Dorian Gray ja psykoanalyysi

Luin pitkästä aikaa Oscar Wilden tunnetuimman teoksen, Dorian Grayn muotokuvan. Tällä kertaa huomioni kiinnittyi teoksen sanoisinko ”freudilaisiin” piirteisiin.

Kuten Freudin, myöskään Wilden käsitys ihmisestä ei ollut monoliittinen, vaikuttimensa tiedostava kartesiolainen subjekti. Eksplisiittisiin psykologisiin mietteisiin päästään, kun nuori Dorian Gray on ylevästi rakastunut ihanaan näyttelijättäreen:

”[Lordi Henry] alkoi pohtia kykenisimmeköhän koskaan tekemään psykologiasta niin täydellisen tieteen, että elämän pieninkin pulpahdus avautuisi meille. Nykyisellään ymmärsimme itsemme aina väärin ja toiset aniharvoin oikein. […] Dorianin äkillinen mieletön rakastuminen Sibyl Vaneen oli varsin mielenkiintoinen ilmiö. […] Yksinkertainen tuo intohimo ei kuitenkaan ollut vaan pikemminkin erittäin mutkikas. Se, mikä oli aluksi ollut puhdasta poikasen aistivaistoa, oli muuntunut mielikuvituksen voimasta, muuttunut joksikin, mikä oli nuorukaisen itsensä mielestä kaukana aisteista ja juuri siksi entistäkin vaarallisempaa. Ne intohimot, joiden alkuperän valehtelemme itsellemme, tyrannisoivat meitä voimakkaimmin.”

Kuten lainauksesta huomaamme, Wilde luonnostelee kirjassaan sekä torjuttujen viettien vaikutukset käyttäytymiseen että sublimaation idean.

Torjuttu onkin romaanin keskeinen teema. Kun Dorianin toiminta johtaa rakastetun kuolemaan, hän tuttaviensa hämmennykseksi kieltäytyy suremasta. Jo seuraavana päivänä hän sanoutuu eilisestä irti: ”‘Mitä tekemistä käytännön aikavälillä on tämän kanssa? Vain pinnalliset ihmiset tarvitsevat vuosia päästäkseen eroon jostakin tunteesta. Mies, joka on itsensä herra, lopettaa surun yhtä helposti kuin löytää ilon.’”

Teoksen tärkein motiivi, muotokuva, alkaakin näyttäytyä Dorianin torjuttuna, jonka hän piilottaa talonsa kouluhuoneeseen, lapsuuden muistojensa joukkoon. Torjutun kohtaaminen muuttuu Dorianille koko ajan vaikeammaksi: ”Minä en taida pystyä menemään tuonne”, hän ajattelee. Ja: ”Haluan aina unohtaa, mitä olen tehnyt.”

Joissain kohdissaan teos saa jungilaisempiakin sävyjä. Taulu, torjuttu on ihmisen ominta, hänen sielunsa. Muotokuvaa vastaan hyökätessään Dorian Gray hyökkääkin itseään vastaan.

Wilde on Freudia paremmin jyvällä siinä, miten vaikea tekemisiään ja traumojaan on unohtaa. Pahat asiat pystyy salaamaan muttei unohtamaan. Torjunta ei lakaise asioita tiedostamattomaan. Wilde ylittää Freudin ajattelun myös siinä, että kirjoitti henkilökuvauksensa taideteokseksi, kun taas Freud erehtyi luulemaan mielleyhtymiään tieteeksi ja kaupitteli kakkainsestin yleistettävänä kuvauksena ihmisestä.

Freudilaiset pitävät mielellään edellä mainittuja havaintoja psyykestä Freudin keksintöinä, ja antavat hänelle kunnian tiedostamattomankin keksimisestä. Niiltä osin kuin psykoanalyysissä on mitään tolkkua, ajatukset eivät kuitenkaan olleet Freudin keksintöjä. Psykoanalyysin keksijä oli vain osa aikansa virtauksia; tiedostamattomastakin puhuttiin laajalti jo ennen häntä. Popularisoijana ja itsensä brändääjänä Freud oli kuitenkin omaa luokkaansa.

Dorian Grayn muotokuva julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1891, kun taas psykoanalyysi syntyi maailmaan vasta muutama vuotta myöhemmin.

Tekstilainaukset Jaana Kapari-Jatan suomennoksesta.

