Parapsykologinen tutkimus

Luin työasioissa Peter Tompkinsin ja Christopher Birdin kirjan Kasvien salattu elämä. Olin lukenut sen aiemmin noin 10-vuotiaana, ja silloin sen näennäistieteelliset todistelut kasvien telepaattisuudesta ja korkeasta tietoisuudesta tekivät vaikutuksen. Tällä kertaa vastaani vyöryi kaikenlaista jännittävää: koetuloksia joita ei voitu toistaa, koska kyseessä oli henkilökohtainen kasvisuhde. Surkeasti dokumentoituja koejärjestelyjä. New age -henkistä huuhaata. Enimmäkseen teos onnistui viihdyttämään hassuudellaan.

Eräissä telepatiakokeissa huomattiin, että kasvit väsyivät testeihin. Aluksi saatiin aika hyviäkin tuloksia, mutta pidemmän päälle ei. Tämä palautti mieleeni eräät viime vuosisadan ihmistenväliset telepatiatutkimukset, joissa C. G. Jung teki saman havainnon: hyviä tuloksia saadaan koesarjojen alussa. Koehenkilöillä on tapana herpaantua ajan kanssa, eivätkä he pidemmän päälle enää onnistukaan lukemaan kätkettyjä kortteja. Tästä minulla oli omakohtaistakin kokemusta. Silloin lapsena, varhaisteininä, teimme ystäväni kanssa ESP-koesarjoja kotitekoisilla Zener-korteilla joissa oli viittä erilaista symbolia: aaltoja, risti, ympyrä, neliö ja tähti. Aluksi olimme innoissamme: osuimme selvästi useammin oikeaan kuin todennäköisyyksien mukaan olisi pitänyt! Valitettavasti tulokset alkoivat kuitenkin huonontua jossain vaiheessa.

Sama väsymisilmiö on havaittavissa myös psykokinesiassa. Heitin tänään noppaa, tavoitteenani saada mahdollisimman suuria numeroita. Sarja alkoi näin:

5, 4, 2, 6, 2, 2, 2, 6, 5, 4

Kymmenen ensimmäisen heiton jälkeen keskimääräinen tulokseni oli 3,8. Aika lailla parempi kuin odotettavissa oleva keskiarvo 3,5!

Jatkoin heittämistä:

3, 2, 5, 1, 4, 2, 6

17 ensimmäisen heiton jälkeen keskiarvo oli edelleen osapuilleen 3,6. Ei enää ihan yhtä hyvä, mutta parempi kuin keskimäärin kuitenkin. Toisto syö miestä. Jatko sujui paljon huonommin:

3, 3, 3, 3, 6, 1, 1, 6, 3, 6, 3

28 heiton jälkeen keskiarvoni oli enää 3,54, vain hieman odotusarvon yläpuolella.

Yllä oleva nopanheittosarja on aito. Siihen liittyvät reaktiot sen sijaan olivat rekonstruktiota lapsuuteni itsepetoksesta, samasta, johon Jung ja moni muu parapsykologi on sortunut. Välitilinteon hetket ovat toiveikkaan mielen ratkaisuja. Ne näyttävät positiivisilta, joskin heikkeneviltä tuloksilta. Kymmenen heiton kohdalla olisi ollu hieno hetki lopettaa!

Mutta miten olisi käynyt, jos olisin lopettanut seitsemään heittoon? Keskiarvoni olisi ollut surkea 3,3.
14. heiton jälkeen olisin ollut odotusarvossa, 24. heiton kohdalla sen alapuolella.

Tarinan opetus: Hyvään koejärjestelyyn kuuluu ennalta määrätty otos, jonka on oltava riittävän suuri. Otantaa ei saa keskeyttää silloin, kun tulos sattuu miellyttämään. Se on vähintään itsepetosta, pienenkin tilastollisten menetelmien koulutuksen saaneen tekemänä suoranaista petkutusta.

Mainokset

Miten Raakeliin rakastutaan

serkkuni-raakelOlen hiljattain käynnistyneen kirjaprojektini vuoksi lueskellut jonkin verran kaikenlaista kartanokirjallisuutta ja goottilaisehkoa romantiikkaa. Joulun pyhinä palasin Daphne du Maurierin pariin. Lapsena luin häneltä jotain kauhua, Linnut ainakin, mutta silloin olin varmaan liian keskenkasvuinen vaikuttuakseni. Tällä kertaa vuorossa oli Serkkuni Raakel (My Cousin Rachel, 1951).

Nostan romaanista esiin vain yhden piirteen – yritän vähän madaltaa blogauskynnystäni –, tavan jolla du Maurier kuvaa rakastumista.

Kertoja Filip (alkuteoksessa Philip. Kyllikki Mäntylän nimet kotouttava käännös vuodelta 1952 tuntuu nykyään vähän omituiselta) muodostaa vähien ennakkotietojen perusteella serkustaan Raakelista erilaisia epämiellyttäviä mielikuvia. Raakelin saavuttua aateliskartanoon pitkäksi venyvälle vierailulle mielikuvat saavat kyytiä. Ja tässä du Maurier ei ole ainoastaan hyvä vaan mestarillinen. Serkkuni Raakel on kenties psykologisesti tai oikeastaan fenomenologisesti tarkkanäköisin rakastumiskuvaus, jonka olen lukenut.

Kertoja kuvaa tapahtumia tarkasti ja totuudenmukaisesti:

Raakelin ilmeet ovat eloisia ja kiinnostavia: Hän kääntyi katsomaan minua ja hänen suunsa värisi naurusta, vaikka hänen silmänsä olivat juhlalliset.

Raakel kohtelee palvelusväkeä ystävällisesti ja arvostaen. Katkelma dialogista puutarhurin kanssa esimerkiksi näyttää tältä:
– Luulin aina osaavani ammattini, mutta rouva Ashley tietää enemmän puutarhanhoidosta kuin minä koskaan tulen tietämään. Hän saa minut tuntemaan itseni aivan oppimattomaksi.
 – Loruja, Tamlyn, sanoi Raakel serkkuni, – minä tiedän vain puista ja pensaista. Mitä taas tulee hedelmiin – minulla ei ole pienintäkään aavistusta esimerkiksi miten persikoita kasvatetaan. Ja muistakaa, te ette ole näyttänyt minulle vielä kasvihuonetta. Teidän pitää tehdä se huomenna.

Koirat luottavat naiseen ja alkavat seurata tätä kaikkialle.

Ja niin edelleen. Philip ei kuvaile tunteitaan. Hän kuvailee Raakelia. Kerronta poimii naisesta kaikenlaista kaunista ja ihastuttavaa – ja tekee sen enimmäkseen reflektoimatta. Filip ei kerro ihastuneensa naisessa tähän ja tähän, vaan näyttää tämän sellaisena kuin itsekin näkee, valikoivalla katseella mutta alleviivaamatta. Yllä olevien tekstikatkelmien johdannot ovat minun, Filip ei vastaavia tulkintoja tee.

Tragediahan siitä seuraa, ja myös huonot merkit ovat näkyvillä alusta asti. Loppukin on häiritsevä, ja täyttää sen tavoitteen, jonka kirjailija on itselleen asettanut: että hänen teoksensa jäisivät kummittelemaan lukijan mieleen vielä lukemisen jälkeenki. Mutta ei siitä sen enempää. Olennaista on kuitenkin tämä: en muista koskaan lukeneeni yhtä upeaa kuvausta siitä, miten rakastuvan ihmisen mieli toimii. Nyt hyllyssäni odottaakin iso nippu lisää du Maurierin kirjoja. Odotan niiltä paljon.

Rakkaus ei ole tunne

humiseva-harjuLuin hiljattain Emily Brontën Humisevan harjun. Romaani osoittautui viehättävän brutaaliksi kertomukseksi yorkshirelaisten hillbillyjen ihmissuhteista – ja yllätti minut täysin. Kirjasta puhutaan usein rakkausromaanina, ja sellaisena se ei kerta kaikkiaan vastannut ennakko-odotuksiani.

Cathyn ja Heathcliffin välinen suhde alkaa lempeänä hyväntahtoisena rakkautena, joka väärinkäsitysten ja strategisten valintojen vuoksi kääntyy katkeraksi ties-miksi, johon sisältyy kostonhimoa, kiihkeää halua ja kaipuuta, ja joka liittyvä tuhoisa sitoumus ulottuu jopa kuoleman tuolle puolen. Ensimmäinen reaktioni oli: Tämä ei ole rakkaus- vaan vihatarina. Juuri mikään päähenkilöiden toiminnassa tai tunne-elämässä ei vastaa käsityksiäni rakkaudesta. Sillä eikö rakkaus ytimeltään ole sitoutunutta tahtoa elää niin, että rakastettu voi mahdollisimman hyvin? Eikö romaani kerro ennemminkin Heathcliffin tarpeesta tulla rakastetuksi ja tuon tarpeen tyydyttämättä jäämisen aiheuttamasta vihasta? Miten usein me sekoitammekaan rakkauden tarpeen itse rakkauteen!

Ajauduin kuitenkin jatkopohdintoihin. Mistä puhumme, kun puhumme rakkaudesta? Ensireaktioni heijasteli erinäisiä agapen piirteitä, tiettyä pyyteettömyyttä ja hyväntahtoisuutta. Mutta Humisevan harjun intohimo olikin luonteeltaan eroottista, eikä eros ole koskaan pyyteetön. Eros on halua, jonka hulluksitekevyyttä on pelätty ja kunnioitettu niin pitkään kuin siitä on kirjoitettu. Eros on vienyt sankareita ja sankarittaria paitsi täyttymyksen huipuille, myös sotiin, epätoivoon, loukattuna tai torjuttuna vihanpitoon. Se voi olla totaalisen yhteensulautumisen tai -kuuluvuuden tunnetta, ja romaanihahmoiltakin odottamani hyväntahtoinen huolenpito on tavallisesti mukana kuvioissa. Freudilaiset saavat näistä piirteistä insestisiä kiksejä. Platonin romaanihahmolle nimeltä Sokrates rakkaus oli ilmiö, joka alkoi lihallisista himoista mutta saattoi hyvin hoidettuna kehittyä viisaaksi suhteeksi koko maailman hyvyyttä kohtaan. Kristityille se on tahtotila. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Alkaa näyttää ilmeiseltä, että rakkaus ei ole tietty yksittäinen tunne. Voisimmeko siis tarkoittaa rakkaudella jotakin sumean logiikan joukkoa, toisiaan muistuttavien tunteiden perheyhtäläistä ryhmää? Emme aivan, sillä vaikkapa mustasukkainen omistushalu ja toiselle hyvän tahtominen eivät varsinaisesti muistuta toisiaan kovinkaan paljon.

Sen sijaan rakkaus on toisiinsa kietoutunut sikermä tunteita, ajatuksia, mielikuvia, ideaaleja, käyttäytymistapoja. Mikään yksittäinen piirre tai tunne ei itse asiassa riitä: voin himoita toista tai olla häntä kohtaan hyväntahtoinen tai haluta jakaa salaisuuteni hänen kanssaan ilman, että r-sanan käytölle on aihetta.

Rakkaus on kompleksi.

(Erilaiset rakkaudet sitten kyllä muodostavat wittgensteinilaisittain perheyhtäläisen ryhmän. )

Rakkauden tarve on sittenkin aika usein rakkautta itseään; kenties Heathcliffin katkeruus ja Cathyn dramaattiset pelitkin ovat. Ehkä vihakin voi olla.

Anteeksiannon dynamiikasta

Ystäväni esitti ajatuksensa protestanttisesta anteeksiantamisen eetoksesta: ”Anteeksi antaminen on protestanteille suorastaan vaatimus. Anteeksi antaessaan he kokevat olevansa sen ihmisen yläpuolella, jolle antavat anteeksi, ja tuntevat olevansa parempia ihmisiä kuin muut. Anteeksianto on vallankäyttöä.”

Väite kuulosti niin kummalliselta ja näin protestanttisen kulttuuripiirin kasvattina vieraalta, että minun oli suorastaan pakko vähän miettiä, mistä oikeastaan on kysymys. Mitä on anteeksianto?

Joskus anteeksiannon ääneenlausuminen voi olla vain anteeksi antamisen esittämistä ja valhe. Näin esimerkiksi tapauksessa, jossa pikkulapset pakotetaan puristamaan kättä sovinnon merkiksi ja kuittaamaan riitelynsä anteeksipyynnöin ja -annoin, mutta todellisuudessa riitapukarit jäävät vain odottamaan tilaisuutta päästä kostamaan kokemansa vääryydet. Anteeksiannon julistaminen voi myös olla passiivis-agressiivinen ylemmyydenosoitus, aivan kuten ystäväni arvioi. Parhaimmillaan se, että lausuu antavansa anteeksi, ilmaisee päätöstä antaa anteeksi. Tämä päätös on kuitenkin erotettava varsinaisesta anteeksi antamisen prosessista.

Sen, että ei ole antanut jotakin anteeksi, huomaa siitä, että ei ole jättänyt asiaa emotionaalisesti taakseen, vaan vääryydeksi koetun teon ajatteleminen herättää edelleen katkeruuden, vihan ja aggression tuntemuksia. Jos ihminen on sanonut antaneensa anteeksi, mutta tosiasiassa palaa vanhoihin asioihin jokaisen uuden riidan yhteydessä, ei ole antanut anteeksi, vaan elää kaunassa.

Kysymys ei ole kahden ihmisen valta-asemasta tai – etenkään protestanttisessa etiikassa – paremmuusjärjestyksestä vaan vääryyden ja ihmisen välisestä valta-asetelmasta. Anteeksiantamaton vääryys hallitsee ihmistä. Ennen kaikkea se hallitsee sitä ihmistä, joka ei kykene antamaan anteeksi. Varsinainen väärintekijähän on voinut jo unohtaa koko jutun, tai kenties koko vääryys on ainoastaan kaunaisen ihmisen huonossa ymmärryksessä. Tärkeissä ihmissuhteissa kauna – hallitsevaksi jäänyt vääryyden kokemus – toki riepoo molempia osapuolia.

Koska jo pohdintani lähtökohtana oli viittaus kristillisyyteen, niin tongitaan nyt sitäkin tunkiota, erityisesti Jeesuksen Golgatalla antamaa esimerkkiä. Kenelle Jeesus antaa anteeksi? Kuka on pitkän perjantain kenen yläpuolella, ja mikä on vallankäytön rakenne? Ristillä Jeesus huutaa: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” ”Eli, Eli, lama sabaktani?” Eli tarkoittaa korkeutta ja viittaa yläpuolella olevaan. Jeesus esittää syyttävän kysymyksensä ylöspäin, kaikkivaltiaalle, jonka vastuulla koko saatanallinen kidutus viime kädessä on. Tilanne rinnastuu mihin tahansa vanhempi-lapsi-suhteeseen. Vanhemmat käyttävät valtaa, lapset ovat vihaisia ja jossain vaiheessa kaunaisia. On lapsen tehtävä antaa vanhemmilleen anteeksi, ei toisin päin. Anteeksi annetaan sille, joka käyttää tai on käyttänyt valtaa. Sen sijaan se, jolla on valtaa, ei anna anteeksi vaan armahtaa, pidättäytyy vaikkapa sanktioiden täytäntöönpanosta. Anteeksianto ja armahtaminen ovatkin vallan suhteen vastakkaissuuntaisia prosesseja. Kun Jeesus sanoo: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät”, hän on hyvin tietoinen siitä, että kysymys on epävakaana ja väkivaltaisena tunnetun isän pelastussuunnitelmasta, ei yksittäisten ihmisten vapaasta tahdosta. Isän tehtävänä onkin itse asiassa antaa anteeksi itselleen.

Mitä tämä varsinainen anteeksi antaminen sitten on? Se on vääryyden emotionaalista unohtamista. Vääryydestä irti päästämistä ja irti pääsemistä. Eteenpäin jatkamista. Olenpa katkera itseäni tai jotakuta muuta kohtaan, katkeruus repii ensisijaisesti minua itseäni, vasta tekojen kautta jotakuta muuta. Luultavasti juuri tästä nousee uustestamentillinen ajatus siitä, että ihminen tuomitaan niin kuin hän itse tuomitsee. Kysymys on psykologisesta kokemuksesta, ei ulkopuolisen tuomiovallan vaatimuksesta: katkerana ja vihaisena oleminen – kaunan kantaminen – on joskus yhtä helvettiä.

Toistosta ja esikuvista

Ikuisen paluun myytissä Mircea Eliade esittää, että arkaaiselle ihmiselle aika on syklistä, ei historiallista. Niin uskonnolliset riitit kuin arkinen elämäkin perustuvat jumalten ja myyttisten sankarien tekojen jäljittelemiselle. Toiston alkuperä antaa teoille merkityksen, arkkityyppiset mallit takaavat toimintatavan oikeellisuuden ja tekevät elämän kärsimyksestä siedettävää.

Me modernit ihmiset saatamme ajatella elävämme ainutlaatuisista hetkistä koostuvassa historiassa ja olevamme ainutlaatuisia yksilöitä, mutta luulenpa, että olemme pohjimmiltamme sittenkin ennen kaikkea toistavia eläimiä. Opimme keskeiset elämäntaitomme vanhempia ihmisyksilöitä matkimalla, ja yhteisön jäseninä asetumme enemmän tai vähemmän valmiisiin tehtäviin. Silloinkin, kun olemme vapaimmillamme, irrallisimmillamme ja uutta luovimmillamme, toteutamme arkkityyppisiten esikuvien antamia malleja. Esimerkkeinä mainittakoon myyttinen taiteilija, tutkija, seikkailija. Maailmaa kiertävä ja yhteiskunnan rajoitteita välttelevä hippi ei ole historiassa uusi eikä etenkään omaperäinen ilmiö, vaan yhtä lailla ihasteltu kuin ylenkatsottukin arkkityyppinen hahmo, josta on tehty elokuvia, kirjoja ja lauluja. Malli, jonka voi hylätä tai hyväksyä. Sama pätee eettisiin ihanteisiimme: emme me keksi niitä ”omasta päästämme”.

Jäljittely on biologinen taipumuksemme, lajityypillistä toimintaa, perimmäistä ihmisyyttä. Kun valitsen toimintatapoja, joiden parissa olen oma aito itseni, valitsen toimintatapoja, jotka ovat jo valmiiksi olemassa. Löydän itseni mallikuvien maailmasta.

Inhimillinen aitous onkin mitä suurimmassa määrin – jäljittelemistä.

Lentokoneperspektiivistä

propelliKun katsoo laskeutuvan lentokoneen ikkunasta alas, rakennukset ja etenkin autot ja junat näyttävät pikkuruisilta leikkikaluilta. Havainto tuntuu arkiselta, mutta siinä on jotakin häiritsevää. Tosiaan. Kohteet eivät näytä oikeilta ajoneuvoilta ja taloilta vaan nimenomaan pienoismalleilta ja leluilta. Miksi?

Osittain kokemus selittynee etäisyydellä. On selviö, että saman kohteen muodostama kuva verkkokalvollamme on pienempi silloin, kun se on kaukana kuin jos se on lähellä.

Toinen etäisyyden tuottama ilmiö on, että yksityiskohdat häviävät. Emme näe 200 metrin päässä allamme olevan auton naarmuja emmekä kuraläiskiä. Tällaisten, aitoon todellisuuteen väistämättä liittyvien ”virheiden” katoaminen havainnosta on omiaan idealisoimaan tarkastelun kohteen. Kaukainen kohde näyttää mallilta tai kitschiltä, ei oikealta. Alhaalla ajoneuvot kiiltävät epätodellisina ja talojen seinien ja kattojen pinnat ovat liian tasaisia, liian isolla pensselillä maalattuja.

Paitsi että. Olemme tottuneet etäisyyden aiheuttamiin aistimuksiin. Maan tasalla oleillessamme etäiset kohteet ovat ilmiselvästi etäisiä mutta kovin todellisia kohteita eivätkä lainkaan synnytä leikkikaluvaikutelmaa.

Selittyisikö vaikutelma sillä, että katselemme kohteita ylhäältä päin? Tavanomaisesta nisäkäsperspektiivistämme olemme tottuneet näkemään autot ja talot aivan eri kuvakulmasta. Ylhäältä päin olemme nähneet enemmän niiden pienoismalleja, joihin lentokoneperspektiivi sitten kuin itsestään vertautuu.

Myös valon kulku vertikaalisessa suunnassa on häiriintymättömämpää kuin alhaalla horisontaalisessa: Maan pinnan tuntumassa leijailee paljon pölyä ja lähes huomaamatonta utua, joka himmentää ja sumentaa kaukaisia kohteita. Sumennusfiltteröintiä ei juurikaan tapahdu lentokoneen ja maan pinnan välillä, ainakaan hyvällä säällä, ja siksi alhaalla olevat kohteet ovat etäisyyteensä nähden epätodellisen kirkkaita ja teräviä.

Edellisetkään selitykset eivät silti tyydytä. Kun olen jyrkällä vuoren rinteellä tai seinämällä ja tähyän laakson pohjalla olevaa kylää, se ei näytä lelukylältä vaan oikealta, vaikka katsonkin sitä korkealta ylhäältä päin. Eikä kaupunki muutu lelukaupungiksi, kun sitä katselee korkean tornitalon tai pilvenpiirtäjän ikkunasta.

Kaikilla edellä haetuilla selityksillä lienee osansa kokonaisvakutelman syntymisessä, mutta ehkä viimeisin havainto rinteestä tai rakennuksesta avaa jotakin olennaista. Vuorenrinne tai kerrostalo eroaa lentokoneesta siten, että edelliset ovat kiinteässä yhteydessä tarkastelun kohteeseen, kun taas lentokone ei ole. Vuorenrinne on täynnä yksityiskohtia ja likaa, joiden määrä vähenee vaivihkaa näköhavainnosta, kun etäisyys kasvaa. Kaukaisten rakennelmissakin ne ovat läsnä, vaikkei niitä näe, sillä rakennelmat asettuvat samalle jatkumolle kuin läheiset kohteet. Kiinteä yhteys tarkoittaa, että kaukaisetkin kohteet ovat samaa todellisuutta, josta lähiympäristömmekin koostuu. Siis: todellisuutta. Lentomatkustajalle jatkumo, yhteys maan pintaan, on katkennut. Talot ja junat eivät ole sitä ympäristöä, jossa hän paraikaa istuu. Ehkäpä lopulta juuri tämä ratkaisee? Irrallisuuden johdosta kohteet eivät ole hänelle aivan täyttä todellisuutta vaan vaikuttavat ennemminkin idealisoinneilta, malleilta ja leikkikaluilta.

Tiloissa

Tiloissa

Jukka Laajarinne: Tiloissa – esseitä

Kiitetty kirjailija kurkistaa mielen tiloihin

Turisteina olemme valppaita ja aistimme ympäristöämme tarkasti, mutta tutuilla reiteillä kuljemme silmät ummessa. Miten saisimme saisimme säilytettyä matkailijan mielentilan kotinurkillakin? Ja mitä kaikkea koti meille merkitseekään? Missä menevät oman alueeni rajat, ja missä määrin kamppailut tiloista ovat myös kamppailua identiteeteistä? Tiloissa-esseekokoelmassa Jukka Laajarinne pohdiskelee leppoisasti tarinoiden mielen, kehon ja ympäristön suhdetta.
Laajarinne nostaa tilan kokemuksen esimerkiksi tutun ilmiön:  ihminen palaa lapsuuden ympäristöön ja huomaa, miten rakennukset ovat kutistuneet ja etäisyydet lyhentyneet. Ihmisen kasvaessa ympäristön mittasuhteet ovat muuttuneet, sillä tila ja etäisyydet eivät ole objektiivista todellisuutta vaan ne syntyvät vuorovaikutuksessa mielemme kanssa.
Tilat myös ohjailevat mielenliikkeitä: kauppojen musiikki, tuotteiden sijoittelu, valaistus ja arkkitehtuuri eivät ole sattumaa. Niiden tarkoitus on lisätä ostohalukkuutta. Ihminen ei tee valintoja irrallaan muusta maailmasta tai ajattele pelkästään päänsä sisällä. Mieli liittyy aina ympäristöön.
Tiloissa lähestyy mielen tiloja eri näkökulmista, mutta esseitä yhdistää havainto: paikka on sinussa yhtä paljon kuin sinä paikassa.

Jukka Laajarinne on vapaa kirjailija ja filosofian viihdekäyttäjä. Hän on kirjoittanut muun muassa tietokirjan Muumit ja olemisen arvoitus sekä kehutut romaanit Kehys ja 72.

isbn 978-952-300-199-2
kl 04
Kansi: Timo Mänttäri
nidottu, liepeellinen
260 sivua