Vladimir Nabokov: Kalvas hehku

Aivan ensimmäiseksi Nabokovin mestariteoksessa huvittaa sen rakenne. Lukijan käsissä onkin tohtori Kinboten toimittama laitos ystävänsä John Shaden viimeiseksi jääneestä runoelmasta Kalvas hehku: esipuhe, sitten itse runoelma, lopuksi yli kaksisataasivuinen kommentaari.

Kinbote osoittautuu heti kättelyssä itseään ja Zemblan kuningassukua täynnä olevaksi sekopääksi, joka lukee Shaden runoelmaa puhtaasti omista lähtökohdistaan, itseään vasten peilaten, usein lukemansa tekstin lähes kokonaan sivuuttaen. Kalvasta hehkua on helppo alkaa lukea tulkinnan mielivaltaisuutta käsittelevänä absurdina komediana tai parodiana.

Kinbotelainen lukemisen tapa on tietenkin meille monille tai ehkä jopa kaikille tuttu. Harvassa lienevät kirjailijat, joiden teoksiin ei joku läheinen tai etäinen olisi paranoidisti lukenut itseään. Lievemmässä muodossa kinbotelainen luenta on sitä, että näemme teoksessa kuin teoksessa itsemme ja peilaamme sen tapahtumia tai muuta sisältöä omiin kokemuksiimme, välinpitämättöminä niille osille tekstiä, jotka eivät satu ”koskettamaan”. (Huomattakoon, että tämän näkökulman esille tuominen edustaa itsekin kyseistä ilmiötä.)

Koomisia vaikutelmia synnyttävät myös Shaden Kalvaan hehkun jambiset säkeet. Kekseliäisiin loppusointuihin pakotettu jankkaava poljento on mielestäni aina ollut ennen kaikkea hassu ilmaisun muoto, silloinkin kun itse sisältö on vakava. Tatata taa, tatata tat-tataa. Kristiina Drewsin suomennos on muuten aivan upea!

Runosäkeet ja mielipuolen kirjoittamat fragmentaariset kommentit kasvavat nopeasti höpsöyden ulkopuolelle: ne kehittyvät monitasoiseksi, juonevaksi kertomukseksi, josta ei puutu traagisiakaan piirteitä.

Kalvaan hehkun lukeminen ei ole vaikeaa; sekä suuri kertomus että sen kieli soljuvat eteenpäin vaikeuksitta. Yllätyksiä, hienoja yksityiskohtia ja runsautta. Kaikki mahdollisuudet ottaa teos ihan vain omalaatuisena seikkailukertomuksena. Kirjan paljon puhuttu hankaluus on ennen kaikkea tulkinnallista vaikeutta. Harvinaisen epäluotettava kertoja tarjoaa monta haastetta ja kompastuskiveä sille, joka haluaa tietää, mitä ”todella” tapahtui ja kuka tuo tohtori Kinbote oikeastaan edes on. Tällaiselle lukijalle kyseessä on dekkari, jossa salapoliisin osaan joutuu itse.

patrick-stewart-x-men
Kuva: Charles Xavier Patrick Stewartin näyttelemänä.

Länsi-itäsuunta hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin akselina. Tutkimussuunnitelma.

Johdanto

Hyvä- ja huono-osaisuuden on usein mielletty jakautuvan epätasaisesti kaupunkien sisällä siten, että läntiset kaupunginosat ovat vauraampia kuin itäiset. Lontoo, Glasgow, Berliini, Montreal, Toronto… Mielikuvien tasolla jako näyttäisi soveltuvan myös Helsinkiin (Lauttasaari – Kontula) ja metropolialueeseen (Espoo ja Kauniainen – Vantaa). Ilmiötä on selitetty paitsi valikoivalla havainnoinnilla myös tuuliolosuhteilla. Erityisesti maapallon keskileveysasteiden ilmastoa vallitsevat voimakkaat länsituulet. Tämä on tarkoittanut sitä, että keskiaikainen jätteiden, ulosteiden ja värjäämöjen pilaama ilma, aivan kuten myöhemmät teollisuuden päästöt, ovat heikentäneet ennen kaikkea kaupunkien itäisten osien elämänlaatua. Tämä on puolestaan aiheuttanut vauraampien ihmisten jatkuvan virran läntisiin kaupunginosiin.

Pitkään jatkunut asetelma on kenties juurtunut kollektiiviseen tiedostamattomaamme, joista se putkahtelee näkyville myös erilaisiin fantasioihin ja unikuviin. Miten monessa fantasiaromaanisarjassa (esim. TSH, Belgarionin taru) pahuus, rappio ja epämuotoisuus sijaitsevatkin nimenomaan idässä!

Tutkimuksen tavoitteet

Pyrimme selvittämään, hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin jakautumista Helsingin sisällä. Arvioimme
subjektiivisia kokemuksia kuten ihmisten fyysistä terveydentilaa ja mielialaa
sosiaalisten suhteiden määrää ja laatua
päivittäispalvelujen laatua.

Menetelmä

Matkustamme Helsingin halki lännestä itään. Matkustusvälineenä käytämme metroa, siten että lähdemme liikkeelle Ruoholahdesta (läntisin jo käytössä oleva asema) ja etenemme asema asemalta kohti Vuosaarta. Työryhmä nousee jokaisella 14 asemalla kirjaamaan havaintojaan standardoiduille tutkimuslomakkeille (Liite 1).

metro

Havaintojen kohteena ovat ensinnäkin sekä omat että tutkimusryhmän muiden jäsenten terveydentila ja mieliala, toiseksi ulkopuolisten ihmisten kanssa harjoitetun kanssakäymisen laatu. Hymyilläänkö meille? Otetaanko meihin kontaktia vai kartellaanko? Millaisia ovat puheen äänenpainot? Tulemmeko ymmärretyksi?

Päivittäispalvelujen laaduntarkkailu standardoidaan siten, että hakeudumme jokaiselta asemalta lähimpään löytämäämme ravitsemusliikkeeseen ja juomme yhdet pullolliset A-olutta. Palvelun saatavuus ja etäisyys metroasemalta sekä tuotteen hinta dokumentoidaan.

Mikäli aiemmin esitetyt käsitykset hyvinvoinnin itä-länsijakautumisesta pitävät paikkansa, on odotettavissa seuraavanlaisia löydöksiä: tutkimusryhmän jäsenten sekä fyysinen että henkinen pahoinvointi kasvavat Vuosaarta lähestyttäessä. Kommunikaation laatu ja välittömyys paikallisten kanssa heikkenee ja yksipuolistuu.

Arvioimme, että hyvin standardoitu, asemalta toiselle vakiona pysyvä tutkimusprotokolla tarjoaa reliaabelin ja validin katsauksen helsinkiläisten hyvin- ja pahoinvoinnin maantieteellisestä jakautumisesta.

Läpimurtoja

Luovuuden ja hulluuden kliseinen yhteys ja olematon rajaviiva… Tuntuu, kuin olisin nykyisen romaaniprojektini kuluessa löytänyt sen, tunnustellut sitä, tasapainotellut rajalla ja kenties ylittänytkin sen. Kyseessä ei ole vain yksi rajaviiva, ei vain yksi yhteys. Samalla on murtunut sielun ja ulkomaailman välinen rajamuuri. En ole koskaan pitänyt subjekti-objekti-dikotomiaa älyllisesti kovin perusteltuna jaotteluna, mutta viimeisten parin vuoden aikana ero on hälvennyt myös tunnetasolla. Olen kokenut asioita, jotka ovat saaneet ihoni kananlihalle. Valvetodellisuuden, unen ja taiteiden välilläkään ei tunnu olevan niin isoja eroja kuin joskus kuvittelin. Kategoriat murtuvat, todellisuudet sekoittuvat. Ja tämä on valtavan kiehtovaa.

En ole kirjoittanut Prosessistani paljonkaan (Särö-lehden Taide & Missio -numerossa avasin tosin jotakin pientä metodistani ja siitä, mihin se on minut vienyt). Se on liian suuri, kerrottavaa olisi niin paljon. Olen merkkien labyrintissa, jossa kaikki tuntuu niin pirullisen kiehtovalta, etten tahdo haaskata löytöjäni blogifragmentteihin tai vastaaviin. Se kuuluu romaanin sivuille tai kahdenkeskisiin, humalaisiin ja hämyisiin keskusteluihin. Tämä on – ehkä – ollut syy, miksi olen viettänyt hiljaiseloa tässä blogissa. On tuntunut, ettei joko ole mitään sanottavaa, tai jos sanottavaa on ollut, se on ollut joko liian henkilökohtaista tai liian suurta.

Sen sijaan olen alkanut pitää jonkinlaista kuvapäiväkirjaa. Kuvia sieltä sun täältä, leikkiä kameralla. Tsekatkaa flickr-tilini, jos kiinnostaa.

Schrödingerin lähiomainen

Palaan aina välillä ruumillisuuden kysymykseen. Esimerkiksi siihen, ettei aivoissamme ole aluetta, joka ei olisi suoraan kytköksissä sensorimotorisiin tai motivationaalisiin alueisiin. Tämä vihjaa siihen, että ei ole olemassa kehollisuudesta puhdasta, apriorista ajattelua (apriorisia ajattelun mahdollisuuksia ilmeisesti on). Vaikkapa logiikka näyttäytyy tästä tulokulmasta empiirisenä, löydettynä tieteenä. Käsityksemme siitä, mikä on mahdollista ja mikä mahdotonta, perustuu pohjimmiltaan keholliselle kokemukselle ja voi muuttua uusien havaintojen myötä.

Sellainenkin wanhan ajan kaksiarvologiikan itsestäänselvyys, että vain joko A tai ei-A voi olla totta mutta molemmat eivät yhtaikaa, on kyseenalaistunut viimeistään kvanttimekaniikan ja superposition tunkeutuessa todellisien mahdollisuuksien joukkoon. Tiedättehän Schrödingerin kissan: laatikkoon pimitetyn kissan, joka on yhtaikaa elävä ja kuollut, niin kauan, kunnes laatikko avataan ja informatio pääsee vaikuttamaan ympäristöönsä? Ajatus tuntuu vanhoihin ajatuslukkiutumiin jumittuneesta ihmisestä pöhköltä: tokihan kissa on joko kuollut tai elävä. Me vain emme tiedä vielä, kumpaa!

Superpositiolla on kuitenkin aivan arkisia ilmentymiä. Me emme aina elä joko-tai-maailmassa, vaan toisinaan yhtä lailla sekä-että-todellisuudessa.

Ottakaamme esimerkki. Sain hiljattain tiedon lähiomaiseni vakavasta sairaudesta. Ymmärsin, että hän voisi aivan lähiaikoina kuolla – tai jäädä henkiin.

Eräs tilanteen hahmottamista määrittävä tekijä oli tämä: Inhimillinen tietoisuus ei koe ainoastaan nykyhetkeä. Intentionaalisina olentoina me elämme jo nyt mahdollisia tulevaisuuksiamme. Tulevaisuus on aina läsnä tässä hetkessä.

Emme voineet ottaa asennetta, jota ystävät ja sukulaiset yrittivät tarjota: ”Hoidot ovat hyviä. Ei hän kuole. Teidän ei pidä yhtään ajatella, että hän kuolisi.”

Hallussamme olleiden tietojen mukaan omaiseni kuolema oli nimittäin varsin todennäköistä. Tietenkin meidän oli ajateltava, että hän kuolisi. Asia oli myös elettävä käytännössä. Sanottava kaikki, mitä sanoa pitää. Elää, niin kuin olisi elettävä, jos kuolema olisi varmaa. Koska jälkikäteen se olisi myöhäistä. Samaan aikaan elimme myös toista tulevaisuutta, sitä, jossa elämme yhdessä vielä pitkään.

Ei ollut ainoastaan mahdollista vaan myös tärkeää elää superpositiossa, kahdessa toisilleen vastakkaisessa todellisuudessa yhtä aikaa. Schrödingerin kissa on elävää inhimillistä todellisuutta.

Uusälytön internationaali. Kokouspöytäkirja.

Laillisuus ja päätösvaltaisuus

Läsnäolijat: jne., Kali Yuga
Todettiin päätösvaltaisuus sekä se, ettei kokousta ole kutsuttu koolle.

Toiminnan ja mahdollisuuksien kartoittamista

Uusälyttömiä illanviettoja ei – ainakaan samalla henkilökunnalla ja konseptilla – enää järjestetä. On mentävä eteen-, ylös- ja ulospäin, etsittävä uusia menetelmiä ja taidemuotoja.

Kali Yugan ja Yusuf Bugariloven muodostama kuunnelmakäsikirjoitustiimi on kokoontunut. Työ on lähtenyt käyntiin tehokkaasti ja korkealaatuisesti. Roolitus ja äänitykset voinevat alkaa jo loppusyksystä.

Pohdittiin mahdollisuutta esittää kohunäytelmä Jumalan teatteri uudelleen. Oliko esitykselle kirjoitettua käsikirjoitusta? Voisimmeko me saada sen käsiimme? Olisiko näytökseen mahdollista saada yleisöä? Jos ei, olisiko sitä mielekästä esittää tyhjille katsomoille? Mainostekstit voisivat olla jotakin tämän suuntaista: ”Jumalan teatteri. Esa Kirkkopellon, Jari Halosen jne. klassikkonäytelmä vuodelta 1987. Ensimmäinen uusintaesitys kautta aikojen! Parasta päälle!”

Jäsenasioita

Uusälyttömyys asettuu taiteellisen vapauden puolelle, kaikenlaista oikeaoppisuutta, dogmaattisuutta ja asiallisuutta vastaan. Tätä voidaan ja tulee vaatia myös UÄ:n jäseniltä.

Päädyttiin erottamaan
kirjailija Jaakko Ylijuonikas romaaninsa Neuromaani johdosta (perustelut: dogmaattinen uusälyttömän estetiikan noudattaminen)
sekä
kirjailija Antti Salminen romaaninsa Lomonosovin moottori johdosta (perustelut: dogmaattisesti toteutettu uusälytön estetiikka).

Yli-Juonikkaan ja Salmisen erottamiset toteutetaan retrospektiivisesti: tulemme jatkossa kiistämään heidän koskaan edes olleen jäseniämme. Samaa kieltoa vaaditaan myös heiltä symbolisen kuolemanrangaistuksen uhalla.

Lisäksi erotettiin pastori Mia Wrang instituutioiden (kirkko, avioliitto) suosimisesta sekä arkkitehti Sari Viertiö formalismin vuoksi.

Yusuf Bulgarilove välttyi erottamiselta allekirjoitettuaan – vaikkakin myöhässä – Toisen uusälyttömän manifestin.

Yusuf Bulgariloven jättämä eroanomus todettiin vajaaksi. Puutteita huomattiin esimerkiksi syntymäajassa ja toimintaraporteissa. Myös asianmukaiset liitteet (virkatodistus, verotustodistus, henkilöllisyystodistus ja ansioluettelo) puuttuivat hakemuksesta. Jäädään odottamaan täydennystä.

Helsingissä 28.7.2014 Kali Yuga, jne.

Toinen uusälytön manifesti

Reaktiomme viimeaikaiseen venäläisen avantgarden nousuun.

Kubofuturismi on passé.
Egofuturismi on passé.
Sentrifuuga on passé.
Runouden ullakko on passé.
Imaginismi on passé.
41° on passé.
Nitševokit ovat niin passées.
Fuismi on passé.
Biokosmismi on passé.
Luminismi on passé.
LEF on niin eilistä päivää.
Konstruktivismi on passé.
Emotionalismi on passé.
Ekspressionismi on passé.
Oberiu on so last season.

Tuommoisia olisi voitu tehdä jo sata vuotta sitten!

Mutta uusälyttömyys.


Kesäkuussa 2014, Uusälyttömän internationaalin keskustoimikunta:

jne, Kali Yuga, Alvari Lume, vLadimirA passÉ?, Tuukka Hämäläinen, Andrei Belone, Yusuf Bulgarilove

René Daumal: Mont Analogue

analogue

René Daumal: Mont Analogue (Le Mont Analogue, Roman d’aventures alpines, non euclidiennes et symboliquement authentiques). Suomentanut Aki Räsänen. Basam Books, 2014.

Toisinaan kuulee sanottavan, ettei vuoristokiipeilyfiktiolle oikeastaan ole tarvetta. Vuorilla aika ajoin tapahtuvat ”epiikit” ovat itsessään niin dramaattisia, että vastaavien kertomusten sepittäminen kalpenee niiden rinnalla. Tietyissä rajoissa tämä pitää paikkansa. Todellisuus on on yleensä tarua hurjempaa.

Mutta harva kaunokirjallinen teos kertoo ainoastaan yhdestä asiasta. Kiipeilyromaani ei useinkaan ole romaani kiipeilystä, vaan kiipeilyn kehykseen sijoitettu romaani (myös) jostakin muusta. Jeff Longin Seinämä  on kirja menneisyyden haamuista, oma Jäiset Jumalat -romaanini on surrealismin keinoin rakennettu teos yksilön ja yhteisön välisestä jännitteestä, vapaudesta ja erilaisista tavoista kielellistää maailma. W. E. Bowmanin klassikko, The Ascent of Rum Doodle tekee pilaa koko kiipeilykirjallisuudesta. Ja niin edelleen.

Olen lajityypin suuri ystävä, kuten myös vanhan koulun avantgarden, joten surrealistien lähipiireihin kuuluneen René Daumalin Mont Analoguen tuore suomennos tarttui näppeihini heti, kun huomasin sen olemassaolon. Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus jäi Daumalilta kesken hänen kuollessaan tuberkuloosiin vuonna 1944, ja retkikunnan edesottamukset katkeavat valitettavasti jo yläniityille. Romaanin liitteenä julkaistut muistiinpanot ja fragmentit antavat kuitenkin vihjeitä siitä, miten tarina olisi jatkunut, ja kokonaisuus on mitä arvokkain lisä alan suomennoksiin.

Nimensä mukaisesti Mont Analogue on vertauskuvallinen vuori, jolle nousun merkitykset ovat vahvasti symbolisia. Psykoanalyyttisen periaatteen mukaan kaikki on, paitsi sitä mitä se on, myös aivan jotakin muuta. Tämä ei tarkoita vaikealukuisuutta. Daumalin romaani etenee perinteisen seikkailukertomuksen sujuvien kaavojen mukaan, mutta on täynnä sekä absurdia huumoria että vinksahtanutta avantgardefilosofiaa.

MItä kirjassa sitten tapahtuu? Romaanin kertoja on kirjoittanut lehtijutun vuorten mytologisista merkityksistä, ja saa kirjoituksensa vuoksi omituisen yhteydenoton. Kerettiläisessä luostarissa opiskellut Isä Sogol, nykyinen kiipeilyopettaja, kertoo varmistuneensa Mt. Everestiä huomattavasti korkeamman huipun olemassaolosta. Avaruus vain kaareutuu vuoren ympärillä siten, että se on pääsääntöisesti täysin kätketty ulkopuoliselta maailmalta. Mutta ei täysin. Mont Analoguea valloittamaan kootaan retkikunta, joka koostuu kotkansilmäisistä itävaltalaisista, ranskalaisesta abseilaustaiturista, ”joka mieluummin laskeutui kuin nousi”, amerikkalaisesta ylävuoristomaalarista, Ibsenistä innoittuneesta näyttelijättärestä joka uskoo jäätiköiden haltijattariin, italialaissyntyisestä hegeliläisestä, joka syntyperästään huolimatta kuuluu ”saksalaiseen koulukuntaan”, joka hakee suorimpia ja vaarallisimpia reittejä. Ja niin edelleen.

Ryhmä sekoboltseja kiipeilijöitä purjehtii Analoguen mantereelle, jonka koko talous perustuu epäonnistuneille nousuyrityksille, ja jossa ylin valta on vuoristo-oppaiden käsissä.  Nousuyrityksiä säätelevät tarkat lait; ylärinteiden luonnon herkän tasapainon järkyttäminen saattaa esimerkiksi johtaa kiipeilykieltoon ja elinikäiseen velkavankeuteen.

Kiipeilyyn intohimoisesti suhtautuneen Daumalin (runoilija kiipeili nelitonnisia vielä kuolemansairauden pahasti heikentämänä) luontokuvauksessa on jotakin ihailtavaa: kaiken absurdin pohdiskelun keskellä muutamin lausein vetäistyt maisemakuvaukset ovat eläviä ja vievät tekstiä lukevan alppikiipeilijän hetkessä sinne jonnekin, ihan oikeisiin tunnelmiin.

Lopun fragmentit ovat innoittuneen harrastelijan zenmäistä aforistiikkaa:

”Huipuille ei voi jäädä ikuisiksi ajoiksi. On laskeuduttava takaisin alas… Miksi siis nousta: Tämän vuoksi: korkea tuntee matalan, matala ei tunne korkeaa.”

P.S. Lopuksi vielä yksittäinen teoksen herättämä ajatuksenpoikanen:

”Olin ihaillut Sogolin kykyä keksiä ‘absrtrakteja symboleja’: abstraktia asiaa symboloimassa konkreettista asiaa, päinvastoin kuin tavallisesti”, Daumal heittää ilmaan absurdin patafyysisen ajatuksen. Mutta onko se sittenkään absurdi? Ennemminkin väittäisin, että kyseessä on ajatusvirhe. Abstraktit symbolithan ovat nimenomaan se tavallinen symbolisen ajattelun muoto, ei päinvastoin. Eikö jokainen abstrakti ajatus ole viime kädessä konkreettisen elämyksen analogia? Konkreettinen voisi symboloida abstraktia, on abstraktin aina ensin täytynyt symboloida konkreettista.