Kummalta mieheltä ottaisit vastaan savukkeen?

freud   wilde

Miten Raakeliin rakastutaan

serkkuni-raakelOlen hiljattain käynnistyneen kirjaprojektini vuoksi lueskellut jonkin verran kaikenlaista kartanokirjallisuutta ja goottilaisehkoa romantiikkaa. Joulun pyhinä palasin Daphne du Maurierin pariin. Lapsena luin häneltä jotain kauhua, Linnut ainakin, mutta silloin olin varmaan liian keskenkasvuinen vaikuttuakseni. Tällä kertaa vuorossa oli Serkkuni Raakel (My Cousin Rachel, 1951).

Nostan romaanista esiin vain yhden piirteen – yritän vähän madaltaa blogauskynnystäni –, tavan jolla du Maurier kuvaa rakastumista.

Kertoja Filip (alkuteoksessa Philip. Kyllikki Mäntylän nimet kotouttava käännös vuodelta 1952 tuntuu nykyään vähän omituiselta) muodostaa vähien ennakkotietojen perusteella serkustaan Raakelista erilaisia epämiellyttäviä mielikuvia. Raakelin saavuttua aateliskartanoon pitkäksi venyvälle vierailulle mielikuvat saavat kyytiä. Ja tässä du Maurier ei ole ainoastaan hyvä vaan mestarillinen. Serkkuni Raakel on kenties psykologisesti tai oikeastaan fenomenologisesti tarkkanäköisin rakastumiskuvaus, jonka olen lukenut.

Kertoja kuvaa tapahtumia tarkasti ja totuudenmukaisesti:

Raakelin ilmeet ovat eloisia ja kiinnostavia: Hän kääntyi katsomaan minua ja hänen suunsa värisi naurusta, vaikka hänen silmänsä olivat juhlalliset.

Raakel kohtelee palvelusväkeä ystävällisesti ja arvostaen. Katkelma dialogista puutarhurin kanssa esimerkiksi näyttää tältä:
– Luulin aina osaavani ammattini, mutta rouva Ashley tietää enemmän puutarhanhoidosta kuin minä koskaan tulen tietämään. Hän saa minut tuntemaan itseni aivan oppimattomaksi.
 – Loruja, Tamlyn, sanoi Raakel serkkuni, – minä tiedän vain puista ja pensaista. Mitä taas tulee hedelmiin – minulla ei ole pienintäkään aavistusta esimerkiksi miten persikoita kasvatetaan. Ja muistakaa, te ette ole näyttänyt minulle vielä kasvihuonetta. Teidän pitää tehdä se huomenna.

Koirat luottavat naiseen ja alkavat seurata tätä kaikkialle.

Ja niin edelleen. Philip ei kuvaile tunteitaan. Hän kuvailee Raakelia. Kerronta poimii naisesta kaikenlaista kaunista ja ihastuttavaa – ja tekee sen enimmäkseen reflektoimatta. Filip ei kerro ihastuneensa naisessa tähän ja tähän, vaan näyttää tämän sellaisena kuin itsekin näkee, valikoivalla katseella mutta alleviivaamatta. Yllä olevien tekstikatkelmien johdannot ovat minun, Filip ei vastaavia tulkintoja tee.

Tragediahan siitä seuraa, ja myös huonot merkit ovat näkyvillä alusta asti. Loppukin on häiritsevä, ja täyttää sen tavoitteen, jonka kirjailija on itselleen asettanut: että hänen teoksensa jäisivät kummittelemaan lukijan mieleen vielä lukemisen jälkeenki. Mutta ei siitä sen enempää. Olennaista on kuitenkin tämä: en muista koskaan lukeneeni yhtä upeaa kuvausta siitä, miten rakastuvan ihmisen mieli toimii. Nyt hyllyssäni odottaakin iso nippu lisää du Maurierin kirjoja. Odotan niiltä paljon.

Vuoden parhaat 2016

En yleensä ehdi lukea sitä, mikä on kuuminta hottia juuri nyt, vaan kiinnostavat uutuuskirjat joutuvat samaan luetaan-kun-ehditään -pinoon kuin muutkin. Siksipä, kun nyt jälleen listaan vuoden tärkeimpiä lukukokemuksiani, eivät ne enimmäkseen ole uutuuksia. Listoja on joka tapauksessa hauska laatia, joten tässä, ei missään järjestyksessä:

Søren Kierkegaard: Pelko ja vavistus
Tämä kestää lukukertoja. Lukijan (minun) tietyt elämänkokemukset avaavat kirjaa ennemminkin kuin toisin päin, mikä puolestaan alleviivaa Kierkegaardin filosofian kokonaisnäkemystä. Kyseessä ei ole spekulatiivinen järjestelmä, vaan elämä ymmärretään vain elämällä, valintoja tekemällä.

