Kirjoittajan psykoosi

Joku kollegani jossain haastattelussa joskus – pahoittelen viittauksen epämääräisyyttä, mutta näin tarkasti muistini toimii/ei toimi – puhui ilmiöstä, jonka hän nimesi kirjoittajan psykoosiksi: Pitkään jonkin aiheen parissa työskennellessään kirjailija alkaa nähdä siihen liittyviä asioita kaikkialla ympärillään.

Tällä tavoin kuvattuna ilmiö lienee kaikille tuttu. Jos vaikkapa alkaisin harrastaa intohimoisesti hyönteisiä, alkaisin havaita niitä ja niiden jättämiä merkkejä itselleni uudella tavalla. Katseeni ja mieleni tarkentuisivat etsimään toisenlaisia yksityiskohtia, kuin mitä aiemmin olen etsinyt: Tuo lehtikasa voisi olla otollinen sen-ja-sen löytämiselle. Nuo reiät puunrungossa kertovat siitä-ja-siitä kuoriaisesta tai muurahaisesta. Jos taas olisin taloustieteilijä, hahmottaisin ihmisten kanssakäymisen paljon enemmässä määrin taloustieteen teorioiden kautta, taloudellisena aktiviteettina, kuin nyt hahmotan. Vastarakastuneelle lähes koko maailma puhuu rakkaudesta tai rakkauden kohteesta. Mitä teemme ja mihin keskitymme, vaikuttaa mitä suurimmassa määrin siihen, mitä näemme.

Koska ilmiö on arkinen ja normaali, sen nimeäminen minkäänlaiseksi psykoosiksi tuntui mielestäni yliampuvalta ja harhaanjohtavalta. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut ymmärtää, mistä ilmiössä voi voimakkaimmillaan olla kysymys. Otetaanpa esimerkki.

Törmäsin hiljattain Urbanskin kiehtovaan kirjoitukseen kahden sarjakuvakäsikirjoittajan, Alan Mooren ja Grant Morrisonin välisestä okkulttisesta mittelöstä, jossa sarjakuvat eivät ole pelkästään taideteoksia vaan taikoja.

Morrison on kuvaillut sarjakuvan teon vaikutuksia siten, että aiheet, joista hän kirjoittaa alkavat usein toteutua hänen henkilökohtaisessa elämässään. Jos hän kirjoittaa tietylle sankarilleen pahoja käänteitä, sellaisia on tiedossa myös hänen omassa elämässään. Sarjakuvahahmon vaarallista infektiota seurasi Morrisonin itsensä vakava sairastuminen. Parempi kirjoittaa kivoja juttuja? Näin ajateltuna Joni Skiftesvikin ei olisi kannattanut kirjoittaa pojan hukkumiskuolemaa esikoisteokseensa – kohtausta, jonka samankaltaisuus kirjailijan perhettä kohdanneen tragedian kanssa ei ole jäänyt toimittajiltakaan huomaamatta.

Jotkut syvyyspsykologian parissa joko työskentelevät tai harrastelevat ihmiset muistuttelevat toisinaan kuvien ja kertomusten voimasta. Niiden vaikutukset eivät rajoitu vain yksilöihin vaan myös yhteiskuntaan. Muistutus saa usein varoituksen muodon: ”Kannattaa harkita tarkoin, millaisia kuvia aktivoi.” Tässä varoittelussa ei ole (ainakaan aina) magiasta kysymys, vaan siitä, että me toimimme erilaisten, usein esteettisten, mallikuvien mukaisesti. Suuri osa ihmisen käyttäytymisestä on jäljittelyä: niin muodit kuin moraalimmekin – myös kriittinen ajattelu – ovat pääsääntöisesti valmiiden mallien toistamista. (Filosofi Daniel Dennettin mukaan inhimillinen toiminta jakautuu karkeasti geneettiseen ja memeettiseen, mihin tahtoisin lisätä, että valtaosa memetiikasta on mimetiikkaa.) Tutki huviksesi itseäsi ja vaikuttimiasi: millainen mies tai nainen tai muu tahdot olla? Mistä tämän vision – tai kenties useamman, ehkä keskenään ristiriitaisen – sisältö on peräisin?

