Schrödingerin lähiomainen

Palaan aina välillä ruumillisuuden kysymykseen. Esimerkiksi siihen, ettei aivoissamme ole aluetta, joka ei olisi suoraan kytköksissä sensorimotorisiin tai motivationaalisiin alueisiin. Tämä vihjaa siihen, että ei ole olemassa kehollisuudesta puhdasta, apriorista ajattelua (apriorisia ajattelun mahdollisuuksia ilmeisesti on). Vaikkapa logiikka näyttäytyy tästä tulokulmasta empiirisenä, löydettynä tieteenä. Käsityksemme siitä, mikä on mahdollista ja mikä mahdotonta, perustuu pohjimmiltaan keholliselle kokemukselle ja voi muuttua uusien havaintojen myötä.

Sellainenkin wanhan ajan kaksiarvologiikan itsestäänselvyys, että vain joko A tai ei-A voi olla totta mutta molemmat eivät yhtaikaa, on kyseenalaistunut viimeistään kvanttimekaniikan ja superposition tunkeutuessa todellisien mahdollisuuksien joukkoon. Tiedättehän Schrödingerin kissan: laatikkoon pimitetyn kissan, joka on yhtaikaa elävä ja kuollut, niin kauan, kunnes laatikko avataan ja informatio pääsee vaikuttamaan ympäristöönsä? Ajatus tuntuu vanhoihin ajatuslukkiutumiin jumittuneesta ihmisestä pöhköltä: tokihan kissa on joko kuollut tai elävä. Me vain emme tiedä vielä, kumpaa!

Superpositiolla on kuitenkin aivan arkisia ilmentymiä. Me emme aina elä joko-tai-maailmassa, vaan toisinaan yhtä lailla sekä-että-todellisuudessa.

Ottakaamme esimerkki. Sain hiljattain tiedon lähiomaiseni vakavasta sairaudesta. Ymmärsin, että hän voisi aivan lähiaikoina kuolla – tai jäädä henkiin.

Eräs tilanteen hahmottamista määrittävä tekijä oli tämä: Inhimillinen tietoisuus ei koe ainoastaan nykyhetkeä. Intentionaalisina olentoina me elämme jo nyt mahdollisia tulevaisuuksiamme. Tulevaisuus on aina läsnä tässä hetkessä.

Emme voineet ottaa asennetta, jota ystävät ja sukulaiset yrittivät tarjota: ”Hoidot ovat hyviä. Ei hän kuole. Teidän ei pidä yhtään ajatella, että hän kuolisi.”

Hallussamme olleiden tietojen mukaan omaiseni kuolema oli nimittäin varsin todennäköistä. Tietenkin meidän oli ajateltava, että hän kuolisi. Asia oli myös elettävä käytännössä. Sanottava kaikki, mitä sanoa pitää. Elää, niin kuin olisi elettävä, jos kuolema olisi varmaa. Koska jälkikäteen se olisi myöhäistä. Samaan aikaan elimme myös toista tulevaisuutta, sitä, jossa elämme yhdessä vielä pitkään.

Ei ollut ainoastaan mahdollista vaan myös tärkeää elää superpositiossa, kahdessa toisilleen vastakkaisessa todellisuudessa yhtä aikaa. Schrödingerin kissa on elävää inhimillistä todellisuutta.

Keikkakalenterin päivitys

mv-kuva

23.10.  klo 18, Naantalin lukion auditorio, Vadstenanpolku 4. Huom! Muutos ohjelmassa.
Lux Gratiae -luennolla sijaisenani toimii teokset Vilijonkka ikkunassa sekä Muumiopas kirjoittanut muumitutkija, FT Sirke Happonen. Esitelmän otsikkona on Muumihahmot kirjoissa, meissä ja muissa. Pääsymaksu 5€.

26.10. klo 13:30, Helsingin kirjamessut, Takauma-lava
Mistä puhutaan, kun puhutaan sananvapaudesta? Aiheesta keskustelemassa kansainvälisen PEN:n johtokunnan jäsen, kirjailija Jarkko Tontti sekä Suomen PEN:n johtokunnan jäsenet, kirjailijat Leena Parkkinen ja Jukka Laajarinne. Yhteistyössä Suomen PEN ja Suomen Kirjailijaliitto.

29.10. klo 16-18, Fabianinkatu 24, 1 krs, seminaarihuone 136
Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin Kirjallisuus ja yhteiskunta -luentosarjan avaus. Jukka Laajarinne ja Merja Polvinen: Todellisia, mahdollisia ja mahdottomia maailmoja. Vapaa pääsy.

