tekivät vaikutuksen. Tällä kertaa vastaani vyöryi kaikenlaista jännittävää: koetuloksia joita ei voitu toistaa, koska kyseessä oli henkilökohtainen kasvisuhde. Surkeasti dokumentoituja koejärjestelyjä. New age -henkistä huuhaata. Enimmäkseen teos onnistui viihdyttämään hassuudellaan.

Eräissä telepatiakokeissa huomattiin, että kasvit väsyivät testeihin. Aluksi saatiin aika hyviäkin tuloksia, mutta pidemmän päälle ei. Tämä palautti mieleeni eräät viime vuosisadan ihmistenväliset telepatiatutkimukset, joissa C. G. Jung teki saman havainnon: hyviä tuloksia saadaan koesarjojen alussa. Koehenkilöillä on tapana herpaantua ajan kanssa, eivätkä he pidemmän päälle enää onnistukaan lukemaan kätkettyjä kortteja. Tästä minulla oli omakohtaistakin kokemusta. Silloin lapsena, varhaisteininä, teimme ystäväni kanssa ESP-koesarjoja kotitekoisilla Zener-korteilla joissa oli viittä erilaista symbolia: aaltoja, risti, ympyrä, neliö ja tähti. Aluksi olimme innoissamme: osuimme selvästi useammin oikeaan kuin todennäköisyyksien mukaan olisi pitänyt! Valitettavasti tulokset alkoivat kuitenkin huonontua jossain vaiheessa.

Sama väsymisilmiö on havaittavissa myös psykokinesiassa. Heitin tänään noppaa, tavoitteenani saada mahdollisimman suuria numeroita. Sarja alkoi näin:

5, 4, 2, 6, 2, 2, 2, 6, 5, 4

Kymmenen ensimmäisen heiton jälkeen keskimääräinen tulokseni oli 3,8. Aika lailla parempi kuin odotettavissa oleva keskiarvo 3,5!

Jatkoin heittämistä:

3, 2, 5, 1, 4, 2, 6

17 ensimmäisen heiton jälkeen keskiarvo oli edelleen osapuilleen 3,6. Ei enää ihan yhtä hyvä, mutta parempi kuin keskimäärin kuitenkin. Toisto syö miestä. Jatko sujui paljon huonommin:

3, 3, 3, 3, 6, 1, 1, 6, 3, 6, 3

28 heiton jälkeen keskiarvoni oli enää 3,54, vain hieman odotusarvon yläpuolella.

Yllä oleva nopanheittosarja on aito. Siihen liittyvät reaktiot sen sijaan olivat rekonstruktiota lapsuuteni itsepetoksesta, samasta, johon Jung ja moni muu parapsykologi on sortunut. Välitilinteon hetket ovat toiveikkaan mielen ratkaisuja. Ne näyttävät positiivisilta, joskin heikkeneviltä tuloksilta. Kymmenen heiton kohdalla olisi ollu hieno hetki lopettaa!

Mutta miten olisi käynyt, jos olisin lopettanut seitsemään heittoon? Keskiarvoni olisi ollut surkea 3,3.
14. heiton jälkeen olisin ollut odotusarvossa, 24. heiton kohdalla sen alapuolella.

Tarinan opetus: Hyvään koejärjestelyyn kuuluu ennalta määrätty otos, jonka on oltava riittävän suuri. Otantaa ei saa keskeyttää silloin, kun tulos sattuu miellyttämään. Se on vähintään itsepetosta, pienenkin tilastollisten menetelmien koulutuksen saaneen tekemänä suoranaista petkutusta.

Duende Aino Kallaksen Sudenmorsiamessa

Johdatus musiikkiesitykseen Aino Kallaksen nimipäivillä.
Duende on espanjankielisessä kansanperinteessä alkujaan henkiolento, jonkinlainen paholainen, haltija tai tonttu, joita elää erityisesti metsäisillä seuduilla, joilla ne pystyvät taikakeinoillaan houkuttelemaan kulkijoita eksyksiin. Sanalla on yhteinen, talon herruudesta juontava etymologia esimerkiksi ‘despootin’ ja ’tontun’ kanssa. Tällaiset metsään eksyttävät henkiolennot ovat varsin universaalia mytologiaa. Muualta maailmasta mainittakoon vaikkapa eräiden pohjoisamerikkalaisten kansojen tuntemat wendigot tai windigot, jotka saattoivat vallata uhrinsa sielun, tyypillisesti silloin kun tämä oli metsästysretkellä. Wendigo eksytti uhrinsa ja riivasi sitten tämänkin itsensä kaltaiseksi karvaiseksi metsän saalistajaksi.

Teille kuulijoille lienee tutumpi se saarenmaalainen Metsän Henki, Diabolus sylvarum, joka Sudenmorsiamessa ottaa Aalon valtaansa sudenmetsästyksen yhteydessä: ”Henki, jolla on suolla ja korvessa kotonsa, rohkia ja pelvotoin, voiman ja vapauden henki, mutta myös raivon ja väkivallan, salattu yli ymmärryksen, siivekäs niin kuin myrskytuuli ja palava niin kuin maailman sydän, mutta kuitenkin Pimeyden kahleissa.”

Mainittakoon sivumennen, että myös pohjoismaiset tontut saattoivat aiheuttaa vaikeuksia, jos ihminen kohteli eläimiä kaltoin. Tekee mieli tulkita, että tämä eläinten nujertamiseen ja metsästämiseen liittyvä kuvasto varoittaa siitä, mitä tapahtuu, jos yritämme nitistää tai kahlita sisäisen eläimemme.

Mutta takaisin Iberian niemimaalle. Ainakin 1700-luvulta lähtien duendella on tarkoitettu myös sellaista vahvaa ajatusta tai miellettä, vimmaa joka ottaa ihmisen valtaansa ja ajaa tätä – ketä mihinkin. Kiihkoa. Talon herraa. Tästä kiihkosta Federico García Lorca alkoi puhua taidetta synnyttävänä voimana. Flamencossa tai syvässä laulussa duende on tunteen paloa, joka ottaa myös kuulijansa valtaan. Se on esityksen tai taideteoksen sielu. Vaikka esitys olisi kuinka taidokas, laulajan ääni harjaantunut ja soittajan sormet näppärät, tai vaikka runon sanat olisivat kuinka hienosti laitetut, ilman duendea teos jää tyhjäksi ja sieluttomaksi. Koska flamenco ei täten ole pohjimmiltaan tekniikka- tai taitolaji – tai edes esteettinen akti – on jopa kyseenalaistettu, onko se varsinaisesti taidetta; on sanottu, että syvä laulu on ennemminkin kuin ansaan jääneen pedon ulvontaa.

Lorcan mukaan duende on paholaismainen voima tai henki ihmisen sisällä, jonka kanssa käytävästä kamppailusta taide kohoaa täydellisyyteen. Se on jotakin, jonka kuka tahansa voi tuntea, mutta jota ”yksikään filosofi ei ole selittänyt”. Huomatkaa samansuuntaisuus ”yli ymmärryksen” menevän Diabolus sylvarumin kanssa. Lorcan sanoin siellä, missä on demonisia ”mustia sointuja”, on myös duendea. Ja päin vastoin: rakkauslaulusta, josta puuttuu pimeä puoli ja tuska, puuttuu myös duende. Lorcan duende lähestyykin ajatuksena intohimoa, tai kuten monessa kielessä latinan vaikutuksesta sanotaan, passiota. Passion alkuperäinen merkitys on: tuska. Intohimo on kärsimystä.

Sekä Lorcan että Kallaksen tuotannossa toistuu aivan erityinen duenden hallitsema näyttämö tai asetelma. Tämä näyttämö on porvarillisten perinnäistapojen säätelemä avioliitto, jonka ulkopuolelle suuntautuva intohimo repii ihmisten – näiden kirjailijoiden teksteissä nimenomaan naisten – sydämiä. Kuten tiedämme, Kallakselle kamppailu duenden kanssa oli juuri tässä muodossaan hyvin henkilökohtainen, ja sen tuloksena syntyi muun muassa Surmaava Eros -trilogia. Vastaavasti Lorcan näytelmät Veren häät, Bernarda Alban talo ja Doña Rosita ovat täynnä kirottuja, Eroksen riivaamia naisia, jotka rakastuvat liittojensa ulkopuolelle, ja toisinaan intohimo johtaa heidät kuolemaan. Doña Rosita oli Lorcan itsensä sanoin ”näytelmä espanjalaisesta teeskentelystä, näytelmä nautinnonkaipuusta, joka naisten täytyy väkipakolla tukahduttaa syvälle kiihkeään sydämeensä.” Lorcan oma kamppailu oli myös luonteeltaan eroottinen, mutta avioliitosta vapauteen riutuvan naisen kuva oli, toisin kuin Kallaksen tapauksessa, ennemminkin henkilökohtaisen peittelyä kuin paljastamista.

Vaikka tämä erityinen näyttämöllepano oli kummallekin taiteilijalle keskeinenosa heidän tuotantoaan, on se vain yksi monista mutta satunnaisista Aino Kallaksen ja andalusialaisen runouden kohtaamispisteistä. Esiin voidaan nostaa myös tapa, jolla niin Lorca kuin Kallaskin loivat kansanperinteen pohjalta modernia symbolistista taidetta. Diasporisuus ja ”Krohnin suvun kulkuriveri” puolestaan on helppo nähdä Kallasta ja espanjalaisia gitanoja yhdistävinä mielentiloina.