Pinnan alla pimeää kirjoittaessani eräs keskeisimpiä tutkimusaiheitani oli Jungin synkronisiteetin eli merkitsevien yhteensattumien idea. Jossakin kirjoituksessaan Jung esittää maagisen ajattelun tietynlaisena keskenkasvuisuutena, jossa ihminen ei pikkulapsen tavoin ole oikein oppinut erottamaan itsensä ja ulkomaailman välistä eroa. Siellä täällä pitkin uraansa hänen oma ajattelunsa on kuitenkin maagista juuri tässä kuvailemassaan mielessä, ja on filosofisesti aivan validi kysymys, onko eroa minun ja ulkomaailman välillä oikeastaan sittenkään olemassa. Tai ainakaan minun ja sen välillä, jota olen tottunut pitämään ulkoisena maailmana. Tunnettu esimerkki jungilaisesta magiasta on tapaus, jossa Jung ja Freud istuivat keskustelemassa, ja heidän välillään oli ilmeisiä jännitteitä. Yhtäkkiä hylly tai työpöytä, en nyt muista kumpi, paukahti. Puun jännitteet olivat halkaisseet lankun. Jung ilmoitti tienneensä, että näin oli käymässä, ja sanoi, että ilmiö toistuu. Kohta levy oli paukahtanut uudelleen.

Voitte ehkä aavistaa, miltä maailmani alkoi kirjoitusprosessini aikana näyttää.

Samana päivänä, kun luin Jungin kuvausta kultakuoriaistapauksesta (Jungin käyttämä esimerkki synkronisiteetista: vastaanoton ikkunasta oli ilmestynyt kultakuoriainen, kun potilas oli kertonut unessa näkemästään kultaisesta skarabeesta), kotiini lensi kultakuoriainen, ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen lajiaan, jonka olen nähnyt.

Kirjassani leviävän psyykkisen pandemian alkukuvaksi valitsin hämärän unen tai muistikuvan lapsuudestani – hukkumisen pelkoa Korkeasaaren rannassa – joka oli esiintynyt myös yhden ystäväni unessa (Korkeasaaressa tapahtuvana joukkohukuttautumisena) ja toisen ystäväni lapsuudenmuistossa. Kun kuva alkoi toistua sattumalta lukemassani kirjallisuudessa, ja kun lopulta ymmärsin, mistä kuvasta olikaan kysymys, en voinut enää kiistää eräänlaista arkkityyppisten kuvien tiedostamatonta vaikutusta mieleeni. Annoin kuvien johdattaa. Olin astunut perinteisen romanttisen taiteilijan muottiin, taiteilija, joka ennemminkin kanavoi jotain ylimaallista kuin sepittelee ja harkitsee teoksensa itse.

Kirjassani tapahtuu myös eräänlaisia konkreettisia romahduksia (kirjani maailma on perimmältään psyykkinen ja saattaa siksi käyttäytyä symbolisilla tavoilla), joista en ollut aivan varma. Harkitsin niistä luopumista, kunnes kuulin lontoolaisen teatterikatsomon romahduksesta erääseen siteeraamaani kirjaan perustuvan näytelmän – ja juuri sen pienen, psyykkisen kulkutaudin jälkeistä tuhoa kuvaavan unikohtauksen aikana!

Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Tuntui, kuin kirjoittamiseni kutsuisi maailmaan ja elämääni tapahtumia ja ihmisiä, vetäisi niitä puoleensa omituisella, aiemmin kokemattomallani tavalla. Toisinaan mietin, kumpi onkaan tulossa hulluksi: maailma vai minä? (Ja onko kysymys lopulta edes oikein asetettu?) Kuten Wolfgang Pauli Jungin kanssa käymässään kirjeenvaihdossa toteaa, synkronisiteetin emotionaalinen voima on melko vastaansanomaton, kun yhteensattumia alkaa oikein kunnolla kasaantua.

Kaikki prosessin aikana kokemani ei ollut pelkästään jännittävää tai kiinnostavaa, vaan jouduin käymään läpi myös vaikean henkilökohtaisen ja moniulotteisen kriisin. Sieluni on pinnalle päästynäni hieman tasoittunut, ja merkitykset joita näen ympärilläni, ovat taas arkipäiväisempiä. Hieman kaipaan silloista kaiken merkityksellisyyttä, mutta ehkä näin on parempi. Symbolismi on hyvä renki mutta kauhea isäntä. Nyt kuitenkin tiedän, mitä on kirjoittajan psykoosi.

