Yksisilmäisestä lukutavasta

SK:n taannoisessa vessapaperijutussa puhuttiin kaiken muun muassa niistä odotuksista, joita suomalaiset kirjallisuudelta odottavat. Enemmän tai vähemmän implisiittisen väitteen mukaan kirjallisuuden odotetaan edelleen olevan realistista. En allekirjoita väitettä; lukijoita ja yleisöjä on nykyään joka lähtöön. Olin myös muutama vuosi sitten seurannut Jäiset jumalat -nuorisoromaanini luentaa erilaisissa kritiikeissä, ja kiinnostavaa kyllä, scifi- ja fantasiapiireissä teoksen kaksoiskoodausta ei kovinkaan usein tajuttu: kirjaa luettiin – haluttiin lukea – nimenomaan scifinä ja fantasiana, ja sellaisena sitä myös sätittiin. Olin kuitenkin kirjoittanut sen tiukasti tiettyjen realististen periaatteiden mukaan: kirjassa ei lainkaan kuvailtu ilmiöitä eikä teknologiaa, jotka eivät olisi tai olisi olleet arkea ja todellisuutta joillekin jossakin päin maailmaa. Mutta siis ei, realismin vaatimusta en ole koskaan kirjoittajana kohdannut, mutta yksinkertaisen, yksitasoisen kerronnan odotuksia toisinaan.

Eilen ja toissapäivänä tulin kuitenkin iloisesti yllätetyksi: Sekä Rouva Huu että Finlandia Junior -raati olivat löytäneet kuvakirjaamme näkökulman, jota en ollut itse tullut edes ajatelleeksi. Kirjan kerrontahan rakentuu suurelta osalta kahden narratiivin väliselle ristiriidalle: teksti – isän selitykset lapselleen siitä, miksi mitäkin tapahtuu – kertoo arkitodellisuudesta, kuvat hurjasta agenttiseikkailusta. Ristiriidassa oli nähty muiden tulkintojen lisäksi arkirealistinen mahdollisuus, että kuvissa nähty seikkailu onkin vain lapsen mielikuvitusta. Hassua kyllä, kuvat olivat tähän asti olleet minulle kertomuksen ”todellisuutta”, sanat sumutusta.

Pienen hetken, mietin, miksi lukijat halusivat tarjota realistisen luentavaihtoehdon. Oliko maassamme sittenkin vallalla realistisen luennan salakavala pohjaimu? Vai onko niin, että kirjallisuudessa sanaa pidetään edelleen painavampana kuin kuvaa? (Muistan, kuinka Timo Parvelan ja Virpi Talvitien Keinulauta löi minut joskus ällikällä, koska olin pitänyt sanaa totuutena, kuvaa… pelkkänä kuvituksena.) Mietiskelyni osoittautuivat nopeasti turhiksi. Lukijat olivat tällä kertaa avanneet tekstin kaikki mahdollisuudet. Olin itse sortunut lukemaan tahallani monimerkitykselliseksi rakentamaani tarinaa vain yhdestä näkökulmasta.

Tekijät kirjan takana

Tekijät kirjan takana

Se kasvi oli purrut kaikkia!

Kasviolipurrut

Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta on yksi vuoden parhaista… öö… mistä? Yksi teoksen hienouksista on juuri sen luokaton hybridiluonne. Se menee yhdellä kertaa lasten kuvakirjasta, sarjakuva-albumista ja surrealistisesta kuvataideteoksesta. Kerronta etenee luontevasti sekä unien että todellisuuden tasoilla ja käy välillä teoksen luomisprosessia käsittelevällä metatasolla, mutta pysyttelee koko ajanmaanläheisenä ja kepeänä.

Se, mikä kirjan varsinaisesti nostaa vuoden parhaiden joukkoon, juontaa kuitenkin sen syntyprosessista. Sen aiheena ovat Aino Tietäväisen 3-6-vuotiaana näkemät pahat unet, jotka isä-tytär-kombo on sitten yhdessä kertonut ja piirtänyt kirjanpainajaiskuviksi. Vain pahaa unta toteuttaa näin eräitä Surrealismin manifestissa (Breton, 1924) vaadittuja ideaaleja, joiden mukaan lasten, hullujen ja sisäisten impulssien pitää päästä kontrolloimattomina kuuluville. Kun kertomaan päästetään lapsi, ja vieläpä tämän unikuvat, ja kun tämän annetaan osallistua kuvitukseenkin, päästään bretonilaiseen nyrjähtäneisyyteen, joka onnistuu kuin onnistuukin herättämään lukijassaan outoa levottomuutta. Surrealismissa on voimaa edelleen.

Pahaaunta-kansi

Tietäväisten uniteos, kuten suurin osa surrealistisesta taiteesta ei tietenkään täytä surrealismin alkuperäisintä ajatusta täysin hillitsemättömästä automaatiosta. Vaikka alkuperäiset visiot onkin yritetty pitää keskiössä, ovat tekijät joutuneet turvautumaan aivan perinteisiin tietoisen suunnittelun, valinnan ja karsinnan menetelmiin. Ja hyvä niin.

Unista on tietenkin tehty taidetta vaikka kuinka pitkään. Erityisen arvokkaaksi teoksen kohottaakin sen sivuilta välittyvä lapsen ääni. Lastenkulttuurihan on meillä päin ollut perinteisesti yksinomaan aikuisten kulttuuria lapsille, vaikka kokemus osoittaa, että lapset suorastaan janoavat toisten lasten tuottamaa taidetta. Tällä kertaa toisinkin päin. Mutta… Mitä hemmettiä? Kirjastoväki, jota noin muuten yleensä arvostan, näyttää ainakin pääkaupunkiseudulla mokanneen Tietäväisten kirjan kanssa. Yksipuolisen luokittelun seurauksena ainoatakaan kappaletta ei ole päätynyt lastenosastoille, vaikka lasten, jos kenen, luulisi saavan kirjasta erityisen paljon irti. Aiheenkin luulisi puhuttelevat heitä jopa aikuisia enemmän.

Lasten ja aikuisten yhteistyö on myös toisaalla tuottanut aivan mahdottoman hienoa ja jotenkin häiritsevää taidetta. Vai mitä mieltä olette näistä:

The Monster Engine
Child’s Own Studio
The Busy Mockingbird

Painossa: Isä vaihtaa vapaalle

Kansi näyttää tältä:

540150_10200949880095245_269876667_n

Jotkut kirjat syntyvät helpommin kuin toiset. Tai ainakin niiden isoimmat haasteet lankeavat jonkun toisen harteille. Siitä – ja tekstin pienimuotoisuudesta huolimatta – myös Isä vaihtaa vapaalle oli yli neljävuotinen projekti/prosessi, johon liittyy monenlaisia käänteitä: Ensin eräs kustannustoimittaja hylkäsi käsikirjoituksen. Pari vuotta myöhemmin toinen innostui siitä. Seuraavaksi kustannuspoliittiset seikat johtivat kirjalle alun perin suunnitellun kuvittajan hylkäämiseen ja muihin erinäisiin muutoksiin. Tilalle löydettiin Timo Mänttäri, joka toteutti teoksen upealla retrotyylillä – käsikirjoituksesta olen jäävi sanomaan yhtään mitään, mutta ainakin tulossa on kaunis esine!

Ilmestymisajankohtana näyttäisi olevan 15.5.

Isä vaihtaa vapaalle

Puolukan isä päättää viettää enemmän aikaa tyttärensä kanssa ja jää pois töistä. Salaisen agentin tehtäviä ei ole kuitenkaan helppo jättää. Yhteisestä lomasta muodostuu hurja karkumatka pakoon työelämän paineita. Minne mennä, kun luottokortti on kuoletettu ja autokin aivan räjähtänyt?

Minulla on ollut ilo työskennellä linjamies Timo Mänttärin kanssa lasten kuvakirjan parissa. Jos erityisiä yllätyksiä ei putoa niskaamme, Isä vaihtaa vapaalle ilmestyy WSOY:n kustantamana toukokuussa.

Tässä pieni tiiseri:

661

 

Erlend Loe: Kurt kuriirina

Erlend Loen Kurt-kirjat ovat olleet minun ja tyttäreni suuria suosikkeja siitä lähtien, kun luimme niistä ensimmäisen nelisen vuotta sitten. Niiden viehättävin piirre on kerronnan kauttaaltaan läpäisevä naivismi. Vaikka aiheet ja teemat saattavat olla aikuisia ja joskus hyvinkin karuja, tekee henkilöiden ja kirjoittajan lapsellisuus niistä absurdeja ja hauskoja, mitä Kim Hiorthøyn kuvitukset tukevat parhaimmillaan älyttömän hienosti. Erityisen hassua on, että Kurt-kirjojen aikuiset käyttäytyvät kuin päiväkotilapset.

Ne kaksi tohtoria, jotka järjestävät juhlat, ovat nimeltään Tohtori Nina ja Tohtori Petter. Kun Kurt on seissyt itsekseen kauan aikaa, tohtori Petter tulee Kurtin luo kysymään, miten menee. Kurt sanoo, että menee ihan hyvin.
Ajatko sinä vielä trukkia? tohtori kysyy.
Ajan, vastaa Kurt.
Viihdytkö siinä hommassa? tohtori utelee.
Pidän paljon trukin ajamisesta, Kurt kertoo.
Olen aina pitänyt.
Tohtori nyökkää. Mutta ei kai se ole kovin tärkeää, hän sanoo.
Mitä sinä tarkoitat? Kurt kysyy.
Tarkoitan ettei trukin ajaminen voi mitenkään olla yhtä tärkeää kuin jotkut muut ammatit, tohtori selittää.
Millaiset muut ammatit? Kurt kysyy.
Minun työni esimerkiksi, tohtori sanoo. Tai minun vaimoni työ. Me olemme molemmat lääkäreitä. Huolehdimme siitä, että ihmiset ovat terveitä ja pirteitä. Se on hyvin tärkeää. Miten luulisit käyvän, jos kaikki vain pyörisivät ympäriinsä sairaina koko ajan?
Ei kai siinä kovin hyvin kävisi, Kurt arvelee.
Siinäs näet, tohtori sanoo.
Mutta minusta on tärkeää ajaa trukkiakin, Kurt sanoo.
Onko sinulla esimerkiksi hakulaitetta? tohtori kysyy.
Mikä se on? Kurt ihmettelee.
Kurt ei tiedä, mikä hakulaite on! tohtori huutaa tohtori Ninalle ja muutamalle muulle tohtorille, jotka seisovat vähän kauempana. Kaikki tohtorit nauravat aika äänekkäästi.
(Kurt on tärkeä, 2004. Suom. Tuula Tuuva.)

Sarjassa toistuu rakenne, jossa Kurt saa välillä mahdollisuuden, välillä tulee pakotetuksi jättää työnsä satamassa. Trukkia ajaen hän kulkee absurdista seikkailusta toiseen ja kaikki ovat lapsellisia ja psykologisesti läpinäkyviä, ja se, mikä lienee pienen lapsilukijan tai -kuulijan näkökulmasta normaalia, on aikuisen silmissä tolkutonta, usein myös hillittömän osuvaa. Vaikka monet sarjan kirjoista tökkivätkin erinäisiä yhteiskunnallisia ja muita kipupisteitä, ne tekevät sen hauskasti: tökkäisyt ennemminkin kutittavat kuin satuttavat. Sarjan viides, Kurttila, sen sijaan lähestyy – ja kenties ylittää – vaarallista lahkoa kuvatessaan hyvän maun ja sopivaisuuden rajoja. Tästä kävimmekin keskustelua pari vuotta sitten.

Hiljattain ilmestynyt Kurt kuriirina vie sarjaa uuteen suuntaan.

Tuplaten Kurttilaa paksumpi, alaviittein varusteltu seikkailuromaani on edeltäjistään poiketen selvemmin nuorten- kuin lastenkirja. Ironinen kaksoiskoodaus tekee siitä kuitenkin edelleen myös aikuiselle sopivaa luettavaa. Aikuiselle paremmin kuin laselle avautunevat esimerkiksi viitteet työelämän muutokseen, trendipelleilyyn, Israelin ”turva-aitaan” – ja Jules Vernen parodiointi.

Kurt kuriirina alkaa tilanteesta, jossa pohjoisnorjalaiset separatistit ovat ajaneet maan sisällissodan partaalle, puhelinlinjat ovat poikki. Rupisen näköisiä kapinallisia johtaa naamioitumisen mestari, pirullinen Hektor Hellføkk, muhahahahaha, ja Kurt lähtee trukkeineen kuljettamaan salaista viestiä kauas pohjoiseen, Vuoremijoen suussa sijaitsevalle etelämieliselle satamalaiturille. Matka johtaa avioeroon ja lasten heitteillejättöön (paitsi että päiväkoti-ikäinen Bud piiloutuu trukin konehuoneeseen salamatkustajana). Matkalla tapahtuu sitten vaikka mitä, esimerkiksi tällaista:

Kurt ajaa trukillaan vahingossa lehmän päälle. Maanviljelijä on hyvin vihainen ja haluaa tasapainottaa tilanteen ajamalla jonkin sellaisen päälle, mistä Kurt välittää. ”Anna jotain, minkä päälle voin ajaa!” Kurtin ehdottama kynänpätkä ei kelpaa, ja kohta tielle on sidottuna Kurtin pieni poika (joka salaisen tehtävän vuoksi esittää Kurtin veljeä), ja maajussi ottaa leikkuupuimurilla vauhtia. Ai niin. Kurt on ihastunut matkallaan salaperäiseen Annelianeen.

Anneliane oli herännyt ja seisoi puristaen Kurtin kättä suunniltaan pelosta sen vuoksi, mitä oli tapahtumassa. Kurtin ajatukset olivat sekavammat. Toisaalta hänestä oli vaikea ajatella, että leikkuupuimuri ajaisi pian hänen nuorimman poikansa päälle, ja toisaalta hänestä oli jännittävää, kun Anneliane piti häntä niin lujasti kädestä.
Budia pelotti kamalasti tulla yliajetuksi.
[…]
– Pää pystyyn, veli, Kurt rohkaisi. Se varmaan sattuu hiukan, mutta ei kestä kauan. Sitten pääset paljon parempaan paikkaan, jossa kaikki ovat ystäviä ja kirsikkapuut kukkivat ja veljet auttavat aina toisiaan. Niin ei valitettavasti ole tässä murheen laaksossa.

(Suom. Tuula Tuuva)

Takakannessa mainostetaan, että Loen trukkikuski on jo julistettu Norjan omaksi Homer Simpsoniksi. Vaatimattomuutta. Homer Simpson naurattaa myös, mutta Kurt on jotakin omaperäisempää, jotakin, mikä onnistuu edelleen herättämään minussa nykyään jo muuten erittäin harvinaisia faniuden tuntemuksia.

Kuvassa pohjoisnorjalaisia.

Kirjan aika: Tabut eli mistä nuorille ei saisi kirjoittaa ja miksi

Verkatehtaalla Hämeenlinnassa on paraikaa meneillään Kirjan aika -tapahtuma. Osallistun paneelikeskusteluun kello 13. Tervetuloa kauhistelemaan!
Tapahtuman ohjelma tämän linkin takana.

