Dorian Gray ja psykoanalyysi

Luin pitkästä aikaa Oscar Wilden tunnetuimman teoksen, Dorian Grayn muotokuvan. Tällä kertaa huomioni kiinnittyi teoksen sanoisinko ”freudilaisiin” piirteisiin.

Kuten Freudin, myöskään Wilden käsitys ihmisestä ei ollut monoliittinen, vaikuttimensa tiedostava kartesiolainen subjekti. Eksplisiittisiin psykologisiin mietteisiin päästään, kun nuori Dorian Gray on ylevästi rakastunut ihanaan näyttelijättäreen:

”[Lordi Henry] alkoi pohtia kykenisimmeköhän koskaan tekemään psykologiasta niin täydellisen tieteen, että elämän pieninkin pulpahdus avautuisi meille. Nykyisellään ymmärsimme itsemme aina väärin ja toiset aniharvoin oikein. […] Dorianin äkillinen mieletön rakastuminen Sibyl Vaneen oli varsin mielenkiintoinen ilmiö. […] Yksinkertainen tuo intohimo ei kuitenkaan ollut vaan pikemminkin erittäin mutkikas. Se, mikä oli aluksi ollut puhdasta poikasen aistivaistoa, oli muuntunut mielikuvituksen voimasta, muuttunut joksikin, mikä oli nuorukaisen itsensä mielestä kaukana aisteista ja juuri siksi entistäkin vaarallisempaa. Ne intohimot, joiden alkuperän valehtelemme itsellemme, tyrannisoivat meitä voimakkaimmin.”

Kuten lainauksesta huomaamme, Wilde luonnostelee kirjassaan sekä torjuttujen viettien vaikutukset käyttäytymiseen että sublimaation idean.

Torjuttu onkin romaanin keskeinen teema. Kun Dorianin toiminta johtaa rakastetun kuolemaan, hän tuttaviensa hämmennykseksi kieltäytyy suremasta. Jo seuraavana päivänä hän sanoutuu eilisestä irti: ”‘Mitä tekemistä käytännön aikavälillä on tämän kanssa? Vain pinnalliset ihmiset tarvitsevat vuosia päästäkseen eroon jostakin tunteesta. Mies, joka on itsensä herra, lopettaa surun yhtä helposti kuin löytää ilon.’”

Teoksen tärkein motiivi, muotokuva, alkaakin näyttäytyä Dorianin torjuttuna, jonka hän piilottaa talonsa kouluhuoneeseen, lapsuuden muistojensa joukkoon. Torjutun kohtaaminen muuttuu Dorianille koko ajan vaikeammaksi: ”Minä en taida pystyä menemään tuonne”, hän ajattelee. Ja: ”Haluan aina unohtaa, mitä olen tehnyt.”

Joissain kohdissaan teos saa jungilaisempiakin sävyjä. Taulu, torjuttu on ihmisen ominta, hänen sielunsa. Muotokuvaa vastaan hyökätessään Dorian Gray hyökkääkin itseään vastaan.

Wilde on Freudia paremmin jyvällä siinä, miten vaikea tekemisiään ja traumojaan on unohtaa. Pahat asiat pystyy salaamaan muttei unohtamaan. Torjunta ei lakaise asioita tiedostamattomaan. Wilde ylittää Freudin ajattelun myös siinä, että kirjoitti henkilökuvauksensa taideteokseksi, kun taas Freud erehtyi luulemaan mielleyhtymiään tieteeksi ja kaupitteli kakkainsestin yleistettävänä kuvauksena ihmisestä.

Freudilaiset pitävät mielellään edellä mainittuja havaintoja psyykestä Freudin keksintöinä, ja antavat hänelle kunnian tiedostamattomankin keksimisestä. Niiltä osin kuin psykoanalyysissä on mitään tolkkua, ajatukset eivät kuitenkaan olleet Freudin keksintöjä. Psykoanalyysin keksijä oli vain osa aikansa virtauksia; tiedostamattomastakin puhuttiin laajalti jo ennen häntä. Popularisoijana ja itsensä brändääjänä Freud oli kuitenkin omaa luokkaansa.