Autobiografinen harrastelijakuvaus: Maailma, verkkokalvo, kenno ja näyttö

Kun perheeseemme tuli ensimmäinen digikamera 12 vuotta sitten, aloin ottaa enemmän valokuvia kuin aiemmin. Tietenkin, nythän siihen oli varaa. Kaltaiseni tavallinen pulliainen pääsi lopulta pelaamaan sillä, millä ammattilaiset olivat aina pelanneet: kuvien määrällä. Jos samasta aiheesta voikin ottaa kymmenenkin hieman toisistaan poikkeavaa kuvaa, todennäköisyys saada aikaan jotain kohtalaisen kivan näköistä on aika paljon suurempi kuin ennen.

Mutta ei räpsyjen määrä kuvaa tee.

Eräs kiinnostavimpia valokuvausmuistojani noilta ajoilta oli, kun annoin kameran alle kolmevuotiaan tyttäreni käsiin. Muistikortille tarttuneet kuvat avasivat aivan uuden, suorastaan surrealistisen oudon näkökulman omaan kotiini. Maailma ei ole meille kaikille sama.

Kuva: 4-vuotiaan täysosuma.

Pari vuotta sitten avasin tilin Flickriin, koska halusin jakaa visuaalista ympäristöäani kaukaisten ystävieni kanssa. (Samasta syystä se ensimmäinen digikamerakin meille oli aikoinaan tullut.) Kuvablogin aloittaminen osoittautui merkittäväksi käänteeksi siinä, miten katselen maailmaa. Aloittaessani pidin kameraa vielä ennen kaikkea ympäristön dokumentoinnin välineenä: valokuvat olivat vielä sen näyttämiseen, mitä olin nähnyt.

reed

Aloin selailla sivustoa. Millaisia kuvia muut jakoivat? Jotkut tekivät hienompia ja jotkut kiinnostavampia kuvia kuin toiset. Aloin seurailla käyttäjiä, jotka herättivät minussa muitakin tuntemuksia tai ajatuksia, kuin että tällaistakin joku on nähnyt. Siis nimenomaan erilaisia kuvaajia kuin mitä itse olin. Yhtä olennaista kuin ”mitä” olikin ”miten”, usein olennaisempaakin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Seura tekee kaltaisekseen.

Astuin jälkikäsittelyn maailmaan. (Miten siihen olikin mennyt niin kauan?) Se oli kuin paluu lapsuuteen, piirtämisen tai maalaamisen ääreen. Moni kuva syntyy vasta tietokoneen tai puhelimen ruudulla. Kameran tallentama informaatio onkin useimmiten vasta rakennusmateriaalia, ei vielä kuva vaan kuvan mahdolllisuus. Vasta valotusta, väriä, tarkennusta ja niin edelleen säätämällä kuvaajan visio toteutuu. Muut manipulaatiot siihen vielä päälle. On riemastuttavaa hakata raakakuvan kivenjärkäleestä esiin se muoto, jonka mahdollisuuden siinä on nähnyt. Sanojen ja käsitteiden parissa työskentelevälle ei-käsitteellinen, ei-sanallinen ilmaiseminen on lisäksi vapauttavaa, askelen verran välittömämpää toimintaa.

beach

Myös visuaalinen elämys on kulttuurisesti määräytynyt. Huomaan usein pitäväni kuvista ja tuottavani kuvia, jotka ovat asetelmallisesti tai muuten tyylillisesti mitä perinteisimpiä. Erityisesti maisemakuvauksessa romanttis-realistisen maalaustaiteen vaikutukset ovat yhtaikaa ilahduttavia ja kliseisiä.

lintu

Mitä tämä edullisesti tavoitettava kuvaamataiteen muoto on minulle antanut, paitsi silkkaa tekemisen iloa? Uudenlaisen tavan katsoa. Visuaalinen ympäristöni ei ole enää ainoastaan olemassaolevia näkymiä, vaan toisenlaisten näkymien mahdollisuuksia. Vuorovaikutukseni ympäristöni kanssa on entisestään kaksisuuntaistunut. Yhtä lailla kuin otan vaikutelmia vastaan, työnnän omia visioitani ympäristööni.

