Duende Aino Kallaksen Sudenmorsiamessa

Johdatus musiikkiesitykseen Aino Kallaksen nimipäivillä.
Duende on espanjankielisessä kansanperinteessä alkujaan henkiolento, jonkinlainen paholainen, haltija tai tonttu, joita elää erityisesti metsäisillä seuduilla, joilla ne pystyvät taikakeinoillaan houkuttelemaan kulkijoita eksyksiin. Sanalla on yhteinen, talon herruudesta juontava etymologia esimerkiksi ‘despootin’ ja ’tontun’ kanssa. Tällaiset metsään eksyttävät henkiolennot ovat varsin universaalia mytologiaa. Muualta maailmasta mainittakoon vaikkapa eräiden pohjoisamerikkalaisten kansojen tuntemat wendigot tai windigot, jotka saattoivat vallata uhrinsa sielun, tyypillisesti silloin kun tämä oli metsästysretkellä. Wendigo eksytti uhrinsa ja riivasi sitten tämänkin itsensä kaltaiseksi karvaiseksi metsän saalistajaksi.

Teille kuulijoille lienee tutumpi se saarenmaalainen Metsän Henki, Diabolus sylvarum, joka Sudenmorsiamessa ottaa Aalon valtaansa sudenmetsästyksen yhteydessä: ”Henki, jolla on suolla ja korvessa kotonsa, rohkia ja pelvotoin, voiman ja vapauden henki, mutta myös raivon ja väkivallan, salattu yli ymmärryksen, siivekäs niin kuin myrskytuuli ja palava niin kuin maailman sydän, mutta kuitenkin Pimeyden kahleissa.”

Mainittakoon sivumennen, että myös pohjoismaiset tontut saattoivat aiheuttaa vaikeuksia, jos ihminen kohteli eläimiä kaltoin. Tekee mieli tulkita, että tämä eläinten nujertamiseen ja metsästämiseen liittyvä kuvasto varoittaa siitä, mitä tapahtuu, jos yritämme nitistää tai kahlita sisäisen eläimemme.

Mutta takaisin Iberian niemimaalle. Ainakin 1700-luvulta lähtien duendella on tarkoitettu myös sellaista vahvaa ajatusta tai miellettä, vimmaa joka ottaa ihmisen valtaansa ja ajaa tätä – ketä mihinkin. Kiihkoa. Talon herraa. Tästä kiihkosta Federico García Lorca alkoi puhua taidetta synnyttävänä voimana. Flamencossa tai syvässä laulussa duende on tunteen paloa, joka ottaa myös kuulijansa valtaan. Se on esityksen tai taideteoksen sielu. Vaikka esitys olisi kuinka taidokas, laulajan ääni harjaantunut ja soittajan sormet näppärät, tai vaikka runon sanat olisivat kuinka hienosti laitetut, ilman duendea teos jää tyhjäksi ja sieluttomaksi. Koska flamenco ei täten ole pohjimmiltaan tekniikka- tai taitolaji – tai edes esteettinen akti – on jopa kyseenalaistettu, onko se varsinaisesti taidetta; on sanottu, että syvä laulu on ennemminkin kuin ansaan jääneen pedon ulvontaa.

Lorcan mukaan duende on paholaismainen voima tai henki ihmisen sisällä, jonka kanssa käytävästä kamppailusta taide kohoaa täydellisyyteen. Se on jotakin, jonka kuka tahansa voi tuntea, mutta jota ”yksikään filosofi ei ole selittänyt”. Huomatkaa samansuuntaisuus ”yli ymmärryksen” menevän Diabolus sylvarumin kanssa. Lorcan sanoin siellä, missä on demonisia ”mustia sointuja”, on myös duendea. Ja päin vastoin: rakkauslaulusta, josta puuttuu pimeä puoli ja tuska, puuttuu myös duende. Lorcan duende lähestyykin ajatuksena intohimoa, tai kuten monessa kielessä latinan vaikutuksesta sanotaan, passiota. Passion alkuperäinen merkitys on: tuska. Intohimo on kärsimystä.

Sekä Lorcan että Kallaksen tuotannossa toistuu aivan erityinen duenden hallitsema näyttämö tai asetelma. Tämä näyttämö on porvarillisten perinnäistapojen säätelemä avioliitto, jonka ulkopuolelle suuntautuva intohimo repii ihmisten – näiden kirjailijoiden teksteissä nimenomaan naisten – sydämiä. Kuten tiedämme, Kallakselle kamppailu duenden kanssa oli juuri tässä muodossaan hyvin henkilökohtainen, ja sen tuloksena syntyi muun muassa Surmaava Eros -trilogia. Vastaavasti Lorcan näytelmät Veren häät, Bernarda Alban talo ja Doña Rosita ovat täynnä kirottuja, Eroksen riivaamia naisia, jotka rakastuvat liittojensa ulkopuolelle, ja toisinaan intohimo johtaa heidät kuolemaan. Doña Rosita oli Lorcan itsensä sanoin ”näytelmä espanjalaisesta teeskentelystä, näytelmä nautinnonkaipuusta, joka naisten täytyy väkipakolla tukahduttaa syvälle kiihkeään sydämeensä.” Lorcan oma kamppailu oli myös luonteeltaan eroottinen, mutta avioliitosta vapauteen riutuvan naisen kuva oli, toisin kuin Kallaksen tapauksessa, ennemminkin henkilökohtaisen peittelyä kuin paljastamista.

Vaikka tämä erityinen näyttämöllepano oli kummallekin taiteilijalle keskeinenosa heidän tuotantoaan, on se vain yksi monista mutta satunnaisista Aino Kallaksen ja andalusialaisen runouden kohtaamispisteistä. Esiin voidaan nostaa myös tapa, jolla niin Lorca kuin Kallaskin loivat kansanperinteen pohjalta modernia symbolistista taidetta. Diasporisuus ja ”Krohnin suvun kulkuriveri” puolestaan on helppo nähdä Kallasta ja espanjalaisia gitanoja yhdistävinä mielentiloina.

Mainitut samankaltaisuudet ovat kuitenkin banaaleja, tietyssä mielessä liian tavallisia, liian itsestäänselviä. Ihmiset kokevat samanlaisia asioita, ihmiset kärsivät samanlaisia intohimon tuskia kaikkialla maailmassa. Mutta kuten suuren taiteen voima ei ole taituruudessa, ei se ole myöskään omaperäisyydessä, eikä se katoa tavanomaisuuteen tai kliseisiin. Olennaista on duende. Onko teoksessa sielua? Välittyykö se vastaanottajalle?

Onko Aino Kallaksen tuotannossa sielua? Onko Sudenmorsiamessa duendea?
Tähän on vain yksi mahdollinen vastaus: Ouuu-uuu! Uuuuuu, ou, ou, ouuuuuuu!

***

Kirjallisuutta:

Aino Kallas: Sudenmorsian
Aino Kallas: Reigin pappi
Aino Kallas: Barbara von Tisenhusen
Aino Kallas: Elämäni päiväkirjat 1-2
Leskelä-Kärki, Melkas & Hapuli (toim.): Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta
Federico García Lorca: Doña Rosita ja muita näytelmiä
Federico García Lorca: Veren häät ja muita näytelmiä
Timothy Mitchell: Flamenco Deep Song
Francisco Umbral: Lorca, kirottu runoilija
Juha Varto & Hakim Attar: Syvä laulu

Dorian Gray ja psykoanalyysi

Luin pitkästä aikaa Oscar Wilden tunnetuimman teoksen, Dorian Grayn muotokuvan. Tällä kertaa huomioni kiinnittyi teoksen sanoisinko ”freudilaisiin” piirteisiin.

Kuten Freudin, myöskään Wilden käsitys ihmisestä ei ollut monoliittinen, vaikuttimensa tiedostava kartesiolainen subjekti. Eksplisiittisiin psykologisiin mietteisiin päästään, kun nuori Dorian Gray on ylevästi rakastunut ihanaan näyttelijättäreen:

”[Lordi Henry] alkoi pohtia kykenisimmeköhän koskaan tekemään psykologiasta niin täydellisen tieteen, että elämän pieninkin pulpahdus avautuisi meille. Nykyisellään ymmärsimme itsemme aina väärin ja toiset aniharvoin oikein. […] Dorianin äkillinen mieletön rakastuminen Sibyl Vaneen oli varsin mielenkiintoinen ilmiö. […] Yksinkertainen tuo intohimo ei kuitenkaan ollut vaan pikemminkin erittäin mutkikas. Se, mikä oli aluksi ollut puhdasta poikasen aistivaistoa, oli muuntunut mielikuvituksen voimasta, muuttunut joksikin, mikä oli nuorukaisen itsensä mielestä kaukana aisteista ja juuri siksi entistäkin vaarallisempaa. Ne intohimot, joiden alkuperän valehtelemme itsellemme, tyrannisoivat meitä voimakkaimmin.”

Kuten lainauksesta huomaamme, Wilde luonnostelee kirjassaan sekä torjuttujen viettien vaikutukset käyttäytymiseen että sublimaation idean.

Torjuttu onkin romaanin keskeinen teema. Kun Dorianin toiminta johtaa rakastetun kuolemaan, hän tuttaviensa hämmennykseksi kieltäytyy suremasta. Jo seuraavana päivänä hän sanoutuu eilisestä irti: ”‘Mitä tekemistä käytännön aikavälillä on tämän kanssa? Vain pinnalliset ihmiset tarvitsevat vuosia päästäkseen eroon jostakin tunteesta. Mies, joka on itsensä herra, lopettaa surun yhtä helposti kuin löytää ilon.’”

Teoksen tärkein motiivi, muotokuva, alkaakin näyttäytyä Dorianin torjuttuna, jonka hän piilottaa talonsa kouluhuoneeseen, lapsuuden muistojensa joukkoon. Torjutun kohtaaminen muuttuu Dorianille koko ajan vaikeammaksi: ”Minä en taida pystyä menemään tuonne”, hän ajattelee. Ja: ”Haluan aina unohtaa, mitä olen tehnyt.”

Joissain kohdissaan teos saa jungilaisempiakin sävyjä. Taulu, torjuttu on ihmisen ominta, hänen sielunsa. Muotokuvaa vastaan hyökätessään Dorian Gray hyökkääkin itseään vastaan.

Wilde on Freudia paremmin jyvällä siinä, miten vaikea tekemisiään ja traumojaan on unohtaa. Pahat asiat pystyy salaamaan muttei unohtamaan. Torjunta ei lakaise asioita tiedostamattomaan. Wilde ylittää Freudin ajattelun myös siinä, että kirjoitti henkilökuvauksensa taideteokseksi, kun taas Freud erehtyi luulemaan mielleyhtymiään tieteeksi ja kaupitteli kakkainsestin yleistettävänä kuvauksena ihmisestä.

Freudilaiset pitävät mielellään edellä mainittuja havaintoja psyykestä Freudin keksintöinä, ja antavat hänelle kunnian tiedostamattomankin keksimisestä. Niiltä osin kuin psykoanalyysissä on mitään tolkkua, ajatukset eivät kuitenkaan olleet Freudin keksintöjä. Psykoanalyysin keksijä oli vain osa aikansa virtauksia; tiedostamattomastakin puhuttiin laajalti jo ennen häntä. Popularisoijana ja itsensä brändääjänä Freud oli kuitenkin omaa luokkaansa.

Dorian Grayn muotokuva julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1891, kun taas psykoanalyysi syntyi maailmaan vasta muutama vuotta myöhemmin.

Tekstilainaukset Jaana Kapari-Jatan suomennoksesta.

Kummalta mieheltä ottaisit vastaan savukkeen?

freud   wilde

Miten Raakeliin rakastutaan

serkkuni-raakelOlen hiljattain käynnistyneen kirjaprojektini vuoksi lueskellut jonkin verran kaikenlaista kartanokirjallisuutta ja goottilaisehkoa romantiikkaa. Joulun pyhinä palasin Daphne du Maurierin pariin. Lapsena luin häneltä jotain kauhua, Linnut ainakin, mutta silloin olin varmaan liian keskenkasvuinen vaikuttuakseni. Tällä kertaa vuorossa oli Serkkuni Raakel (My Cousin Rachel, 1951).