Hanne Ørstavik: Det finns en stor öppen plats i Bordeaux
Vahvan norjalaiskirjailijan toiseksi uusimman romaanin ruotsinnos kertoo runollisesti vaikeasta parisuhteesta, rakkauden tarpeesta ja merkityksestä. Tämä ja uudempi På terrassen i mørket ovat temaattisesti ja asetelmallisesti toistensa sisarteoksia, ja itselleni niiden arvo nousee ennen kaikkea siitä, miten ne tekevät naisnäkökulmaa ymmärrettäviksi tietyissä haastavissa tilanteissa. Samalla ne esittävät eksistentiaalisen haasteen: voinko välttää olemasta rakkaudessa kuin norsu posliinikaupassa?

Mircea Eliade: Ikuisen paluun myytti
Uskonto”tieteen” klassikko tarjosi oivalluksia tai vanhojen oivallusten läpimenoja itseäni pitkään kiehtoneesta syklisen ajan ongelmatiikasta. Elämä saa merkitystään toistosta yhtä lailla kuin tapahtumien ainutkertaisuudestakin. Uuden alun mahdollisuus!

Marie Kondo: Kon Mari
Tätä et osannut odottaa! Tietyt kirjan periaatteet, kuten pystyyn viikkaamisen menetelmä ja poista kaikki mikä ei tuota iloa, ovat auttaneet vaatekomeron hallinnassa ja vähän muussakin siivoamisessa.

Mary Shelley: Frankenstein. Uusi Prometheus
Tarina lienee kaikille tuttu. Tämänkertaisessa luennassani näin Frankensteinin ja Hirviön aiempaa selvemmin saman mielen kahtena vastakkaisena puolena. Hieno kompositio, mainio kertomus!

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku
Tästä kirjoitinkin jo aiemmin. Mahtavasti erilaisilla kirjoittamisen ja lukemisen konventioilla leikittelevä rakenne- ja kerrontakokeilu!

Emily Brontë: Humiseva harju
Hullumpi ja ankeampi teos kuin osasin ollenkaan arvata. Ja mieleenpainuva! Tästäkin jo kirjoitin.

Aino Kallas: Sudenmorsian
Sudenmorsian! Ouuuuu-uuuu! Suhtauduin kirjaan hieman ennakkoluuloisesti, mutta sen symbolinen voima, hämmästyttävän hieno kieli ja nykyaikaiset kerrontaratkaisut… Jos olisi pakko nimetä vain yksi, vuoden kaikkein väkevin lukukokemus, se olisi tässä. Ouuu-uuu!

Laura Gustafsson: Korpisoturi
Täytyyhän listalla yksi tänäkin vuonna julkaistu kirja olla. Gustafsson kirjoittaa upeaa koivuklapiproosaa! Lakonisen iskevä kieli, jolla sivilisaation romahdusta odotteleva kertoja ajattelee, tuo mieleen Kari Hotakaisen parhaat romaanit. Gustafsson on mennyt survivalistimiehen ajatteluun huolellisesti: päähenkilössä hämmästyttävät ja ilahduttavat samanaikainen johdonmukaisuus ja koomisuus (nämä kulkevat aika usein käsi kädessä), inhimillinen lämpö ja kova suojakuori. Huolellisesti tehdyt taustatyöt näkyvät ihan joka tasolla.

Tiloissa muiden lukemana, osa 2

Tiloissa

Tiloissa on monialaisten käytäntöjen opaskirja. Se antaa eväitä tiloissa liikkumiseen ja avartaa tietoisuuttamme niistä. Osa neuvoista on käsitteellisiä, osa ihan käytännön vinkkejä. Mitä erilaiset tilat merkitsevät, ja millaisia merkityksiä me niille annamme? Miten liikkua erilaisissa tutuissa ja ennestään tuntemattomissa tiloissa? Miten saada niistä enemmän irti?” (Karri Kokko, Kiiltomato)

”Viehätyin kirjailijan monista näkökulmista ja elämänmakuisesta pohdinnasta. Jos pidit Laajarinteen tietokirjasta Muumit ja olemisen arvoitus, pidät tästäkin. ” (Else Turunen, Kotiliesi)

”[M]ukana kulkee kiitollisena, sillä opas osaa asiansa, ja jättää yleensä mukana kulkijalleen avaimia ja tilaa perehtyä lisää itse – löytää uusia, omia reittejä.” (Jani Ekblom, Hämeen Sanomat)

”Laajarinne pohtii syvällisesti mutta yleistajuisesti tilan, paikan ja esimerkiksi liikkeen merkitystä ihmisen mielelle ja ajattelulle.” (MP, Mondo)

Jo aiemmin mainitsemani Kouvolan Sanomien juttu on julkaistu myös Etelä-Saimaassa ja sitä kautta internetissä:

”Äkkisiltään ihmisen tilallisuutta, siis eri tilojen ja tiloissa olemisen vaikutelmia, käsittelevä teos kuulostaa aiheeltaan hieman kuivalta ja akateemiselta. Lopputulos on kuitenkin kaikkea muuta.” (Tuukka Hämäläinen, Etelä-Saimaa)

 

Lisää arvioita täällä.