marras

Keikkakalenterin päivitys

Lähiviikkoina minut saa kiinni esimerkiksi seuraavasti:

24.9. Edith Stein -päivä

P. Henrikin sali, P. Henrikin aukio 1

Klo 16:45 Kirjailija Antti Nylén keskustelee taidemaalari Elina Merenmiehen ja kirjailija Jukka Laajarinteen kanssa heidän teoksistaan. Vapaa pääsy. Tapahtuman koko ohjelma täällä.

***

1.10. Turun kirjamessut

Klo 12:50-13:10 Haastattelu Suomen Nuorisokirjailijoiden messuosastolla

Klo 14-14.30 A-halli, Fiore-lava: Scifin yhteisöt

Suomalaisesta scifistä yhteisöllisenä ilmiönä keskustelevat Johanna Sinisalo, Markku Soikkeli, Jukka Laajarinne. Haastattelijana Paula Havaste. Järjestäjänä Kirjailijaliitto.

***

15.10. klo 14; Tarina tilassa, tila tarinassa

Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi (Marttilankatu 12, Sastamala)

Mikä yhdistää tai erottaa tiloja, joita luovat arkkitehdit, kirjailijat ja taiteilijat? Miten tarinat näkyvät tiloissa, entä tilat tarinoissa? Miten mieli ja ympäristö vaikuttavat toisiinsa? Aiheesta keskustelemassa ovat arkkitehti ja sarjakuvataiteilija Mikko Metsähonkala sekä kirjailija Jukka Laajarinne. Vapaa pääsy.

***

28.10. Helsingin kirjamessut

15:30-16:00 Minna Canth -lava
Kirjoittaja vai kertoja? Ajatellaan, että romaanin minäkertoja on fiktiota ja esseisti kommunikoi suoraan lukijan kanssa. Mutta ovatko esseen kertoja ja sen kirjoittaja sittenkään aivan sama henkilö? Kirjailijat Jukka Laajarinne ja Tommi Melender pohtivat kirjoittamisen henkilökohtaisuutta.

Kahvinkeittoa ja vastuullisuutta

Päivänä eräänä piipahdin Gaudeamus Kirjaan & Kahviin hörppäisemään espressoshotin, ja asiointikokemus pisti jälleen miettimään, miten markkinat toimivat.

Aloitetaan nyt vaikka siitä, että kun klikkaa kahvilan nettisivulle, aivan ylimpänä nähdään teksti: HYY Ravintolat. Vastuullista HYY-liiketoimintaa. Parempi varmaan ollakin. Kirjan & Kahvin, kuten muidenkin HYY-ravintoloiden asiakaskunnasta suurin osa on yliopiston pääkirjaston käyttäjiä, paljon humanisteja ja muita, ja kun kahvilan kupeessa on Gaudeamuksen kirjakauppakin, luulisi että kahvilatuotteiden eettisyyteen joutuisi vähän panostamaan, myös tai ainakin tuotantoketjun näkyvimpiin osiin.

Not.

Sinkkuespresson hinta on juustoiset 3 €, tuplan 3,50 €. Harvinaisen pienellä hintaerolla pyritään ilmeisesti ohjailemaan espresson juojia korkeaan kulutukseen. En kuitenkaan kaivannut tuplaa, vaan tilasin yhden shotin.

Ja mitä tapahtui?

Kahvilahenkilö tamppasi kahvinpurut tuplakahvaan ja valutti tuplashotin: puolet kahvista valui viemäriin, puolet kuppiin.

Tuotteen tarjoaja siis käyttää isompaan ja pienempään annokseen tismalleen saman määrän raaka-aineita ja energiaa, mutta myy halvemmalla tuotetta, jossa näistä puolet heitetään menemään. Aikana, jona jokseenkin kaikki väittävät pyrkivänsä vähentämään ruoka-ainehävikkiä.

Kysyin myyjältä, mitä järkeä toimintatavassa on?
”Meillä on kaksi eri hintaista tuotetta.”

Niinpä. Niin kauan kuin markkinoiden ajatellaan toimivan – ja näin ne näköjään toimivat – lyhytnäköisesti omaa etuaan laskeskelevan idioottikuluttajan (”Tuplashotti on noin paljon halvempi! Otankin sen!”) valintojen ohjailemana, tuhlailevuudelle ja epäekologisuudelle on kysyntää. Niukkuutta kannattaa tuottaa vaikka raaka-aineita tuhoamalla. Kahvikupin logiikka on vain yksi niistä syistä, joiden vuoksi markkinat tarvitsevat lainsäädännöllistä ohjailua ja valvontaa.

Espressoshotti kuulostaa tietenkin pieneltä jutulta, mutta pitäisikö meidän muka uskoa, että kuvatulla tavalla toimitaan ainoastaan pienissä asioissa?

Ultima Thule

Ihminen on kaiken mitta.

Ihminen on kaiken mitta.

Kevät – alkukesä. Valmistautuminen

Talvella, tai ehkä alkukeväällä, alkavat kesäsuunnitelmat jälleen kehkeytyä. Minne suunnata jokakesäinen kiipeilyreissu? Annamari rupeaa puhumaan Blåmannenin pohjoisseinästä, reitistä nimeltä Ultima Thule. Siitä se on puhunut jo ennen Tromssaan muuttoaan, isoa seinää pitäisi päästä kiipeämään, ja viime kesänä hän ja Selinin Mikko sitä jo yrittivätkin, mutta ottivat pakit ensimmäisen köydenpituuden jälkeen.

No jaa, epäröin ja varovaisesti toppuuttelen. Se olisi sitä teknoamista, joka on aina tuntunut jotenkin pelottavalta touhulta, ja lisäksi joutuisimme yöpymään seinällä roikkuen, yöllä käytäisiin lähellä pakkasrajaa, ja minähän saan vanhana ukkona nykyään selän kipeäksi ihan normitelttailustakin. Mutta Mikko on jutussa mukana: tällä kertaa hänkin valmistautuisi koitokseen ajoissa. Kolmen hengen porukasta olisi ehkä jotain hyötyä jos kohta haittaakin, mutta ainakin seurue olisi hyvä ja reissusta voisi tulla hauska.

Olen minäkin sitä paitsi aina ajatellut, että kerran on isoakin seinää kokeiltava. Ja nyt siihen tarjoutuu mahdollisuus. Joten okei. Kai se on vaan lähdettävä.

Loppukeväästä ja alkukesästä treenailemme Mikon kanssa sitä sun tätä: lähinnä jumarointia ja teknoamista. (Kiipeilykeskukselle kiitos nousukahvojen lainasta.) Teknoaminen on hidasta ja hermostuttavaa, jumarointi hankalaa ja rasittavaa. Ei nautintoa. Blåmannenilla ei todellakaan tule oleman hauskaa. Ja Mikon mukaan jo reitin aloituspiste on vihamielinen ja luotaantyöntävä paikka.

Etenemisen perusteet alkavat kesäkuun lopulla olla hallussa, mutta kokonaisuus ei. Big wall -ankkurihässäköitä olen lähinnä mielikuvaopiskellut netistä, ja  kaikki vaikuttaa jotenkin kompleksiselta. Pitäisi saada superhyvä perusankkuri, ja sitten siinä pitäisi olla tilaa vinssata ruoka, juoma ja leirintäkamat ylös. Stressaava ajatus kaiken kaikkiaan.

2.7. Takaisku

Viikkoa ennen matkaa Mikko muljauttaa polvensa potkupallopelissä, ja parin päivän epäröinnin jälkeen alkaa olla selvää, että kolmen hengen tiimimme kutistui juuri kahden hengen köysistöksi. Emme siis menekään junalla, vaan ostan lentoliput Tromssaan.