Dorian Grayn muotokuva julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1891, kun taas psykoanalyysi syntyi maailmaan vasta muutama vuotta myöhemmin.

Tekstilainaukset Jaana Kapari-Jatan suomennoksesta.

Kummalta mieheltä ottaisit vastaan savukkeen?

freud   wilde

Toistosta ja esikuvista

Ikuisen paluun myytissä Mircea Eliade esittää, että arkaaiselle ihmiselle aika on syklistä, ei historiallista. Niin uskonnolliset riitit kuin arkinen elämäkin perustuvat jumalten ja myyttisten sankarien tekojen jäljittelemiselle. Toiston alkuperä antaa teoille merkityksen, arkkityyppiset mallit takaavat toimintatavan oikeellisuuden ja tekevät elämän kärsimyksestä siedettävää.

Me modernit ihmiset saatamme ajatella elävämme ainutlaatuisista hetkistä koostuvassa historiassa ja olevamme ainutlaatuisia yksilöitä, mutta luulenpa, että olemme pohjimmiltamme sittenkin ennen kaikkea toistavia eläimiä. Opimme keskeiset elämäntaitomme vanhempia ihmisyksilöitä matkimalla, ja yhteisön jäseninä asetumme enemmän tai vähemmän valmiisiin tehtäviin. Silloinkin, kun olemme vapaimmillamme, irrallisimmillamme ja uutta luovimmillamme, toteutamme arkkityyppisiten esikuvien antamia malleja. Esimerkkeinä mainittakoon myyttinen taiteilija, tutkija, seikkailija. Maailmaa kiertävä ja yhteiskunnan rajoitteita välttelevä hippi ei ole historiassa uusi eikä etenkään omaperäinen ilmiö, vaan yhtä lailla ihasteltu kuin ylenkatsottukin arkkityyppinen hahmo, josta on tehty elokuvia, kirjoja ja lauluja. Malli, jonka voi hylätä tai hyväksyä. Sama pätee eettisiin ihanteisiimme: emme me keksi niitä ”omasta päästämme”.

Jäljittely on biologinen taipumuksemme, lajityypillistä toimintaa, perimmäistä ihmisyyttä. Kun valitsen toimintatapoja, joiden parissa olen oma aito itseni, valitsen toimintatapoja, jotka ovat jo valmiiksi olemassa. Löydän itseni mallikuvien maailmasta.

Inhimillinen aitous onkin mitä suurimmassa määrin – jäljittelemistä.

Rasistin Varjo

HUOM! Tekstistä korjattu asiavirhe. Kts. kommenttiketju.

Keneltäkään on tuskin jäänyt huomaamatta, että rasistien ja islamofoobikkojen oma käytös vastaa hyvin pitkälti juuri niitä uhkakuvia, joita he ovat maalailleet maahantulijoista. Nettikeskusteluista tai tutkijoiden saamista raiskausuhkauksista ei jää epäselväksi, että maahanmuuttokriittisyys kulkee usein käsi kädessä naisvihamielisyyden/sovinismin kanssa. Poliittinen väkivalta kuten pahoinpitelyt, uhkailu, ilotuliteiskut ja murhapolttoyritykset ovat meidänkin maassamme nimenomaan nationalistien käsialaa – eivät niiden pakolaisten, joiden terrorismista maahanmuuttokriitikot varoittelevat.

Edellä oleva on tarkistettavissa olevaa faktaa. Voisimme lisäksi spekuloida sillä, minkä puolueen kannattajat eniten notkuvat kylillä sossun rahoilla, mutta jätetään se nyt tällä kertaa.

Jungilaisessa psykologiassa puhutaan psyyken ilmiöstä nimeltä Varjo. Varjo on sellainen osa itsestämme, johon emme identifioidu. Se voi olla taipumus, jota emme hyväksy itsessämme, tai mahdollisuuksiamme ja kykyjämme joita emme oikein tiedosta.

IMG_0164

Lisäksi meillä on taipumus projisoida omia sisäisiä prosessejamme ulkomaailmaan. Projektiot voivat saada monenlaisia ilmenemismuotoja. Saatamme henkilökohtaisissa kriisitilanteissa nähdä ympärillämme merkkejä, jotka varoittavat tai houkuttelevat tietynlaisiin ratkaisuihin. Saatamme kuvitella, että muut ihmiset ovat jokseenkin kaltaisiamme: jos olen itse luotettava ja ystävällinen, suhtaudun helposti muihin ihmisiin kuin hekin olisivat. Ihmiskuvani perustuu siihen ihmiseen, jonka parhaiten tunnen: omaan itseeni.

Myös Varjo projisoidaan helposti ulkopuoliseen maailmaan. Itseltäni kieltämäni piirteet hyppivät silmille, kun näen niitä muissa ihmisissä. Eniten ihmisissä ärsyttävät ne piirteet, joita vastaan kamppailen itsessäni. Erityisen voimakkaat reaktiot jotakuta kohtaan kertovat usein siitä, että toinen edustaakin omaa Varjoani. Psykologiset kokeet puhuvat esimerkiksi sen puolesta, että homofoobikoissa on tavallista enemmän kaappihomoja. Suorastaan kliseinen hahmo on saarnamies tai poliitikko, joka rähisee julkisuudessa perinteisten perhearvojen puolesta ja aivan erityisesti avioriksta vastaan, ja tekee sen suurella kiihkolla – ja jonka yksityiselämä on  täysin puheiden vastaista.

Ehkä tästä on isossa osassa rasismiakin kysymys. Kun maahanmuuttokriitikko taistelee pedofiliaa, naisten alistamista, raiskauksia, terrorismia ja kuolemantuomoita vastaan ulkomaalaisissa, hän rähisee omalle peilikuvalleen. Rasistin todellinen vihan kohde onkin hänen oma Varjonsa, hän itse.

Jos Varjoaan ei tunnista itsessään, on vaarana joutua sen hallitsemaksi: muuttua siksi, mitä pelkää. Näin näyttäisi valitettavan monelle käyneen.

Ultima Thule

Ihminen on kaiken mitta.

Ihminen on kaiken mitta.

Kevät – alkukesä. Valmistautuminen

Talvella, tai ehkä alkukeväällä, alkavat kesäsuunnitelmat jälleen kehkeytyä. Minne suunnata jokakesäinen kiipeilyreissu? Annamari rupeaa puhumaan Blåmannenin pohjoisseinästä, reitistä nimeltä Ultima Thule. Siitä se on puhunut jo ennen Tromssaan muuttoaan, isoa seinää pitäisi päästä kiipeämään, ja viime kesänä hän ja Selinin Mikko sitä jo yrittivätkin, mutta ottivat pakit ensimmäisen köydenpituuden jälkeen.

No jaa, epäröin ja varovaisesti toppuuttelen. Se olisi sitä teknoamista, joka on aina tuntunut jotenkin pelottavalta touhulta, ja lisäksi joutuisimme yöpymään seinällä roikkuen, yöllä käytäisiin lähellä pakkasrajaa, ja minähän saan vanhana ukkona nykyään selän kipeäksi ihan normitelttailustakin. Mutta Mikko on jutussa mukana: tällä kertaa hänkin valmistautuisi koitokseen ajoissa. Kolmen hengen porukasta olisi ehkä jotain hyötyä jos kohta haittaakin, mutta ainakin seurue olisi hyvä ja reissusta voisi tulla hauska.

Olen minäkin sitä paitsi aina ajatellut, että kerran on isoakin seinää kokeiltava. Ja nyt siihen tarjoutuu mahdollisuus. Joten okei. Kai se on vaan lähdettävä.