11.11. klo 18, Porin kaupunginkirjaston pääkirjasto
Jukka Laajarinne: Muumit ja elämisen merkitys. Vapaa Pääsy.

19.11. klo 18:30-20, Lapinlahden lukio
Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus. Yhteistyössä Suomen tietokirjailijat ry:n ja Kaskikuusen kansalaisopisto. Vapaa pääsy.

Askartelua paskartelua: Paakkuuntumisenestoläpyskät M10-rautoihin

Jäärautojen antiball-kumit olivat tulleet tiensä päähän. Ne olivat jo pitkään repsottaneet sieltä täältä, ja kun vasemmalta puolelta etummainen repesi irti liitoksistaan oli pakko ryhtyä toimiin. Nuo M10-raudat alkavat olla jo vanhaa kalustoa, eikä lisävarusteita enää myydä. Tai no, okei, yhdessä ulkomaan verkkokaupassa olisi ollut vielä yksi paketti jäljellä, mutta kun kengätkään eivät enää monta vuotta vetele, niin ehkä nuo jalkopään vekottimet joutuu joka tapauksessa lähiaikoina uusimaan. Ei kuitenkaan vielä. Eikä tee mieli ostaa niitä 50 euron läpysköjä, jos kuitenkin hommaan uudet raudat jo parin vuoden päästä.

Parvekkeelta löytyi mehukanisteri.

IMG_0710

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Josta sitten aloin askarrella-paskarrella:

IMG_0711

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pienen sovittelun ja muotoilun jälkeen minulla olikin ihan esteettiset pohjamuovit:

IMG_0714

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

…joten pakkohan niihin oli liimata jesaria koristeeksi ja lisävahvikkeeksi. Kun en yhtään tiedä, miten hyvin tuo Mehukatti-muovi kestää rasitusta pakkasessa.

IMG_0715

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sitten vain reikiä, nippusiteitä ja lisää jesaria. Nyt on rumat:

IMG_0716

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vähän jännittää, kestävätkö viritelmät edes yhtä reissua. Mutta ainakin ovat ihan itse tehdyt.

Ei kun testaamaan!

Kiirettä pidellyt

Käsikirjoitukset käyvät kuumina, joten nyt niitä on taottava. Moni muu asia jää siinä tohinassa vähän vähemmälle huomiolle. Niin kuin tämä blogi. Ja muutenkin oikea elämä on ollut suht’ täyttä. Kevät kaikkine ihmeineen. (Ihmeistä tulikin mieleen, miten romaaniani 72 käsiteltiin Ylen Puoli seitsemän -ohjelmassa. Tsekatkaapa. Kirjaa koskeva osuus alkaa kohdasta 10:03.) Ja sitten on vielä tämä Tove Jansson -juhlavuosi. Keikkaa on pukannut, ja minä olen yrittänyt opetella sanomaan ei.

Tällä hetkellä keikkakalenteri näyttää kai suunnilleen tältä:

 

7.5. Nousiaisten kirjasto, klo 18

Arvaamaton laakso – muumikirjojen absurdi kauhu

***

9.5. Platonin Akatemia
Kallio-Kuninkalan kartano, Järvenpää

Pelkoa ja ahdistusta Muumilaaksossa. Päärakennus klo 9:15.

***

17.5. Kirjakrooli – Lit Crawl Helsinki
Ravintola Teatteri, Pohjoisesplanadi 2, klo 17-17:30.

Luen romaaniani 72 ja vastaan julkison kysymyksiin. Vapaa pääsy.

Muita esiintyjiä Teatterissa: Anu Holopainen, Aki Ollikainen, Kersti Juva, Leevi Lehto. Kirjakroolin koko ohjelma löytyy täältä.

 

***

14.6. Tähtivaeltaja-päivä
Dubrovnik, Eerikinkatu 11

Tähtivaeltaja-päivässä osallistun kahteen paneelikeskusteluun:

16.00 Science Fiction, Fantasy and Me (engl.)
– Authors talking about their calling and what they love about sf/f.
Merja Polvinen (PJ), Hal Duncan, Magdaleena Hai, Jukka Laajarinne

19.00 Mikä paskapäisissä sankareissa viehättää?
– Miksi fiktiivisissä tarinoissa sietää ja jopa ihailee tyyppejä, joita ei todellisuudessa haluaisi edes tavata.
Petri Hiltunen (PJ), Jukka Halme, Jukka Laajarinne, Johanna Sinisalo

Tilaisuuden koko ohjelma löytyy täältä.