7.7. Pohjoiseen

Pakkailua

Pakkailua

Saavun Annamarin ja Katjan kämpille tiistaina joskus yhdentoista jälkeen, ja alamme saman tien käydä läpi kaikkea roinaa, mitä olemme haalineet kasaan. Ihan vähällä tästä ei selvitä. Minulla on, paitsi Kiipeilykseskuksen jumarit, lainakamaa myös Suskilta, Odelta ja Mikolta, sillä eihän meidän peruskamoilla pitkällekään päästä. Kaiken kaikkiaan rautaa tulee kantoon semmoiset parikymmentä kiloa, lisäksi majoituskamat ja yli 20 litraa vettä. Yhteensä varmaan jotain 60 kiloa tavaraa. Tarkoituksenamme on heti huomenna keskiviikkona fiksata yksi tai kaksi ensimmäistä köydenpituutta, yöpyä sitten reitin juurella ja olla topissa joskus perjantai-iltana.

Annamarilla ja minulla on takanamme monia yhteisiä reissuja, sekä koettelemuksia että huippukokemuksia. Tunnemme toisemme ja luottamus on kovaa. Meidän onkin helppo päästä vakaan päättäväisyyden tilaan: pelkkä viheliäinen olo tai pelko ja epävarmuus eivät olisi syitä ottaa pakkeja. Kääntymistä ei edes harkita, elleivät asiat ala mennä jotenkin hengenvaarallisesti pieleen.

8.7.-11.7. Ylös ja alas

Katjan verisiteet kouvolalaisen kantajaklaaniin antavat meille pehmeän laskun (vaiko nousun?) big wall -touhuun: hän, Minna, Auvo ja Manu Leinonen auttavat tavaroiden kantamisessa reitin juurelle, mikä on ihan hyvä – suoraan sanottuna to-del-la hyvä – juttu, sillä jo reitin juurelle päästäkseen joutuu haikkaamaan, mitä, jotain 600-700 nousumetriä. Samalla tulee ruksattua toinenkin kiipeilyn alalaji suoritetuksi: tämä on nyt sitä retkikuntakiipeilyä.

 

Parkkipaikalla

Parkkipaikalla

Edellisinä päivinä on satanut, ja seinämä on vielä pilvien verhoama, kun lähdemme parkkipaikalta liikkeelle. Olemme edenneet autoilta suunnilleen sata metriä, kun liukastun puroa ylittäessäni ja putoan vyötäröäni myöten jääkylmään virtaan. Vaelluskengät ovat saman tien vettä täynnä ja housut läpimärät. Eikä vaihtokamojakaan ole ihan hirveästi liikaa. Yöllä lämpötila saattaa lähestyä nollaa, päivällä viittätoista astetta, ja vettä valuva olotila sotkee lämpötalouteni varmasti. Voi v—n v—-. Ovatko asiat jo hengenvaarallisesti pielessä? Tässäkö tämä nyt sitten oli?

Mutta sehän oli tiedossa, ettei koko ajan olisi mukavaa. Kyllä kesä kuivaa, minkä kastelee?

Matka jatkuu. Sherpat jättävät meidät lumikentän juurelle, ja me lähdemme kiipeämään. Aika nopeasti, vuolaana lorisevaa kalliota kiivetessämme minulle selviää, ettei se puroon mulaaminen mikäään katastrofi ollut. Jos en olisi kastunut siellä, olisin joka tapauksessa kastunut seinällä.

Tästä se alkaa

Tästä se alkaa

Ensimmäisen köydenpituuden yläpäässä olen märkä, viluinen ja uuvuksissa, ja alkaa sataa. Jumarointi oli helvettiä. Palaamme reitin juurelle ja yövymme sammalvuoteilla kivien välissä.

Bivakki reitin juurella.

Bivakki reitin juurella.

Ja seuraavana päivänä jatketaan.

Tämmöistä.

Tämmöistä. (c) Annamari Vitikainen

Leirielämää.

Leirielämää. (c) Annamari Vitikainen

The Wall.

The Wall. (c) Annamari Vitikainen

Maisemaa reitiltä.

Maisemaa reitiltä.

Ja seuraavana päivänä.

"Vuorilla on jotenkin vaikeaa saada horisontti suoraan."

”Vuorilla on jotenkin vaikeaa saada horisontti suoraan.”

Ja seuraavana aamuna.

Terapiamaisema

Terapiamaisema

Terapiamaisema hieman myöhemmin.

Terapiamaisema hieman myöhemmin.

Viimeinen köydenpituus.

Viimeinen köydenpituus.

Toppaamme reitin joskus viiden jälkeen lauantaiaamuna, ja aikanamme saamme taas kantajat avuksemme. Autolta autolle tämä oli pikkuriikkisen alle kolmen vuorokauden suoritus.

Paluureitti

Paluureitti

Muuttuneet tajunnantilat ja vuorten viisas mies

Olimme aika hitaita. Itse seinällä vietimme suunnilleen 48 tuntia. Mutta toisaalta olimme kiipeilyssämme melko uudenlaisella alueella eikä meillä ollut mitään varsinaista kiirettä. Aikaa vain kului. Pelkästään kiilojen irrotteluun ja portaledgen kokoamiseen ja purkamiseen meni tunteja. Ei erityistä draamaa, missään vaiheessa ei tullut sellainen olo, että olisimme jotenkin väärässä paikassa. Ei iso seinä mitään rakettitiedettä ole vaan ennemminkin raa’an fyysistä logistiikkaa huonolla ergonomialla: kädet kyllä tulivat kipeiksi ja turvoksiin, ja paraneminen on edelleen käynnissä.

Miten tuolla sitten viihtyy? Pystyykö roikkuvassa leirissä oikeasti nukkumaan? Hyvin viihtyy. Etukäteen psyykattu päätös auttoi sulkeistamaan kaikenlaiset pikku koettelemukset: niillä ei ollut merkitystä kokonaisuuden kannalta, joten ne eivät sitten oikeastaan tuntuneetkaan kovin pahoilta. Ja porttiksella tulee uni helposti, jos on tarpeeksi väsynyt.

Kun olimme viimeisellä köydenpituudella ja portaledgellä otetuista kolmen tunnin tirsoista oli kulunut parikymmentä tuntia (ja niitä edeltäneetkin unet olivat arviolta vain neljän tunnin mittaiset) aloin nähdä senässä upeita kalliomaalauksia, kaikenlaisia riistaeläimen kuvia. Ne olivat niin vakuuttavia, että jouduin oikein tosissani selittämään itselleni niiden todellisen luonteen: pelkkiä jäkäläläiskiä. Ja myöhemmin laaksossa jotkut rätit ja muut, joissa olisin normaalisti ehkä juuri ja juuri pystynyt pinnistelemällä kuvittelemaan jotain etäisesti kasvoja muistuttavaa, tuijottivat minua todella häiritsevän elävinä. Hieno kokemus.

Kolmen päivän mittainen melko totaalinen, uuvuttava ja lopulta tajunnan tilaa muuttava irtiotto normaalielämästä, jota seurasi vielä sunnuntainen baarikierros, nollasi pollan tehokkaasti, ja väitän palanneeni kotiin hieman aiempaa parempana ihmisenä. Vähän niin kuin systeemin reboottaus. Sain itseeni etäisyyttä, monta vahingollista ja häiritsevää prosessia sammui, pää selkeni, tiedän taas paremmin miten haluan elää. Näitä kirkastumisen kokemuksia olen saanut vuorilla joskus ennenkin; kyllä sinne tosiaan kannattaa aina välillä lähteä.

12.7. Pohjoisen Pariisi

Sunnuntai-iltapäivänä lähdemme Tromssaan pitsalle. Sieltä voisimme jatkaa esimerkiksi retkelle jollekin rannalle.

Pitsat syömme Casa Infernossa. Sanon ihan heti, että ruoka oli hyvää, ja jos sattuu pitämään semmoisesta steampunk-estetiikasta, niin tänne! Jos Infernoa vaikkapa vertaa Steam Hellsinkiin, niin jälkimmäinen kyllä ottaa tyyliseikoissa turpiin oikein huolella. Infernon sisustus on toteutettu hienostuneesti, paikka näyttää tarkoituksenmukaiselta eikä siltä kuin  tavalliseen baariin olisi vain roudattu rekvisiittaa näytille. Painemittarit ja putket näyttävät enimmäkseen kuin niillä olisi todellisia funktioita. Ja ah, valaisimet!

Annamari ja Katja

Annamari ja Katja

Mutta emme me rannalle mene, vaan Skarvenin terassille. Aurinko paistaa, täällä pärjää teepaidassa. Ja sitten jatkamme johonkin muuhun ravintolaan, jonka nimeä en enää muista.