Pinnan alla pimeä

pinnanalla

Se ei voinut olla sattuma. Terapeutti Kaarlo Nuortevan potilas on puhunut lapsuusmuistostaan, jossa hän on vaarassa hukkua eläintarhan edustalla mereen. Pian näky toteutuu Korkeasaaren rannassa, ja Kaarlon huoli saa muodon. Epidemia on alkanut levitä. Se tarttuu sanoista ja katseista, televisio-ohjelmistakin, ja väkijoukoissa sen seuraukset ovat suorastaan tuhoisia.

Kaarlo saa tutkimusparikseen maan johtavan epidemiologin, opiskeluaikaisen tyttöystävänsä Doriksen. Ennen kuin he jäljittävät tartunnan lähteen, uutiset täyttyvät maailmanlopun enteistä: tulva runtelee Tbilisiä ja eläintarhan asukit ryntäävät vapauteen. Budapestissa maa nielaisee joukon mielenosoittajia, jotka putoavat veden täyttämään luolastoon. Unohdetut ja torjutut salaisuudet nousevat pintaan, ja käsillä olevaan uhkaan verrattuna maailmansodat ovat pelkkä varjo. Sairastumassa eivät ole pelkästään ihmiset vaan koko tuntemamme todellisuus.

Pinnan alla pimeä on tiivistunnelmainen psykologinen trilleri, joka yhdistää myytit ja arkkityypit aikamme suurimpiin uhkakuviin. Teos vetää lukijansa paranoian pyörteisiin, joissa mikään ei ole sattumaa, vaan kaikki merkitsee aina myös jotakin muuta.

isbn 978-952-300-302-6
Kansi: Timo Mänttäri
Ilmestyy maaliskuussa 2017

Rakkaus ei ole tunne

humiseva-harjuLuin hiljattain Emily Brontën Humisevan harjun. Romaani osoittautui viehättävän brutaaliksi kertomukseksi yorkshirelaisten hillbillyjen ihmissuhteista – ja yllätti minut täysin. Kirjasta puhutaan usein rakkausromaanina, ja sellaisena se ei kerta kaikkiaan vastannut ennakko-odotuksiani.

Cathyn ja Heathcliffin välinen suhde alkaa lempeänä hyväntahtoisena rakkautena, joka väärinkäsitysten ja strategisten valintojen vuoksi kääntyy katkeraksi ties-miksi, johon sisältyy kostonhimoa, kiihkeää halua ja kaipuuta, ja joka liittyvä tuhoisa sitoumus ulottuu jopa kuoleman tuolle puolen. Ensimmäinen reaktioni oli: Tämä ei ole rakkaus- vaan vihatarina. Juuri mikään päähenkilöiden toiminnassa tai tunne-elämässä ei vastaa käsityksiäni rakkaudesta. Sillä eikö rakkaus ytimeltään ole sitoutunutta tahtoa elää niin, että rakastettu voi mahdollisimman hyvin? Eikö romaani kerro ennemminkin Heathcliffin tarpeesta tulla rakastetuksi ja tuon tarpeen tyydyttämättä jäämisen aiheuttamasta vihasta? Miten usein me sekoitammekaan rakkauden tarpeen itse rakkauteen!

Ajauduin kuitenkin jatkopohdintoihin. Mistä puhumme, kun puhumme rakkaudesta? Ensireaktioni heijasteli erinäisiä agapen piirteitä, tiettyä pyyteettömyyttä ja hyväntahtoisuutta. Mutta Humisevan harjun intohimo olikin luonteeltaan eroottista, eikä eros ole koskaan pyyteetön. Eros on halua, jonka hulluksitekevyyttä on pelätty ja kunnioitettu niin pitkään kuin siitä on kirjoitettu. Eros on vienyt sankareita ja sankarittaria paitsi täyttymyksen huipuille, myös sotiin, epätoivoon, loukattuna tai torjuttuna vihanpitoon. Se voi olla totaalisen yhteensulautumisen tai -kuuluvuuden tunnetta, ja romaanihahmoiltakin odottamani hyväntahtoinen huolenpito on tavallisesti mukana kuvioissa. Freudilaiset saavat näistä piirteistä insestisiä kiksejä. Platonin romaanihahmolle nimeltä Sokrates rakkaus oli ilmiö, joka alkoi lihallisista himoista mutta saattoi hyvin hoidettuna kehittyä viisaaksi suhteeksi koko maailman hyvyyttä kohtaan. Kristityille se on tahtotila. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Alkaa näyttää ilmeiseltä, että rakkaus ei ole tietty yksittäinen tunne. Voisimmeko siis tarkoittaa rakkaudella jotakin sumean logiikan joukkoa, toisiaan muistuttavien tunteiden perheyhtäläistä ryhmää? Emme aivan, sillä vaikkapa mustasukkainen omistushalu ja toiselle hyvän tahtominen eivät varsinaisesti muistuta toisiaan kovinkaan paljon.