***

8.-10.8. Kirjallisuusseminaari: ”Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.”

9.8. klo 16-19:30. Alustuksia ja keskustelua aiheesta Tove Jansson ja eksistentialismi. Kulttuurirykmentti, Jokikatu 24, Porvoo.

Koko seminaarin ohjelma löytyy täältä.

***

23.10.  Naantalin lukio, auditorio klo 18.

Lux Gratiae -luento Muumi-kirjojen filosofisista teemoista.

 

 

Miksi ihmeessä?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kävin helmikuussa Tromssassa tapaamassa tuttuja ja kiipeilemässä. Jossain siellä jääputouksella aloin taas miettiä, että miksi minä oikeastaan kiipeilen. Miksi etenkään kiipeilen ulkona talvisin? Se hommahan on suunnilleen tällaista (kertomukseen on yhdistetty elementtejä useista eri nousuista parin viime vuoden ajalta):

Automatka vie pari tuntia. Kävelymatka putouksen juurelle kestää tunnin, tiukkaa ylämäkeä haaroja myöten hangessa. Hiki virtaa ja puuskututtaa. Lähestymishaikki on välttämätön paha perille pääsemiseksi. Ei itsessään mielekästä oikeaa kiipeilemistä vaan raakaa työntekoa tavoitteen saavuttamiseksi. Ei hölkkäämiseen tai hiihtämiseen verrattavaa mukavaa liikuntaakaan.

Lopulta olemme vaatteet märkinä perillä. Alkaa jo olla nälkä. Puemme kiipeilykamat päälle ja räkkäämme tavarat valjaisiin. Hörppäämme termarista hieman liian vähän teetä ja haukkaamme eväsleipää.

Köysikumppanini ottaa ensimmäisen liidivuoron. Alun jää menee kivasti, mutta mikstaosuus onkin vaikeampi kuin mitä olimme arvioineet. Hän pysähtyy kruksiin kuin seinään, hakee ratkaisua sieltä, hakee täältä, ja löytää sen lopulta hieman vähemmän ilmeisestä suunnasta. Nyt hän taas etenee, mutta välivarmistuksille ei ole paikkaa. Katselen menoa jotenkin henkisesti turtana. Mitä, jos hän sattuisikin putoamaan? Olisi äkkiä tajuttomana, tonennäköisesti monin paikoin murtuneena. Kauanko menisi saada apua paikalle? Mikä tämän paikan nimi olikaan? Alkoiko se Glo- tai Flo- tai Flø- tai jotain? Ja oliko tällä putouksella joku nimi? Hänen suunnitelmansa, kaikki tieto on hänen ohuen kallonsa sisällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olisimmepa jo alhaalla.

Vaikka päälläni onkin untuvatakki, tuulee sen verran, että kylmyys hiipii kehoon. Ja onhan tuota pakkastakin melkein 20 astetta. Yritän vähän liikuskella, etten menisi ihan kohmeeseen. Mutta turhaan. Kun ylhäältä lopulta kuuluu: ”Saa kiivetä!” on tälle ankkuripaikalle saapumisestamme kulunut jo puolitoista tuntia, ja olen ihan jäässä.

Lähden liikkeelle. Heti, kun joudun kohottamaan käteni hartialinjan yläpuolelle, sormista lähtee tunto. Kylmä veri kylmistä raajoistani lähtee liikkeelle ja saavuttaa kehoni keskeisemmät osat. Kymmenen metriä kiivettyäni hämärä alkaa vyöryä näkökenttäni reunoilta, vintti pimenee. Pääsen onneksi hyvälle hyllylle, nojaan siinä kiveen ja jäähän ja polviini. Hengitän kumarassa syvään ja taistelen tajuttomuutta vastaan kunnes voitan ja voin jatkaa matkaa.

Köysikumppanini luona ankkurilla tunto palaa sormiini. Irvistelen ja kiroilen ja lopulta kipu hellittää.

Seuraavat pari köydenpituutta ovat täysin triviaalia vaikkakin ruumiillisesti raskasta lumikiipeilyä. Onko tämä nyt muka kiipeilyä sitten? Pieniä jännityksen hetkiä saamme kuitenkin kokea, sillä lumilaatta jymähtelee sen oloisena kuin haluaisi lähteä liikkeelle milloin tahansa.

Neljännellä köydenpituudella ollaan pystyllä jäällä. Lumisen kallio-osion jäljiltä hakkuni ovatkin jo tylsät, ja kova pakkasjää lohkeilee muutenkin ihan hemmetisti. Saan naamaani ison jäälohkareen, ja kun nuolen huuliani, maistan veren. (Ja mun piti olla huomenna jotenkin edustavassa kuosissa!)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Edelliseen välivarmistukseen alkaa olla matkaa. Kauhean usein niitä ei pysty ruuvaamaan, kun muuten loppuu voimat. Nyt sitä matkaa on kuitenkin jo liikaa, putoaminen on tällä hetkellä täysin kiellettyä. Otan jääruuvin räkistä ja alan painaa sitä jäähän. Ei mene. Ei hemmetti. Ei mene. Katson ruuvia. Jaahas. Tukossa jäästä. Etsin toisen ruuvin. Se menee. Kolmen sentin jääkuoren jälkeen se tapaa tyhjää. Tähän ruuviin ei voi luottaa, mutten jaksa enää etsiä parempaakaan paikkaa. Klippaan köyden siihen.

Pohkeet ovat kuin tulessa. On pakko välillä irrottaa jalka seinämästä ja ravistella. Sitten toinen jalka. Ja käsivarret ne vasta tuskaiset ovatkin.

Lopulta tulee vastaan reitin kruksi. Kaikki, mihin lyön, hajoaa, enkä edes jaksa enää lyödä kunnolla. Jalat irtoavat. Voi perkele! Nyt, nyt pelottaa! Mutta jos tästä nyt pakittaisi pari metriä, voisi karata tuonne sivuun avautuvalle rampille ja sitä kautta turvaan. Näin teen. Pakenen reitiltä nöyryytettynä.

Kun lopulta pari tuntia myöhemmin olemme auton luona ja juomme lisää teetä, tajuan, että olen halunnut olla täällä koko ajan. Tuolla ylhäällä mikään ei ollut hauskaa. Miksi minä siis teen sitä? Onko tämä kaiken vaivan arvoista?

Eräs ystäväni totesi joskus, että hän pitää kiipeilemisen ajatuksesta: seikkailijat vuorenseinällä. Mutta mikään ei saisi häntä itseään kiipeämään. Ehkä minulla on osin sama juttu: kiipeilyn idea on hieno ja houkutteleva, mutta käytännössä touhu on kauheaa.

Ehkä se, mitä addiktioista kerrotaan auttaa ymmärtämään: Kama ei itsessään tuota paljonkaan mielihyvää, jopa päinvastoin. Olennaista on sen käyttämisen sosiaalinen konteksti, voimakas yhteisöllisyys. Ja missä muualla voisinkaan kokea samanlaista yhteenkuuluvuutta ja riippuvuutta toisesta ihmisestä?

Ja kuitenkin: tulee niitä päiviä, jolloin kaikki sujuu kuin tanssi. Aurinko paistaa, ei palele. Eteneminen on nopeaa ja varmaa, haasteet sopivasti mitoitettuja. Luonto ympärillämme ylevä ja kaunis. Silloin. Silloin minä pelkästään nautin.
IMG_0565

IMG_0574

 

Psykoanalyysin tutkimuskohde

Paljastan nyt jotakin tekeillä olevasta romaanistani: se on paitsi symbolistinen, myös liittyy vahvasti jungilaiseen psykologiaan. Taustatöiden tekeminen alkoi jungilaista kirjallisuutta lukemalla: Jungin omia kirjoituksia ja hänen seuraajiaan, unien tulkintaa, arkkityyppejä, joukkopsykologiaa, peruskäsitteitä.

Huomasin yllätyksekseni seikan, jonka ei oikeastaan olisi pitänyt olla yllätys: aloin nähdä jungilaisesti rakentuneita unia, esimerkiksi sellaisen, jossa ihastun söpöön mustaihoiseen nuoreen naiseen, ja jo unta nähdessäni tunnistan hänen kasvoissaan omia piirteitäni. Hän on varjoni ja animani.

Miksi tämän ei olisi pitänyt yllättää? Siksi, että joskus hieman freudilaisuuteen tutustuessani aloin nähdä ilmiselvän freudilaisia unia, jotka myös toisinaan tunnistin freudilaisiksi jo unta nähdessäni.

Nyt, hiljattain aloitettuani jungilaisessa analyysissa käymisen – yritän aina tutkia aiheeni niin perinpohjaisesti kuin mahdollista – juttu on alkanut muuttua vielä kiinnostavammaksi. Viime käynnillä terapeuttini vihjaisi joistakin mahdollisista omatoimisista työtavoista, ja kuinka ollakaan, työtapa siirtyi seuraavana yönä näkemääni uneen.

Tämä ei tietenkään ole mitenkään kummallista: näemme unia asioista, joita olemme valveilla miettineet. Sen sijaan aloin vasta nyt tajuta, miten psykoanalyysi, (aivan kuten muutkin tieteet) vaikuttaa tutkimuskohteeseensa. Alkaa tuntua ilmeiseltä, että alitajunnan rakenteet, joita niin Freud kuin Jungkin ja kaikki heidän hengenheimolaisensa, se todellisuus, jota he ovat tutkineet, onkin ollut suurelta osin heidän itse luomaansa. Potilaiden ja asiakkaiden sieluista kaivettu materiaali on ollut suurelta osin teorioiden synnyttämää. Tietoisuuden ja tiedottoman välinen kommunikaatio ei ole vain yksisuuntaista.

Jos ja kun psykoanalyysin teoriat ovat itseään toteuttavia, ei ilmiö varmastikaan ole jäänyt vastaanottohuoneisiin. Kun sen käsitteistö ja tulkintatavat ovat levinneet yleiseen tietoisuuteen, se on mitä luultavimmin vaikuttanut jopa meidän kaikkien mielen toimintaan. Kollektiiviseen alitajuntaan, kuten Jung sanoisi. Missä määrin moderni länsimainen ihminen alitajuntoineen kaikkineen on Freudin luomus? Millaisia unia näkisimme, millaisin symbolein ajattelisimme ja miten suhtautuisimme elämään ilman psykoanalyysin keksimistä?

Kielimuuri

Toisinaan tapahtuu jotakin tällaista:

Astun iltapäivämetroon, väsyneiden ja masentuneiden ihmisten keskelle. Mieliala tarttuu, ja puristan omatkin huuleni tiukkaan yrmyyn. Muutaman metrin päässä istuu tummatukkainen, vihaisen näköinen mutta nuori nainen. Katseemme kohtaavat, hymyilen hänelle silmilläni, en sen enempää, ja huomaan hänen suupieliinsä muodostuvan aavistuksenomaiset hymykuopat. Ehkä se oli vain sattumaa, ajattelen, ja siirrän katseeni toisaalle.

Kun vilkaisen hetken kuluttua häneen uudestaan, hänen huulillaan on selvästi havaittava hymy, ja kun hän katsoo minuun, hymy levenee ja kauneus valtaa hänen kasvonsa. Minäkin hymyilen, hän hymyilee enemmän, ja sitten minua alkaa ujostuttaa. Punastuisin, elleivät poskeni olisi valmiiksi pakkasesta punaiset. Siirrän päätäni sen verran, että saan jostakusta välillämme istuvasta murjottajasta hetkeksi näkösuojan.

Kun pari sekuntia myöhemmin uskallan kurkistaa piilostani, hymyilemme jo niin leveästi kuin kivuttomasti voi hymyillä. Hän säteilee, minä iloitsen, hänen katseensa on hyväksyvä ja lämmin, tässä hetkessä välillämme vallitsee suloinen, romanttinen, lumoava yhteys. Ja vain minuuttia myöhemmin hän nousee, hymyillen nyökkää minulle hyvästiksi, ja jäljelle jää vain hyvä ihastunut mieli. Ilo.

Kohtaamisemme on ollut merkityksellinen ja ideaalinen. Kuten Žižek on Titanic-elokuvan analyysissään todennut, loppuun asti etenevä rakkaus olisi vain pilalle menevää rakkautta. Ideaalinen voi säilyä vain, jos sitä ei saavuteta. Tämä on romantiikan perustodellisuutta, samoin kuin uskonnon. Mutta ehkä yhtä olennaista on, että emme ole ensinkään siirtyneet silmäpelistä kielipeliin, jälkimmäistä ilmausta väärinkäyttääkseni. Emme ole sanoneet mitään, millä jompi kumpi olisi osoittanut typeryytensä tai arkisen mitäänsanomattomuutensa. Emme ole yrittäneet avata ajatuksiamme emmekä selittää itseämme.

Selittäminen synnyttää lokeroita, ja lokeroilla on seinät. Sanat, jotka lausutaan silloiksi, ovatkin muureja. Jopa useammin muureja kuin siltoja.

Maailmassa on liikaa puhetta.