Mainitut samankaltaisuudet ovat kuitenkin banaaleja, tietyssä mielessä liian tavallisia, liian itsestäänselviä. Ihmiset kokevat samanlaisia asioita, ihmiset kärsivät samanlaisia intohimon tuskia kaikkialla maailmassa. Mutta kuten suuren taiteen voima ei ole taituruudessa, ei se ole myöskään omaperäisyydessä, eikä se katoa tavanomaisuuteen tai kliseisiin. Olennaista on duende. Onko teoksessa sielua? Välittyykö se vastaanottajalle?

Onko Aino Kallaksen tuotannossa sielua? Onko Sudenmorsiamessa duendea?
Tähän on vain yksi mahdollinen vastaus: Ouuu-uuu! Uuuuuu, ou, ou, ouuuuuuu!

***

Kirjallisuutta:

Aino Kallas: Sudenmorsian
Aino Kallas: Reigin pappi
Aino Kallas: Barbara von Tisenhusen
Aino Kallas: Elämäni päiväkirjat 1-2
Leskelä-Kärki, Melkas & Hapuli (toim.): Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta
Federico García Lorca: Doña Rosita ja muita näytelmiä
Federico García Lorca: Veren häät ja muita näytelmiä
Timothy Mitchell: Flamenco Deep Song
Francisco Umbral: Lorca, kirottu runoilija
Juha Varto & Hakim Attar: Syvä laulu

Dorian Gray ja psykoanalyysi

Luin pitkästä aikaa Oscar Wilden tunnetuimman teoksen, Dorian Grayn muotokuvan. Tällä kertaa huomioni kiinnittyi teoksen sanoisinko ”freudilaisiin” piirteisiin.

Kuten Freudin, myöskään Wilden käsitys ihmisestä ei ollut monoliittinen, vaikuttimensa tiedostava kartesiolainen subjekti. Eksplisiittisiin psykologisiin mietteisiin päästään, kun nuori Dorian Gray on ylevästi rakastunut ihanaan näyttelijättäreen:

”[Lordi Henry] alkoi pohtia kykenisimmeköhän koskaan tekemään psykologiasta niin täydellisen tieteen, että elämän pieninkin pulpahdus avautuisi meille. Nykyisellään ymmärsimme itsemme aina väärin ja toiset aniharvoin oikein. […] Dorianin äkillinen mieletön rakastuminen Sibyl Vaneen oli varsin mielenkiintoinen ilmiö. […] Yksinkertainen tuo intohimo ei kuitenkaan ollut vaan pikemminkin erittäin mutkikas. Se, mikä oli aluksi ollut puhdasta poikasen aistivaistoa, oli muuntunut mielikuvituksen voimasta, muuttunut joksikin, mikä oli nuorukaisen itsensä mielestä kaukana aisteista ja juuri siksi entistäkin vaarallisempaa. Ne intohimot, joiden alkuperän valehtelemme itsellemme, tyrannisoivat meitä voimakkaimmin.”

Kuten lainauksesta huomaamme, Wilde luonnostelee kirjassaan sekä torjuttujen viettien vaikutukset käyttäytymiseen että sublimaation idean.

Torjuttu onkin romaanin keskeinen teema. Kun Dorianin toiminta johtaa rakastetun kuolemaan, hän tuttaviensa hämmennykseksi kieltäytyy suremasta. Jo seuraavana päivänä hän sanoutuu eilisestä irti: ”‘Mitä tekemistä käytännön aikavälillä on tämän kanssa? Vain pinnalliset ihmiset tarvitsevat vuosia päästäkseen eroon jostakin tunteesta. Mies, joka on itsensä herra, lopettaa surun yhtä helposti kuin löytää ilon.’”

Teoksen tärkein motiivi, muotokuva, alkaakin näyttäytyä Dorianin torjuttuna, jonka hän piilottaa talonsa kouluhuoneeseen, lapsuuden muistojensa joukkoon. Torjutun kohtaaminen muuttuu Dorianille koko ajan vaikeammaksi: ”Minä en taida pystyä menemään tuonne”, hän ajattelee. Ja: ”Haluan aina unohtaa, mitä olen tehnyt.”

Joissain kohdissaan teos saa jungilaisempiakin sävyjä. Taulu, torjuttu on ihmisen ominta, hänen sielunsa. Muotokuvaa vastaan hyökätessään Dorian Gray hyökkääkin itseään vastaan.

Wilde on Freudia paremmin jyvällä siinä, miten vaikea tekemisiään ja traumojaan on unohtaa. Pahat asiat pystyy salaamaan muttei unohtamaan. Torjunta ei lakaise asioita tiedostamattomaan. Wilde ylittää Freudin ajattelun myös siinä, että kirjoitti henkilökuvauksensa taideteokseksi, kun taas Freud erehtyi luulemaan mielleyhtymiään tieteeksi ja kaupitteli kakkainsestin yleistettävänä kuvauksena ihmisestä.