Nostan romaanista esiin vain yhden piirteen – yritän vähän madaltaa blogauskynnystäni –, tavan jolla du Maurier kuvaa rakastumista.

Kertoja Filip (alkuteoksessa Philip. Kyllikki Mäntylän nimet kotouttava käännös vuodelta 1952 tuntuu nykyään vähän omituiselta) muodostaa vähien ennakkotietojen perusteella serkustaan Raakelista erilaisia epämiellyttäviä mielikuvia. Raakelin saavuttua aateliskartanoon pitkäksi venyvälle vierailulle mielikuvat saavat kyytiä. Ja tässä du Maurier ei ole ainoastaan hyvä vaan mestarillinen. Serkkuni Raakel on kenties psykologisesti tai oikeastaan fenomenologisesti tarkkanäköisin rakastumiskuvaus, jonka olen lukenut.

Kertoja kuvaa tapahtumia tarkasti ja totuudenmukaisesti:

Raakelin ilmeet ovat eloisia ja kiinnostavia: Hän kääntyi katsomaan minua ja hänen suunsa värisi naurusta, vaikka hänen silmänsä olivat juhlalliset.

Raakel kohtelee palvelusväkeä ystävällisesti ja arvostaen. Katkelma dialogista puutarhurin kanssa esimerkiksi näyttää tältä:
– Luulin aina osaavani ammattini, mutta rouva Ashley tietää enemmän puutarhanhoidosta kuin minä koskaan tulen tietämään. Hän saa minut tuntemaan itseni aivan oppimattomaksi.
 – Loruja, Tamlyn, sanoi Raakel serkkuni, – minä tiedän vain puista ja pensaista. Mitä taas tulee hedelmiin – minulla ei ole pienintäkään aavistusta esimerkiksi miten persikoita kasvatetaan. Ja muistakaa, te ette ole näyttänyt minulle vielä kasvihuonetta. Teidän pitää tehdä se huomenna.

Koirat luottavat naiseen ja alkavat seurata tätä kaikkialle.

Ja niin edelleen. Philip ei kuvaile tunteitaan. Hän kuvailee Raakelia. Kerronta poimii naisesta kaikenlaista kaunista ja ihastuttavaa – ja tekee sen enimmäkseen reflektoimatta. Filip ei kerro ihastuneensa naisessa tähän ja tähän, vaan näyttää tämän sellaisena kuin itsekin näkee, valikoivalla katseella mutta alleviivaamatta. Yllä olevien tekstikatkelmien johdannot ovat minun, Filip ei vastaavia tulkintoja tee.

Tragediahan siitä seuraa, ja myös huonot merkit ovat näkyvillä alusta asti. Loppukin on häiritsevä, ja täyttää sen tavoitteen, jonka kirjailija on itselleen asettanut: että hänen teoksensa jäisivät kummittelemaan lukijan mieleen vielä lukemisen jälkeenki. Mutta ei siitä sen enempää. Olennaista on kuitenkin tämä: en muista koskaan lukeneeni yhtä upeaa kuvausta siitä, miten rakastuvan ihmisen mieli toimii. Nyt hyllyssäni odottaakin iso nippu lisää du Maurierin kirjoja. Odotan niiltä paljon.

Vuoden parhaat 2016

En yleensä ehdi lukea sitä, mikä on kuuminta hottia juuri nyt, vaan kiinnostavat uutuuskirjat joutuvat samaan luetaan-kun-ehditään -pinoon kuin muutkin. Siksipä, kun nyt jälleen listaan vuoden tärkeimpiä lukukokemuksiani, eivät ne enimmäkseen ole uutuuksia. Listoja on joka tapauksessa hauska laatia, joten tässä, ei missään järjestyksessä:

Søren Kierkegaard: Pelko ja vavistus
Tämä kestää lukukertoja. Lukijan (minun) tietyt elämänkokemukset avaavat kirjaa ennemminkin kuin toisin päin, mikä puolestaan alleviivaa Kierkegaardin filosofian kokonaisnäkemystä. Kyseessä ei ole spekulatiivinen järjestelmä, vaan elämä ymmärretään vain elämällä, valintoja tekemällä.

