Kirjoittajan psykoosi

Joku kollegani jossain haastattelussa joskus – pahoittelen viittauksen epämääräisyyttä, mutta näin tarkasti muistini toimii/ei toimi – puhui ilmiöstä, jonka hän nimesi kirjoittajan psykoosiksi: Pitkään jonkin aiheen parissa työskennellessään kirjailija alkaa nähdä siihen liittyviä asioita kaikkialla ympärillään.

Tällä tavoin kuvattuna ilmiö lienee kaikille tuttu. Jos vaikkapa alkaisin harrastaa intohimoisesti hyönteisiä, alkaisin havaita niitä ja niiden jättämiä merkkejä itselleni uudella tavalla. Katseeni ja mieleni tarkentuisivat etsimään toisenlaisia yksityiskohtia, kuin mitä aiemmin olen etsinyt: Tuo lehtikasa voisi olla otollinen sen-ja-sen löytämiselle. Nuo reiät puunrungossa kertovat siitä-ja-siitä kuoriaisesta tai muurahaisesta. Jos taas olisin taloustieteilijä, hahmottaisin ihmisten kanssakäymisen paljon enemmässä määrin taloustieteen teorioiden kautta, taloudellisena aktiviteettina, kuin nyt hahmotan. Vastarakastuneelle lähes koko maailma puhuu rakkaudesta tai rakkauden kohteesta. Mitä teemme ja mihin keskitymme, vaikuttaa mitä suurimmassa määrin siihen, mitä näemme.

Koska ilmiö on arkinen ja normaali, sen nimeäminen minkäänlaiseksi psykoosiksi tuntui mielestäni yliampuvalta ja harhaanjohtavalta. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut ymmärtää, mistä ilmiössä voi voimakkaimmillaan olla kysymys. Otetaanpa esimerkki.

Törmäsin hiljattain Urbanskin kiehtovaan kirjoitukseen kahden sarjakuvakäsikirjoittajan, Alan Mooren ja Grant Morrisonin välisestä okkulttisesta mittelöstä, jossa sarjakuvat eivät ole pelkästään taideteoksia vaan taikoja.

Morrison on kuvaillut sarjakuvan teon vaikutuksia siten, että aiheet, joista hän kirjoittaa alkavat usein toteutua hänen henkilökohtaisessa elämässään. Jos hän kirjoittaa tietylle sankarilleen pahoja käänteitä, sellaisia on tiedossa myös hänen omassa elämässään. Sarjakuvahahmon vaarallista infektiota seurasi Morrisonin itsensä vakava sairastuminen. Parempi kirjoittaa kivoja juttuja? Näin ajateltuna Joni Skiftesvikin ei olisi kannattanut kirjoittaa pojan hukkumiskuolemaa esikoisteokseensa – kohtausta, jonka samankaltaisuus kirjailijan perhettä kohdanneen tragedian kanssa ei ole jäänyt toimittajiltakaan huomaamatta.

Jotkut syvyyspsykologian parissa joko työskentelevät tai harrastelevat ihmiset muistuttelevat toisinaan kuvien ja kertomusten voimasta. Niiden vaikutukset eivät rajoitu vain yksilöihin vaan myös yhteiskuntaan. Muistutus saa usein varoituksen muodon: ”Kannattaa harkita tarkoin, millaisia kuvia aktivoi.” Tässä varoittelussa ei ole (ainakaan aina) magiasta kysymys, vaan siitä, että me toimimme erilaisten, usein esteettisten, mallikuvien mukaisesti. Suuri osa ihmisen käyttäytymisestä on jäljittelyä: niin muodit kuin moraalimmekin – myös kriittinen ajattelu – ovat pääsääntöisesti valmiiden mallien toistamista. (Filosofi Daniel Dennettin mukaan inhimillinen toiminta jakautuu karkeasti geneettiseen ja memeettiseen, mihin tahtoisin lisätä, että valtaosa memetiikasta on mimetiikkaa.) Tutki huviksesi itseäsi ja vaikuttimiasi: millainen mies tai nainen tai muu tahdot olla? Mistä tämän vision – tai kenties useamman, ehkä keskenään ristiriitaisen – sisältö on peräisin?

Pinnan alla pimeää kirjoittaessani eräs keskeisimpiä tutkimusaiheitani oli Jungin synkronisiteetin eli merkitsevien yhteensattumien idea. Jossakin kirjoituksessaan Jung esittää maagisen ajattelun tietynlaisena keskenkasvuisuutena, jossa ihminen ei pikkulapsen tavoin ole oikein oppinut erottamaan itsensä ja ulkomaailman välistä eroa. Siellä täällä pitkin uraansa hänen oma ajattelunsa on kuitenkin maagista juuri tässä kuvailemassaan mielessä, ja on filosofisesti aivan validi kysymys, onko eroa minun ja ulkomaailman välillä oikeastaan sittenkään olemassa. Tai ainakaan minun ja sen välillä, jota olen tottunut pitämään ulkoisena maailmana. Tunnettu esimerkki jungilaisesta magiasta on tapaus, jossa Jung ja Freud istuivat keskustelemassa, ja heidän välillään oli ilmeisiä jännitteitä. Yhtäkkiä hylly tai työpöytä, en nyt muista kumpi, paukahti. Puun jännitteet olivat halkaisseet lankun. Jung ilmoitti tienneensä, että näin oli käymässä, ja sanoi, että ilmiö toistuu. Kohta levy oli paukahtanut uudelleen.