Väkivalta ja tornitalot

Suhteeni kaupunkeihin, niihin, joista lapsuudessani puhuttiin ”betoniviidakkoina”, on ollut aina romanttinen. Kuhmoisista tai Orimattilasta katsottuna Lahti oli kiinnostava paikka, lahtelaisen silmissä Helsinki oli jotakin, elokuvien ja kirjojen New Yorkista ja vastaavista puhumattakaan. Olen urbaaniromantikko ehkä eniten juuri lapsena lukemistani ja näkemistäni kertomuksista johtuen. Sellaiset teokset kuin West Side Story ja Juokse, poika, juokse piirsivät pikkupojan mieleeni suurkaupungin, joka on outo ja vaarallinen – ja juuri siksi kiinnostava. Se oli jotakin aivan muuta kuin se varsin turvallinen elämä, jota olen todellisuudessa aina elänyt.

Kaupunki on aina enemmän kuin iso kylä. Minulle eräs kiehtovan kaupungin tunnusmerkeistä on aina ollut korkea rakentaminen. Se on tuonut asutuskeskuksiin vertikaalisen ulottuvuuden, tehnyt latteasta kolmiulotteisen. Tämä (suur)kaupunkitilan kolmiulotteisuus on sivumennen sanottuna yksi aivan keskeisimpiä asioita super- ja naamiosankariviihteessä, ja ilman vertikaalista ulottuvuutta koko lajia tuskin olisi. Mitä jäisi Lepakko- tai Hämähäkkimiehestä jäljelle kaksi- tai kolmekerroksisen rakennuskannan keskellä?

(Kuva: Esikoiskirjani kansi by Sami Saramäki. Taustalla Hotelli Torni.)

Rappioromanttiset myytit ovat menettäneet voimaansa kokemukseni karttuessa – ja olen aina tunnistanut ne fiktiivisiksi – mutta kerrostaloilla on erityinen paikka sydämessäni. Muistan erityisellä lämmöllä lukioaikaista kotiani 8. kerroksessa Lahden keskustan yläpuolella ja öistä näkymää huoneeni ikkunasta, ja tunnen kateudensekaista kaihoa, kun vierailen sellaisilla ystävilläni, jotka asuvat jossakin 10. kerroksen tuntumassa. Tällaiset keskustelunavaukset saavat minut pyörittelemään päätäni.

Kuullessani ensimmäisiä kertoja Helsinkiin suunniteltavista pilvenpiirtäjistä olin ilahtunut ja ihastuksissani. Mitä väliä, jos Helsingin profiili mereltä katsottuna muuttuu? Niin se on muuttunut silloinkin, kun tuota nykyistä, joidenkin mielestä suojelemisen arvoista profiilia on luotu (vähän minä toisaalta olen nyreissäni siitä, että Engel meni tasoittelemaan kallioita siitä Senaatintorin tienoolta). Oikeastaan Helsingiltä mataluudessaan nimenomaan puuttuu profiili. Tarkemmin googlaamalla rakennusprojektit osoittautuivatkin pelkiksi korkeahkoiksi tornitaloiksi.
Oikeat pilvenpiirtäjät ovat ihan toinen juttu. Pilvenpiirtäjien fallinen symboliarvokin on kiistämätön, ja vielä suuremmaksi niiden symboliarvo nousee, jos niitä päin ajetaan lentokoneella. Itämainen hulluus – nuo kilometrin korkeutta lähentelevät talot – on silkkaa hienoutta. Yksi ensimmäisiä ajatuksia Pariisin keskustaan joskus päädyttyäni oli, että halusin päästä silmiini osuneen La Tour Montparnassen yläkerroksiin.

(Kuva: Näkymä pariisilaisen kahvilan ikkunasta)
Mielipiteeni korkean rakentamisen upeudesta alkoi horjua, kun arkkitehtiystäväni totesi jotakin seuraavanlaista: ”Siinä on melkoinen haaste, että niiden rakennusten ympäristö saadaan elämään. Ettei Jätkänsaarestakin tule vaan uusi Merihaka.”