Hanne Ørstavik: Det finns en stor öppen plats i Bordeaux
Vahvan norjalaiskirjailijan toiseksi uusimman romaanin ruotsinnos kertoo runollisesti vaikeasta parisuhteesta, rakkauden tarpeesta ja merkityksestä. Tämä ja uudempi På terrassen i mørket ovat temaattisesti ja asetelmallisesti toistensa sisarteoksia, ja itselleni niiden arvo nousee ennen kaikkea siitä, miten ne tekevät naisnäkökulmaa ymmärrettäviksi tietyissä haastavissa tilanteissa. Samalla ne esittävät eksistentiaalisen haasteen: voinko välttää olemasta rakkaudessa kuin norsu posliinikaupassa?

Mircea Eliade: Ikuisen paluun myytti
Uskonto”tieteen” klassikko tarjosi oivalluksia tai vanhojen oivallusten läpimenoja itseäni pitkään kiehtoneesta syklisen ajan ongelmatiikasta. Elämä saa merkitystään toistosta yhtä lailla kuin tapahtumien ainutkertaisuudestakin. Uuden alun mahdollisuus!

Marie Kondo: Kon Mari
Tätä et osannut odottaa! Tietyt kirjan periaatteet, kuten pystyyn viikkaamisen menetelmä ja poista kaikki mikä ei tuota iloa, ovat auttaneet vaatekomeron hallinnassa ja vähän muussakin siivoamisessa.

Mary Shelley: Frankenstein. Uusi Prometheus
Tarina lienee kaikille tuttu. Tämänkertaisessa luennassani näin Frankensteinin ja Hirviön aiempaa selvemmin saman mielen kahtena vastakkaisena puolena. Hieno kompositio, mainio kertomus!

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku
Tästä kirjoitinkin jo aiemmin. Mahtavasti erilaisilla kirjoittamisen ja lukemisen konventioilla leikittelevä rakenne- ja kerrontakokeilu!

Emily Brontë: Humiseva harju
Hullumpi ja ankeampi teos kuin osasin ollenkaan arvata. Ja mieleenpainuva! Tästäkin jo kirjoitin.

Aino Kallas: Sudenmorsian
Sudenmorsian! Ouuuuu-uuuu! Suhtauduin kirjaan hieman ennakkoluuloisesti, mutta sen symbolinen voima, hämmästyttävän hieno kieli ja nykyaikaiset kerrontaratkaisut… Jos olisi pakko nimetä vain yksi, vuoden kaikkein väkevin lukukokemus, se olisi tässä. Ouuu-uuu!

Laura Gustafsson: Korpisoturi
Täytyyhän listalla yksi tänäkin vuonna julkaistu kirja olla. Gustafsson kirjoittaa upeaa koivuklapiproosaa! Lakonisen iskevä kieli, jolla sivilisaation romahdusta odotteleva kertoja ajattelee, tuo mieleen Kari Hotakaisen parhaat romaanit. Gustafsson on mennyt survivalistimiehen ajatteluun huolellisesti: päähenkilössä hämmästyttävät ja ilahduttavat samanaikainen johdonmukaisuus ja koomisuus (nämä kulkevat aika usein käsi kädessä), inhimillinen lämpö ja kova suojakuori. Huolellisesti tehdyt taustatyöt näkyvät ihan joka tasolla.

Rakkaus ei ole tunne

humiseva-harjuLuin hiljattain Emily Brontën Humisevan harjun. Romaani osoittautui viehättävän brutaaliksi kertomukseksi yorkshirelaisten hillbillyjen ihmissuhteista – ja yllätti minut täysin. Kirjasta puhutaan usein rakkausromaanina, ja sellaisena se ei kerta kaikkiaan vastannut ennakko-odotuksiani.