Freudilaiset pitävät mielellään edellä mainittuja havaintoja psyykestä Freudin keksintöinä, ja antavat hänelle kunnian tiedostamattomankin keksimisestä. Niiltä osin kuin psykoanalyysissä on mitään tolkkua, ajatukset eivät kuitenkaan olleet Freudin keksintöjä. Psykoanalyysin keksijä oli vain osa aikansa virtauksia; tiedostamattomastakin puhuttiin laajalti jo ennen häntä. Popularisoijana ja itsensä brändääjänä Freud oli kuitenkin omaa luokkaansa.

Dorian Grayn muotokuva julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1891, kun taas psykoanalyysi syntyi maailmaan vasta muutama vuotta myöhemmin.

Tekstilainaukset Jaana Kapari-Jatan suomennoksesta.

Kummalta mieheltä ottaisit vastaan savukkeen?

freud   wilde

Miten Raakeliin rakastutaan

serkkuni-raakelOlen hiljattain käynnistyneen kirjaprojektini vuoksi lueskellut jonkin verran kaikenlaista kartanokirjallisuutta ja goottilaisehkoa romantiikkaa. Joulun pyhinä palasin Daphne du Maurierin pariin. Lapsena luin häneltä jotain kauhua, Linnut ainakin, mutta silloin olin varmaan liian keskenkasvuinen vaikuttuakseni. Tällä kertaa vuorossa oli Serkkuni Raakel (My Cousin Rachel, 1951).

Nostan romaanista esiin vain yhden piirteen – yritän vähän madaltaa blogauskynnystäni –, tavan jolla du Maurier kuvaa rakastumista.

Kertoja Filip (alkuteoksessa Philip. Kyllikki Mäntylän nimet kotouttava käännös vuodelta 1952 tuntuu nykyään vähän omituiselta) muodostaa vähien ennakkotietojen perusteella serkustaan Raakelista erilaisia epämiellyttäviä mielikuvia. Raakelin saavuttua aateliskartanoon pitkäksi venyvälle vierailulle mielikuvat saavat kyytiä. Ja tässä du Maurier ei ole ainoastaan hyvä vaan mestarillinen. Serkkuni Raakel on kenties psykologisesti tai oikeastaan fenomenologisesti tarkkanäköisin rakastumiskuvaus, jonka olen lukenut.

Kertoja kuvaa tapahtumia tarkasti ja totuudenmukaisesti:

Raakelin ilmeet ovat eloisia ja kiinnostavia: Hän kääntyi katsomaan minua ja hänen suunsa värisi naurusta, vaikka hänen silmänsä olivat juhlalliset.

Raakel kohtelee palvelusväkeä ystävällisesti ja arvostaen. Katkelma dialogista puutarhurin kanssa esimerkiksi näyttää tältä:
– Luulin aina osaavani ammattini, mutta rouva Ashley tietää enemmän puutarhanhoidosta kuin minä koskaan tulen tietämään. Hän saa minut tuntemaan itseni aivan oppimattomaksi.
 – Loruja, Tamlyn, sanoi Raakel serkkuni, – minä tiedän vain puista ja pensaista. Mitä taas tulee hedelmiin – minulla ei ole pienintäkään aavistusta esimerkiksi miten persikoita kasvatetaan. Ja muistakaa, te ette ole näyttänyt minulle vielä kasvihuonetta. Teidän pitää tehdä se huomenna.

Koirat luottavat naiseen ja alkavat seurata tätä kaikkialle.

Ja niin edelleen. Philip ei kuvaile tunteitaan. Hän kuvailee Raakelia. Kerronta poimii naisesta kaikenlaista kaunista ja ihastuttavaa – ja tekee sen enimmäkseen reflektoimatta. Filip ei kerro ihastuneensa naisessa tähän ja tähän, vaan näyttää tämän sellaisena kuin itsekin näkee, valikoivalla katseella mutta alleviivaamatta. Yllä olevien tekstikatkelmien johdannot ovat minun, Filip ei vastaavia tulkintoja tee.

Tragediahan siitä seuraa, ja myös huonot merkit ovat näkyvillä alusta asti. Loppukin on häiritsevä, ja täyttää sen tavoitteen, jonka kirjailija on itselleen asettanut: että hänen teoksensa jäisivät kummittelemaan lukijan mieleen vielä lukemisen jälkeenki. Mutta ei siitä sen enempää. Olennaista on kuitenkin tämä: en muista koskaan lukeneeni yhtä upeaa kuvausta siitä, miten rakastuvan ihmisen mieli toimii. Nyt hyllyssäni odottaakin iso nippu lisää du Maurierin kirjoja. Odotan niiltä paljon.