Merihaka havahdutti minut siihen, mistä romantiikassa on aina pohjimmiltaan kysymys: etäisyydestä. Romanttinen suhde on ritarin ja linnan tornista (!) kuikuilijan tavoittamattoman välinen suhde. Tai kattojen yläpuolelta kadulle katselevan ihmisen suhde kaupungin vilinään. Läheisyys on toinen juttu.

Tavallisesti korkean rakennuksen juurella ottaa päähän. On varjoisaa ja usein jotenkin ankeaa. Epäviihtyisyys kuolettaa pilvenpiirtäjien ympäristön. Jokainen osaa varmasti nimetä muutaman massiivisen toimistotalon, joiden vaikutus lähiympäristöönsä on ensisijaisesti ankeuttava. Hotelli Tornin tai aiemmin mainitsemani Tour Monparnassen ympäristöt pelastaa se, että talot on pystytetty keskelle eloisaa kaupunkia – kuvittelen, vaan en tiedä, että Manhattanilla vallitsee samankaltainen tilanne. Kaupunkien ytimissä vaikuttanevat eri lainalaisuudet kuin reunavyöhykkeillä.


(Kuva: Tämäkin madridilainen toimistotalo on kaukaa katsottuna aika vaikuttava, mutta lähelle tultaessa tylsä.)

Aihetta selittelee muun muassa taloustieteilijä Tim Harford kirjassaan Elämän logiikka (joka käsittelee monia muitakin kiinnostavia sosio- ja psykomaantieteellisiä ilmiöitä rationaalisen päätöksenteon näkökulmasta): kun asukkaat ovat korkealla maan pinnan yläpuolella, he eivät ole elävöittämässä katuympäristöään, mikä taas johtaa rakennuksen lähialueen muuttumista vähemmän houkuttelevaksi. Heillä on myös suurempi kynnys osallistua alhaalla tapahtuviin asioihin. Näistä seikoista johtunee, että korkeissa taloissa asuvien riski tulla pahoinpidellyksi on – sosioekonomisista muuttujista riippumatta –melkoisesti suurempi kuin matalissa taloissa. Tämän tyyppisiä rikoksia tehdään enemmän hiljaisilla sivukujilla kuin eloisissa paikoilla.

Lisäksi Harfordin siteeraamat tutkimukset antavat ymmärtää, että ainakin Isossa Britanniassa sosiaaliset erot ovat vertikaalisia: Kuudennen kerroksen yläpuolella asuu vain hyvin vähän valkoihoista väestöä. Osuvahkolta näyttää Philip Ridleyn mainio nuortenromaani Mercedes, jossa taivaisiin kurottautuva upouusi pilvenpiirtäjä on jotakin upeaa – vaikka varjostaakin ympäristöään – mutta muuttuu ajan kanssa rappion näyttämöksi. Sen sijaan J.G. Ballardin maineikkaan High Rise -romaanin tieteisvisio on jokseenkin päinvastainen. Siinä täyden palvelun pilvenpiirtäjäkompleksin luokkarajat on piirretty niin, että rikkaimmat asuvat ylimpänä – rakennus joutuu konkreettisen, kaoottisen sisällissodan melskeisiin.

Vaikka pilvenpiirtäjien ja tornitalojen viehätys on minun tapauksessani liittynyt rappioromantiikaan, eivät todellinen rappio ja väkivalta juuri ihastuta. Burj Khalifan kaltaiset rakennukset, vaikka olisivat visuaalisesti kuinka ihmeellisiä, ovat myös iljettäviä orjatyön manifestaatoita. Missä määrin edellä mainitut ongelmat toteutuvat suomalaisessa rakennuskannassa, lienee talo- ja aluekohtaista. Tosiasia kuitenkin on, etteivät kerrostalot ole ainoastaan jännittäviä.

Kirjoittajan rakennustarkastajaisosetä joutui 60-luvulla oikeuteen hänen valvomansa lähes valmiin 9-kerroksisen asuintalon romahdettua. Hänen toiminnastaan ei löydetty laiminlyöntejä.