Cathyn ja Heathcliffin välinen suhde alkaa lempeänä hyväntahtoisena rakkautena, joka väärinkäsitysten ja strategisten valintojen vuoksi kääntyy katkeraksi ties-miksi, johon sisältyy kostonhimoa, kiihkeää halua ja kaipuuta, ja joka liittyvä tuhoisa sitoumus ulottuu jopa kuoleman tuolle puolen. Ensimmäinen reaktioni oli: Tämä ei ole rakkaus- vaan vihatarina. Juuri mikään päähenkilöiden toiminnassa tai tunne-elämässä ei vastaa käsityksiäni rakkaudesta. Sillä eikö rakkaus ytimeltään ole sitoutunutta tahtoa elää niin, että rakastettu voi mahdollisimman hyvin? Eikö romaani kerro ennemminkin Heathcliffin tarpeesta tulla rakastetuksi ja tuon tarpeen tyydyttämättä jäämisen aiheuttamasta vihasta? Miten usein me sekoitammekaan rakkauden tarpeen itse rakkauteen!

Ajauduin kuitenkin jatkopohdintoihin. Mistä puhumme, kun puhumme rakkaudesta? Ensireaktioni heijasteli erinäisiä agapen piirteitä, tiettyä pyyteettömyyttä ja hyväntahtoisuutta. Mutta Humisevan harjun intohimo olikin luonteeltaan eroottista, eikä eros ole koskaan pyyteetön. Eros on halua, jonka hulluksitekevyyttä on pelätty ja kunnioitettu niin pitkään kuin siitä on kirjoitettu. Eros on vienyt sankareita ja sankarittaria paitsi täyttymyksen huipuille, myös sotiin, epätoivoon, loukattuna tai torjuttuna vihanpitoon. Se voi olla totaalisen yhteensulautumisen tai -kuuluvuuden tunnetta, ja romaanihahmoiltakin odottamani hyväntahtoinen huolenpito on tavallisesti mukana kuvioissa. Freudilaiset saavat näistä piirteistä insestisiä kiksejä. Platonin romaanihahmolle nimeltä Sokrates rakkaus oli ilmiö, joka alkoi lihallisista himoista mutta saattoi hyvin hoidettuna kehittyä viisaaksi suhteeksi koko maailman hyvyyttä kohtaan. Kristityille se on tahtotila. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Alkaa näyttää ilmeiseltä, että rakkaus ei ole tietty yksittäinen tunne. Voisimmeko siis tarkoittaa rakkaudella jotakin sumean logiikan joukkoa, toisiaan muistuttavien tunteiden perheyhtäläistä ryhmää? Emme aivan, sillä vaikkapa mustasukkainen omistushalu ja toiselle hyvän tahtominen eivät varsinaisesti muistuta toisiaan kovinkaan paljon.

Sen sijaan rakkaus on toisiinsa kietoutunut sikermä tunteita, ajatuksia, mielikuvia, ideaaleja, käyttäytymistapoja. Mikään yksittäinen piirre tai tunne ei itse asiassa riitä: voin himoita toista tai olla häntä kohtaan hyväntahtoinen tai haluta jakaa salaisuuteni hänen kanssaan ilman, että r-sanan käytölle on aihetta.

Rakkaus on kompleksi.

(Erilaiset rakkaudet sitten kyllä muodostavat wittgensteinilaisittain perheyhtäläisen ryhmän. )

Rakkauden tarve on sittenkin aika usein rakkautta itseään; kenties Heathcliffin katkeruus ja Cathyn dramaattiset pelitkin ovat. Ehkä vihakin voi olla.

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku

Aivan ensimmäiseksi Nabokovin mestariteoksessa huvittaa sen rakenne. Lukijan käsissä onkin tohtori Kinboten toimittama laitos ystävänsä John Shaden viimeiseksi jääneestä runoelmasta Kalvas hehku: esipuhe, sitten itse runoelma, lopuksi yli kaksisataasivuinen kommentaari.

Kinbote osoittautuu heti kättelyssä itseään ja Zemblan kuningassukua täynnä olevaksi sekopääksi, joka lukee Shaden runoelmaa puhtaasti omista lähtökohdistaan, itseään vasten peilaten, usein lukemansa tekstin lähes kokonaan sivuuttaen. Kalvasta hehkua on helppo alkaa lukea tulkinnan mielivaltaisuutta käsittelevänä absurdina komediana tai parodiana.

Kinbotelainen lukemisen tapa on tietenkin meille monille tai ehkä jopa kaikille tuttu. Harvassa lienevät kirjailijat, joiden teoksiin ei joku läheinen tai etäinen olisi paranoidisti lukenut itseään. Lievemmässä muodossa kinbotelainen luenta on sitä, että näemme teoksessa kuin teoksessa itsemme ja peilaamme sen tapahtumia tai muuta sisältöä omiin kokemuksiimme, välinpitämättöminä niille osille tekstiä, jotka eivät satu ”koskettamaan”. (Huomattakoon, että tämän näkökulman esille tuominen edustaa itsekin kyseistä ilmiötä.)

Koomisia vaikutelmia synnyttävät myös Shaden Kalvaan hehkun jambiset säkeet. Kekseliäisiin loppusointuihin pakotettu jankkaava poljento on mielestäni aina ollut ennen kaikkea hassu ilmaisun muoto, silloinkin kun itse sisältö on vakava. Tatata taa, tatata tat-tataa. Kristiina Drewsin suomennos on muuten aivan upea!

Runosäkeet ja mielipuolen kirjoittamat fragmentaariset kommentit kasvavat nopeasti höpsöyden ulkopuolelle: ne kehittyvät monitasoiseksi, juonevaksi kertomukseksi, josta ei puutu traagisiakaan piirteitä.

Kalvaan hehkun lukeminen ei ole vaikeaa; sekä suuri kertomus että sen kieli soljuvat eteenpäin vaikeuksitta. Yllätyksiä, hienoja yksityiskohtia ja runsautta. Kaikki mahdollisuudet ottaa teos ihan vain omalaatuisena seikkailukertomuksena. Kirjan paljon puhuttu hankaluus on ennen kaikkea tulkinnallista vaikeutta. Harvinaisen epäluotettava kertoja tarjoaa monta haastetta ja kompastuskiveä sille, joka haluaa tietää, mitä ”todella” tapahtui ja kuka tuo tohtori Kinbote oikeastaan edes on. Tällaiselle lukijalle kyseessä on dekkari, jossa salapoliisin osaan joutuu itse.

patrick-stewart-x-men
Kuva: Charles Xavier Patrick Stewartin näyttelemänä.

Toistosta ja esikuvista

Ikuisen paluun myytissä Mircea Eliade esittää, että arkaaiselle ihmiselle aika on syklistä, ei historiallista. Niin uskonnolliset riitit kuin arkinen elämäkin perustuvat jumalten ja myyttisten sankarien tekojen jäljittelemiselle. Toiston alkuperä antaa teoille merkityksen, arkkityyppiset mallit takaavat toimintatavan oikeellisuuden ja tekevät elämän kärsimyksestä siedettävää.

Me modernit ihmiset saatamme ajatella elävämme ainutlaatuisista hetkistä koostuvassa historiassa ja olevamme ainutlaatuisia yksilöitä, mutta luulenpa, että olemme pohjimmiltamme sittenkin ennen kaikkea toistavia eläimiä. Opimme keskeiset elämäntaitomme vanhempia ihmisyksilöitä matkimalla, ja yhteisön jäseninä asetumme enemmän tai vähemmän valmiisiin tehtäviin. Silloinkin, kun olemme vapaimmillamme, irrallisimmillamme ja uutta luovimmillamme, toteutamme arkkityyppisiten esikuvien antamia malleja. Esimerkkeinä mainittakoon myyttinen taiteilija, tutkija, seikkailija. Maailmaa kiertävä ja yhteiskunnan rajoitteita välttelevä hippi ei ole historiassa uusi eikä etenkään omaperäinen ilmiö, vaan yhtä lailla ihasteltu kuin ylenkatsottukin arkkityyppinen hahmo, josta on tehty elokuvia, kirjoja ja lauluja. Malli, jonka voi hylätä tai hyväksyä. Sama pätee eettisiin ihanteisiimme: emme me keksi niitä ”omasta päästämme”.

Jäljittely on biologinen taipumuksemme, lajityypillistä toimintaa, perimmäistä ihmisyyttä. Kun valitsen toimintatapoja, joiden parissa olen oma aito itseni, valitsen toimintatapoja, jotka ovat jo valmiiksi olemassa. Löydän itseni mallikuvien maailmasta.

Inhimillinen aitous onkin mitä suurimmassa määrin – jäljittelemistä.