Voitte ehkä aavistaa, miltä maailmani alkoi kirjoitusprosessini aikana näyttää.

Samana päivänä, kun luin Jungin kuvausta kultakuoriaistapauksesta (Jungin käyttämä esimerkki synkronisiteetista: vastaanoton ikkunasta oli ilmestynyt kultakuoriainen, kun potilas oli kertonut unessa näkemästään kultaisesta skarabeesta), kotiini lensi kultakuoriainen, ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen lajiaan, jonka olen nähnyt.

Kirjassani leviävän psyykkisen pandemian alkukuvaksi valitsin hämärän unen tai muistikuvan lapsuudestani – hukkumisen pelkoa Korkeasaaren rannassa – joka oli esiintynyt myös yhden ystäväni unessa (Korkeasaaressa tapahtuvana joukkohukuttautumisena) ja toisen ystäväni lapsuudenmuistossa. Kun kuva alkoi toistua sattumalta lukemassani kirjallisuudessa, ja kun lopulta ymmärsin, mistä kuvasta olikaan kysymys, en voinut enää kiistää eräänlaista arkkityyppisten kuvien tiedostamatonta vaikutusta mieleeni. Annoin kuvien johdattaa. Olin astunut perinteisen romanttisen taiteilijan muottiin, taiteilija, joka ennemminkin kanavoi jotain ylimaallista kuin sepittelee ja harkitsee teoksensa itse.

Kirjassani tapahtuu myös eräänlaisia konkreettisia romahduksia (kirjani maailma on perimmältään psyykkinen ja saattaa siksi käyttäytyä symbolisilla tavoilla), joista en ollut aivan varma. Harkitsin niistä luopumista, kunnes kuulin lontoolaisen teatterikatsomon romahduksesta erääseen siteeraamaani kirjaan perustuvan näytelmän – ja juuri sen pienen, psyykkisen kulkutaudin jälkeistä tuhoa kuvaavan unikohtauksen aikana!

Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Tuntui, kuin kirjoittamiseni kutsuisi maailmaan ja elämääni tapahtumia ja ihmisiä, vetäisi niitä puoleensa omituisella, aiemmin kokemattomallani tavalla. Toisinaan mietin, kumpi onkaan tulossa hulluksi: maailma vai minä? (Ja onko kysymys lopulta edes oikein asetettu?) Kuten Wolfgang Pauli Jungin kanssa käymässään kirjeenvaihdossa toteaa, synkronisiteetin emotionaalinen voima on melko vastaansanomaton, kun yhteensattumia alkaa oikein kunnolla kasaantua.

Kaikki prosessin aikana kokemani ei ollut pelkästään jännittävää tai kiinnostavaa, vaan jouduin käymään läpi myös vaikean henkilökohtaisen ja moniulotteisen kriisin. Sieluni on pinnalle päästynäni hieman tasoittunut, ja merkitykset joita näen ympärilläni, ovat taas arkipäiväisempiä. Hieman kaipaan silloista kaiken merkityksellisyyttä, mutta ehkä näin on parempi. Symbolismi on hyvä renki mutta kauhea isäntä. Nyt kuitenkin tiedän, mitä on kirjoittajan psykoosi.

Advertisements

10 vastausta

  1. Tämä on hyvin mielenkiintoinen ilmiö, jota itsekin olen kuvannut kirjassani, joka käsittelee ihmisen myyttistä tietoisuutta. Kirjoittajana näiltä synkronisiteetti-ilmiöiltä ei joskus voi kertakaikkiaan välttyä. Enemmän olen kuitenkin kiinnostunut hyvästä synkronisiteetista eli miten tätä ilmiötä voisi kutsua elämäänsä iloksi ja hyödyksi, vai voiko?

  2. Ei tuolta tilalta kokonaan edes halua välttyä. Päin vastoin. Kuten kerroinkin, nämä ilmiöt olivat tärkeä kirjoittamistani ohjaileva ja eteenpäin vievä voima, usein kiehtova ja riemastuttava asia.

    Mutta voiko ilmiön kutsua elämäänsä tahdonalaisesti? Ehkä. Toimiiko esimerkiksi pitkäaikainen ja ennen kaikkea intohimoinen paneutuminen sopivaan aiheeseen aina?