Katja voittaa slackline-kisan.

Katja voittaa slackline-kisan.

Joku baari.

Joku baari.

Seuraavienkaan ravintoloiden nimiä en muista, mutta hyviä ne ovat. Ja meillä on juhlaan aihetta. Elävä metropoli, paljon kokoaan isompi kaupunki.

Emännille kii-tos!

Kirjallisuuden tilat

Kymmenisen vuotta sitten meillä oli kylpyamme. Niihin aikoihin muistan enimmäkseen lukeneeni ammeessa, minkä seurauksena aika monet tuolloin nautiskelemistani kirjoista kärsivätkin vesivahinkoja. Kesäisin luin parvekkeella, vaikka aurinko paistoikin vähän liian kuumasti.

Nykyisiä lukupaikkojani: Lämpimällä aurinkoisella säällä parveke tai merenranta, normipäivänä kahvila. Iltaisin yritän lukea vähän sängyssä ennen nukkumaanmenoa, mutta yleensä en jaksa vaan alan nukkua.

Kirjoittamiseen sopii työhuone. Tai kahvila. Tai kirjasto, jos on oikein kiire.

Sen sijaan keittiö ja olohuone eivät sovellu sen paremmin lukemiseen kuin kirjoittamiseenkaan. Nuo perheen kanssa jaetut tilat eivät tunnu täysin omiltani, vaan niissä vallitsee keskittymiskyvytön häiriötila – silloinkin kun olen yksin kotona. Kehoni on oppinut paikan: muut ovat olohuoneessa läsnä silloinkin kun eivät ole paikalla. Olohuoneen jännitteitä pakenen esimerkiksi nettiin tai muihin keskittymistä vaatimattomiin tiloihin.

Wanhoina hywinä aicoina osasin lukea myös metroissa, raitiovaunuissa ja busseissa, nykyään ainoastaan junissa, pitkän matkan busseissa ja lentokoneissa.

Mitenkähän muut ihmiset? Osaavatko he lukea ja kirjoittaa missä tahansa?

Läpimurtoja

Luovuuden ja hulluuden kliseinen yhteys ja olematon rajaviiva… Tuntuu, kuin olisin nykyisen romaaniprojektini kuluessa löytänyt sen, tunnustellut sitä, tasapainotellut rajalla ja kenties ylittänytkin sen. Kyseessä ei ole vain yksi rajaviiva, ei vain yksi yhteys. Samalla on murtunut sielun ja ulkomaailman välinen rajamuuri. En ole koskaan pitänyt subjekti-objekti-dikotomiaa älyllisesti kovin perusteltuna jaotteluna, mutta viimeisten parin vuoden aikana ero on hälvennyt myös tunnetasolla. Olen kokenut asioita, jotka ovat saaneet ihoni kananlihalle. Valvetodellisuuden, unen ja taiteiden välilläkään ei tunnu olevan niin isoja eroja kuin joskus kuvittelin. Kategoriat murtuvat, todellisuudet sekoittuvat. Ja tämä on valtavan kiehtovaa.

En ole kirjoittanut Prosessistani paljonkaan (Särö-lehden Taide & Missio -numerossa avasin tosin jotakin pientä metodistani ja siitä, mihin se on minut vienyt). Se on liian suuri, kerrottavaa olisi niin paljon. Olen merkkien labyrintissa, jossa kaikki tuntuu niin pirullisen kiehtovalta, etten tahdo haaskata löytöjäni blogifragmentteihin tai vastaaviin. Se kuuluu romaanin sivuille tai kahdenkeskisiin, humalaisiin ja hämyisiin keskusteluihin. Tämä on – ehkä – ollut syy, miksi olen viettänyt hiljaiseloa tässä blogissa. On tuntunut, ettei joko ole mitään sanottavaa, tai jos sanottavaa on ollut, se on ollut joko liian henkilökohtaista tai liian suurta.

Sen sijaan olen alkanut pitää jonkinlaista kuvapäiväkirjaa. Kuvia sieltä sun täältä, leikkiä kameralla. Tsekatkaa flickr-tilini, jos kiinnostaa.