Sen sijaan rakkaus on toisiinsa kietoutunut sikermä tunteita, ajatuksia, mielikuvia, ideaaleja, käyttäytymistapoja. Mikään yksittäinen piirre tai tunne ei itse asiassa riitä: voin himoita toista tai olla häntä kohtaan hyväntahtoinen tai haluta jakaa salaisuuteni hänen kanssaan ilman, että r-sanan käytölle on aihetta.

Rakkaus on kompleksi.

(Erilaiset rakkaudet sitten kyllä muodostavat wittgensteinilaisittain perheyhtäläisen ryhmän. )

Rakkauden tarve on sittenkin aika usein rakkautta itseään; kenties Heathcliffin katkeruus ja Cathyn dramaattiset pelitkin ovat. Ehkä vihakin voi olla.

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku

Aivan ensimmäiseksi Nabokovin mestariteoksessa huvittaa sen rakenne. Lukijan käsissä onkin tohtori Kinboten toimittama laitos ystävänsä John Shaden viimeiseksi jääneestä runoelmasta Kalvas hehku: esipuhe, sitten itse runoelma, lopuksi yli kaksisataasivuinen kommentaari.

Kinbote osoittautuu heti kättelyssä itseään ja Zemblan kuningassukua täynnä olevaksi sekopääksi, joka lukee Shaden runoelmaa puhtaasti omista lähtökohdistaan, itseään vasten peilaten, usein lukemansa tekstin lähes kokonaan sivuuttaen. Kalvasta hehkua on helppo alkaa lukea tulkinnan mielivaltaisuutta käsittelevänä absurdina komediana tai parodiana.

Kinbotelainen lukemisen tapa on tietenkin meille monille tai ehkä jopa kaikille tuttu. Harvassa lienevät kirjailijat, joiden teoksiin ei joku läheinen tai etäinen olisi paranoidisti lukenut itseään. Lievemmässä muodossa kinbotelainen luenta on sitä, että näemme teoksessa kuin teoksessa itsemme ja peilaamme sen tapahtumia tai muuta sisältöä omiin kokemuksiimme, välinpitämättöminä niille osille tekstiä, jotka eivät satu ”koskettamaan”. (Huomattakoon, että tämän näkökulman esille tuominen edustaa itsekin kyseistä ilmiötä.)

Koomisia vaikutelmia synnyttävät myös Shaden Kalvaan hehkun jambiset säkeet. Kekseliäisiin loppusointuihin pakotettu jankkaava poljento on mielestäni aina ollut ennen kaikkea hassu ilmaisun muoto, silloinkin kun itse sisältö on vakava. Tatata taa, tatata tat-tataa. Kristiina Drewsin suomennos on muuten aivan upea!

Runosäkeet ja mielipuolen kirjoittamat fragmentaariset kommentit kasvavat nopeasti höpsöyden ulkopuolelle: ne kehittyvät monitasoiseksi, juonevaksi kertomukseksi, josta ei puutu traagisiakaan piirteitä.

Kalvaan hehkun lukeminen ei ole vaikeaa; sekä suuri kertomus että sen kieli soljuvat eteenpäin vaikeuksitta. Yllätyksiä, hienoja yksityiskohtia ja runsautta. Kaikki mahdollisuudet ottaa teos ihan vain omalaatuisena seikkailukertomuksena. Kirjan paljon puhuttu hankaluus on ennen kaikkea tulkinnallista vaikeutta. Harvinaisen epäluotettava kertoja tarjoaa monta haastetta ja kompastuskiveä sille, joka haluaa tietää, mitä ”todella” tapahtui ja kuka tuo tohtori Kinbote oikeastaan edes on. Tällaiselle lukijalle kyseessä on dekkari, jossa salapoliisin osaan joutuu itse.

patrick-stewart-x-men
Kuva: Charles Xavier Patrick Stewartin näyttelemänä.