Loppukeväästä ja alkukesästä treenailemme Mikon kanssa sitä sun tätä: lähinnä jumarointia ja teknoamista. (Kiipeilykeskukselle kiitos nousukahvojen lainasta.) Teknoaminen on hidasta ja hermostuttavaa, jumarointi hankalaa ja rasittavaa. Ei nautintoa. Blåmannenilla ei todellakaan tule oleman hauskaa. Ja Mikon mukaan jo reitin aloituspiste on vihamielinen ja luotaantyöntävä paikka.

Etenemisen perusteet alkavat kesäkuun lopulla olla hallussa, mutta kokonaisuus ei. Big wall -ankkurihässäköitä olen lähinnä mielikuvaopiskellut netistä, ja  kaikki vaikuttaa jotenkin kompleksiselta. Pitäisi saada superhyvä perusankkuri, ja sitten siinä pitäisi olla tilaa vinssata ruoka, juoma ja leirintäkamat ylös. Stressaava ajatus kaiken kaikkiaan.

2.7. Takaisku

Viikkoa ennen matkaa Mikko muljauttaa polvensa potkupallopelissä, ja parin päivän epäröinnin jälkeen alkaa olla selvää, että kolmen hengen tiimimme kutistui juuri kahden hengen köysistöksi. Emme siis menekään junalla, vaan ostan lentoliput Tromssaan.

7.7. Pohjoiseen

Pakkailua

Pakkailua

Saavun Annamarin ja Katjan kämpille tiistaina joskus yhdentoista jälkeen, ja alamme saman tien käydä läpi kaikkea roinaa, mitä olemme haalineet kasaan. Ihan vähällä tästä ei selvitä. Minulla on, paitsi Kiipeilykseskuksen jumarit, lainakamaa myös Suskilta, Odelta ja Mikolta, sillä eihän meidän peruskamoilla pitkällekään päästä. Kaiken kaikkiaan rautaa tulee kantoon semmoiset parikymmentä kiloa, lisäksi majoituskamat ja yli 20 litraa vettä. Yhteensä varmaan jotain 60 kiloa tavaraa. Tarkoituksenamme on heti huomenna keskiviikkona fiksata yksi tai kaksi ensimmäistä köydenpituutta, yöpyä sitten reitin juurella ja olla topissa joskus perjantai-iltana.

Annamarilla ja minulla on takanamme monia yhteisiä reissuja, sekä koettelemuksia että huippukokemuksia. Tunnemme toisemme ja luottamus on kovaa. Meidän onkin helppo päästä vakaan päättäväisyyden tilaan: pelkkä viheliäinen olo tai pelko ja epävarmuus eivät olisi syitä ottaa pakkeja. Kääntymistä ei edes harkita, elleivät asiat ala mennä jotenkin hengenvaarallisesti pieleen.

8.7.-11.7. Ylös ja alas

Katjan verisiteet kouvolalaisen kantajaklaaniin antavat meille pehmeän laskun (vaiko nousun?) big wall -touhuun: hän, Minna, Auvo ja Manu Leinonen auttavat tavaroiden kantamisessa reitin juurelle, mikä on ihan hyvä – suoraan sanottuna to-del-la hyvä – juttu, sillä jo reitin juurelle päästäkseen joutuu haikkaamaan, mitä, jotain 600-700 nousumetriä. Samalla tulee ruksattua toinenkin kiipeilyn alalaji suoritetuksi: tämä on nyt sitä retkikuntakiipeilyä.

 

Parkkipaikalla

Parkkipaikalla

Edellisinä päivinä on satanut, ja seinämä on vielä pilvien verhoama, kun lähdemme parkkipaikalta liikkeelle. Olemme edenneet autoilta suunnilleen sata metriä, kun liukastun puroa ylittäessäni ja putoan vyötäröäni myöten jääkylmään virtaan. Vaelluskengät ovat saman tien vettä täynnä ja housut läpimärät. Eikä vaihtokamojakaan ole ihan hirveästi liikaa. Yöllä lämpötila saattaa lähestyä nollaa, päivällä viittätoista astetta, ja vettä valuva olotila sotkee lämpötalouteni varmasti. Voi v—n v—-. Ovatko asiat jo hengenvaarallisesti pielessä? Tässäkö tämä nyt sitten oli?

Mutta sehän oli tiedossa, ettei koko ajan olisi mukavaa. Kyllä kesä kuivaa, minkä kastelee?

Matka jatkuu. Sherpat jättävät meidät lumikentän juurelle, ja me lähdemme kiipeämään. Aika nopeasti, vuolaana lorisevaa kalliota kiivetessämme minulle selviää, ettei se puroon mulaaminen mikäään katastrofi ollut. Jos en olisi kastunut siellä, olisin joka tapauksessa kastunut seinällä.

Tästä se alkaa

Tästä se alkaa

Ensimmäisen köydenpituuden yläpäässä olen märkä, viluinen ja uuvuksissa, ja alkaa sataa. Jumarointi oli helvettiä. Palaamme reitin juurelle ja yövymme sammalvuoteilla kivien välissä.

Bivakki reitin juurella.

Bivakki reitin juurella.

Ja seuraavana päivänä jatketaan.

Tämmöistä.

Tämmöistä. (c) Annamari Vitikainen

Leirielämää.

Leirielämää. (c) Annamari Vitikainen

The Wall.

The Wall. (c) Annamari Vitikainen

Maisemaa reitiltä.

Maisemaa reitiltä.

Ja seuraavana päivänä.

"Vuorilla on jotenkin vaikeaa saada horisontti suoraan."

”Vuorilla on jotenkin vaikeaa saada horisontti suoraan.”

Ja seuraavana aamuna.

Terapiamaisema

Terapiamaisema

Terapiamaisema hieman myöhemmin.

Terapiamaisema hieman myöhemmin.

Viimeinen köydenpituus.

Viimeinen köydenpituus.

Toppaamme reitin joskus viiden jälkeen lauantaiaamuna, ja aikanamme saamme taas kantajat avuksemme. Autolta autolle tämä oli pikkuriikkisen alle kolmen vuorokauden suoritus.

Paluureitti

Paluureitti

Muuttuneet tajunnantilat ja vuorten viisas mies

Olimme aika hitaita. Itse seinällä vietimme suunnilleen 48 tuntia. Mutta toisaalta olimme kiipeilyssämme melko uudenlaisella alueella eikä meillä ollut mitään varsinaista kiirettä. Aikaa vain kului. Pelkästään kiilojen irrotteluun ja portaledgen kokoamiseen ja purkamiseen meni tunteja. Ei erityistä draamaa, missään vaiheessa ei tullut sellainen olo, että olisimme jotenkin väärässä paikassa. Ei iso seinä mitään rakettitiedettä ole vaan ennemminkin raa’an fyysistä logistiikkaa huonolla ergonomialla: kädet kyllä tulivat kipeiksi ja turvoksiin, ja paraneminen on edelleen käynnissä.

Miten tuolla sitten viihtyy? Pystyykö roikkuvassa leirissä oikeasti nukkumaan? Hyvin viihtyy. Etukäteen psyykattu päätös auttoi sulkeistamaan kaikenlaiset pikku koettelemukset: niillä ei ollut merkitystä kokonaisuuden kannalta, joten ne eivät sitten oikeastaan tuntuneetkaan kovin pahoilta. Ja porttiksella tulee uni helposti, jos on tarpeeksi väsynyt.

Kun olimme viimeisellä köydenpituudella ja portaledgellä otetuista kolmen tunnin tirsoista oli kulunut parikymmentä tuntia (ja niitä edeltäneetkin unet olivat arviolta vain neljän tunnin mittaiset) aloin nähdä senässä upeita kalliomaalauksia, kaikenlaisia riistaeläimen kuvia. Ne olivat niin vakuuttavia, että jouduin oikein tosissani selittämään itselleni niiden todellisen luonteen: pelkkiä jäkäläläiskiä. Ja myöhemmin laaksossa jotkut rätit ja muut, joissa olisin normaalisti ehkä juuri ja juuri pystynyt pinnistelemällä kuvittelemaan jotain etäisesti kasvoja muistuttavaa, tuijottivat minua todella häiritsevän elävinä. Hieno kokemus.

Kolmen päivän mittainen melko totaalinen, uuvuttava ja lopulta tajunnan tilaa muuttava irtiotto normaalielämästä, jota seurasi vielä sunnuntainen baarikierros, nollasi pollan tehokkaasti, ja väitän palanneeni kotiin hieman aiempaa parempana ihmisenä. Vähän niin kuin systeemin reboottaus. Sain itseeni etäisyyttä, monta vahingollista ja häiritsevää prosessia sammui, pää selkeni, tiedän taas paremmin miten haluan elää. Näitä kirkastumisen kokemuksia olen saanut vuorilla joskus ennenkin; kyllä sinne tosiaan kannattaa aina välillä lähteä.

12.7. Pohjoisen Pariisi

Sunnuntai-iltapäivänä lähdemme Tromssaan pitsalle. Sieltä voisimme jatkaa esimerkiksi retkelle jollekin rannalle.

Pitsat syömme Casa Infernossa. Sanon ihan heti, että ruoka oli hyvää, ja jos sattuu pitämään semmoisesta steampunk-estetiikasta, niin tänne! Jos Infernoa vaikkapa vertaa Steam Hellsinkiin, niin jälkimmäinen kyllä ottaa tyyliseikoissa turpiin oikein huolella. Infernon sisustus on toteutettu hienostuneesti, paikka näyttää tarkoituksenmukaiselta eikä siltä kuin  tavalliseen baariin olisi vain roudattu rekvisiittaa näytille. Painemittarit ja putket näyttävät enimmäkseen kuin niillä olisi todellisia funktioita. Ja ah, valaisimet!

Annamari ja Katja

Annamari ja Katja

Mutta emme me rannalle mene, vaan Skarvenin terassille. Aurinko paistaa, täällä pärjää teepaidassa. Ja sitten jatkamme johonkin muuhun ravintolaan, jonka nimeä en enää muista.

Katja voittaa slackline-kisan.

Katja voittaa slackline-kisan.

Joku baari.

Joku baari.

Seuraavienkaan ravintoloiden nimiä en muista, mutta hyviä ne ovat. Ja meillä on juhlaan aihetta. Elävä metropoli, paljon kokoaan isompi kaupunki.

Emännille kii-tos!

Se on täytetty

44 vuoden iällä on ollut minulle ironista symboliarvoa siitä lähtien, kun taannoin julkaistiin suuri kansainvälinen tutkimus, jonka mukaan ihminen on tilastollisesti onnettomimmillaan 44-vuotiaana. Väänsin aiheesta vitsiä ja flarfia. Ja sitten se vuosi tuli.

Aluksi kaikki näytti helpolta. Oikeastaan oli ilmeistä, että elämäni oli monessa mielessä melkoisessa noususuhdanteessa. Fyysisestikin olin kovemmassa kunnossa kuin koskaan. Jos tämä on elämän paskinta aikaa, ajattelin, niin voi jumpe, mitä mahtaakaan olla edessä, kun pääsen täältä kuopan pohjalta.

Mutta sitten eräs psyykeäni jo pitkään häirinnyt pohjavirtaus kiskaisi minut pinnan alle. Ja melkein heti sen jälkeen vaimollani diagnosoitiin syöpä (homma on nyt jo hyvällä mallilla). Ongelmat kietoutuivat yhteen, ja loppusyksy ja sydäntalvi menivätkin aika, no, aika sekavasti. Olin riivattu ja olin zombie. Keskittymiskykyni romahti, lähimuisti lakkasi olemasta, työt kärsivät. Itkeskelin paljon, join tavallista enemmän. Ja semmoista.

Viime aikoina olen kuitenkin saanut itseni taas kasaan. Rästiin kerääntyneet työt alkavat olla tehdyt, kirjoittaminenkin sujuu jälleen. Ehkä voin palata bloginkin ääreen.

Rajatilanteet, vaikka niiden yhteydessä paljon arvokasta tuhoutuisikin, avaavat jotakin uutta. Ainakin silloin kun ne eivät tuhoa liian paljon. Joskus se, mikä ei tapa, vammauttaa. Huomaan erään pitkäaikaisen unelmani kuolleen. Ja toisen heränneen henkiin. Tai ehkä se olikin yksi ja sama unelma, joka käänsi minulle toisen puolensa.

Mutta tänään täytin 45. Njäh-njäh-njäh! Selvisin kuin selvisinkin!

IMG_0524

Pistetään nyt vielä henkilökohtainen kirjavuosi pakettiin. Viime vuoden merkittävimmät lukukokemukseni (ei missään järjestyksessä), olkaa hyvät:

Hanne Ørstavik: Yhtä totta kuin olen todellinen
Mark Johnson: The Meaning of the Body
Antti Salminen: Lomonosovin moottori
Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1-4
Ann Radcliffe: Udolpho

Ja merkittävimmät omat kirjoitusprojektini: Situationistisen psykomaantieteen innoittama mutta laajemminkin ympäristön ja mielen suhdetta käsittelevä esseekokoelmani ”Tiloissa” sekä jungilainen scifi-romaanini ovat molemmat siinä määrin hyvässä vaiheessa, että lienevät valmiita puolentoista vuoden kuluessa. Siihen asti… pitää vain tehdä töitä.

Schrödingerin lähiomainen

Palaan aina välillä ruumillisuuden kysymykseen. Esimerkiksi siihen, ettei aivoissamme ole aluetta, joka ei olisi suoraan kytköksissä sensorimotorisiin tai motivationaalisiin alueisiin. Tämä vihjaa siihen, että ei ole olemassa kehollisuudesta puhdasta, apriorista ajattelua (apriorisia ajattelun mahdollisuuksia ilmeisesti on). Vaikkapa logiikka näyttäytyy tästä tulokulmasta empiirisenä, löydettynä tieteenä. Käsityksemme siitä, mikä on mahdollista ja mikä mahdotonta, perustuu pohjimmiltaan keholliselle kokemukselle ja voi muuttua uusien havaintojen myötä.

Sellainenkin wanhan ajan kaksiarvologiikan itsestäänselvyys, että vain joko A tai ei-A voi olla totta mutta molemmat eivät yhtaikaa, on kyseenalaistunut viimeistään kvanttimekaniikan ja superposition tunkeutuessa todellisien mahdollisuuksien joukkoon. Tiedättehän Schrödingerin kissan: laatikkoon pimitetyn kissan, joka on yhtaikaa elävä ja kuollut, niin kauan, kunnes laatikko avataan ja informatio pääsee vaikuttamaan ympäristöönsä? Ajatus tuntuu vanhoihin ajatuslukkiutumiin jumittuneesta ihmisestä pöhköltä: tokihan kissa on joko kuollut tai elävä. Me vain emme tiedä vielä, kumpaa!

Superpositiolla on kuitenkin aivan arkisia ilmentymiä. Me emme aina elä joko-tai-maailmassa, vaan toisinaan yhtä lailla sekä-että-todellisuudessa.

Ottakaamme esimerkki. Sain hiljattain tiedon lähiomaiseni vakavasta sairaudesta. Ymmärsin, että hän voisi aivan lähiaikoina kuolla – tai jäädä henkiin.

Eräs tilanteen hahmottamista määrittävä tekijä oli tämä: Inhimillinen tietoisuus ei koe ainoastaan nykyhetkeä. Intentionaalisina olentoina me elämme jo nyt mahdollisia tulevaisuuksiamme. Tulevaisuus on aina läsnä tässä hetkessä.

Emme voineet ottaa asennetta, jota ystävät ja sukulaiset yrittivät tarjota: ”Hoidot ovat hyviä. Ei hän kuole. Teidän ei pidä yhtään ajatella, että hän kuolisi.”

Hallussamme olleiden tietojen mukaan omaiseni kuolema oli nimittäin varsin todennäköistä. Tietenkin meidän oli ajateltava, että hän kuolisi. Asia oli myös elettävä käytännössä. Sanottava kaikki, mitä sanoa pitää. Elää, niin kuin olisi elettävä, jos kuolema olisi varmaa. Koska jälkikäteen se olisi myöhäistä. Samaan aikaan elimme myös toista tulevaisuutta, sitä, jossa elämme yhdessä vielä pitkään.

Ei ollut ainoastaan mahdollista vaan myös tärkeää elää superpositiossa, kahdessa toisilleen vastakkaisessa todellisuudessa yhtä aikaa. Schrödingerin kissa on elävää inhimillistä todellisuutta.

Kielimuuri

Toisinaan tapahtuu jotakin tällaista:

Astun iltapäivämetroon, väsyneiden ja masentuneiden ihmisten keskelle. Mieliala tarttuu, ja puristan omatkin huuleni tiukkaan yrmyyn. Muutaman metrin päässä istuu tummatukkainen, vihaisen näköinen mutta nuori nainen. Katseemme kohtaavat, hymyilen hänelle silmilläni, en sen enempää, ja huomaan hänen suupieliinsä muodostuvan aavistuksenomaiset hymykuopat. Ehkä se oli vain sattumaa, ajattelen, ja siirrän katseeni toisaalle.

Kun vilkaisen hetken kuluttua häneen uudestaan, hänen huulillaan on selvästi havaittava hymy, ja kun hän katsoo minuun, hymy levenee ja kauneus valtaa hänen kasvonsa. Minäkin hymyilen, hän hymyilee enemmän, ja sitten minua alkaa ujostuttaa. Punastuisin, elleivät poskeni olisi valmiiksi pakkasesta punaiset. Siirrän päätäni sen verran, että saan jostakusta välillämme istuvasta murjottajasta hetkeksi näkösuojan.

Kun pari sekuntia myöhemmin uskallan kurkistaa piilostani, hymyilemme jo niin leveästi kuin kivuttomasti voi hymyillä. Hän säteilee, minä iloitsen, hänen katseensa on hyväksyvä ja lämmin, tässä hetkessä välillämme vallitsee suloinen, romanttinen, lumoava yhteys. Ja vain minuuttia myöhemmin hän nousee, hymyillen nyökkää minulle hyvästiksi, ja jäljelle jää vain hyvä ihastunut mieli. Ilo.

Kohtaamisemme on ollut merkityksellinen ja ideaalinen. Kuten Žižek on Titanic-elokuvan analyysissään todennut, loppuun asti etenevä rakkaus olisi vain pilalle menevää rakkautta. Ideaalinen voi säilyä vain, jos sitä ei saavuteta. Tämä on romantiikan perustodellisuutta, samoin kuin uskonnon. Mutta ehkä yhtä olennaista on, että emme ole ensinkään siirtyneet silmäpelistä kielipeliin, jälkimmäistä ilmausta väärinkäyttääkseni. Emme ole sanoneet mitään, millä jompi kumpi olisi osoittanut typeryytensä tai arkisen mitäänsanomattomuutensa. Emme ole yrittäneet avata ajatuksiamme emmekä selittää itseämme.

Selittäminen synnyttää lokeroita, ja lokeroilla on seinät. Sanat, jotka lausutaan silloiksi, ovatkin muureja. Jopa useammin muureja kuin siltoja.

Maailmassa on liikaa puhetta.