Rasistin Varjo

HUOM! Tekstistä korjattu asiavirhe. Kts. kommenttiketju.

Keneltäkään on tuskin jäänyt huomaamatta, että rasistien ja islamofoobikkojen oma käytös vastaa hyvin pitkälti juuri niitä uhkakuvia, joita he ovat maalailleet maahantulijoista. Nettikeskusteluista tai tutkijoiden saamista raiskausuhkauksista ei jää epäselväksi, että maahanmuuttokriittisyys kulkee usein käsi kädessä naisvihamielisyyden/sovinismin kanssa. Poliittinen väkivalta kuten pahoinpitelyt, uhkailu, ilotuliteiskut ja murhapolttoyritykset ovat meidänkin maassamme nimenomaan nationalistien käsialaa – eivät niiden pakolaisten, joiden terrorismista maahanmuuttokriitikot varoittelevat.

Edellä oleva on tarkistettavissa olevaa faktaa. Voisimme lisäksi spekuloida sillä, minkä puolueen kannattajat eniten notkuvat kylillä sossun rahoilla, mutta jätetään se nyt tällä kertaa.

Jungilaisessa psykologiassa puhutaan psyyken ilmiöstä nimeltä Varjo. Varjo on sellainen osa itsestämme, johon emme identifioidu. Se voi olla taipumus, jota emme hyväksy itsessämme, tai mahdollisuuksiamme ja kykyjämme joita emme oikein tiedosta.

IMG_0164

Lisäksi meillä on taipumus projisoida omia sisäisiä prosessejamme ulkomaailmaan. Projektiot voivat saada monenlaisia ilmenemismuotoja. Saatamme henkilökohtaisissa kriisitilanteissa nähdä ympärillämme merkkejä, jotka varoittavat tai houkuttelevat tietynlaisiin ratkaisuihin. Saatamme kuvitella, että muut ihmiset ovat jokseenkin kaltaisiamme: jos olen itse luotettava ja ystävällinen, suhtaudun helposti muihin ihmisiin kuin hekin olisivat. Ihmiskuvani perustuu siihen ihmiseen, jonka parhaiten tunnen: omaan itseeni.

Myös Varjo projisoidaan helposti ulkopuoliseen maailmaan. Itseltäni kieltämäni piirteet hyppivät silmille, kun näen niitä muissa ihmisissä. Eniten ihmisissä ärsyttävät ne piirteet, joita vastaan kamppailen itsessäni. Erityisen voimakkaat reaktiot jotakuta kohtaan kertovat usein siitä, että toinen edustaakin omaa Varjoani. Psykologiset kokeet puhuvat esimerkiksi sen puolesta, että homofoobikoissa on tavallista enemmän kaappihomoja. Suorastaan kliseinen hahmo on saarnamies tai poliitikko, joka rähisee julkisuudessa perinteisten perhearvojen puolesta ja aivan erityisesti avioriksta vastaan, ja tekee sen suurella kiihkolla – ja jonka yksityiselämä on  täysin puheiden vastaista.

Ehkä tästä on isossa osassa rasismiakin kysymys. Kun maahanmuuttokriitikko taistelee pedofiliaa, naisten alistamista, raiskauksia, terrorismia ja kuolemantuomoita vastaan ulkomaalaisissa, hän rähisee omalle peilikuvalleen. Rasistin todellinen vihan kohde onkin hänen oma Varjonsa, hän itse.

Jos Varjoaan ei tunnista itsessään, on vaarana joutua sen hallitsemaksi: muuttua siksi, mitä pelkää. Näin näyttäisi valitettavan monelle käyneen.

Mainokset

Uudisraivaaja

Kun joskus kauan sitten opiskelin matematiikkaa, muistan samoilla laitoksilla liikuskelleen opiskelijan nimeltä Kati Sinenmaa. Tuo eksentrinen hahmo kirjoitteli kummallisia asioita Funetin tai Usenetin keskusteluryhmiin tai mitä ne nyt olivatkaan. Tiemme eivät koskaan varsinaisesti kohdanneet, mutta muistijäljen hänen persoonansa jätti. Opiskelujeni jälkeen en hänestä sitten kuullutkaan, sanotaan nyt vaikka 17 vuoteen, ennen kuin muutama viikko sitten osuin kiinnostavaan nettikirjoitukseen, ajauduin googlaamaan aiheesta lisää, ja… respect.

Asunnottomaksi jäänyt Sinenmaa etsi Ilmalan aseman lähellä olevasta metsiköstä telttapaikan, jonka ympärille hän seuraavien 13 vuoden aikana rakensi varsin vaikuttavan asumuksen: kivimuureja, risuaitaa, katettuja tiloja, syviä kaivantoja.

Rakennelman rauniot puhuttelevat monella tasolla. Ennen kaikkea minua viehättää ajatus uudisraivaajahenkisestä tilan haltuunotosta. Kaikkea maa-alaa ei vieläkään kontrolloida ja hallinnoida niin tarkasti, etteikö joku joskus voisi omalla, lupia kyselemättömällä päätöksellään ja sinnikkäällä työllään saada aikaiseksi vaikka kokonaisen linnan. Ei edes Suomen suurimmassa kaupungissa, syvällä Kehä I:n sisäpuolella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Asuminen paikalla päättyi vuonna 2008 tuhopolttajien iskuun. Entinen asukas on pystyttänyt väsymisensä muistomerkiksi palaneen hirren.

* * *

Muualla verkossa:

Maan tavalla (Sinenmaan oma blogi)

Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia

Kosminen näytelmä -dokumenttielokuvan kotisivut

Aleksanterin ratkaisu: Kotisi vai linnasi?

Kehosta ja mielestä

Kysymys mielen ja kehon suhteesta tuntuu äkkisiltään banaalilta filosofian peruskysymykseltä, jota kaikki alan opiskelijat joutuvat jo ensimmäisillä kursseillaan miettimään, ja josta on vaikea sanoa mitään, mitä kaikki eivät jo olisi kuulleet. Mutta toisaalta: aivonäkökulman korostuminen ihmisten käsityksissä on vielä banaalimpaa, ja ennen kaikkea aivokorostus on inhimillisen kokemuksen puitteissa tarkasteltuna niin puutteellinen, että sitä tekee mieli sanoa suorastaan virheelliseksi.

Descartesin sielu-ruumis-dikotomiaa lähestyvässä aivonäkökulmassa ”minä” tai mieli ymmärretään aivotoimintana. Keho puolestaan on mielen tai aivojen työkalu maailmassa pärjäämiseen, tai jonkinlainen käyttöliittymälaitteisto, jonka kautta aivoihin sijoittuva mieli ovat vuorovaikutuksessa maailman kanssa. Tämän käsityksen puolesta voidaan esittää paljon käytännöllistä todistusaineistoa: Lyödään Ossia päähän, niin Ossi hukkaa lähihistoriansa, ja jos hyvin käy, persoonallisuuteenkin tulee tilapäisiä muutoksia. Lobotomia tai aivoverenvuoto voivat muuttaa persoonaa pysyvästi. Aivojen toimintaan vaikuttavat lääkkeet vaikuttavat ihmisen tapaan kokea todellisuutta. Ja niin edelleen.

Näistä havainnoista ei liene erimielisyyttä. Eikä käytännön tasolla ehkä seuraavasta johtopäätöksestäkään: aivot ovat merkittävä tekijä mielen tai minuuden taustalla.* Jos jäämme aivoihin, emme kuitenkaan tavoita puoliakaan siitä, mitä ”minä” meille todella merkitsee emmekä läheskään kaikkea sitä mitä tarkoitamme mielellä. Me nimittäin käytämme ajatteluumme myös kehoamme. Meidän tunteemme ovat suurelta osin kehollisia. Lisäksi me identifioidumme kehoomme: minuus pitää sisällään myös ruumiin.

Myös näitä väitteitä tukevaa havaintomateriaalia on olemassa paljon.

Kognitiiviset toimintomme ovat kehollisia: ihminen, jonka otsa on siloiteltu botoxilla, ei havaitse toisten ihmisten ilmaisemia kielteisiä tunteita yhtä hyvin kuin verrokkinsa, sillä tunteita ymmärretään kielteisten eleiden avulla, esimerkiksi otsaa rypistämällä. Ihminen, joka istuu kädet puuskassa, jalat ristissä, oppii huonommin uutta kuin avoimeen asentoon istutettu verrokkinsa.

Tunteemme ovat suurelta osin kehollisia: pelko, nolous, rakkaus, ilo, suru… Ne koetaan sykkeen nopeuden muutoksina, ihon lämpötilan muutoksina, kurkkua kuristavana tunteena, vatsassa, lihaksissa. Jos nämä keholliset aistimukset poistettaisiin tunteista, niistä ei jäisi paljonkaan jäljelle. Tätä väitetään menestyksellisesti kokeillun traumojen hoidossa: kun ylipääsemättömän traumaattista muistoa on toistuvasti muisteltu betasalpaajien vaikutuksen alaisena, muisto ja tunne ovat etääntyneet toisistaan; muisto on lakannut aiheuttamasta tunnetta.

Minuutemme on kehollista: Jos minulta amputoidaan käsi, se muuttaa minäkuvaani. Jos minut kastroidaan, se muuttaa minuuttani vielä enemmän. Jos minua halataan… niin, silloin halataan minua, ei minun kehoani. Rakastellessa mielen ja ruumiin yhteys on ehkä ilmeisimmillään. Hyvä tai huono kunto tai ruumiinvammat vaikuttavat suoraan siihen, miten hahmotan ympäristöni: ovatko matkat pitkiä, ovatko mäet korkeita tai jyrkkiä. Sydänsiirron läpikäyneet ihmiset ovat toisinaan kokeneet persoonallisuutensa muuttuneen (ensimmäisen kerran väitteen kuullessani suhtauduin siihen varsin skeptisesti, mutta toisaalta syke ja tunne-elämä ovat niin kiinteässä yhteydessä toisiinsa, että olen sittenkin taipuvainen ottamaan tämän tosissani).

Vaikka minuudesta kertova tarina kenties lopulta kurotaankin kasaan aivoissa, ei se sijaitse siellä. Sitä eletään koko keholla.

*Havaintojen perusteella on toki yksinkertaisempaa, kauniimpaa ja ilmeisempää, että aivot sijaitsevat mielessä kuin päin vastoin, mutta sivuuttakaamme tämä kysymys tällä kertaa.

Psykoanalyysin tutkimuskohde

Paljastan nyt jotakin tekeillä olevasta romaanistani: se on paitsi symbolistinen, myös liittyy vahvasti jungilaiseen psykologiaan. Taustatöiden tekeminen alkoi jungilaista kirjallisuutta lukemalla: Jungin omia kirjoituksia ja hänen seuraajiaan, unien tulkintaa, arkkityyppejä, joukkopsykologiaa, peruskäsitteitä.

Huomasin yllätyksekseni seikan, jonka ei oikeastaan olisi pitänyt olla yllätys: aloin nähdä jungilaisesti rakentuneita unia, esimerkiksi sellaisen, jossa ihastun söpöön mustaihoiseen nuoreen naiseen, ja jo unta nähdessäni tunnistan hänen kasvoissaan omia piirteitäni. Hän on varjoni ja animani.

Miksi tämän ei olisi pitänyt yllättää? Siksi, että joskus hieman freudilaisuuteen tutustuessani aloin nähdä ilmiselvän freudilaisia unia, jotka myös toisinaan tunnistin freudilaisiksi jo unta nähdessäni.

Nyt, hiljattain aloitettuani jungilaisessa analyysissa käymisen – yritän aina tutkia aiheeni niin perinpohjaisesti kuin mahdollista – juttu on alkanut muuttua vielä kiinnostavammaksi. Viime käynnillä terapeuttini vihjaisi joistakin mahdollisista omatoimisista työtavoista, ja kuinka ollakaan, työtapa siirtyi seuraavana yönä näkemääni uneen.

Tämä ei tietenkään ole mitenkään kummallista: näemme unia asioista, joita olemme valveilla miettineet. Sen sijaan aloin vasta nyt tajuta, miten psykoanalyysi, (aivan kuten muutkin tieteet) vaikuttaa tutkimuskohteeseensa. Alkaa tuntua ilmeiseltä, että alitajunnan rakenteet, joita niin Freud kuin Jungkin ja kaikki heidän hengenheimolaisensa, se todellisuus, jota he ovat tutkineet, onkin ollut suurelta osin heidän itse luomaansa. Potilaiden ja asiakkaiden sieluista kaivettu materiaali on ollut suurelta osin teorioiden synnyttämää. Tietoisuuden ja tiedottoman välinen kommunikaatio ei ole vain yksisuuntaista.

Jos ja kun psykoanalyysin teoriat ovat itseään toteuttavia, ei ilmiö varmastikaan ole jäänyt vastaanottohuoneisiin. Kun sen käsitteistö ja tulkintatavat ovat levinneet yleiseen tietoisuuteen, se on mitä luultavimmin vaikuttanut jopa meidän kaikkien mielen toimintaan. Kollektiiviseen alitajuntaan, kuten Jung sanoisi. Missä määrin moderni länsimainen ihminen alitajuntoineen kaikkineen on Freudin luomus? Millaisia unia näkisimme, millaisin symbolein ajattelisimme ja miten suhtautuisimme elämään ilman psykoanalyysin keksimistä?

Seksuaalikontrolli ja fasismi

Luin hiljattain Wilhelm Reichin n. 75 vuotta sitten kirjoittaman kirjan Fasismin massapsykologia, joka orgonienergioineen kaikkineen vaikutti vähintäänkin suurelta osin huuhaalta, mutta jonka eräs keskeinen väite jäi kuitenkin mietityttämään.

Tuo väite on lyhyesti ilmaistuna suunnilleen seuraava: Fasismin perusta on tukahdutetussa seksuaalisuudessa. Fasismi ymmärrettäköön tässä varsin laajasti johtajakeskeisenä, autoritäärisenä massojen ideologiana, joka vaatii seuraajiltaan varsin kyselemätöntä alistumista. Sen oppisisältö voi olla yhtä hyvin natsismia, kommunismia, kristinuskoa tai islamismia.

Freudilainen pyrkimys redusoida jokseenkin kaikki inhimillinen toiminta seksuaalisuuteen on lievästi sanottuna kyseenalainen, mutta Reichin teesi tuntuu ainakin jollakin tavalla kytkeytyvän ympäröivään todellisuuteemme.

K: Mikä provosoikaan Halla-ahon toteamaan, että väkivalta on nykyään aliarvostettu ongelmanratkaisukeino?
V: Homoseksuaali.

K: Ketkä muodostivatkaan perinteisten perhearvojen (lue: seksuaalikontrollin) puolesta pidetyn hetero-pride -kulkueen ydinryhmän?
V: Natsitervehdyksiä esittävät nahkapäät.

K: Mikä on autoritäärisimpien uskonnollisten ryhmittymien keskeisin huolenaihe vuosikymmenestä toiseen, puhutaanpa sitten kristityistä tai muslimeista?
V: Se, mitä ihmisillä on jalkojen välissä, ja mitä sillä tehdään ja kenen kanssa.

Jokin kuvio tässä tuntuu olevan. Vai?

Pinnallistumisesta

Kuulen yhtä mittaa näkemyksiä siitä, miten journalismin laatu on jatkuvasti heikentynyt, miten kirjallisuusarvostelujen määrä on vähentynyt, miten mediat yhä enemmän kysyvät lukijoidensa mielipidettä sen sijaan, että vaivautuisivat analysoimaan, miten asiat todella ovat. Ennen media sentään tunsi tehtävänsä ja arvonsa.

Valitukset ovat ainakin joskus osuvinaan maaliin. Aivan kuin pinnallinenkin olisi muuttunut aiempaa pinnalliseksi. Muistan esimerkiksi, miten Nyt-liite vaikutti tuoreelta ja kiinnostavalta, kun se vuoden 1995 huippeilla alkoi ilmestyä, ja miten se vain muutamassa vuodessa taantui enimmäkseen tyhjänpäiväiseksi trendivetoiseksi läpyskäksi.

Ja juuri tuo, kaikkein selkeimmin paikantamani median muutos on herättänyt minussa eniten skeptisyyttä. Nyt-liitehän oli, hyvänen aika, nuorisolaisjulkaisu. Mitä, jos lehti ei muuttunutkaan? Mitä, jos minä noihin aikoihin lakkasinkin olemasta nuori? Ja mitä, jos vastaava näkökulman muutos on tapahtunut suhteessa muihinkin julkaisuihin? Olen monessa suhteessa kokeneempi, kyynisempi, oppineempi, paatuneempi ja perehtyneempi kuin 20 tai edes 10 vuotta sitten. Miten voisin kuvitella, että lehdet – tai maailma ylipäänsä – näyttäisi silmissäni entiseltään? Ehkä – tahdon olla optimisti – maailma ei olekaan pinnallistunut, vaan itse olen mennyt ainakin itseäni kiinnostavissa asioissa paljon aiempaa syvemmälle? Se, mikä silloin riitti, ei riitä enää.

Ehkä media ja massat vain seuraavat samaa tietä kuin nuoriso joka on aikalaistodistusten mukaan ainakin jo Platonin ajoista lähtien koko ajan tyhmentynyt.

”Entisajan vanhat juhlalliset ja vaikuttavat äänenkannattajat, sellaiset kuin Le Constitutionnel, Journal des Débats, Le Siècle, joiden antamia oraakeleja edellinen sukupolvi hurskaasti kuunteli, ovat hävinneet taikka muuttuneet uutislehdiksi, joissa tiedonantojen kehyksinä ovat huvittavat päivän juttelut, hienon maailman juorut ja rahamiesten reklaamit. […] Sanomalehdet ovat niin selvillä jokaisen persoonallisen mielipiteen hyödyttömyydestä, että ovat yhä enemmän luopuneet kirjallisuuden arvostelemisesta ja rajoittuvat siihen, että mainitsevat kirjan otsakkeen sekä lisäävät kaksi tai kolme riviä kehuskelua; ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua teatteriarvostelujen on luultavasti käynyt samalla tavoin. Yleisen mielipiteen vaaniminen on tätä nykyä tullut sanomalehdistön päätehtäväksi.” (Gustave Le Bon: Joukkosielu, 1895, julkaistu suomeksi 1912)

Julkkarit

Silloin kun en vielä ollut kirjailija, kuvittelin, että aina uuden kirjan tullessa painosta kustantaja järjestää julkkarit, kemut, joissa ollaan kultturelleja ja juodaan koktaileja tai ehkä viinaa, ja syödään jotain kivaa pientä, sillä onhan kirjan ilmestyminen aina iso tapaus. Näin ainakin luulen kuvitelleeni, mutta siitä on jo aikaa, joten en uskalla olla aivan varma. Todellisuus luonnollisestikin ollut toinen. Ainoat kustantajan järjestämät varsinaiset julkkarit, jotka muistan urani varrelle sattuneen, olivat Turbatorin järjestämät, ja kirja, jota juhlittiin, oli nimeltään Kertomuksia pimeestä.

No, kyllähän kustantamot muuten kemuja ja markkinointitilaisuuksia järjestävät. Ei mitään valittamista. Yksittäisiä teoksia nyt vain tulee niin paljon nykyään, että jos jokaista juhlittaisiin erikseen – varmaan markkinoinnin ennakkosuosikkeja joskus juhlitaan edelleenkin – ei kustannusväki selvää hetkeä näkisi. Ei… valehtelin, Mummon koneen julkistamistilaisuus ja palkinnonjako Bolognassa taisivat olla yhdistetty tilaisuus. Uralleni on siis osunut peräti kahdet julkkarit, joista toiset peräti Suuressa Maailmassa!

Viime vuosina monet (havaintojeni mukaan erityisesti nais-)kirjailijat ovat ruvenneet järjestämään itse kirjoillensa julkkareita. Tai mistä minä tiedän, ehkä se on ollut tapana jo aiemminkin? Onhan kirjan ilmestyminen ainakin kirjoittajalleen iso tapahtuma ja juhlan arvoinen käänne. Erään kollegani mukaan julkkarit ovat tärkeä osa kirjoittamisprosessia. Julkkareissa ajatukset vapautetaan jo tehdystä ja käännetään katse kohti seuraavaa teosta.

72 oli minulle sen verran tiukka puristus, että jonkinlainen emansipaatioriitti tuntui itsestänikin miltei houkuttelevalta. Mutta.

Ei kirja ole valmis vielä painosta tullessaan. Se on valmis vasta lukijoidensa käsissä, mitä taas ei tapahdu, elleivät kriitikot ja muut vaikuttajahahmot suo sille näkyvyyttä. Julkkareiden pitäminen tuntuisi kuin bilettämiseltä vuoren huipulla, josta on kuitenkin vielä päästävä alas. Prosessi on silloin vielä kesken, eikä se juhlimisella valmiiksi tule. Ja jos taas olisi etsittävä se todellinen käännekohta, kirjoittamisurakan päättyminen, se on päivä, jona jätän korjatut oikovedokset käsistäni. Silloin saatan palkita itseni yhdellä rentouttavalla lasillisella ja onnitella itseäni, mutta koska takana on intensiivinen työpäivä, tuskin jaksan enempää.

Ja sitten mielessä pyöriikin jo se seuraava.