  3. Tiedän tuon tunteen kaiken merkityksellisyydestä ja pidän sitä pelkästään hyvänä asiana. Jung on sanonut myös, että ”elämä todella menee eteenpäin vain siellä, missä sitä ohjaa mieltymys” ja ”vain sivistys voi vapauttaa ihmisen sokeudesta” sekä ”hajaannus, jakaannus ja ykseydenpuute on sivistyneen mielen edellytys” (ei siis sairauden oire). Sellaista. Mä ajattelen itsestäni, että luon merkityksiä. Mun tapa oppia on tehdä miellekarttoja, niistä seuraa täysin kaoottisia muistiinpanoja ja luulen, että juuri se omiaan johdattelemaan ainakin minua sinne varsin hämärille maille. Toiset mieltää asiat käsitteiden kautta. Asioiden yhteensovittaminen on enemmän kuin pelkästään niiden summa. Se yhteensovittaminen lienee se sivistys, mistä Jung puhuu. Mene ja tiedä.

  4. Todella kiinnostava kirjoitus. Ja muistuttaa meitä siitä, että emme tiedä ”todellisuudesta” ehkä juuri mitään. Ehkä me todella luomme maailmamme ajatuksillamme ja ehkei ”tuolla jossain” olekaan mitään muuta kuin minkä tietoisuutemme sinne hahmottaa…Ja ehkä me olemme vain jonkin superälyn luomia avatareja, jotka seikkailevat giganttisessa tietokonepelissä…Nämä ovat hyviä kysymyksiä sellaiselle, jonka seuraava kirja käsittelee Jumalaa…

  5. JK. Merkityksellisyys on minustakin pelkästään hyvä asia, ja kuvailemasi oppimisen tapa kuulostaa paljon minun tavaltani kirjoittaa.

    Miksi sitten suhtaudun tämänhetkiseen hieman tasaisempaan tilaani myönteisesti? No, tuo synkronisiteetin kokemus sen sijaan liittyy (Jungillakin) tyypillisesti elämänkriiseihin. Kriisit ovat merkityksellisiä ja tärkeitä mutta ennen kaikkea rankkoja ja repiviä paikkoja. Niiden välissä on ihan hyvä vähän hengähtää. Itseäni tuntien osaan ennustaa, että jännää ja intensiivistä on oleva elämässäni jatkossakin.

  6. Kati. Jep. Tämä kysymys on kiehtonut mieltäni aina. Miten luulemme ymmärtävämme jotakin siitä, mitä mielemme ulkopuolella on?

    Donald Hoffman on tehnyt aika hyviä päivityksiä keskusteluun. Pohjimmiltaan hänen pointtinsa ovat silkkaa Kantia, mutta mukana on myös ajanmukaista tieteellistä kalustoa.

  7. Jukka, iso kriisi johdatti minutkin tähän. Pohdintaa omasta kriisistäni: Ihmisen sävelasteikko on kivun ja mielihyvän asteikko ja siinä se tasaisuus on löydettävissä. Luomisen tuska on jokaisen taiteilijan osa, mutta perusvire pitää säätää tuolle taajuudelle (haastavaa… olen taiteilija ja kamala ihminen välillä… usein 😂). Ja sitä virittämistä on pakko tehdä läpi elämän.

    Löysin Sun blogin eilen! Huomasin edellisen postauksen otsikosta sanan psykoanalyysi. Estetiikan klassikot 2 kirjassa on käännettynä Julia Kristevan artikkeli Kohti abjektiota. Suosittelen, jos et ole lukenut. Hän esittää siinä, että jako tiedostavaan ja tiedostamattomaan on tarpeeton, koska se perustuu kiellon mekanismiin. Hän psykoanalyytikkona pitää ainoastaan ns. kantatorjunnan tilaa huomionarvoisena, muu on aikuisen elämässä tarpeeton. Subjekti-objekti-jaottelu on hänelle subjekti-objekti-abjekti. Hän analysoi abjektiota kirjallisuuden kautta. En itse pidä tilannetta ollenkaan niin vastenmielisenä ja ahdistavana kuin hän… mutta löysin omasta taiteestani abjektion ja käännyin kristevalaiseksi tiedostamattoman osalta.

    Jään seuraamaan sun blogia. Olen kuvataiteilija, viimeistelen ensimmäistä käsikirjoitustani (kustantajaa ei ole). Runoja. Yritän saada sen tavalla tai toisella julkaistuksi. Tällainen tausta mulla.

  8. En ole Kristevalta lukenut kuin Mustan auringon, vaikka tuo abjektiasia on hänen ajattelussaan ollut aina erityisen kiinnostava juonne. Kiitos vinkistä, etsin käsiini.

  9. Jukka: mun käsikirjastossani on Kristevan tekstikokoelma nimeltä Puhuva subjekti. Tekstejä 1967-1993. Suom. Pia Sivenius, Tiina Arppe, Kirsi Saarikangas, Helena Sinervo ja Riikka Stewen, Gaudeamus 1993. Lue pois! Kiinnostava kuin mikä!

  10. Kiitos Ripsa suosituksesta. Lukulistalle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: