Dorian Gray ja psykoanalyysi

Luin pitkästä aikaa Oscar Wilden tunnetuimman teoksen, Dorian Grayn muotokuvan. Tällä kertaa huomioni kiinnittyi teoksen sanoisinko ”freudilaisiin” piirteisiin.

Kuten Freudin, myöskään Wilden käsitys ihmisestä ei ollut monoliittinen, vaikuttimensa tiedostava kartesiolainen subjekti. Eksplisiittisiin psykologisiin mietteisiin päästään, kun nuori Dorian Gray on ylevästi rakastunut ihanaan näyttelijättäreen:

”[Lordi Henry] alkoi pohtia kykenisimmeköhän koskaan tekemään psykologiasta niin täydellisen tieteen, että elämän pieninkin pulpahdus avautuisi meille. Nykyisellään ymmärsimme itsemme aina väärin ja toiset aniharvoin oikein. […] Dorianin äkillinen mieletön rakastuminen Sibyl Vaneen oli varsin mielenkiintoinen ilmiö. […] Yksinkertainen tuo intohimo ei kuitenkaan ollut vaan pikemminkin erittäin mutkikas. Se, mikä oli aluksi ollut puhdasta poikasen aistivaistoa, oli muuntunut mielikuvituksen voimasta, muuttunut joksikin, mikä oli nuorukaisen itsensä mielestä kaukana aisteista ja juuri siksi entistäkin vaarallisempaa. Ne intohimot, joiden alkuperän valehtelemme itsellemme, tyrannisoivat meitä voimakkaimmin.”

Kuten lainauksesta huomaamme, Wilde luonnostelee kirjassaan sekä torjuttujen viettien vaikutukset käyttäytymiseen että sublimaation idean.

Torjuttu onkin romaanin keskeinen teema. Kun Dorianin toiminta johtaa rakastetun kuolemaan, hän tuttaviensa hämmennykseksi kieltäytyy suremasta. Jo seuraavana päivänä hän sanoutuu eilisestä irti: ”‘Mitä tekemistä käytännön aikavälillä on tämän kanssa? Vain pinnalliset ihmiset tarvitsevat vuosia päästäkseen eroon jostakin tunteesta. Mies, joka on itsensä herra, lopettaa surun yhtä helposti kuin löytää ilon.’”

Teoksen tärkein motiivi, muotokuva, alkaakin näyttäytyä Dorianin torjuttuna, jonka hän piilottaa talonsa kouluhuoneeseen, lapsuuden muistojensa joukkoon. Torjutun kohtaaminen muuttuu Dorianille koko ajan vaikeammaksi: ”Minä en taida pystyä menemään tuonne”, hän ajattelee. Ja: ”Haluan aina unohtaa, mitä olen tehnyt.”

Joissain kohdissaan teos saa jungilaisempiakin sävyjä. Taulu, torjuttu on ihmisen ominta, hänen sielunsa. Muotokuvaa vastaan hyökätessään Dorian Gray hyökkääkin itseään vastaan.

Wilde on Freudia paremmin jyvällä siinä, miten vaikea tekemisiään ja traumojaan on unohtaa. Pahat asiat pystyy salaamaan muttei unohtamaan. Torjunta ei lakaise asioita tiedostamattomaan. Wilde ylittää Freudin ajattelun myös siinä, että kirjoitti henkilökuvauksensa taideteokseksi, kun taas Freud erehtyi luulemaan mielleyhtymiään tieteeksi ja kaupitteli kakkainsestin yleistettävänä kuvauksena ihmisestä.

Freudilaiset pitävät mielellään edellä mainittuja havaintoja psyykestä Freudin keksintöinä, ja antavat hänelle kunnian tiedostamattomankin keksimisestä. Niiltä osin kuin psykoanalyysissä on mitään tolkkua, ajatukset eivät kuitenkaan olleet Freudin keksintöjä. Psykoanalyysin keksijä oli vain osa aikansa virtauksia; tiedostamattomastakin puhuttiin laajalti jo ennen häntä. Popularisoijana ja itsensä brändääjänä Freud oli kuitenkin omaa luokkaansa.

Dorian Grayn muotokuva julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1891, kun taas psykoanalyysi syntyi maailmaan vasta muutama vuotta myöhemmin.

Tekstilainaukset Jaana Kapari-Jatan suomennoksesta.

Kummalta mieheltä ottaisit vastaan savukkeen?

freud   wilde

Advertisements

2 vastausta

  1. Kiitos. Täällä odotetaan lumisadetta, joten on hyvä aika miettiä tuota.

    En ole lukenut ”Dorian Grayn muotokuvaa” sen jälkeen kun luin sen joskus 14-vuotiaana ehkä. Freudit luin paljon myöhemmin.

    Wilde on oma tapauksensa ja luulen että hän homoseksuaalina oli joutunut syrjittyyn asemaan ja pahasti. Ajattelen itse, että kyse on siitä mitä ullakoilla (missä ikinänsä ne ovatkin, vaikka tiedostamattomassa) on hirveästi roinaa jo pelkästään siitä syystä että yhteiskunta pysyy kasassa sillä yksinkertaisella reseptillä että on luokat ja kokonaan luokkien ulkopuolelle joutuneet hylkiöt sen lisäksi. Freud ja Marx puhuvat samasta asiasta.

    Seuraava kohtaus Dorian Gray-dilemmaan tulee sitten kun emansipaatio laajemmalti nähtynä alkaa viimeinkin toteutua.

  2. Pakko sivuhuomauttaa: Oscar Wilde ei ollut millään tapaa homoseksuaalisuutensa (eikä minkään muunkaan piirteensä vuoksi syrjitty, päinvastoin, ennen kuin hänen heilansa isä, Queensberryn markiisi, päätti tehdä asiasta oikeudenkäyntiin johtaneen numeron. Viktoriaanisenkin ajan yläluokan sisällä ja etenkin taiteilijoille sallittiin monenmoista, kunhan asiat eivät vuotaneet julkisuuteen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: